Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:49:27

Vihdoinkin "korjattu versio"(josta aivan varmasti edelleen virheitä löytyy) on saapunut. Mahdollisen jatko-osan kirjoittamista harkitsen. (Sama paikka, eri aika, joitakin samoja hahmoja ja joitakin sivuhahmoja isommissa osissa.)
Palautetta otan aina mielelläni vastaan. ^^

TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ VOIMAKASTA KIELENKÄYTTÖÄ, VÄKIVALTAA, SEKSUAALISIA VIITTAUKSIA, YMS. LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA.

***

Get thee bedind me, Satan

Mä en loppujen lopuksi tiennyt kauanko olin maannut kovalla lattialla. Mä en enää kunnolla tuntenut mitään. Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Barren kuolemasta oli jo aikaa. Ja vieläkin oli välillä ikuisuudeksi venyneitä hetkiä, kun mä vain makasin tiedottomana. Ainoa asia, jonka ympärillä mun ajatukset sellaisina hetkinä onnistuivat pyörimään oli se, miten kauniita mun kattolamput olivatkaan.

"Cheza! Mutsi haluaa puhua sun kanssa!" huusi Rampen ääni alakerrasta.
Mä kohotin kulmiani sille keskimmäiselle ja kirkkaimmalle valolle, johon olin niin kovin ehtinyt mieltymään viimeisen sekunnin tai viikon aikana. Mä en tiennyt päivämäärää tai kellonaikaa, enkä välittänyt tietää.
Mikä mua ihmetytti oli se, että mutsi halusi puhua mun kanssa. Ei sillä, että se olisi ollut jotain uutta. Normaalisti mutsi ei kuitenkaan koskaan puhunut mun kanssa, se vain puhui mulle. Ja mä kuuntelin.
"Mä olen tulossa", huusin vaimeasti revittyäni itseni ylös lattialta.

Cheza oli se nimi, johon mä todennäköisimmin reagoin. Jos joku sitä sattui ihmettelemään, niin ei se mun oikea nimi ollut. Alunperin porukat olivat paiskanneet mua mielestäni typerimmällä mahdollisella nimellä. Sade. Eihän se ollut edes nimi! Kun Marko, vanhempi mun veljistä oli halunnut tulla kutsutuksi taiteilijamaisesti Barlogiksi, olin mäkin halunnut uuden nimen. Barlogista oli myöhemmin muodostunut Barre. Eikä juuri kukaan enää käyttänyt mun veljen oikeaa nimeä. Ja Barre se oli munkin nimen keksinyt, Cheza, henkilö jostain leffasta, jonka se joskus oli katsonut. Se henkilö oli viaton pikkutyttö, jollaiseksi mä en enää itseäni tunnistanut. Lisäksi se kyseinen tyttö siinä leffassa kuoli, niin kuin munkin olisi pitänyt, eikä Barren. Siitä nimestä mä kuitenkin pidin. Ja nyt mua oli kutsuttu Chezaksi jo lähes kolme vuotta.

Rappuset alas käveltyäni mä näin Rampen, joka nojaili ilmeettömänä seinään ja tuijotti mua hieman huvittuneena.
"Mitä?" mä kysyin haastavasti ja Rampe virnisti.
Rampe oli mun toinen veli. Sen oikea nimi taas oli Rami. Kyllähän silläkin oli lempinimi. Se oli DeeDee, nimetty Douglas Colvinin mukaan. Mutta mulle se oli aina ja ikuisesti Rampe, vaikka se aina kielsi mua kutsumasta itseään sillä nimellä.
Rampessa oli sellaista tietynlaista vahvuutta. Veli osasi pitää huolen itsestään ja se näkyi ulospäin. Rampe oli selviytyjä.
"Sä näytät auton alle jääneeltä nistiltä", se sanoi ilkikurinen pilke silmissään.
"Katso peiliin", mä mutisin sille irvistäen, vaikka sisällä hieman vihlaisi se viimeinen sana, mitä Rampe oli käyttänyt. Me molemmat tiedettiin, miten Barre oli kuollut.
Rampe otti mua hartioista kiinni ja ohjasi peilin eteen. "Katso sä."
Mun täytyi myöntää, että velipoika oli oikeassa. Mä en ollut taaskaan nukkunut kunnolla, heräillyt vain painajaisiin. Sen näki tummista varjoista mun vihreiden silmieni alla. Puolipitkät mustat hiukset sojottivat mihin sattuu. Enkä mä vieläkään ollut jaksanut vaihtaa päältäni Barren vanhaa In Flames-paitaa, jota mä yhä vain käytin yöpaitana. Mä olin tainnut taas vähän laihtua ja mun iho oli melkein valkea.
Rampe tutkaili mua huvittuneena peilin kautta. Pään heilautuksella se huitaisi tummia hiuksia silmiltään. Sen silmät olivat aina olleet niin jännät. Niiden vaaleanharmaa sävy toi mun mieleen tupakan tuhkan juuri ennen kuin se on tippumassa tuhkikseen. Rampen symmetriset piirteet saivat viekkaan ilmeen aina kun se hymyili sillä tavalla toisella suupielellä.
"Sun pitäis ryhdistäytyä", se sanoi sitten totisena. "Sä menet kohta lukioonkin."
Mä mulkaisin Rampea. Mä olin ryhdistäytynyt jo aivan tarpeeksi. Mä liikuin ihan normaalisti ulkona meidän porukoissa ja käyttäydyin ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ja nytkö multa meinattiin viedä vielä ne yksinäiset hetket oman huoneeni rauhassa?
Mä näytin Rampelle kansainvälistä käsimerkkiä ja marssin kohti olohuonetta. Ja páskat. Koulu mua viimeisenä kiinnosti.

Mutsi oli taas juonut. Faijaa ei näkynyt himassa. Miksi olisikaan? Se hukuttautui aivan tahallaan ylitöihin vain, ettei sen tarvitsisi kestää meitä ja meidän surua. Barre ei ollut ollut faijan lapsi, joten sille se oli meinannut vain merkityksetöntä äpärää, joka nyt onneksi oli poissa kuvioista. Mä arvostin faijassa vain sitä, että se edes yleensä antoi meidän surra rauhassa, vaikkei se sitä hyvää hyvyyttään tehnytkään.
"Sade, mä haluan, että sä ja sun veljesi olette tän yön muualla", mutsi sanoi hiljaa käheällä äänellä. Se näytti taas vanhemmalta ja väsyneemmältä kuin eilen.
Mä pudistin päätäni, koska tiesin syyn. "Mä en tahdo", valehtelin mutsille. Oikeasti mä en tahtonut mitään muuta niin kovasti kuin taas hetkeksi pois siitä talosta.
Mutsi päästi pienen huokauksen ja sen sameat silmät katsoivat hieman musta vasemmalle, eikä niiden katse tarkentunut mihinkään. "Teidän on pakko", se totesi hiljaa.
"Me ei jätetä sua sen kanssa yksin", mä kieltäydyin.
Mutta syvällä sisimmässäni mä tiesin, että mutsi oli oikeassa. Meidän oli pakko. Vaikka mä en enää olisikaan jaksanut.

"Pistä päällesi", Rampe komensi ilmeettömällä äänellä. Se oli ilmestynyt mun taakse täysin huomaamatta. "Me lähdetään nyt ulos ja kysellään samalla yöpaikkaa."
Mun täytyi myöntää, että Rampessa oli johtaja-ainesta siinä missä Barressakin oli ollut. Ketään muuta mä en sitten olisikaan totellut. Kun Barre vielä oli elossa, sillä oli ollut valtava kunnioitus jokaiselta sen alueen jätkältä ja muijalta. Ne teki mitä tahansa pienimmästäkin pyynnöstä. Ja kuolleena ne kunnioitti sitä vielä enemmän. Oli sanomattakin selvää, että Rampe otti ohjat käsiinsä nopeasti sen jälkeen. Se oli ainoa, joka oli tarpeeksi kova siihen. Joskus mä ihailin Rampea ja sen selviytymistaitoa.

Me käveltiin Rampen kanssa kävelytietä alas kauniilta omakotitaloalueelta. Kaunista kulissia se oli. Eikä sellaisilla alueilla asunut oikeasti muita, kuin sisältä rikkirevittyjä ihmisiä täynnä salaisuuksia. Sen mä olin oppinut näiden vuosien aikana.

Se iltapäivä oli lämmin. Viereisen koulun nurmikentät loistivat vehreyttä tulipunaisessa auringonlaskussa. Lempeä tuuli puhalteli hiuksiin ja kaikki vaikutti niin kovin täydelliseltä. Mä olin kyllä omalla tavallani aika onnellinen eläessäni siinä hetkessä, kävellessäni veljeni vierellä kohti tuttua puistoa ja tuttuja ihmisiä.
"DeeDee!" huudahti ensimmäinen ääni puiston penkeillä maleksivasta porukasta. Se ääni kuului Rikille.
Rampe loi kasvoilleen ilkikurisen virneen halatessaan Rikiä. Meillä päin poikien keskinäisetkin suhteet olivat niin läheiset, että halaaminen oli niiden juttu ihan yhtä paljon kuin tyttöjen.
Riki kääntyi ja halasi mua. Vasta tässä vaiheessa tajusin, että kaikesta huolimatta mä olin ikävöinyt näitä ihmisiä.

"Cheza!" Dina kiljaisi ja vaaleat hiukset hulmuten hyppäsi mun kaulaan. Mä nauroin ja halasin sitäkin. Dina(oikealta nimeltään Jenny) oli ollut yksi mun parhaista ystävistäni niin pitkään kun muistin. Ja edelleen se sai mut hyvälle tuulelle huolimatta siitä, että se huoleton aika, kun me vielä hengailtiin tässä porukassa ja tehtiin mitä haluttiin ja oltiin niin sáatanan kuolemattomia, tuntui jääneen kauas menneisyyteen.

Halailut oli taas pikkuhiljaa suoritettu ja mä nappasin käteeni ensimmäisen tarjotun bissepullon. Nykyään mun ryyppääminen meni välillä pahemmin yli kuin mutsilla.
"Alkoholisti", Riki totesi lempeästi ja pörrötti mun hiuksia.
Mä mulkaisin hevaripoikaa mahdollisimman murhaavasti. "Mä en ole juonut ainakaan kolmeen päivään", ilmoitin kylmästi, vaikka mua nauratti.
Riki kohotti kulmiaan. "Cheza ei ole juonut kolmeen päivään! Tätä pitää juhlia!" se kuulutti.
Mä läppäsin Rikiä takaraivolle ja otin ison huikan bisseä.

"Onko kellään muuten kämppää tyhjänä?" Rampe kysyi. Sen ei ikinä tarvinnut korottaa ääntään, sillä Rampen puhuessa kaikki hiljenivät.
Porukka pudisteli päätään ja vilkuili toisiaan uteliaasti. Ehkä ne kelasivat, että Rampe halusi pitää bileet. Ja oli sanomattakin selvää, että niin halusivat muutkin.
"Mulla, mutta mutsi tulee aamuyöllä himaan", Adam lopulta huikkasi.
Rampe nyökkäsi hyväksyvästi. "Voidaanko me olla Chezan kanssa teillä yötä?"
"Tietysti", Adam naurahti. "Pidetään bileet."
Ei jotenkin ollut yllätys, että me nukuttiin taas Adamilla. Sen mutsi biletti itsekin, eikä sitä haitannut vaikka niillä olisi yöpynyt puolet muusta Suomen kansasta.

Ilta alkoi pikkuhiljaa viilentyä, mutta fiilis pysyi. Rampe kumosi kurkkuunsa kahdeksatta salmarishottia ja mullakin alkoi tyhjät pullot ja tölkit pöydällä huomattavasti lisääntyä. Dina kiipeili matalan valkean rakennuksen katolla ja lauloi Rauli Baddingia. Riki ja Adam vetivät viivaa Mikin ja Roggen skoottereilla. Loput porukasta pelasi juomispelejä ja ravasi kusella joka toinen minuutti.
Mä nousin seisomaan ja päätin, että olin tarpeeksi hyvissä liittyäkseni Dinan seuraan.
"Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan.." me hoilotettiin niin kovaa kuin kurkusta lähti ja huomattiin sitten, ettei sanavarasto riittänyt kertosäettä pitemmälle. Typerästi hihitellen me istuttiin katolla ja oltiin jo aloittelemassa seuraavaa biisiä(Irwin Goodman-Ei tippa tapa), kun Riki ja Adam kurvasivat meidän alapuolelle.
"Tulkaa alas ja painutaan víttuun täältä", Riki sammalsi.
"Mihin víttuun sä meinasit suunnistaa?" mä kyselin iloisesti.
"Ihan mihin sä ikinä haluat", Riki vastasi virnistäen. Me vilkaistiin Dinan kanssa toisiimme ja purskahdettiin nauruun.
Hieman horjuen me kiivettiin alas katolta ja mä suunnistin Rikin taakse istumaan, Dina Adamin.
"Mihin te ootte menossa?" Rogge huusi.
"Käydään tankkaamassa", Riki vastasi tyynesti ja iski mulle silmää.

Me lähdettiin ajamaan kohti läheistä huoltoasemaa niin kovaa kuin skoottereilla pääsi. Mä olin jo ehtinyt unohtaa sen fiiliksen, mikä siitä vauhdista tuli. Teki melkein mieli itkeä kun lämmin ilta pyyhki kasvoja ja tutut maisemat vilisivät ohitse. Dina huusi riemusta toinen käsi ilmassa. Mua nauratti.

Se matka oli liian nopeasti ohi. Me pysähdyttiin huoltoaseman pihaan ja jätkien tankkausta odotellessa mä ja Dina istuttiin maahan ja heitettiin hyvin alkoholinhuuruista läppää.
Mä katselin tielle päin ja samalla jähmetyin paikalleni. Siellä käveli pitkät mustat hiukset omaava hahmo kädet taskuihin tungettuina, rennoin askelin, mustat housut täynnä ketjuja.
"Barre?" mä muodostin sanan huulillani saamatta aikaan edes kuiskausta ja katsoin hahmoa lasittunein silmin.
"Cheza?" Dina katsoi mua kysyvästi ja sai mut havahtumaan. "Mikä sun on?" se kysyi ja katsoi suuntaan, johon mä olin hetki sitten tuijottanut. Mäkin käänsin katseeni kohti sitä hahmoa, vain huomatakseni, että se oli kadonnut.
"Ei mikään", vastasin kiireesti kun me noustiin seisomaan. Teki mieli itkeä. "Mä olen oikeasti tulossa hulluksi.." mutisin hiljaa itselleni istuessani skootterin taakse.

