|
Lähettäjä: Lasienkeli
Päivämäärä: 4.10.09 15:27:23
Nyt aloitin siis uudelleen ihan alusta Satanin jatko-osan kirjoittamisen. Muutin alkuasetelman lähes kokonaan, mutta ajankohta on edelleen sama. Eli siis melko tarkalleen 7 vuotta Royn kuoleman jälkeen.
My Generation
Rafu sen kai ensimmäisenä sanoi ääneen. Hieman huvittuneena se totesi, ettei Roni Sirén tulisi koskaan olemaan yhden naisen jätkä. Mulle se tosin oli tullut selväksi liiankin henkilökohtaisesti jo aikoja sitten.
"Jättikö Krista sen ihan tosta noin vaan?" Tuoppi kysyi kun me taas kerran istuttiin niiden alakerrassa juomassa jotain kullanruskeaa ja alkoholipitoista.
"Etkö sä muka jättäisi?" mä tuhahdin välinpitämättömästi. "Kun toinen juoksee vieraissa minkä ehtii."
"Mä luulin, ettet sä pidä Kristasta", Rafu huomautti ja sai mut irvistämään pienesti.
"En niin. Se muija on täysi idiootti", myönsin tahtomatta vaikuttaa siltä, että mitenkään puolustelisin kyseistä henkilöä. "Mutta se teki elämänsä viisaimman valinnan."
Mä nostin pullon huulilleni hieman turhautuneena. Ronin elämän jännittävät käänteet eivät varsinaisesti olleet mun suurin kiinnostus. Osittain siitä syystä, etten muutenkaan jaksanut jauhaa asioista, jotka eivät mulle kuuluneet. Ja osittain siksi, että jätkä oli mun entinen, sanan ikävässä ja joskus jopa kipeässä merkityksessä.
Jostain syystä mä en kuitenkaan koskaan onnistunut pääsemään Ronista lopullisesti eroon. Ehkä siksi, että me jaettiin nykyään niin monta yhteistä ystävää. Mutta jos ystävyys nousi arvoltaan korkeammalle kuin rakkaus, oli se tietenkin pakko asettaa myös katkeruuden ja vihan yläpuolelle. Kavereistani mä en Ronin takia luopuisi.
Ja vaikka mun ja Ronin viha-rakkaussuhteesta(niin kuin Rafulla oli tapana sanoa) oli jo aikaa, ei se tehnyt asioista liian helppoa. Ei ollenkaan. Muistin vieläkin meidän viimeisimmän yrityksen olla ystäviä. Se ajatus oli tainnut syntyä kuolleena. Ensin idea oli toiminut, mutta tietenkin vain siihen asti kunnes Krista oli saanut tietää, että me pidettiin yhteyksiä. Niin mä olin sitten saanut myös Ronin nykyisen ex-tyttöystävän vihat niskaani. Vaikka vittuako mä siitä välitin..
"Miten olis alastonjuoksut tänään?" Tepsi ehdotti ja mä heräsin ajatuksistani. Ei sen ehdotus tosin niinkään mua koskenut, vaan lähinnä Makea ja Tuoppia.
Jätkät vilkaisivat toisiaan. "Minne?"
"Makuuhuoneen puolelle", Tepsi vastasi ja vinkkasi silmäänsä.
Tuoppi nauroi ja mä käänsin katseeni Tepsin sylissä istuvaan Jasuun. "Mikä fiksaatio sun poikaystävällä on itsensä paljastamiseen?" kysyin.
Muija huokaisi ja pyöräytti silmiään. "Mene ja tiedä."
"Eikö se viime kerta vielä riittänyt?" Rafu kysyi sitaisten maantienruskeat hiuksensa niskaan.
"Alastonjuoksulla vai makuuhuoneessa?" virnuili Tepsi.
Make näytti miettivän hetken ja sen suupieltä nyki pieni hymy. "Kumpaakaan?" jätkä sanoi ensin, mutta näki ilmeisesti parhaaksi selventää: "Siis eikö sulle ollut jo tarpeeksi, kun se mummo lähti sua karkuun?"
Tepsi nosti hymyillen kämmenen poskelleen ja sen katse vaelsi katonrajassa. "Voi niitä aikoja.." se huokaisi.
"Siitä on kaksi viikkoa", mä huomautin.
"Liian pitkään", Tepsi totesi määrätietoisesti. Jätkä nosti käsivarret niin mun kuin Tuopinkin hartioiden yli niin, että pienikokoinen Jasu melkein keikahti sen sylistä.
Tuopin alakerta oli sisustettu vain ja ainoastaan meitä varten. Muuten se olisi ollut vain kylmä kellari harvoin käytetyn saunan vieressä. Mutta Tuoppi oli oikeasti saanut paikasta aika viihtyisän. Punaiset sohvat, itse rakennetut hyllyt ja kotiteatteri karaokelaitteineen teki huoneesta ihan asumiskelpoisen. Ainakin meille se kelpasi loistavasti joka viikonloppu.