*

Sytytin röökin huoltoaseman terassilla istuessani. Suuri saksanpaimenkoira mun vieressä haukahteli iloisesti ohikulkijoille.
"Turpa kiinni, Remo", murahdin hiljaa kun Led Zeppelin-paidassa kulkeva rokkarijätkä astui ulos ovesta kahvikuppi kädessään ja kääntyi katsomaan mua. Sen hätkähdyttävän vaaleanharmaat silmät tutkivat mua jotenkin viileällä mielenkiinnolla. Mä vedin röökistäni savuja ja vastasin katseeseen haastavasti.
"Moi", jätkä tokaisi sitten yksinkertaisesti hiljaisuuden rikkoen ja mä nyökkäsin vastaukseksi. Se istui mua vastapäätä lupia kyselemättä. "Mä olen DeeDee."
Hetken vilkuilin epäilevästi ojennettua kättä, mutta tartuin siihen lopulta ilmeettömänä. "Roy."
"Ei sulla olis heittää savuketta?" DeeDee kysyi kulmiaan kohottaen.
Mä hymähdin hieman huvittuneena sen sanoille ja kaivoin taskustani sinisen L&M-askin.
"Kiitti", DeeDee sanoi pienen hymynpuolikkaan kera ja sytytti röökin. "Sä olet uusi täällä päin?"
"Joo", vastasin ja annoin virneen hiipiä kasvoilleni. DeeDee oli hieman muuttanut mun käsitystä Helsingin hemmotelluista lähiölapsista.
"Mistä sä tuut?" toinen jatkoi kyselyään tarkkaillen mua edelleen etäisesti kiinnostuneena.
"Niin pienestä käpykylästä, ettei sen nimikään sanoisi sulle mitään", mä vastasin totuudenmukaisesti ja nojailin rennosti ikkunalasiin.
DeeDee nyökkäsi totisena. "Ehkä ei", se myönsi.

Jotenkin mä sitten päädyin tutustumaan paikkoihin uuden tuttavani kanssa. Se vaikutti ihan rennolta jätkältä, vaikka mä en seitsemän lastenkotivuoden jälkeen luottanut ihmisiin helposti, en ollenkaan. Lisäksi mua välillä vítutti DeeDeen tapa katsoa mua kuin jotain etäisesti mielenkiintoista taideteosta. Mutta kyllä mäkin sen katseen osasin.

Lopulta me saavuttiin puistoon, joka oli ilmeisesti yleinen hengailumesta. Mua ei jännittänyt. Oikeastaan mua ei edes hirveästi kiinnostanut tavata niitä ihmisiä, mutta DeeDee vaikutti päättäneen toisin. Jokin sen porukan katseissa oli outoa. Ne vaikuttivat ikään kuin kunnioittavan mua. Ehkä se johtui vain siitä, että mä tulin paikalle DeeDeen kanssa.
"Riki", esitteli musta hieman lyhyempi hevarijätkä itsensä.
"Rogge", sanoi ruskeahiuksinen jätkä mua kätellessään. Samoin teki vaalea yksilö, joka esitteli itsensä Mikiksi.
"Adam", ojensi kättään nyt jätkä, jolla oli yllään kommunistirotsi.
Mä bongasin myös kaksi muijaa, joista kumpikaan ei ollut pahan näköinen. Toinen oli blondi retropunkkari ja toinen ruskeasilmäinen ja hieman ulkomaalaisen näköinen. Ne esittäytyivät Dinaksi ja Aneksi.
"Roy", huikkasi DeeDee. "Tässä on mun pikkusysteri, Cheza."
Ja silloin mä näin sen. Se muija oli uskomaton pakkaus. Sillä oli hyvin vaalea posliini-iho, luonnonpunaiset huulet ja mustat hiukset, siistit tummat kulmat ja suuret vihreät silmät, jotka oli kehystetty mustin rajauksin. Päällään se piti mustia housuja, joissa oli paljon solkia, nyörityksiä ja suuria hopeisia ketjuja, ja tiukkaa mustaa paitaa, jota koristi valkoinen teksti "You can't catch me". Ja siltä se tosiaan vaikutti. Cheza kiehtoi mua suuresti, koska se vaikutti haasteelta, jollaista mä olin jo pitkään odotellut.
"Moi", mä sanoin itsevarmasti hymyillen.
Cheza katsoi mua ja sen suurissa silmissä näkyi jotain.. ikään kuin vihaa.. tai epäuskoa. Se ei vastannut, katsahti vain veljeensä vihaisesti ja kääntyi kannoillaan.
"Sori", DeeDee mutisi enempiä selittelemättä ja lähti siskonsa perään rauhallisin askelin, jättäen mut tutustumaan porukkaan omin avuin.

*

"Mikä hélvetti sua vaivaa?" Rampe kysyi hiljaa kävellessään mun vierellä.
"Sä", vastasin. "Jätä mut rauhaan. Mä en halua nähdä sua tai sun kavereita."
"Mitä Roy on sulle tehnyt?" Rampe kysyi.
"Älä esitä tyhmää", mä sanoin ääntäni korottaen ja pysähdyin. "Kyllä sä tiedät keneltä se näyttää!"
Rampe laski kätensä mun olkapäille. "Cheza, mä tiedän."
Mä en sanonut mitään, katsoin vain Rampea raivon kiehuessa edelleen mun sisällä.
"Sä et voi unohtaa Barrea, vaikka kuinka yrittäisit."
"Älä analysoi mua", mä yritin tiuskaista, mutta äänen voima hiipui johonkin ja mä huomasin laskeneeni katseeni Rampen harmaista silmistä.
"Roy ei ole Barre. Se on ihan erilainen", Rampe jatkoi ja mä tuhahdin hiljaa vastaukseksi.
Isoveli veti mut lämpimään halaukseen. Mä melkein tein jotain, mitä en ollut tehnyt moneen vuoteen. Itkin, mutta vain melkein.
"Äläkä luule, että mä aion jatkossa herkistellä tälleen", mutisin Rampen olkaa vasten ja se naurahti.
"Joo, sovittu", veli vastasi ja mä saatoin kuvitella ilkikurisen pilkkeen sen silmissä. "Tätä ei ikinä tapahtunut."

Sinä iltana me istuttiin taas Adamilla, mikä ei ollut suurikaan yllätys. Rampe oli välttämättä halunnut pyytää sen uuden kaverinsa ryyppäämään meidän kanssa, eikä kenelläkään ollut mitään sitä vastaan. Mua vítutti se, että kaikki meidän jätkät ihaili Royta samalla tavalla kuin Rampea tai Barrea. Se vaikutti olevan koko ajan äänessä ja kyllähän sillä ihan hyvää läppää oli, mutta mä olin joka tapauksessa päättänyt inhota koko jätkää, sanoi Rampe mitä sanoi.

Sekin ilta oli yhtä kaunis kuin edellinen. Mä istuin Dinan ja Anen kanssa parvekkeella, poltin tupakkaa, naputtelin pöydän pintaa pitkillä mustilla kynsilläni ja kuuntelin sisältä kuuluvaa Metallican kappaletta. Dina istui toisella tuolilla ja Ane lattialla.
"Se Roy on muuten aika hyvän näköinen", Dina otti puheeksi, mutta hiljeni heti kun näki mun ilmeen kiristyneen.
Ane ei kuitenkaan huomannut. "Niin on", se sanoi iloisesti. "Ja jotenkin niin karismaattinen. Eikö sustakin, Cheza?"
Mä tuhahdin ja mutisin jotain epämääräistä, ettei Roy ole mun tyyppiä.
"Älä nyt", Dinakin sanoi huomattuaan, etten mä saisi kohtausta. "Mä olen aina sanonut, että sä tarvitset jätkän, jolla on luonnetta."
"Bisseä jos jotain mä tarvitsen", hymähdin ja jätin palavan röökin tuhkiksen reunalle suunnistaessani sisälle.

Mä en kuitenkaan ehtinyt kuin avata parvekkeen oven, kun mä kirjaimellisesti törmäsin ja kirosin mielessäni henkilövalintaani. Siinä paha, missä mainittiin. Roy seisoi mun edessä rööki huulessa.
"Katso eteesi", mä sanoin.
"Katso itse", jätkä vastasi ja sai mut kohottamaan kulmiani.
Víttuuntuneena mä ohitin Royn oviaukossa ja suunnistin jääkaapille. En jaksanut etsiä pullonavaajaa, vaan korkkasin Koffin hampaillani. Mä suljin silmäni ja otin pitkän huikan pullosta. Kyllä kylmä bisse oli hyvää.
"Aijai, Cheza", kuului ääni mun viereltä. Mä havahduin ja katsoin Adamin nauraviin silmiin. "Sitä ollaan taas hukuttamassa murheita."
"Joo", mä sanoin irvistäen. "Ne pérkeleet vaan osaa uida."
Adam naurahti ja pisti mut istumaan lattialle. Se nappasi röökin pöydällä olevasta askista, työnsi sen mun huulien väliin ja sytytti.
"Mitä sä teet?" mä kysyin huvittuneena kun Adam avasi pakastimen, kaivoi esiin suuren pullon suomiviinaa ja korkkasi sen. Se asetti pullon mun toiseen käteen ja tuhkiksen mun eteen.
Sitten Adam istuutui mun taakse. "Rentoudu", jätkä sanoi pehmeällä äänellä ja alkoi hieromaan mun niskoja.
Mä muistin taas, miksi pidin kavereistani niin kovasti.

"Sä stressaat liikaa", Adam puheli rauhallisesti. Johtuen joko viinasta, röökistä, hieronnasta tai kaikista kolmesta, mä aloin pikkuhiljaa rentoutumaan.
"Ehkä", mutisin vastaukseksi ja kaadoin hieman polttavaa nestettä raakana suuhun.
"Ihan kun sä olisit jotenkin muuttunut entisestä", Adam sanoi mietteliäänä.
"Miten niin?" mä kysyin nopeasti ja tumppasin röökin.
"Mä jotenkin muistan sut siihen aikaan kun ajettiin kyttiä karkuun Mikin skodella", Adam sanoi ja mä kuulin haikean hymyn sen äänessä. Mulla oli sama fiilis. Muistin, miten mä ajoin kovempaa kuin koskaan lyhtypylväiden välähdellessä ympärillä, Adamin kuiskaillessa mulle rauhallisesti ohjeita ja Barren ja Rampen ajaessa vierellä kuin hullut, nauraen. Ja Barren hymyn ja sen silmissä palavat liekit..
Pudistelin äkisti päätäni. "Niin mäkin", sanoin hieman tukahtuneella äänellä.
"Se on ohi nyt", Adam sanoi hiljaa ja sen kädet jäivät lepäämään mun hartioille. "Mutta bileet jatkuu."
Mä hymyilin hieman ja käännyin Adamiin päin, katsoen sen ruskeisiin silmiin, jotka mä olin tuntenut vuosia. Mä en halunnut sen olevan ohi. Ja mä päätin, ettei se olisi. Mä en tahtonut muuttua.
Nyökkäsin Adamille ja halasin sitä painaen silmäni kiinni.

"Aww", kuului ironinen ääni oven suusta. "Tarviitteko kortsuja lainaks?"
Roy seisoi oviaukossa ja heitti leveän virneen Adamille, joka heilautti kättään vähättelevästi. Mä sen sijaan katsoin siihen ja Roy katsoi ylhäältäpäin mua silmiin saaden kieltämättä aikaiseksi melko onnistuneen vaikutelman. Mä tuhahdin ja nappasin bissen pöydältä jääden lattialle istumaan.
Roy kaivoi jääkaapista juomia ja käveli ulos keittiöstä.
"Vaikuttaa siltä, että Roy on putoamassa samaan ansaan kuin monet muut", Adam sanoi ja katsoi mua tietäväisesti.
"Miten niin?" mä kysyin välinpitämättömästi.
Adam naurahti. "Ehkä sä et sittenkään ole muuttunut niin kovasti", se sanoi katsoen mua arvioivasti.
Mun vasempaan suupieleeni kohosi väkisinkin hymynkare ja mä saatoin kuvitella näyttäväni Rampelta.
"Ehkä musta vielä löytyy leikki-ikäinen", mä myönsin.
"Niin kuin aina", Adam vastasi mun virneeseen ja nousi seisomaan.

Me käveltiin takaisin olohuoneeseen. Sieltä löytyi Rogge ja Riki tietokoneelta pelaamasta, Miki sohvalta sammuneena ja TV, joka näytti täydellä voluumilla esitettyä hevikeikkaa.
"Missä DeeDee on?" Adam kysyi.
"Taisi mennä Anen kanssa sun huoneeseen", Riki vastasi neutraalisti ja mä pudistelin huvittuneena päätäni, kaivoin laukustani röökin ja suuntasin parvekkeelle.
Mä kuitenkin pysähdyin siinä samassa nähdessäni ikkunasta Royn selittävän jotain ja Dinan nauravan sen jutuille.
"Adam, voinko mä polttaa keittiössä?" kysyin kulmiani kohottaen.
"Polta vaan", sain vastauksen kun Adamkin keskittyi ruudulla pyörivään peliin.

Mä olin juuri sytyttämässä ärtyneenä röökiäni, kun mun katse osui puolikkaaseen leijonapulloon, jonka Adam oli nostanut pöydälle. Sen enempiä ajattelematta mä tartuin pulloon ja unohdin kaikki estoni.
Loppuillasta mä löysin itseni kävelemästä parvekkeen kaiteelta. Riki ja Adam repivät mut alas sieltä. Seuraavaksi mä tajusinkin käyväni henkevää keskustelua vessanpöntön kanssa.
Ja lopulta mä huomasin nukkuvani Dinan vieressä Adamin sängyssä. Se oli mun viimeinen muistikuva ennen aamua.

*

Mä heräsin tajuttomaan hedariin. Viime yönä mä olin ottanut hieman liikaa, mutta en yhtä paljon kuin Cheza. Mä oikeastaan ihmettelin, miksei me oltu päädytty samaan sänkyyn. Toisaalta olin siitä kyllä ihan iloinenkin, sillä sen muijan kanssa mä tosiaan aikoisin muistaa sen yön. Ja miten niin, olinko mä varma, että se yö vielä joskus tulisi? Totta hélvetissä.
Hiuksiaan pörröttäen DeeDee suunnisti aamuröökille. Mä otin myös röökin askistani ja menin perässä.
"Huomenta", mutisin virnistäen ja harmaat silmät vilkaisivat muhun päin unisesti pienen puolivirneen kera.
"Hyvä fiilis?" DeeDee kysyi röökin sytyttäen.
"Hedari", mä vastasin irvistäen. "Oliko se Ane hyvä pano?"
"Ihan jees", DeeDee totesi. "Vakio ainakin."
Mä virnistin ja vedin savuja keuhkoihini.
"Mites sulla? Päädyitkö sä Dinan kanssa harrastamaan?"
Mä kohotin kulmiani ja pyöräytin päätäni. "Miten niin?"
"En vaan olis ihmetellyt", DeeDee vastasi olkiaan kohauttaen. "Se on sen verran helppo."
Mä virnistin taas itsekseni DeeDeen nauttiessa röökistä silmät suljettuina. Edellisenä iltana me oltiin riehuttu jätkien kanssa puolialasti pitkin kämppää ja mä ja DeeDee oltiin innostuttu tumppaamaan röökejä käsiimme. Mä katselin arvioivasti pyöreitä palohaavoja pitkin meidän käsivarsia.
"Mites Cheza?" mä kysyin ja sain jätkän avaamaan silmänsä. "Onko sillä ketään?"
Mun ihmetyksekseni DeeDee ei suuttunut. Sen sijaan se nauroi ääneen, mikä oli outoa, sillä mä en aikaisemmin ollut kuullut DeeDeen nauravan.
"Älä lankee siihen", se sanoi. "Poltat vaan sormesi."
"Miten niin?" mä kysyin nyt jo hieman kiinnostuneempana.
"Sanotaan näin, että Cheza pyörittelee jätkiä tahtonsa mukaan. Luota muhun, sä et halua joutua siihen peliin."
"Mitä jos mä tykkään pelata?" kysyin ilkikurinen pilke silmissäni.
"Sitten se on sun häviösi", DeeDee vastasi neutraalisti. "Äläkä unohda, että mä varoitin."
Oli mun vuoro nauraa.

"Toisaalta", DeeDee sanoi miettivän oloisena. "Sussa saattaa olla yksi asia toisin kuin Chezan aiemmissa jätkissä."
Mä kohotin kulmiani kysyvästi.
"Sä näytät yhdeltä jätkältä, joka kuoli puoli vuotta sitten. Se oli mun ja Chezan isobroidi."
Tää oli sitten jotain, mihin mä en ollut ollut varautunut. Vaikka se kyllä selitti sen, miksi mua katsottiin siellä niin oudosti.
"Mikä sen nimi oli?" oli jostain syystä ensimmäinen kysymys, mikä mulle sillä hetkellä tuli mieleen.
"Sillä oli aika monta nimeä", DeeDee vastasi huolettomasti virnistäen. "Marko, Barlog tai Barre.."
Mä maistelin nimiä mielessäni. "Ja mä siis olen sen näköinen?"
"Melkein liikaakin", DeeDee vastasi katsoen muhun totisena. Mä en erottanut sen silmistä tunteita ja sillä hetkellä tiesin, että se oli aivan yhtä taitava salaamaan ne, kuin mäkin.

Ovi avautui. Cheza raahautui ulos. Mun mielestä se oli aika syötävän suloinen hiukset sekaisin ja silmät puoliummessa, kädessään palava rööki ja kahvikuppi, yllään alusvaatteet ja löysä t-paita.
Arvioivasti mä tutkailin Chezan kermanvalkeita reisiä ja sääriä.
"Huomenta", se mutisi täysin unessa ja istuutui suoraan mun syliin. Ja tämän seikan huomattuaan muija avasi silmänsä, hätkähti rajusti ja hyppäsi seisomaan.
"Ai sáatana!" huudahdin samassa kun kuuma kahvi poltteli mun vatsalla ja reisillä.
"Voi víttu! Onko pakko aiheuttaa sydäri heti aamusta!?" Cheza huusi mulle vihaisena.
"Onko víttu itse pakko kaataa kuumat kahvit päälle!?" mä huusin takaisin vielä vihaisempana.
"Kyllä niitä munkin päälle kaatui", Cheza puolustautui.
"No mua ei hirveesti lohduta", mä sanoin tekopirteästi irvistäen.
"Haista páska, mä menen suihkuun", Cheza sanoi ja käännähti kannoillaan.
"Niin mäkin", vastasin virnistäen ilkikurisesti DeeDeelle, joka oli seurannut meidän huutoa jotenkin tyylikkäällä tavalla tylsistyneenä. Mä sain kuitenkin virneenpuolikkaan takaisin.

Mä siirsin jalkani vessanoven väliin ja Cheza katsoi mua suoraan silmiin niin terävästi, että mä melkein hätkähdin. Mutta vain melkein. Sen sijaan loihdin kasvoille itsevarmimman virneeni ja kohdistin kaiken valovoimani siihen. Ei niinkään yllätyksellisesti muija kuitenkin antoi samalla mitalla takaisin katsoen mua hieman kulmiensa alta ja mutristaen kevyesti punaisia huuliaan.
"Mitä sä haluat?" Cheza kysyi.
"Sut?" mä ehdotin huultani purren ja nojasin rennosti oviaukkoon.
"Arvaa mitä", Cheza sanoi silkkisellä äänellä nojautuen niin lähelle, että mä tunsin sen lämpimän hengityksen korvassani. "Ei nyt, eikä ikinä." Ja Cheza tönäisi mut pois oviaukosta sulkien nopeasti oven.
Mä katsoin ovenkahvaa kohottaen kulmiani ja tunsin sitten hymyn leviävän kasvoilleni. Se todella oli haaste.

"Sä taisit just toimittaa itsellesi kutsun hélvettiin", Adam sanoi huoneensa oveen nojaten. Mä olin nähnyt silmäkulmastani oven avautuvan, joten en yllättynyt vähääkään.
"Niinkö?" mä kysyin itsevarma puolivirne kasvoillani. "Toivottavasti siellä on bileet."
"Rajummat kuin uskotkaan", jätkä vastasi mun hymyyn. "Anna kun mä kerron sulle jotain Chezasta."
"Aiotko säkin varoittaa mua?" kysyin tylsistyneenä.
Adam vain kohautti olkiaan. "Ota tää miten tahdot, mutta Chezalla on periaatteita."
"Millaisia?" mä kysyin välinpitämättömästi.
"Se kohtelee useimpia jätkiä hyvin", Adam sanoi. "Niin kauan kuin ne tajuaa pysyä kaverilinjalla sen kanssa."
Mä kohotin kevyesti kulmiani. Sitoutumiskammoiset naiset, miten mulla olikaan ollut niitä ikävä. Koskaan ei tarvinnut huolehtia muusta, kuin siitä yhden yön panosta.

*

Vedin vaatteet päälleni ja avasin vessan oven. Vastaan tuli Adamin mutsi.
"Huomenta, Cheza", se sanoi rennosti hymyillen.
"Huomenta, Mila", mä vastasin. "Miten sun yö meni?"
"Hyvin, hyvin", Mila sanoi kättään heilauttaen. "Teillä taisi olla kivaa?"
Mä naurahdin. "Joo", vastasin katsoessani Adamin mutsin ilkikurisesti pilkahtaneisiin silmiin. "Kämppäkin taitaa olla sen näköinen?"
"Ehkä vähän", Mila myönsi hymyillen katsoessaan tyynesti lattialle jääneitä bissepulloja. "Mutta ei siinä mitään, älkää siitä huolehtiko."
Mä hymyilin vielä hieman pahoittelevasti ja siirryin sitten kaikessa rauhassa aamuröökille.

Dinakin oli jo onnistunut heräilemään. "Mä en juo enää ikinä", se voihkaisi parvekkeen oven sulkeuduttua.
Mä kohotin kulmiani tutulle lauseelle. "Mitä sä nyt teit?"
"Nuolin Mikin kanssa", Dina ilmoitti kuivasti.
"Ei se mitään", mä vakuutin lohduttavasti. "Mikihän on ihan söpö."
"Joo", Dina sanoi irvistäen. "Ja mulle huomautellaan tästä vielä ensi vuonnakin."
"Ja páskat", mä sanoin. "Ne unohtaa nopeasti."
Dina kohautti olkiaan víttuuntuneen oloisena.
"Kulta, älä itke", mä sanoin rampemaisesti virnistäen ja nojauduin vaaleaa tyttöä kohti tavoitellen sen katsetta.
"En mä itke", se mutisi ja vilkaisi mua. Dina yritti hetken katsoa muualle, mutta lopulta sen oli pakko nähdä mun typerä virne ja purskahtaa heleään nauruun.
"Nyt on parempi", mä sanoin hiljaa ja tumppasin röökin. "Sitä paitsi taisi mullakin mennä eilen aika lujaa."
"Kieltämättä", Dina vastasi nauraen. "Sä yritit viedä Mikiltä skoden avaimet."
"Aijaa?" mutisin huvittuneena. Mä tosiaan olin käyttäytynyt eilen kuin vanhoina hyvinä aikoina. "Mitä muuta mä tein?"
"Kävelit kaiteella", Dina muisteli.
"Sen mä muistan", nyökkäsin.
"Ainiin", Dina muisti vielä. "Sä puhuit Barresta."
Mä jähmetyin paikalleni ja tuijotin keskustelukumppaniani tiiviisti. "Kerro."
"Sanoit, että se oli aivoton kusípää, jonka pään sisällä ei ollut mitään muuta kuin heroiinia", Dina sanoi hiljaa.
Ja siinä samassa edellisyön tapahtumat iskeytyivät mun tajuntaan.. Dinan sanat kaikuivat mun omasta suusta, kun mä istuin seinän vieressä mielipuolisesti kikatellen. Dina, Riki ja Rogge tuijottivat mua haudanvakavina. Rogge hypähti jaloilleen ja huusi mulle. Mä huusin takaisin. Ja Rogge lähti ovet paukkuen ulos ja mä parvekkeen kaiteelle..
"Okei, älä kerro", mutisin hiljaa ja poistuin parvekkeelta.

Mä päätin oikeastaan poistua samantien koko asunnosta. Vedin ylleni mustan vetoketjutakin ja converset jalkaan. Nostin olkalaukkuni maasta ja vilkaisin taakseni. Roy avasi vessan oven ja hiukset märkinä se katsoi muhun kulmiaan kohottaen. Sanaakaan sanomatta mä lähdin ja juoksin alas kahdet rappuset, ulos käytävästä ja jäin istumaan hetkeksi aurinkoiselle kalliolle. Tupakka syttyi ja terva täytti taas mun keuhkojani.
"Mikä on?" kysyi tuttu ääni ja mä hätkähdin kiroillen mielessäni ihmisten tapaa ilmestyä mun taakseni huomaamatta. Ja sen pehmeänkarhean äänen mä olisin tunnistanut missä vain. Mä en jaksaisi Royta, en nyt.
"Ei mikään", totesin synkästi ja nousin seisomaan. "Mä en juo enää ikinä", totesin ja pieni virne kohosi väkisinkin mun suupieleen kun kohtasin Royn katseen.
Sitten mä käännähdin ympäri lähtien kävelemään johonkin. Roy ei lähtisi mun perään enää toista kertaa, mä tiesin. Sen ylpeys ei ikinä antaisi periksi.

*

"Sun systeris lähti", ilmoitin DeeDeelle, joka makasi tylsistyneenä sohvalla.
"Se tulee takas."
Mä nyökkäsin ja istuin sohvalle. Tuoksusta päätellen Adamin mutsi teki ruokaa.

Katselin ulos parvekkeen ikkunasta ja vasta siinä vaiheessa mä tajusin, että siellä istui joku röökillä. Sillä muijalla oli ruskeat silmät, tummat hiukset, lyhyt minihame ja lävistyksiä.
"Mirri tuli käymään", DeeDee ilmoitti kuin mun ajatukset lukien.
"Kuka se on?" mä kysyin katsoen arvioivasti parvekkeella istuvaa muijaa. Ei paha.. Ei ollenkaan paha.
"Yks Miriam", DeeDee vastasi tylsistyneeseen sävyyn. "Barren ex-muija."
Mä kohotin kulmiani.
"Se, jonka kanssa se seurusteli viimeisenä. Se petti Barrea", DeeDee jatkoi välinpitämättömällä tavallaan. "Jotkut väittää, että se oli syy siihen yliannostukseen. Mutta mä en ihan usko. Mun broidi oli liian älykäs tehdäkseen itsarin jonkun muijan takia."
Mä hymähdin hiljaa. "Tekikö se sen tahallaan?"
"Ei kukaan tiedä", DeeDee sanoi neutraalisti. "Mutta jos teki, niin mä uskon, että se oli ennemminkin faijan takia."
Mä katsoin parhaaksi olla puuttumatta niiden perhesuhteisiin ja keskityin vain katselemaan Mirriä, joka ilmeisesti oli huomannut mut. Se hymyili viehättävästi ja mä vastasin katseeseen.

Puhelimen soittaessa Cradle of Filthiä mä kiroilin hiljaa mielessäni, mutta kohotin sitten yllättyneenä kulmiani. Mutsi.
"Haloo", vastasin.
"Tule käyttämään koirat ulkona", ääni toisessa päässä vaati. "Ja voisit siivota ton huoneesi."
"Okei", mutisin. Ei mutsi tietenkään muuten mulle olisi soittanut.

"Mun pitää lähteä käymään himassa", ilmoitin DeeDeelle.
"Mä voisin tulla messiin", se vastasi mun täydeksi yllätykseksi.
Mä nyökkäsin. "Ihan miten tykkäät."

Niin mä sitten avasin valkoisen rivarin oven ja vastaukseksi tuli heti kolmen koiran haukuntaa. Remo, Rocky ja Nero säntäsivät ovelle ja DeeDee tervehti niitä hymynkare suupielessään.
"Ronja", mun mutsi esitteli itsensä.
"DeeDee", jätkä vastasi virnistäen.
"Tässä on mun tyttöystävä, Nita", mutsi sanoi ja mä vilkaisin DeeDeetä uteliaana näkemään sen reaktion.
"Siistiä", se vain sanoi virnistäen ja kätteli Nitaa.
Mä hymähdin. Niinhän se tavallaan oli, kahden mutsin kanssa asuminen.

Me kuljettiin DeeDeen kanssa mun huoneeseen.
"Tossa on mun pikkubroidi", huikkasin ohimennen. Roni oli 10-vuotias ja aivan tasan saman näköinen kuin mä 6 vuotta sitten, paitsi että sillä oli vaaleat hiukset.
"Moi", se sanoi tietokonepelinsä lomasta ja DeeDee nyökkäsi takaisin.

Mun huoneessa oli suuri parisänky ja tietokone. Seinät olivat täynnä kankaita ja julisteita. Suurimmassa osassa oli jotain Filthin ja Bodomin juttuja. Mun musiikkimausta ei huoneen perusteella juuri voinut erehtyä.
"Siisti huone", DeeDee huikkasi ja heittäytyi kotoisasti sängylle.
Mä hymähdin huvittuneena. "Ota rennosti", sanoin, vaikka ei sitä tainnut joutua kahta kertaa käskemään. "Mä käytän koirat ulkona."

*

Mä päädyin läheiselle ostarille ja Alkon kohdilla vastaan tuli juuri mun toivoma henkilö. Nahkarotsia kantava nuori mies pysähtyi mun kohdalle hymyillen.
"Mitäs tänään saisi olla?" Miro kysyi.
"Se tavallinen", mä mutisin ja laskin huomaamattomasti sen käteen kaksikymppisen.
Miro käveli Alkoon ja mä läheiselle parkkipaikalle.

Katsoin kellosta ajan ja tarkalleen kymmenen minuutin kuluttua jätkä ilmestyi mun vierelle ja mä halasin sitä. Hetken kuluttua tunsin leijonapullon painon laukussani ja huomasin miten Miro sujautti röökiaskin mun taskuun.
"Pidä loput", mutisin suupielestäni.
"Kiitti", Miro sanoi hiljaa naurahtaen. "Mihin sä meinaat?"
Kohautin olkiani. "En mä vielä tiedä."
Jätkä nyökkäsi vakavana ja heilautti kättään. "Pidä hauskaa."
"Aina", mä sanoin hiljaa Miron loittonevalle selälle ja käännähdin ympäri.