Tuomas Salonen, kutsumanimeltään Tuoppi, oli mun ystävistä sitä tyyppiä, jota ei juuri koskaan haitannut mikään. Se oli isokokoinen, lempeä ja helposti viinaan menevä. Sellaista nallekarhumaista ja perussuomalaista tyyppiä. Mikä sen erotti massasta oli platinanvaaleat hiukset pitkälle selkään ja muutama lävistys kasvoissa. Tuoppi oli luotettava ystävä ja lahjakas kitaristi. Mä muistin tunteneeni sen siitä asti, kun olin muuttanut Kannelmäkeen.
Muuttopäivästä tuntui olevan ikuisuus. Oikeastihan siitä oli aikaa vasta kolmisen vuotta. Vuodet, joista mä en tarkemmin ajatellen vaihtaisi päivääkään. Siinä ajassa mä olin ehtinyt kokemaan niin ystävyyttä, vihaa kuin rakkauttakin. Ja vähitellen olin oppinut ajattelemaan, että mä tosiaan kuuluin johonkin.
"Jade, pistätkö sä juomapelin pystyyn?" Jasu ehdotti.
"Missä meidän pelikortit on?" katsoin kysyvästi Tuoppia, joka kaivoi automaattisesti pakan taskustaan. Mä toimin diilerinä, niin kuin joka kerta. Jostain syystä kukaan muu ei koskaan muistanut sääntöjä ulkoa, vaikka me oltiin pelattu jo ainakin pari kuukautta samalla kaavalla.
"Tepsille jätkä", mä totesin.
"En mä tarvitse", Tepsi vakuutteli. "Onhan mulla jo Rafu."
Mä olin purskahtaa nauruun, mutta tyydyin vain virnistämään.
"Heh heh", Jasu hymähti silmiään pyöräyttäen. Se oli löytänyt turvallisemman paikan lattialta.
"Mitä jätkä meinaa?" Rafu kysyi multa.
"Ei ainakaan sua", Tuoppi vastasi lämpimään sävyyn. Ja se oli oikeassa. Rafael Blom oli maailman tyttömäisin jätkä, siis kaikista niistä heteroseksuaalisista. Se siivosi neuroottisesti, joi mielummin siideriä kuin kaljaa ja tuli yleensä huomattavasti paremmin toimeen naisten kanssa(jos meidän perusporukkaa ei laskettu). Mutta Rafussa oli jotain uskomattoman hienoa. Sillä oli loistava tunneäly ja kyky tuntea sellaista empatiaa, josta mulla ei ollut tietoakaan. Rafu laittoi aina muut itsensä edelle ja piti huolta siitä, ettei kenelläkään ollut paha olla. Mä tiesin kyllä, että Rafu oli ajoittain pahastikin masentunut, vaikka se yleensä peittikin sen hyvin.
"Jätkä meinaa sitä, että Tuoppi pitää naamansa kiinni ja Rafu ottaa viisi huikkaa", mä sanoin hymyillen ja silitin toisella kädellä Tuopin kiiltäviä hiuksia.
Muutama kierros peliä meni iloisissa merkeissä. Jasun asetettua kiroilun kieltävän säännön, tekivät rangaistushuikat tehtävänsä meidän kaikkien kohdalla. Mä tunsin, miten kasvojen iho kihelmöi ja ajatukset alkoivat hiljalleen muuttua lämpimiksi, pehmeiksi ja epäselviksi. Enkä mä ollut ainoa. Tepsi alkoi liikehtiä levottomasti. Luultavasti sillä oli kusíhätä. Jasu kikatti välillä epämääräisesti jollekin asialle, mistä muilla ei ollut hajuakaan. Rafu kaatoi kaljaa epähuomiossa syliinsä. Tuopin äänenvoimakkuus alkoi hiljalleen kohota.
"Mites olisi yleinen kusí- ja röökitauko?" Rafu ehdotti ja Tepsi katsoi pelastajaansa rakastuneesti.
"Mä menen röökille", päätin ja jätin korttipakan pöydälle.
Muut eivät seuranneet mua ulos ja ihan hyvä niin. Mä kaipasin hetken rauhaa siinä viileässä, sateisessa huhtikuun yössä. Tuopin alakerran ovi aukesi katokseen, mutta siitä huolimatta muutama pisara eksyi jostakin välistä mun kasvoille, kun nojasin selkäni kylmään betoniseinään. Ensimmäiset, taivaalliset savut karkasivat mun huulien välistä ilmaan, valkoisena pimeyttä vasten hohtaen. Oli hyvä olla.
"Mä ajattelinkin, että löytäisin sut täältä", sateisen hiljaisuuden rikkoi pimeydestä kuuluva, pehmeänkarhea ääni, joka jostain syystä sai vieläkin, kaiken tapahtuneen jälkeen mun sydämen jättämään lyönnin välistä. Roni.
|