Mä löysin itseni istumasta huoltoaseman terassilta. Olin ostanut mustan energiajuomatölkin ja puolet juotuani mä kaadoin sekaan vähän omasta pullostani.
Skootteria ajava jätkä pysähtyi mun vierelle. Tunnistin sen siniset silmät, lyhyehköt tummat hiukset ja kauniit kasvonpiirteet. Sanotaan, että meillä oli yhteinen menneisyys.
"Moi, kulta", Timi sanoi virnistäen. "Mitä sä täällä istut?"
Mä kohautin olkiani ja vedin sekoitukseni ykkösellä alas. "Kunhan angstaan", vastasin hymyillen ja nousin penkiltä.
"Jätkähuolia?" Timi kysyi kulmiaan kohottaen.
"Niinkin vois sanoa", mä vastasin ympäripyöreästi.
"Ota tästä", jätkä sanoi kaivaen taskustaan levyn pikkuruisia valkeita pillereitä. "Nappaat kaksi tai kolme viinan kanssa ja kaikki unohtuu", Timi sanoi ja iski silmäänsä.
Mä katselin pillereitä. Lopulta houkutus voitti. Mä nappasin levyn käteeni ja työnsin sen samaan taskuun röökiaskin kanssa. Lupia kyselemättä istuin skootterin taakse.
"Minne ajetaan?" kysyi Timi.
"Espooseen tai Vantaalle.. tai johonkin vielä kauemmas", mä vastasin turhautuneena.
Timi nyökkäsi ja me lähdettiin ajamaan. Mä en tiennyt minne, enkä välittänyt.

Tutut tiet muuttuivat pikkuhiljaa vieraiksi ja mä nojauduin Timin lämmintä selkää vasten. Ilta-aurinko värjäsi pienet metsätiet, joita pitkin me ajettiin niin kovaa kuin skootterista lähti.
"Mulla oli sua ikävä", sanoin Timille hetken mielijohteesta halatessani sen selkää. Normaalisti multa oli turha odottaa sellaisia tunnustuksia.
"Niin mullakin sua", jätkä vastasi kääntäen päätään niin, että se näki mut sivusilmällä.

Lopulta me saavuttiin virtaavan Vantaankosken vierelle ja jätettiin skootteri läheiselle parkkipaikalle.
Mä seurasin Timiä kun se kulki istumaan läheisille rantakiville.
"No, mikäs Chezaa mietityttää?" se kysyi kun me istuttiin virtaavan veden laidalla ja aurinko värjäsi meidän mustat hiukset punertaviksi.
"Kaikki", mä sanoin epämääräisesti ja otin huikan pullostani.
"Kaikki", Timi toisti nostaen kädet päänsä taakse. "Hyvä vastaus."
Mä nyökkäsin pyöritellen käsissäni pillereitä ja miettien Timin sanoja. Nappaat kaksi tai kolme viinan kanssa ja kaikki unohtuu..
"Mites sä?" mä kysyin ohimennen. "Miten sulla menee?"
"Ihan jees", Timi vastasi olkiaan kohauttaen. "Ei mitään uutta."
Mä hymähdin ja tein päätökseni. Kaikkea piti kokeilla. Kolme pilleriä huuhtoutui viinan mukana alas mun kurkusta.
"Mulla tosiaan oli sua ikävä", Timi sanoi katsoen mua silmiin. Sitten se suuteli mua ja syystä tai toisesta mä huomasin vastanneeni suudelmaan. "Mä haluan sut takaisin", se vaati hiljaa.
Mä pudistelin päätäni. "Ei siitä tulis mitään", sanoin kylmästi ja nousin seisomaan.
Timi kohautti olkiaan ja seurasi mua skootterille. "Mennäänkö puukoululle?" se kysyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Siellä on porukkaa."
"Miten vain", mä vastasin ja me lähdettiin taas.

Puukoulu oli melko matala, vanha rakennus, jonka pihassa oli keinuja ja muita pikkulasten juttuja.
Mä löysin tuttuja kasvoja. Adam, Riki, Dina, Ane, Miki, Rogge ja jopa Mirri. Viimeksi mainitun kohdalla mun sisällä kiehahti viha. Mä en ollut koskaan juuri pitänyt Mirristä.
Tässä vaiheessa kuitenkin huomasin, että Timin pillerit olivat alkaneet vaikuttaa ja mulla oli vaikeuksia pysyä pystyssä.
"Oletko sä kunnossa?" Dina kyseli hiljaa pitäessään mua pystyssä.
"Hélvetin hyvässä", mä vastasin sammaltaen ja huomasin, että pullosta oli hävinnyt kohta puolet.

Rogge katsoi mua vakavana kun me istuttiin rappusilla. Mä katsoin takaisin ja kirosin ylpeyteni alimpaan hélvettiin. Mä en vain osannut mennä pyytämään anteeksi.
"Mulla on tylsää", ilmoitin Dinalle. "Timi, lainaa sun avaimia."
Ja Dinan kiellosta huolimatta Timi antoi mulle avaimet punaiseen skootteriin.

Kypärää mä en tietenkään tajunnut käyttää. Käynnistin vain skootterin ja huomasin Roggen katsovan mua silmiin. Mä kuiskasin hiljaisen "sori"-sanan ilmaan ennen kuin painoin kaasua.
Mä en enää seuraavana aamuna muistanut, miten olin ikinä pysynyt pystyssä skootterin kanssa, mutta ilmeisesti se onnistui. Mä ajelin läheisiä metsäteitä täydellä vauhdilla ja nautin viimasta kasvoilla ja hiuksissa.
Matkalla mä näin Rampen ja Royn kävelevän vierekkäin kohti puukoulua, enkä edes tajunnut ihmetellä niiden tulosuuntaa.

Skootterin palautettuani mä kaipasin vieläkin jotain repäisevää tekemistä ja kiipesin punaisia tikkaita pitkin puukoulun katolle.
"Cheza hei!" Dina huusi huolestuneena kiivetessään perässä. "Sä vielä satutat itsesi!"
Mä en kuunnellut, istuin vain katon reunalla ja katselin alas aivan loistavalla fiiliksellä. "Kelaa, jos mä kuolisin nyt", puhelin niin hiljaa, etten edes tiennyt kuuliko Dina mua. "Puhaltaisin ainakin vítun isot promillet."
"Cheza kiltti", Dina maanitteli. "Tule alas."
"Enhän", mä vastasin äänellä, joka tuntui kaikuvan jostain kaukaa, ikään kuin pienen lapsen suusta. "Siellä on tylsää."

Mä en tiennyt kuinka kauan olin istunut katolla sen jälkeen. Timin pillerit olivat vieneet multa kokonaan ajantajun.
Lopulta mä nousin seisomaan edes tajuamatta, että horjuin hieman. Kävelin katon korkeimpaan kohtaan, aivan reunalle ja tuijottelin alas. Mä olin sillä hetkellä täysin varma, että osasin lentää. Hiljaa mä levitin käsivarteni ja tunnustelin tuulta hiuksissani ja lopulta nojauduin eteenpäin..
Mutta tunsin voimakkaat käsivarret ympärilläni. "Idiootti", mä kuulin Royn sanovan pehmeästi.
"Päästä irti", sanoin hiljaa. "Mä osaan lentää." Ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa mä tajusin kuulostavani todella typerältä, mutta olin niin lääkehumalassa, etten juurikaan välittänyt.
"Epäilemättä osaat", Roy mutisi huvittuneena kun yritin rimpuilla irti sen otteesta.
Lopulta mä astuin reunan yli ja me kaaduttiin. Mutta ei eteenpäin. Sen verran ehdin tajuta ennen kuin silmissä pimeni ja mä heräsin seuraavana aamuna Adamilta.

*

Mä heräsin sinä aamuna siihen, että ruskeat silmät tuijottivat mua raukeina. Mä olin päätynyt samaan petiin Mirrin kanssa.
Se hymyili mulle ja mä yritin vastata hymyyn, mutta se näytti enemmänkin krapulaiselta irvistykseltä.
"Mun pitää kohta lähteä", Mirri sanoi käpertyessään mun kainaloon. Se varmaan toivoi, että mä pyytäisin sitä jäämään, mutta mulla ei juuri sillä hetkellä ollut mitään intressejä sellaiseen. Mä en todellakaan kaivannut vakituista suhdetta. Muutenkin mä olin jo onnistunut pettämään noin puolia mun lukuisista tyttöystävistä. Mä tahtoisin sanoa, että mua kadutti, mutta se ei kuitenkaan olisi totta. Mä olin mikä olin, enkä mä siitä muuttuisi.
Mulla ei siis riittänyt mielenkiintoa perustaa perhettä Mirrin kanssa. Ehkä se tajusi sen, sillä se katsoi mua loukkaantuneena ja alkoi pukea päälleen.
Mirri lähti ovet paukkuen.

Pikkuhiljaa mäkin vedin housut jalkaan ja raahauduin keittiöön, missä porukka istui kahvilla.
"Huomenta", Riki sanoi virnistäen.
"Huomenta", mä vastasin unisena ja istuin Chezan ja DeeDeen väliin.
"Mitäs tänään?" Adam kyseli tylsistyneen oloisena. "Ulkona on vähän páska ilma."
"Jotain ihan perus juttuja", Cheza pohti. "Vuokrataan leffoja ja ryypätään?"
"Vaikka sitten niin", Riki vastasi hymyillen ja kaatoi lisää kahvia kuppiinsa.

Sitten me päädyttiin sohvalle ja lattialle istumaan ja katselemaan Iron Maidenin live-esitystä.
Riki ja Adam riitelivät äänekkäästi jostain kitarajutuista. Mä en halunnut mennä mukaan.
"Ootteko ikinä miettiny", DeeDee sanoi ja porukka hiljeni sekunnissa. "Että eikö olis siistiä vetää tollasia keikkoja?"
"Olis, tottakai", Riki sanoi katsoen DeeDeetä hieman hölmistyneenä.
"Mitäs jos me tehtäisiin joku oma bändijuttu?" DeeDee ehdotti silmät pilkahtaen.
"Joo", Riki sanoi hymyillen kuin pikkulapsi karkkikaupassa.
"Riki, me hoidetaan sun kanssa kitarat", DeeDee ilmoitti. "Adam on rummuissa ja.. Roy, osaatko sä soittaa bassoa?"
Mä kohautin kevyesti olkiani. "Enköhän."
"Meiltä puuttuu solisti", Adam huomautti ja DeeDee mietti muutaman sekunnin.
"Cheza", se sanoi virnistäen. "Sä osaat laulaa, etkö vain?"
Cheza katsoi veljeään ensin niin epäilevästi, että mä olin varma vastauksen olevan kielteinen. "Enköhän", se toisti sitten mun sanat ja hymyili.

*

Me suunniteltiin, että voitaisiin harjoitella meidän talon alimmassa kerroksessa.
Mä en tosin juuri sillä hetkellä jaksanut ajatella koko bändisysteemiä. Mun selkään sattui ja mä olin yltä päältä mustelmilla eilisestä, josta en muistanut paljoa páskaakaan. Ne pillerit mä olin kuitenkin päättänyt säilyttää.. ihan vain tulevaisuuden varalle.

Porukkaa alkoi vähitellen tulla lisää ja Roy oli jotenkin saanut käsiinsä mun puolikkaan viinapullon. Se syöksyi Adamin huoneeseen, mä perässä.
"Anna mun pullo", mä vaadin ja yritin kurkottaa Royn selän taakse, mutta ei mennyt kuin sekuntin murto-osa kun jätkän käsi jo piteli mun rannetta. Sillä oli aika uskomattomat refleksit.
"Se maksaa", Roy sanoi valkoinen virne kasvoillaan. Mä päätin sillä hetkellä, että se oli maailman ärsyttävin ilme.
"Mitä?" mä kysyin kärsivällisesti, vaikka pidättelinkin pientä raivonpurkausta kun Royn silmät mittailivat mua päästä varpaisiin.
Mä pudistelin päätäni antaen mahdollisimman hyvän efektin kylmästä huvittuneisuudesta.
"Älä nyt, kulta", Roy sanoi katsoen mua koiranpentuilmeellä ja nojaten kädellään oveen, joka oli mun selän takana. "Yks pusu vaan.."
"Ei onnistu, kulta", mä vastasin. "Äläkä kullíttele mua", mun oli aivan pakko lisätä, enkä voinut estää pientä ilkikurista hymyä.
Roy huokaisi ja näytti nyt loukkaantuneelta koiranpennulta. Sitten se pudisti päätään ja nojautui aivan kiinni muhun, lämpimät huulet mun korvalla. "Sä lämpenet vielä", Roy vannoi, laski mun viinapullon pöydälle ja käveli ulos huoneesta.
"Itserakas kusípää", mä huomasin puhuvani taas yksikseni ja otin reilun huikan leijonaa.

Sitten oli taas tupakan vuoro.
Rampe istui yllätyksellisesti yksin röökillä kun mä avasin parvekkeen oven. Normaalisti sen seuraan tunki porukkaa vaikka väkisin. Mä en enää edes muistanut, milloin meillä olisi tosiaan ollut aikaa puhua kahdestaan.. ihan kunnolla.
"Moi, systeri", Rampe sanoi hymyillen.
Mä katselin taivaalle. Systeri.. Siitä oli pitkä aika kun Rampe viimeksi oli käyttänyt sitä nimitystä. Fiilis oli jokseenkin nostalginen.
"Istu alas", veli kehotti. Se ei ollut käsky, se oli pyyntö. Ja silti vain hullu olisi jättänyt tottelematta.
"Mitä sulle kuuluu?" mä kysyin hiljaa(ikään kuin me ei oltaisi nähty vähintään vuoteen), vilkaisemattakaan Rampeen.
"Mulle kuuluu aina hyvää", se sanoi virnistäen. "Mä kävin Roylla eilen. Niiden perhe on istunut vankilassa yhteensä jotain yli 30 vuotta.. niiden kaikki ovet oli páskana ja kuulemma niillä on alakerrassaan laittomia aseita."
Mä kuuntelin Rampen sanoja ja se huomasi mun vakavoituneen.
"Älä näytä tolta", Rampe murahti. "Yrittäisit edes olla sille ystävällinen. Sehän pelasti sun henkesi eilen."
Mä en voinut uskoa sitä, mutta niin kuin veljeni, myös mä osasin piilottaa hämmennykseni kylmän ilmeettömyyden alle. "Mä en pyytänyt sitä tekemään niin."
"Cheza", Rampe aloitti saarnaäänellä ja mä huokaisin mielessäni. "Mä tunnen sut. Mä tiedän, että sä osaat pitää huolen itsestäsi. Ja sä et ole mikään pelastusta kaipaava prinsessa."
Mä tuhahdin ja katsoin Rampea pää pystyssä.
"Mutta sun on pakko myöntää, että olit eilen vítun sekaisin", Rampe sanoi vakavana.
"Ja vítun onnellinen", mä mutisin hiljaa, mutta tiesin, että veli kuuli.
Ja silloin Rampe näytti juuri siltä kovalta jätkältä, jollaisena mä olin sen aina tuntenut. "Meidän ei ole tarkoitus olla onnellisia, Cheza", se sanoi lähes kuiskaustakin hiljempaa. "Meidän on tarkoitus olla uskottavia."

*

”DeeDee!” kuului Adamin huuto ja sekunneissa kutsuttu henkilö ilmestyi parvekkeen ovelle. ”Timi soitti! Trumalaiset on puistossa!”
DeeDeen kasvoilla oli tutkimaton ilme. Kaikki katsoivat sitä odottaen. ”Sormukset käsiin! Pesarit messiin! Soittakaa Tommylle ja Mirolle!” se huusi äkisti ohjeita. Ensimmäistä kertaa mä kuulin todella DeeDeen korottavan ääntään. Sen kasvoilla näkyi riemua ja sen harmaissa silmissä paloivat liekit, joita mä en ollut nähnyt niissä koko sinä lyhyenä aikana kun me oltiin tunnettu. ”Me lähdetään nyt lahtaamaan trumalaisia!”
Kuului tärykalvoja repivä huuto, joka lähti neljästä jätkästä ja kolmesta muijasta.

Mä tavoitin DeeDeen katseen, mutta sillä oli liian kiire selittää mulle tilannetta. Sen sijaan se nyökkäsi päällään kohti Chezaa, joka sitoi keskittyneenä maihareidensa nauhoja kiinni työntäen veitsiä niiden varsiin.
”Osaatko sä tapella, Roy?” se kysyi tutkien arvioivasti veitsen terää.
Cheza ei nähnyt, että mä katsoin sitä lähes halveksivasti. ”Joo”, vastasin yksinkertaisesti, vaikka mä olin joutunut melkein syntymään puukko kädessä.
”Toivottavasti”, meidän vierelle ilmestynyt Adam totesi vakavana kääriessään siteitä rystystensä ympärille. ”Täällä ei pärjää muuten.”
Mä nyökkäsin totisena.

”Roy!” DeeDee huikkasi ja mä käännähdin ympäri juuri ajoissa nappaamaan lennosta perhosveitsen. ”Hyvät refleksit”, jätkä totesi. Mä nyökkäsin, sillä se ei ollut kohteliaisuus. ”Sä tulet tarvitsemaan niitä.”

Seuraavat minuutit menivät valmistautumiseen. Mä en ollut koskaan tavannut pelottomampaa porukkaa. Osa vain odotti vakavana tulevaa tappelua, mutta toisista, kuten DeeDeestä saattoi aistia valtavan tunnelatauksen. Mä en ollut koskaan nähnyt normaalisti niin tyyntä jätkää niin ekstaasissa. Sehän oli kuin ilmiliekeissä, ja tuntui lataavan rohkeutta myös muihin. Munkin sisällä syttyi ikävä kunnon toiminnan keskelle.
Miki kaivoi kaapista ilkeännäköisen rautakangen. Adamilla ja Rikillä oli nyrkkiraudat, Roggella pesari, mulla ja DeeDeellä puukot, ja lisäksi DeeDee ja Cheza olivat molemmat kierittäneet ketjut oikean nyrkkinsä ympärille.

”Kaikki messissä?” Cheza kysyi ja kuului yksimielistä puhetta. ”Sit mennään!”

*

Dina juoksi hengästyneenä meitä vastaan pimeässä kesäyössä. "Miro tulee", se huohotti väsyneen hymyn kera.
Rampe laski omistavasti kätensä Dinan hartialle tytön pujotellessa sormuksia nahkasormikkaiden päälle.

"Venataanko me vielä Anea?" Miki kysyi Adamin liikahdellessa levottomasti paikallaan.
"Joo", mä vastasin ennen Rampea. "Tommy ei missaa tätä."
Mun veli nyökkäsi. "Hakkari ja Maltsu seisoo meidän takana, niin kuin ennenkin."

"Mitä kahdella jätkällä on väliä?" Roy kysyi ilmestyessään mun vierelle.
"Tommylla ja Mirolla?" mua melkein nauratti. "Ne jätkät on niin kuin DeeDee.. Niin kuin Barre oli. Ne on johtajia."
Roy hymähti hiljaa enempiä kyselemättä. Se oli tainnut suunnilleen ymmärtää meidän jengikulttuurin hierarkian.

"Ane!" Dina huudahti hymyillen ja mä käännyin katsomaan, miten tummahiuksinen tyttö hölkkäsi meitä kohti jäljessään pitkin askelin harppova jätkä, joka oli sitonut huivin päähänsä, ja sen takana puoli tusinaa muita.
"Sillähän on koko Malminkartano messissä", Riki sanoi kulmiaan kohottaen. "Tästä tulee isoin flaidis kuukausiin."

Rampe veti puukon esiin ja samoin teki joukon kärjessä kulkeva huivipäinen jätkä. Tommylla oli edelleen tummat mantelinmuotoiset silmät ja kultainen rengas korvassaan.
Se repäisi veitsen terällä kapean viillon kämmeneensä, josta tummaa verta alkoi pisaroida. Rampe teki saman perässä ja ne kätteli maltsulaisten ja kantsulaisten seisoessa toisiaan vastakkain. Ane oli sujahtanut Dinan viereen. Tämä tilanne oli mulle ennestään tuttu, niin Rampen kuin Barrenkin kanssa. Veriveljeys oli ollut Barren ajatus joskus ihan alkuaikoina. Ja se oli jäänyt perinteeksi sen kuoleman jälkeenkin. Tommy ja Miro olivat päättäneet pitää sen sellaisena mun broidin muistoa kunnioittaakseen.

Miro asteli paikalle yhtä näyttävänä ja pitkänä kuin Tommy. Se oli vanhin jengipomo niillä seuduilla ja kulki nahkarotsissa ja aurinkolaseissa. Miron tiedettiin myös käyvän huumekauppaa ja mä osasin arvata, että Barren ensimmäiset kokeilut olivat tapahtuneet sen kanssa.
Miron jäljessä käveli joukko hakkarilaisia hevarijätkiä, joista mä tunnistin suunnilleen jokaisen.

Miro viilsi kätensä auki ja tervehdykset suoritettiin Maltsun, Kantsun ja Hakkarin johtajien välillä samoin kuin aikaisemmin.
"Porukka alkaa käydä kärsimättömäksi ja puistossa alkaa kuulemma olla jo toimintaa", Rampe puhui Tommylle kuin vertaiselleen. Mä olin jo unohtanut, että se käytti sitä äänensävyä vain toisten jengipomojen kanssa ja mun vítutus lisääntyi entisestään kun muistin, että se puhui Roylle samalla tavalla.
Tommy nyökkäsi hiljaisena ja vakavana, niin kuin ennenkin.

Mä katselin kahta jätkää ajatuksissani samalla kun kävelin. Rampe oli hieman Tommya lyhyempi ja näytti nuoremmalta. Eihän mun veli ollut kuin 17-vuotias, vaikka sitä ei aina olisikaan uskonut. Nyt uskoi. Rampe oli innoissaan kuin pikkupoika karkkikaupassa, vaikka osasikin kätkeä sen loistavasti.
Mun katse siirtyi nyt Royyn, jota mä katsoin samalla tavalla tutkivasti. Roylla oli tummat kulmat, suuret silmät ja sen luusto sai sen muistuttamaan miesmallia. Se ei kunnioittanut ketään ja siitä näki sen. Royn ilme oli täynnä viileää mielenkiintoa, joka peitti alleen turhat tunteet. Se muistutti kovasti Rampen perusvakavaa olemusta.

Me saavuttiin puistoon ja äänet kantautuivat jo kauas. Rampe valpastui villieläimen tavoin mun vierellä ja mä vaistosin sen jokaisen lihaksen jännittyvän itsehillinnästä, joka esti sitä nopeuttamasta askeliaan.
Viimein me päästiin kentälle asti ja seisahduttiin. Trumalaisia oli enemmän kuin viime kerralla. Timillä ja muilla oli ollut vaikeuksia jaksaa siihen asti, että me saavuttiin apuun.
"Eiköhän mennä", Miro sanoi ja Tommy nyökkäsi.
"Geo on mun", Rampe vannotti vielä ketjuun käärittyjä rystysiään naksauttaen. Sen kasvoille oli taas kohonnut virne, joka sai harmaat silmät palamaan.
Geo oli trumalaisten pomo. Jätkä, jota Rampe rakasti vihata.
Se muisti kuitenkin vielä kääntyä vasempaan, missä mä seisoin sen vierellä. "Elä vapaana", Rampe kuiskasi painaen huulensa mun otsalle. Tämä taas oli yksinomaan meidän tapa.
"Kuole hyvin", mä vastasin hiljaa ja me juostiin mukaan tappeluun.

Mä pyörähtelin aikani paikallani muutamaa nyrkkiä väistellen ja löysin sitten Timin, joka nojautui selkä mun selkää vasten.
"Mitä keskellä tapahtuu?" mä kysyin samalla kun potkaisin mua vastaan kävellyttä trumalaista vatsaan.
"Joku ottaa varmaan päähänsä ja pahasti", Timi mutisi vilkaisten keskelle, jonne oli kokoontunut rinki tappelevaa porukkaa. Timi havahtui kuitenkin nopeasti ja huitaisi Rikin kimppuun käynyttä isokokoista jätkää pesarilla takaraivoon. Se tipahti nätisti tömähtäen asfalttiin.
"Mä menen katsomaan", mä päätin ja aloin ketjuni kanssa raivata tietä kohti keskipistettä.

Matkalla mä kuitenkin huomasi Royn, joka hypähteli kevyesti perhosveitsi kädessään tapellen neljän jätkän kanssa samaan aikaan. Sen kääntyessä hieman mä kohotin kulmiani. Se nauroi. Roy nautti tappelusta yhtä paljon kuin Rampe.
Mä olin kuitenkin päättänyt, etten jäisi sille velkaa parin päivän takaisista tapahtumista. Mä hutaisin yhtä jätkää ketjulla takaapäin ja kamppasin toisen.
"Miksi sä noin teit?" Roy kysyi melkein loukkaantuneena.
"Me ollaan nyt tasoissa", mä ilmoitin ja sen suupieleen kohosi harmiton virne.
Mä kuitenkin käännyin ja jatkoin matkaani.

Ringin ulkopuolelle päästyäni mä repäisin yhtä trumalaista takin selkämyksestä ja se kääntyi ympäri.
"Moi", sanoin hymyillen uudelta vaikuttavalle jätkälle ja painauduin siihen kiinni. Se katsoi mua hieman hämmentyneenä. "Mä olen Cheza", sanoin hymyillen ja iskin sitä polvella arkaan paikkaan. "Hauska tutustua."
Ei kovin reilua, mä tiedän. Mutta mulla oli kiire.
Nopeasti mä sujahdin rinkiin ja jähmetyin samassa paikalleni. Mä en voinut uskoa sitä. Maassa makaava jätkä oli Roggen isobroidi, Seeri. Ja sen entinen paras kaveri, Roberto hakkasi Seeriä selkään rautakangella tummat silmät vihaa leimuten. Seerin valkoisen t-paidan selkä oli värjäytynyt punaiseksi ja se liikahteli kivuliaasti.
"Mitä hélvettiä!?" mun vierelle ilmestynyt Rogge huudahti. Sekin oli pysähtynyt järkyttyneenä hetkeksi paikalleen, mutta ryntäsi kohti Robertoa.
Adam ja Roy kuitenkin pysäyttivät Roggen ja kaatoivat sen maahan. "Älä ole idiootti!" Adam huusi.
"Seeri kuolee!" Rogge raivosi yrittäen nousta ylös. "Päästä mut irti!"
"Itse sä kuolet jos menet Roberton tielle!" Adam rähähti. "Ja Seeri selviää! Sehän on tappokone. Sitä vastaan voi tulla vaikka viisi Robertoa rautakankien kanssa. Eikö niin, Cheza?" se kysyi sitten katsoen mua anovasti.
"Kuulostaa vähän mun mutsipuolelta", Roy mutisi huvittunut pilke silmissään. Adam naurahti.
Mä huokaisin. "Enpä tiedä, Adam", mä sanoin hiljaa katsoen kahta tappelevaa jätkää. "Roberto on ihan sekaisin. Mun mielestä Seeriä pitäisi auttaa."
"Hyvä on sitten, mutta mä en päästä Roggea ennen kuin sä haet apua", Adam huokaisi.

Mä nyökkäsin ja käännähdin ympäri etsien jotain tarpeeksi taitavaa hakkaamaan Roberton. Ensimmäisenä mun silmiin osui kentän toisella puolella Rampe, joka tanssahteli Geon kanssa puukkojen välähdellessä. Mutta se oli aivan liian kaukana.
Sitten mä siirsin katseeni Maltsun Tonyyn. Se kelpasi hyvin.

Tony oli pituuteensa nähden hyvin voimakas ja nopea. Se oli harrastanut taistelulajeja koko pienen ikänsä, eikä omistanut omatuntoa. Tony oli Tommyn oikea käsi ja luotettavin kaveri.
Myös mulla ja Tonylla oli yhteinen menneisyys. Jostain syystä mä päädyin niin helposti yhteen sellaisten jätkien kanssa.

"Huomenta", se sanoi mulle kulmiaan kohottaen samalla kun tiputteli jätkiä yksi kerrallaan maahan nyrkkiraudalla.
"Moi", mä sanoin nopeasti. "Mä en nyt ehdi kysellä kuulumisia. Meidän Seeri on puolikuollut."
"Teidän Seeri?" Tony toisti ja sen kulmat kohosivat melkein hiusrajan tasalle.
Mä nyökkäsin vakavana. "Roberto on nykyään siirtynyt Trumalle.."
"Se kusípää", Tony mutisi kulmiaan rypistäen. "Näytä mulle tietä."

Seuraavana aamuna mä en oikeastaan enää osannut sanoa mitä tapahtui. Lyhyesti se kai meni suunnilleen niin, että Tony hakkasi Roberton sairaalakuntoon sen omalla rautakangella, joka oli kastunut Seerin verestä.
Kytät tuli pian sen jälkeen paikalle ja porukka hajaantui nopeammin kuin kukaan ehti sanoa 'Sanna Punta'(Kannelmäen vanhempi konstaapeli). Seeri ja Roberto vietiin sairaalaan ja trumalaisten häivyttyä paikalta me suunnattiin takaisin Adamille.
Sinä iltana Rogge ei puhunut sanaakaan. Porukka ravasi sen luona vuorotellen eikä se tunnustanut itkevänsä.
Vasta siinä vaiheessa Rogge palasi takaisin meidän seuraan kun Rampe oli käynyt puhumassa sen kanssa. Mä en tiedä, mitä Rampe sanoi, mutta uskon sen liittyvän jotenkin Barreen.

Seuraavana aamuna me saatiin kuulla, että Sebastian Niemi oli selvinnyt hengissä. Sen sijaan Roberto Honkala oli menehtynyt saamiinsa vammoihin.
Me pidettiin hiljainen hetki Roberton kunniaksi, niin kuin jokaisen jengitappelussa kuolleen, huolimatta siitä, oliko kyseinen henkilö meidän vai vastustajien puolella.
Epäilemättä Roberton kuolema saisi trumalaiset tästä lähtien entistä verenhimoisemmiksi. Kun normaalisti tappelun syyksi riitti vain aluerajojen ylittäminen.

Mä olin selvinnyt hyvin vähäisin vammoin.. muutama mustelma ja ruhje koristivat mun vartaloa ja jokainen lihas oli kipeänä.
Rikillä oli huuli auki, Adamilla silmä mustana ja Mikin nenäverenvuoto oli tyrehtynyt edellisiltana.

Rampe venytteli näyttävästi aamuröökin jälkeen. "Mä menen suihkuun", se mutisi vetäen mustan t-paidan pois.
Mä purin hampaani yhteen. Rampen lihaksikas ylävartalo oli täynnä verta vuotavia pistohaavoja, niin vatsalihasten, olkapäiden kuin selänkin alueilta. Ne oli epäilemättä Geon jättämiä muistoja eilisestä.
"Rampe", mä sanoin varoittavasti ja se pysäytti askeleensa. "Miksi sä et kertonut?"
Rampe kohotti kulmiaan. Jos se olisi kysynyt 'mistä', mä olisin varmaan murhannut sen siihen paikkaan. Sen sijaan mun veli hymähti ivallisesti. "Sä et kysynyt."
"Noille pitää tehdä jotain", Adam sanoi.
"Mikset sä mene sairaalaan?" Dina tiukkasi.
Rampe pudisteli päätään. "Herättäis liikaa huomiota. Seeri ja Roberto sai aikaan jo liikaa kysymyksiä."
Sitten se jatkoi matkaansa vessaan jättäen veritahraisen t-paitansa lattialle.

Mä huokaisin. "Rampe ei ikinä muutu."
"Älä kutsu mua sillä nimellä!" kuului huuto vessan oven läpi.

"Meiltä on kahvi loppu", Adam kuulutti. Sen mutsi oli lähtenyt pariksi päiväksi sukuloimaan.
"Mä taisin keittää viimeiset", Rogge mutisi. "Nuoremman etuoikeus."
Mä tuhahdin. Mä, Roy, Adam, Miki, Dina ja Riki oltiin kaikki kuusitoistakesäisiä. Rampe ja Ane oli vuotta vanhempia ja Rogge vuoden nuorempi. Mutta joskus se vaikutti aikuisemmalta kuin me kaikki muut yhteensä.

Rampe, Roy ja Miki lähtivät huoltoasemalle kahville. Sillä aikaa mä, Adam ja Riki päätettiin vierailla juna-asemalla tuttuja moikkaamassa.
"Joskus musta tuntuu, että DeeDee vetää vähän yli", Adam mutisi meidän kävellessä auringonpaisteista tietä alas asemalle.
"Ai vähän?" mä tuhahdin. "Kusípää. Ei omista itsesuojeluvaistoa."
"Ne kuulemma melkein tappoi toisensa eilen. Kumpikin makasi vaan maassa ja ihme, ettei ne jääneet kytille kiinni", Riki sanoi.
Mä huokaisin.
"Mutta näittekö te Royn eilen?" Adam kysäisi ja sen silmissä oli ihaileva katse. "Se tiputti varmaan enemmän porukkaa kuin Seeri hyvinä päivinä."
"Onko teidän aina pakko puhua siitä noin?" mä kivahdin. "Ihan kuin se olisi joku vítun puolijumala."
"No sori", Adam mutisi kulmiaan kohottaen. "Se vaan muistuttaa sun broidia enemmän kuin mä olisin ikinä edes kelannut."
Riki veti terävästi henkeä ja mä seisahduin mielenosoituksellisesti paikalleni. Barre oli tähän asti ollut vähän niin kuin sanattomasti kielletty puheenaihe.
"Se ei ole Barre", mä tiuskaisin vihoissani. "Se on täysi kusípää ja se on niin kaukana Barresta kuin mahdollista!" lähes huomaamattani mä korotin ääntäni.
"Okei", Adam sanoi ja nosti kätensä ilmaan luovutuksen merkiksi. "Älä hermostu."
Riki laski kätensä mun hartialle ja nykäisi mut liikkeelle. "Mikä sua vaivaa, Cheza?" se kyseli varovaiseen sävyyn. "Mä en ole ikinä nähnyt sua noin kireänä."
Mun viha jotenkin hiipui johonkin ja mä huokaisin tarkoituksettoman voimattomalla äänellä. "Mä en tiedä."

Tästä meidän puheenaihe vaihdettiin mahdollisimman nopeasti Seeriin.
"Se on aika vaikeena vieläkin", Adam sanoi vaimeasti. "Kuulemma kylkiluut páskana, eikä sen selkä ehkä enää koskaan palaudu normaaliksi."
Mä huokaisin ajatuksiini vaipuneena. Mun oli niin vaikeaa kelata, ettei se enää koskaan tappelisi. Meidän Seeri. Se oli ollut jo niin pitkään yksi parhaista.
"Meidän pitäisi käydä katsomassa sitä joku päivä", Riki mietti.
Me nyökättiin. "Mutta ei ennen kuin Rogge suostuu", mä vannotin jätkiä. "Ei tee sille oikein hyvää nähdä sitä vielä.. ei siinä kunnossa."

Meidän matka asemalle oli melko turha, sillä koko aukio oli melko tyhjänä porukasta. Toisaalta eilinen tappelu antoi tähän aika hyvän syyn. Asema oli aika lähellä Trumaa, eikä kukaan tahtonut Roberton kuoleman jälkeen jäädä sen kavereiden kynsiin.
"Mikä se Roberton ja Seerin juttu oikeastaan oli?" mä kysyin Rikiltä, joka kohautti olkiaan.
"Ei kukaan tiedä varmasti, mutta se kuulemma johtui jostain muijasta, että niiden välit meni. Ja sen jälkeen ne on haastaneet toisilleen pienen ikuisuuden."
Mä huokaisin ja pyöräytin päätäni epätoivoisesti. "Jätkät.."
"Hei!" Adam huudahti melkein loukkaantuneena. "Te muijat olette paljon vaikeampia ymmärtää."
"Johtuen siitä, että te jätkät olette niin yksinkertaisia, kultapieni", mä sanoin katsoen Adamia säälivästi.
Riki tuhahti. "Mä olen aina kelannut, että sä olet vähän niin kuin yksi jätkistä", se sanoi sitten mietteliääseen sävyyn, mutta vaikeni huomatessaan mun murhaavan katseen. "Siis ei silleen!" Riki kiirehti korjaamaan. "Sulla vaan on munaa."
Mä nauroin ja pörrötin Rikin pitkiä hiuksia. "Sä olet idiootti", totesin lempeästi.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:50:38

Mä huomasin koko ajan yhä vain enemmän samankaltaisuuksia mussa ja DeeDeessä. Sinä päivänä me molemmat vuodettiin verta ja peiteltiin kipua toinen toistamme paremmin. Se tuntui jotenkin jännästi tajuavan mua. Me heitettiin hyvin samankaltaista läppääkin. Mä en ollut koskaan tavannut ketään samanlaista.
Toisaalta Cheza oli myös melko ainutlaatuinen tapaus. Mä olin aivan varma, ettei se ollut oikeasti läheskään yhtä välinpitämätön kuin antoi ymmärtää. Ja silti mun kiinnostus Chezaa kohtaan vaikutti jäävän yksipuoliseksi. Se taisi olla enemmänkin siihen Timiin päin.
Ehkä mä sitten todella olin tottunut saamaan haluamani, mutta koko pienen ikäni muijat olivat sulaneet mun käsiin. Siksi mä en vain voinut uskoa, että Cheza olisi yhtään erilainen.
"Mitä sä jumitat?" DeeDee kysyi.
Mä hymähdin kevyesti. "Kelailen vaan.."
"Mun systeriä, niinkö?" se kysyi sitten tylsistyneeseen sävyyn, mutta tuhkanharmaissa silmissä oli kirkas katse.
Mä kohautin tyynesti hartioitani. "Mä en oikein edisty", myönsin hiljaa.
DeeDee nojaili terassin pöytään ja katseli sisälle, missä Miki viihdytti huoltoaseman myyjää.
"Älä välitä", se hymähti. "Cheza on hämmentyneempi kuin antaa ymmärtää. Se on hyvä ihmistuntija, mutta musta tuntuu, ettei sekään kauaa jaksa vihata sua."
Mä naurahdin ilottomasti. "Mun pitää vaan jatkaa yrittämistä, niinkö?"
"Tee miten tykkäät", DeeDee vastasi olkiaan kohauttaen.
Mutta mä olin jo päättänyt noudattaa sen neuvoa ennen kuin edes sain kuulla sen. Mulla oli täksi illaksi suunnitelma.

Niin me kolme sitten mentiin takaisin Adamille Mikin skootterilla, kaikki kerralla. Kuitenkin me huomattiin käydä ostarin kautta ja mukaan tarttui viinaa, bisseä ja lonkkua koko porukalle.
Dinan siniset silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi kun se avasi meille oven.
"DeeDee, mä rakastan sua!" se kiljaisi ja hypähti jätkän kaulaan.
DeeDee kohotti kulmiaan ja ensimmäistä kertaa koskaan mä näin sen hieman hämmentyneen oloisena. Dina ei kuitenkaan huomannut tätä, sillä se tajusi itsekin sanansa ja punastui rajusti.

Hetken kuluttua myös Adam, Cheza ja Riki tulivat takaisin.
"Aloitetaanko me todella ryyppääminen tähän aikaan?" viimeksi mainittu kysyi järkyttyneenä kelloa katsoessaan.
"Ihan normaali aika tää on", Cheza puolusti ja piteli päättäväisesti kiinni viinapullosta, jota Ane yritti ottaa siltä pois. "Kello on jo kolme iltapäivällä."
"Cheza, sä et ole tosissasi", Ane parahti epätoivoisena.
"Voi, kyllä olen", Cheza vakuutti ja saatuaan pullonsa otti reilun huikan. Tämän jälkeen se kumartui Anen puoleen antaen tälle pienen suukon huulille. Mä olin melkeinpä kateellinen.
"Sori kulta", Cheza sanoi pahoittelevaan sävyyn. "Älä ikinä yritä viedä alkoholistilta sen viinoja."
Ane nauroi.
"Missä mun pusu on?" mä kysyin mahdollisimman loukkaantuneena istuessani sohvalle.
Cheza nojautui hieman lähemmäs mua. "Kysy DeeDeeltä", se päätti sitten.

Mä kohotin kulmiani ja DeeDee ojensi mulle juhlallisesti kätensä. Leveästi virnistäen mä nousin seisomaan ja me suudeltiin näyttävästi.
Adam ja Riki taputtivat, Miki näytti hieman pahoinvoivalta ja Dina ja Ane olivat ihastuksissaan.
Mulla kuitenkin riitti huomiota vain Chezan vihreille silmille kun mä ja DeeDee tehtiin hovikumarruksia ympäri huonetta. Ensimmäistä kertaa mä todella havaitsin niissä silmissä kiinnostusta itseäni kohtaan. Oli se sitten positiivista tai ei, kaikki huomio siltä kelpasi mulle.

Fiilis oli voitonriemuinen kun me siirryttiin DeeDeen kanssa bisset kädessä parvekkeelle. Taivas oli sininen.
Me oltiin niin kovin samoilla aaltopituuksilla. Kummallakin oli tarpeeksi itsetuntoa tekemään jotain sellaista saman sukupuolen kanssa.
"Näitkö sä Mikin ilmeen?" mä kysyin virnistäen.
"Joo", DeeDee nyökkäsi huvittuneena. "Mä olen iät ajat yrittänyt saada sitä unohtamaan homofobiansa."
"Pyydetäänkö se meidän kanssa joskus saunaan?" mä kysyin ja DeeDee vastasi mulle nauravalla katseella.

Otin reilun huikan bisseä ja nojailin kaiteeseen. Mun ilta oli todellakin vasta alussa ja Chezaa varten tehty suunnitelma täysin toteuttamatta.

*

"Meidän pojat taitaa olla aika epä-heteromaisella tuulella?" mä totesin katsellessani miten Rogge ja Adam tanssivat hitaita ilman paitaa.
Dina nyökkäsi ja sen suupieltä nyki. "Mä en olisi uskonut Roysta.. DeeDeestä kylläkin, mutta en Roysta. Sillä on pokkaa enemmän kuin mä luulin."
Mä hymähdin. "Niin sillä taitaa olla. Jos DeeDee ei olisi mun broidi, niin olisi se voinut olla ihan suloista", mä myönsin. Ensimmäistä kertaa puhuin Roysta ystävälliseen sävyyn itse edes tajuamatta sitä aivan täysin.
Mä olin juonut viinapullon puolilleen illan hämärtyessä ja kellon lyödessä seitsemää. Sen lisäksi mulla oli mennyt pari bisseä ja tämä oli toinen gini.
"Mä käyn vessassa", Dina mutisi kun me tumpattiin röökit.
"Mä käyn hakemassa lisää juotavaa", mä ilmoitin ja suunnistin kohti keittiötä.

Roy kuitenkin pysäytti mut matkalla. Sen tummansinivihreät silmät kertoivat sen olevan jo pienessä sievässä.
"Missä DeeDee on?" mä kysyin automaattisesti Roylta.
Se kohautti kevyesti olkiaan. "Missä mun pusu on?"
Mä katselin Royn leveää valkoista hymyä ja huomioin pienen hymykuopan oikeassa suupielessä. "Mikä pusu?" mä kysyin viattomasti ja astuin askeleen taaksepäin jätkän seuratessa saman pituisen askeleen perässä.
"Sä sanoit, että me ollaan tasoissa. Mutta mä päätin, ettei me olla", Roy sanoi, aina vain niin itsevarmana.
"Miten niin ei olla?" mä kysyin astuen taas askeleen taaksepäin ja tunsin seinän takanani.
Roy oli hyvin lähellä mua. "Sä olet mulle pusun velkaa", se sanoi hiljaa ja mä tunsin, miten lämmin se oli. Royn kädet lepäsivät mun lanteilla. Kosketus oli melkein höyhenenkevyt ja sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
"Missä DeeDee on?" mä kysyin vaativasti.
"Missä mun pusu on?" Roy vastasi taas kysymykseen kysymyksellä.
Mä mietin hyvin pikaista selviytymiskeinoa tilanteesta. Mä en koskaan voisi myöntää sitä itselleni, mutta johtuen ehkä viinasta tai sen kevyestä kosketuksesta, mun tosiaan teki mieli suostua Royn ehdotukseen.
Mä kokosin itseni ja suoristin ryhtiäni lähes huomaamattomasti. Painoin mustaksi maalatut kynteni Royn kämmenselkiin ja kuljetin sen kädet kauemmas musta. Niin tehdessäni se katsoi mua taas sillä sietämättömällä koiranpentuilmeellä.
"Mä en ole sulle mitään velkaa", sanoin ja astuin askeleen vasemmalle.
Roy vilkaisi mua liioitellusti päästä varpaisiin. "Mun mittakaavassa olet."
Mä tein samoin. "Mä en välttämättä halua tietää sun mittakaavoista", sanoin hiljaa ja vastasin virneenpuolikkaaseen, joka koristi Royn toista suupieltä.

Mä hain keittiöstä täyden viinapullon aivan uudenlaiseen vítutukseeni.
Siinä mä sitten istuskelin parvekkeella ja poltin kaikessa rauhassa neljättä hermoröökiä.
"Mikä hélvetti mua vaivaa?" kyselin juuri korkatulta leijonapullolta päätäni pudistellen.
"Hyvä kysymys sinänsä", Rogge sanoi suuret ruskeat silmät tuikkien ja sytytti tupakan. "Aloitetaanko vaikka siitä, että sä puhut viinapullolle?"
Mä hymähdin olkiani kohauttaen, vaikkakin hieman huvittuneena. Rogge oli tosiaan jo toipumaan päin. Mä en voinut ymmärtää, miten se Seeristä huolimatta jaksoi piristää mua.

Hetken Roggen kanssa mukavia juteltuani mä jäin taas yksin parvekkeelle. Teki melkein mieli vain pistää ovi lukkoon. Niin kovasti mä halusin ajatella rauhassa, seuranani vain puolikas aski tupakkaa ja pullo leijonaa. Mutta mun mieleeni kumminkin tuli viime hetkellä ajatus, että olisi ehkä liian julmaa olla päästämättä muuta porukkaa röökille.
Mä vilkaisin sisälle. Riki sääteli musiikkia mielensä mukaan, Miki pelasi tietokoneella, Adam, Roy ja Rampe tumppasivat röökejä toistensa käsiin ja ilmeisesti se oli niiden mielestä aika hélvetin hauskaa. Dina, Ane ja Rogge pelasivat juomispelejä keittiön pöydän ääressä. Sillä hetkellä mä en kaivannut kenenkään niiden seuraa.
Nyt mä käänsin katseeni taivaalle, joka hiljalleen oli pimentymässä. Valkeina tuikkivat tähdet tuntuivat hymyilevän mulle ja aukinaisista parvekkeen ikkunoista kulki hento tuulenvire.
Mä muistin, miten Barre joskus sanoi, ettei tähtiä voinut nähdä, jos ei ollut onnellinen. Ne, jotka niitä muuten näkivät vain luulivat olevansa surullisia. Mä naurahdin ironisesti. Barrella oli ollut aivan oma mielipiteensä joka asiasta.
Jälleen kerran mä vaivuin ikään kuin horrokseen. Oli mennyt useita tunteja, siltä musta ainakin tuntui kun mä vihdoin olin saavuttanut pullon puolen välin ja nousin vähitellen seisomaan. Mä kirosin hiljaa mielessäni istuallaan juomisen haittoja. Jaloilleni noustessani mä ihmettelin, miten ne enää kantoivat mut ovesta sisälle.

Mä vein taas pullon keittiöön ja istuin hetken Anen, Dinan ja Roggen seurassa katsellen, miten ne alkoivat pikkuhiljaa muuttua yhä enemmän viinahuuruisiksi, mitä mä en toki itse ollut vähiten.

Musta tuntui, että pystyisin juomaan vielä jonkun verran ilman valtavia muistikatkoksia tai sammumisia ja niinpä mä virnistin iloisesti pelaajille ja nousin pöydästä, suuntanani taas kerran Adamin jääkaappi.
Muutama bisse kaivettiin alahyllyltä ja seuraavaksi mä suunnistin Rikin seuraksi olohuoneen sohvalle.
"Mitä kuunnellaan?" se kysyi multa Metallican dvd:n kanteen päin nyökäten. Mä otin sen käsiini ja tarkensin katseeni tekstiin, joka tuntui hieman pyörivän silmissä.
Ulkomuistista mä kuitenkin lausahdin: "Yksitoista."
"Whiskey in the jar?" Riki toisti hymyillen ja selasi biisin kohdalle.
"Whiskey in the jar", mä vahvistin, nojauduin sohvaan ja kuuntelin.

Biisin loputtua mä nousin venytellen seisomaan ja vilkaisin Adamin koneen ruutua, jolla mä ehdin nähdä vain hämärästi vilahtavan pelin ennen kuin tunsin taas sen saman kevyen kosketuksen vyötäröni molemmin puolin ja käännähdin nopeasti Royyn päin.
"Saanko mä ne mun velat?" se kysyi katsoen mua sulattavasti.
"Myöhemmin", mä huomasin mutisseeni. Olin niin jurrissa, ettei mulle tullut mieleenkään kysyä itseltäni, mitä hélvettiä mä olin tekemässä.
Sen sijaan mä toimin juuri päin vastoin ja talutin Royn mustan hupparin kauluksesta eteiseen, pois uteliaiden katseiden alta. Ilmeisesti mä kuvittelin siinä olevan vähän enemmän järkeä, siltä varalta, että mä tekisin jotain typerää kännipäissäni.

"Onko DeeDee muuten puhunut sulle mitään siitä, milloin me mentäisiin sen kanssa takaisin himaan?" mä kysyin mahdollisimman neutraalilla äänellä ja onnittelin itseäni, sillä tämä oli kysymys, johon mä todella halusin vastauksen.
Mä yritin pitää ajatukseni mahdollisimman selkeinä huolimatta Royn käsistä, jotka olivat taas löytäneet tiensä mun lantiolle. Silti se ei edes yrittänyt siirtää niitä yhtään alemmas tai ylemmäs, korkeintaan mun alaselkään nykäistessään mut rajusti lähemmäs itseään. "Ei pahemmin", se sanoi ja sen pehmeänkarhea ääni kuulosti melkeinpä uniselta. Silti siinä oli aina sellainen jännittävä särähdys, kuin joku olisi hieronut pikkukiviä vastakkain.
"Pahemmin?" mä toistin kuulostaen mahdollisimman viileältä samalla kun välttelin Royn silmiin katsomista ja sitä tilannetta, että sen huulet ajautuisivat lähellekään mun omia.
"Niin", se sanoi ja mä odotin sen jatkavan tästä aiheesta, mutta mun harmiksi(ja luultavasti aivan tahallaan) se ei kuitenkaan tehnyt niin. "Sä härnäät mua", se sanoi sitten ja kasvoille kohosi taas se maailman ärsyttävin ja ilkikurisin virne.
"Ehkä", mä sanoin melkein tarkoituksettoman hiljaa ja samassa huomasin käsieni lepäävän Royn lämpimillä hartioilla. Mä huomasin myös sen, että mun pelkäämä asia oli juuri tapahtumassa, sillä mä saatoin tuntea kuuman, rauhallisen hengityksen huulillani.
Mä tein samassa sen ainoan asian, joka tuli mieleen ja mun hampaat pureutuivat kipeästi Royn alahuuleen. Se ei repäissyt itseään irti musta aivan niin nopeasti kuin olin toivonut, mutta tarpeeksi nopeasti kuitenkin.
"Mä kostan ton vielä", Roy sanoi katsoen mua pirullisesti. Sen äänensävy ei kuitenkaan ollut muuttunut.
"Niin varmaan", naurahdin niin huolettomasti kuin nousuhumalaltani kykenin ja kevein askelin mä suuntasin keittiöön.

Kuuntelin tyytyväisenä olohuoneesta kantautuvia ääniä, minkä Dinan höpötyksen alta pystyin.
Riki, Miki ja Adam pommittivat Royta kysymyksillä sen verta vuotavasta huulesta.
Mutta kuten arvata saattaa, Rampe vain naurahti pehmeästi. "Mähän sanoin."

En mä varsinaisesti ollut kyllästynyt yöpymään Adamilla. Oli helppoa ja mukavaa elää sillä tavalla boheemia elämää kavereiden ympäröimänä. Ja silti mä olin väkisinkin huolissani siitä, miten himassa meni nyt kun mä ja Rampe oltiin poissa ja mutsi ja faija kahdestaan.
Se ei kuitenkaan ollut päälimmäisenä mielessä. Eniten päässä pyöri edellinen ilta ja se, mitä mun ja Royn välillä oli tapahtunut. Se teki mut melkein hulluksi, etten saanut mielestäni sen kevyitä käsiä. Toisaalta tuntui jotenkin tyhjältä ja omituiselta, mutta toisaalta.. Mä hymyilin hiljaa mielessäni. Peli oli alkanut.

Roy, Rampe ja Miki olivat taas lähteneet ulos pyörimään. Adam puolestaan oli mennyt Roggen seuraksi sairaalaan. Niinpä mä, Dina, Ane ja Riki jäätiin viettämään iltaa(eli keskipäivää) 'tyttöjen kesken', niin kuin Adam oli asian ilmaissut.
Juomia oli jäänyt eilisestä ja mulle maistui paremmin kuin hyvin, vaikka olin tietoinen siitä, etten ollut syönyt tai nukkunut pariin päivään kunnolla.
"Mitä eilen tapahtui?" Riki kysyi kun me istuttiin lonkkupullojen kanssa parvekkeella.
Mä koitin parhaani mukaan olla katsomatta kaiteella istuvaa jätkää. "Roy kävi vähän riehumaan.."
Nyt myös Dina ja Ane katsoivat mua uteliaina.
"Mitä?" Dina kyseli. "Mitä multa on mennyt ohi?"
"Ei mitään merkittävää", mä sanoin katsoen Rikiä varoittavasti.

"Mitenköhän Seeri pärjää?" Ane mietti ja mä olin sille sillä hetkellä syvästi kiitollinen.
"Se kuullaan kohta", Dina sanoi tarkistaen kellonajan puhelimestaan. Adam ja Rogge olivat olleet poissa kohta kaksi tuntia.
"Tänään voisi keksiä jotain kehittävää", Riki mietti.
"Riippuu, minkä sä luet kehittäväksi", mä huomautin.
"Jotain sellaista kuin ennen", Riki sanoi mun terävästä äänensävystä välittämättä. "Me ollaan viime aikoina istuttu koko ajan samassa paikassa."
Se oli kyllä totta. Meillä oli mennyt Adamilla jo useita viinahuuruisia öitä. Ei sillä, että se olisi ollut paha asia, mutta ehkä me kaivattiin kaikki välillä vaihtelua.
"Ei se mun mielestä ole reilua Milaakaan kohtaan", Dina sanoi. "Se saa siivota koko ajan meidän jälkiä."
"Eihän Mila ole edes himassa moneen päivään", Riki huomautti kulmiaan kohottaen.
"Äh, sä tiedät, mitä mä tarkoitan", Dina mutisi kyllästyneesti ja huokaisi. "Milalla on välillä vähän niin kuin kahdeksan lasta yhden sijaan."
"No, eipä se ole valittanut", Riki sanoi kohauttaen olkiaan.
Dina huokaisi taas. "Riki, sulla on tunneskaala kuin pakastekalalla."

"Teillä muuten alkaa ihan kohta koulut", Ane kiirehti keskeyttämään Rikin, joka aukoi tosiaan suutaan melko lailla kalan näköisenä.
Vasta hetken kuluttua mä tajusin, että se oli sanonut sen mulle. Niin tietysti. Ei menisi enää kuin pari viikkoa, niin mä menisin lukioon. Miki tulisi mun rinnakkaisluokalle, mutta juuri muita mä en sitten tuntisikaan. Adam ja Riki olivat molemmat jääneet ysille, Rogge oli siellä joka tapauksessa, Dina menisi ammattikouluun ja Rampe ja Ane olivat eri lukioissa. Mun oli niin vaikea uskoa, että kesä olisi ohi niin nopeasti.
"Niin alkaa", mä mutisin. "Mutta en mä halua ajatella sitä vielä. Riki on oikeassa. Meidän pitää keksiä tänään jotain hauskaa."
"Mennään Hakkarin lammelle uimaan?" Riki ehdotti virnistäen.
"Tajuatko sä, miten kylmä siellä on!?" Dina huudahti, mutta ehdotus ei kuulostanut mun korviin yhtään pahalta.

Ja iltapäivästä me todella löydettiin itsemme Hakkarin lammelta Tommyn ja sen ihmisten kanssa.
Mä istuin järven rannalla viimeistä mukaan tullutta bisseä juoden ja katselin veteen, missä meidän jätkät riehuivat enemmän tai vähemmän pukeissa. Hakkarin muijat katselivat kiinnostuneina Royta, jonka kiiltävän mustat hiukset laskeutuivat hartioille ja vesipisarat valuivat vaaleaa ihoa pitkin. Royn kroppa oli hoikka ja kuitenkin lihaksikas..
Mä pudistelin päätäni ja join bissen loppuun. "Idiootti", mä tuhahdin itselleni ja mun typerille ajatuksille.

"Cheza!" Ane huudahti. "Vai mitä, että Dinan pitää tulla uimaan?"
"Joo", mä sanoin taas rampemaisesti virnistäen. "Mennään kaikki."
Ane nyökkäsi hymyillen. Sillä ja Dinalla oli lyhyet shortsit farkkujen alla. Mä tutkailin mietteliäänä vaatetustani ja tulin siihen tulokseen, että ketjuja täynnä olevat mustat housut eivät olisi paras mahdollinen asu.
Sen enempiä viivyttelemättä riisuin housuni. Mulla oli alla mustat alushousut, joissa oli hieman reunoissa niittejä ja sivuilla verkkokangasta. Ne menivät hyvin uima-asusta t-paidan kanssa.
Hakkarin Beni vihelsi mulle. "Cheza! Hyvä perse!"
Mä väläytin vastaukseksi uhkaavan irvistyksen ja me juostiin veteen.

Riki painoi mut veden alle ja lähti nopeasti rantaan. Pintaan noustessani mä vannoin ystävällisesti tappavani sen, mutta sitten mun katse siirtyi Royyn, joka tutkaili mua melkeinpä suloisesti pää kallellaan.

Jotenkin ympärillä riehuvat Hakkarin ja Kantsun jätkät ja Dinan kanssa vedessä tappeleva Rampe vain hävisivät mun tajunnasta. Kaikki ikään kuin hiljeni sen hetken ajan kun mä ja vähän matkan päässä seisova Roy katsottiin toisiamme.
Kumpikaan meistä ei suostunut kääntämään katsettaan pois toisesta. Se olisi ollut luovutuksen merkki. Hitain askelin Roy lähestyi mua ja syystä, jota mä en mitenkään voinut ymmärtää, mun sydämen lyönnit tihenivät hieman.
"Sä olet vielä paremman näköinen hiukset märkinä", Roy virnisti ja mä hymähdin kevyesti katse sen silmissä.
Mä en edes vaivautunut katsomaan ympärilleni. Kukaan tuskin kiinnitti huomiota meihin kahteen. Me vain seisottiin vedessä vastakkain.
"Sori se eilinen", Roy sanoi hiljaa ja mä olin kaatua taaksepäin. Tätä mä olin viimeisenä odottanut siltä. "Halataanko?" se kysyi katsoen mua kulmiensa alta.
Mä huokaisin ja kohautin olkiani. Se oli myöntymisen merkki, jonka Roy ymmärsi ja mä tunsin sen lämpimän kehon omaani vasten ja käsivarret ympärilläni.
Ja salamannopeasti Roy kohotti kätensä ja otti mua leuasta kiinni. Seuraavaksi mä tunsin, miten sen täydelliset hampaat rikkoivat ihon mun alahuulesta.
Roy vetäytyi nopeasti kauemmas ennen mun reaktiota, joka tuskin olisi ollut sille kovinkaan mieleinen. Se katsoi mua taas itsevarma virne kasvojaan koristaen. "Mähän sanoin, että kostan."
Ja sillä hetkellä mun olisi tehnyt mieli tappaa se siihen paikkaan.

Kun me oltiin jonkin aikaa pyöritty hakkarilaisten kanssa, yllätti ukkoskuuro.

"Mun pitää päästä himaan vaihtamaan vaatteet", mä sanoin Dinalle, joka veti farkkuja märkien shortsien päälle.
"Lainaatko sä mulle jotain, jos tulen käymään teillä?" se kysyi hymyillen ja mä nyökkäsin.
Dinan seuraa mä olin kaivannut ehkä eniten. Ja kuka tietää, ehkä me todella päädyttäisiin viettämään rauhallinen tyttöjen ilta meillä.

Pienen rukoilemisen jälkeen me saatiin Rogge ja Miki heittämään meidät skoottereilla.
Mikin ajaessa mä tunsin pisaroiden piiskovan kasvojani ja viiman tunkeutuvan märkien vaatteiden alle.
Se matka kesti onneksi vain vähän aikaa, vaikka tuntuikin ikuisuudelta, ja pian me kaarrettiin valkoisen omakotitalon pihaan.
Jostain syystä mulla oli todella omituinen tunne kun avasin vaaleansinisen ulko-oven. Tuntui, että siitä oli pieni elämä kun mä viimeksi olin kävellyt sisään siitä ovesta.
"Mutsi?" mä huhuilin hiljaa pimeään taloon.
"Cheza?" kuului käheä, väsynyt vastaus. "Säkö se olet?"
"Joo", mä sanoin hiljaa. "Me tultiin Dinan kanssa käymään."
"Moi, Alisa", Dina sanoi kohteliaasti hymyillen kun me käveltiin peremmälle.
"Moi, Dina", mutsi vastasi väsyneesti hymyyn. "Sade", se aloitti sitten hieman voimakkaampaan sävyyn. Mutsi kutsui mua sillä nimellä vain silloin, kun sillä oli jotain vakavampaa asiaa. "Me lähdetään mökille pariksi päiväksi. Olisi kiva, jos sä ja Rami tulisitte mukaan." Mutsi katsoi mua niin anovasti, etten mä hennonnut millään kieltäytyä.
Kohautin vain olkiani. "Ehkä me voidaan", mä vastasin ympäripyöreästi.
"Ja sen jälkeen me tullaan vain yhdeksi päiväksi Helsinkiin ja lähdetään sitten Lappiin", mutsi kertoi. "Te saatte sillä aikaa pitää paikat pystyssä."
Mä nyökkäsin ja heitin mutsille huolettomimman hymyni ennen kuin me suunnattiin Dinan kanssa takaisin eteiseen ja siitä rappuset ylös.

"Cheza?" Dina aloitti hiljaa mun kaivaessa vaatekaappiani väkinäisin liikkein. "Mitä sun ja Royn välillä oikeastaan on?"
Mä jähmetyin hetkeksi paikalleni. Kuulin, miten Dina veti henkeä ja valmistautui kohtaukseen, jota mä olin juuri saamassa. Sen sanat olivat juuri palauttaneet mun mieleeni sen tänpäiväisen.
Mä en kuitenkaan huutanut, tärisin vain pidätellystä raivosta ajatellessani Royta. Miten se uskalsi!? Yksikään jätkä ei kostanut mulle, ei yksikään.
"Mä tein tänään kolme kultaista sääntöä", mä kerroin Dinalle silkkisimmällä äänelläni, jonka läpi tihkui viha. "Yksi: älä koskaan seurustele Roy Sirénin kanssa. Kaksi: älä koskaan harrasta seksiä Roy Sirénin kanssa. Kolme: älä koskaan sano 'mä rakastan sua' Roy Sirénille."
Tämän sanottuani mä käännyin katsomaan Dinaa, joka tuijotti mua melkein järkyttyneenä. Se tunsi mut melkein surullisen hyvin. Ja se tiesi, että ne säännöt oli tehty koska mä halusin suojella itseäni.
"Ja täten mä annan sulle virallisesti luvan köyttää mut sänkyyni kiinni, jos koskaan rikon noita sääntöjä", mä sanoin päättäväisesti ja Dina purskahti nauruun.

Mä kaivoin itselleni kaapista revityt farkut ja Iron Maiden-paidan.
Pyysin Dinaa valitsemaan mieleisensä vaatteet ja se löysi itselleen valkoisen Rolling Stones-paidan ja mustat pillifarkut.

"Jäädäänkö vielä vähäksi aikaa tänne ennen kuin mennään Adamille?" Dina ehdotti.
"Jäädään vaan", mä vahvistin.

*

Mä en voinut olla muuta kuin hélvetin hyvällä fiiliksellä. Pikkuhiljaa mä olin alkanut päästä Chezan pään sisälle, vaikka se niin kovasti yrittikin estää sitä tapahtumasta. Mä olin löytänyt siitä piileskelevän sado-masokistin, niin kuin itsestänikin aikoinaan.
Mä olin tehnyt siirtoni ja odotin Chezan tekevän omansa. Se ei ollut juuri nyt Adamilla, mutta toisaalta mä en juurikaan ikävöinyt. Mulla oli tapana kyllästyä muijiin vähän tarpeettoman nopeasti, joten oli ehkä parempi, ettei me vietetty Chezan kanssa aikaamme yhdessä kahtakymmentäneljää tuntia vuorokaudesta. Ja aikaahan mulla oli enemmän kuin tarpeeksi.

Mä venyttelin makeasti noustessani tietokonetuolista. "Rogge, sä voit tulla pelaamaan", huikkasin vielä ennen kuin menin hakemaan jääkaapista yhden niistä bisseistä, joita Riki ja Rogge olivat odotelleet kaatosateessa ostarilla. Se taisi olla jo mun seitsemäs sinä iltana.

"Ah, fiiliksellä", DeeDee mutisi rennosti kävellessään jääkaapille suihkunraikkaana.
Ane oli lähtenyt käymään jossain bileissä ja me oltiin jätkien kesken kaikki pyyhkeet päällä Adamilla, riehumassa enemmän tai vähemmän.
Muut jätkät olivat siirtyneet parvekkeelle, lukuun ottamatta Roggea ja Adamia, jotka istuivat koneen ääressä.
Mä katselin ympärilleni sopivaa viihdykettä etsien.
"Mä sain idean", DeeDee sanoi yhtäkkiä, kuin mun ajatuksia lukien. "Adam, onko teillä keittiöveitsiä?" se huusi kysymyksensä kovaan ääneen olohuoneeseen.
"Joo, laatikoissa", kuului mekaaninen vastaus ja mä arvasin, että Adam tuijotti Roggen pelaamista täysin koukuttuneena.
DeeDee virnisti mulle kaivaessaan terävimmän veitsen laatikosta. Mä istuin rennosti pöydän ääreen ja katsoin sitä kysyvästi.
"Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody Mary.." se vihjaisi sitten leikittelevään äänensävyyn ja munkin kasvoille levisi virnistys.
Niin me sitten päädyttiin pelaamaan. DeeDee laski ensin kätensä pöydän kiiltävälle puupinnalle, johon mä iskin veitsen, aivan sen sormien viereen. Mä aloitin hitaaseen tahtiin, mutta se oli mulle aivan liian helppoa. Veitsen terä iskeytyi voimakkaasti pöydän pintaan kiihtyvällä vauhdilla, käyden läpi jokaisen DeeDeen sormien välin.

"Mä en tiedä pitäisikö sua onnitella vai lupautua sun hautajaisiin", DeeDee sanoi ja sen harmaat silmät katsoivat mua tuikkien.
"Vaikka molempia", mä vastasin jatkaen edelleen Bloody Marya ja katsellen sormia, joihin olin saanut aikaan vasta pari pintanaarmua.
"Ainakin sä onnistuit kiinnittämään Chezan huomion itseesi", DeeDee totesi.
"Se peli on vasta alussa", mä sanoin hiljaa, itsekseni hymyillen.
"Niin kuin tääkin", DeeDee sanoi pilke silmissään ja nappasi veitsen mun kädestä.
Se kävi vielä jääkaapilla ja pakastimella. Pöytään ilmestyi bisseä ja viinaa.
Sitten DeeDee istuutui ja mä laskin käteni pöydälle. Mulla oli niin loistava fiilis, ettei mua todellakaan kiinnostanut veisikö Bloody Mary multa tänä iltana sormen tai kaksi.

Loppuillasta me alettiin jo olla DeeDeen kanssa ehkä pahemmissa kuoseissa kuin vielä kertaakaan aikaisemmin. Ja siitä huolimatta me jaksettiin jatkaa.
Muut katsoivat meitä välillä vähän huolestuneen oloisina, mutta kukaan ei sanonut mitään.
Kun me vihdoin lopetettiin, mä en tuntenut kipua, vaikka pöydällä oli useita punaisia tahroja, niin mun kuin DeeDeenkin verta.

Adam käveli keittiöön ja seisahtui paikalleen nähdessään niiden keittiön pöydän. Se tuijotti sitä hetken, muttei kuitenkaan valittanut meille. "Lähdetäänkö me vielä ulos tänään?" Adam vain kysyi neutraaliin sävyyn, vaikka sen katse lepäsi edelleen pöydän pinnassa.
"Totta hélvetissä lähdetään", DeeDee sanoi pyöritellen keittiöveistä veritahraisella pöydällä.
"Tuleeko Cheza ja Dina vielä takaisin?" Adam kysyi ja me molemmat kohautettiin olkiamme.
"Soita ja kysy", DeeDee ehdotti välinpitämättömästi ja kaatoi meille molemmille shottilaseihin salmiakkikossua.

"Meinaatko sä muuten saada Chezan sänkyyn vai suhteeseen?" DeeDee kysyi multa Adamin mentyä ja kaatoi mustan nesteen kurkkuunsa yhdellä käden liikkeellä.
"Vaikka molempia", mä vastasin virnistäen ja vedin oman snapsini yhtä nopeasti. "Kumpi on helpompaa?"
"Ei kumpikaan", DeeDee vastasi mun uskoakseni hyvinkin totuudenmukaisesti.

Pian Adam tuli takaisin. "Ne sanoi, ettei jaksa tulla tänne vaan meidän pitäisi mennä ulos ja Chezalla on sulle jotain asiaa, DeeDee", se sanoi puhelin kädessään ja käveli pöydän luo.
"Mihin ulos?" DeeDee kysyi tuoliinsa nojaten, eikä se selvästi ollut aikeissakaan ottaa puhelinta.
Adam toisti kysymyksen ja mä kuulin puhelimen läpi Chezan äänen, joka puhui jotain huoltoasemasta ja pyysi lyömään DeeDeetä sen puolesta.
Mä kohotin käteni ja otin kiinni puhelimesta.
"Venaa, Cheza", Adam vielä huikkasi. "Roy haluaa puhua." Sitten se päästi irti huvittunut hymy kasvoillaan.
"Moi, kulta", mä sanoin pehmeimmällä äänelläni ja vilkaisin DeeDeetä, joka keikkui tuolilla tylsistyneen oloisena. "Otatko sä multa suihin?"
Ja DeeDee kaatui rysähtäen tuolillaan. Tämä oli toinen kerta, kun mä todella kuulin sen nauravan.
Cheza sen sijaan oli muutaman sekunnin hiljaa. "Joo, jos sä olet sillä tuulella, että sun kýrpäs purraan irti, niin mikäs siinä", se sanoi sitten silkkisimmällä äänellään.
"Et sä sitä kuitenkaan tekis", mä sanoin mahdollisimman suloisesti.
"En vai?" kuului puhelimesta niin terävä sävy, että mä en epäillyt hetkeäkään, etteikö Cheza voisi toteuttaa uhkaustaan.
"Jos mä tuun teille nyt, niin naidaanko?" mä esitin toisen yksinkertaisen kysymyksen. Tietysti mä osasin kohdella muijia, mutta uskoin, että mulla oli jopa Chezan kanssa varaa vähän irroitella. Enkä mä voinut jättää DeeDeetä ilman viihdykettä.
"Joo", Cheza vastasi suoraan. "Haittaako sua, että aamulla kun heräät sun pallit on naulattu mun seinälle?"
"Ei", mä vastasin ja mietin hetken. Cheza tosiaan osasi puhua. Onneksi mä kuitenkin olin siinä lajissa voittamaton. "Enköhän mä pistäis sut hiljaseks", sanoin virnistäen. "Tai no", mun oli vielä aivan pakko lisätä. "Hiljaseks ja hiljaseks."

Ja niin mä voitin Chezan jo toisen kerran saman päivän aikana.

*

Mä kiehuin kiukusta vielä seuraavana aamunakin. Yksikään jätkä ei ollut vielä tähän mennessä kehdannut puhua mulle niin kuin Roy. Ei yksikään! Ja eniten mua koko asiassa vitutti se, että sillä oli vähintään yhtä hyvä sanavarasto kuin mulla, ellei parempi. Ja mä en sietänyt sellaista yhdeltäkään jätkältä.

"Huomenta", Dina mutisi hymyillen. Me oltiin kuin oltiinkin jääty meille yöksi ja pidetty leffailta.

Huolimatta mun eilisestä puhelusta Royn kanssa, oli ollut todella rentouttavaa puhua Dinan kanssa pitkästä aikaa kahdestaan koko ilta ja puolet yöstä. Me oltiin juteltu kaikesta maan ja taivaan välillä, samalla kun naurettiin jollekin typerälle 80-luvun kauhuleffalle.
Sinä iltana mä myönsin Dinalle, että olin rikkonut yhden aikaa sitten tekemäni lupauksen. Mä olin vannonut, etten koskaan enää leikkisi tunteilla, mutta toisin oli käynyt. Mä olin taas lähtenyt mukaan uhkapeliin, jossa mä olin mestari.
"Miksi sä sitten teit ne säännöt?" Dina oli ihmetellyt. "Jos se kerran on uhkapeliä, niin eikö sun pitäisikin ottaa riskejä?"
Mä olin vain kohauttanut olkiani. "Nyt mä pelaankin omilla säännöilläni."

"Huomenta", mä vastasin venytellen.
Dinalla oli yllään se pitkä valkoinen rollaripaita ja mulla Barren vanha In Flames. Niissä pukeissa me sitten raahauduttiin aamuröökille.
"Nyt pitää varoa sitä teidän kyylää naapuria", Dina mutisi naurahtaen kun me istuttiin sivuoven portailla.
"Kuikka on vähän omalaatuinen", mä myönsin.
Kuikka oli keski-ikäinen pullea nainen, joka jaksoi valittaa meille milloin mistäkin. Sillä oli kaksi aikuista lasta ja täysin tossun alla oleva mies. Ja sen lempiharrastuksiin kuului meidän vahtaaminen.

"Otatko sä kahvia?" mä kysyin Dinalta.
"Joo", se vastasi venytellen ja heittäytyi sohvalle.
Mä keitin sen verran reilut kahvit, että mutsillekin jäi pannuun vähän. Mä arvelin, että pieni annostus kofeiinia tekisi sille varmaan ihan hyvää.

Mun puhelin soi yläkerrassa ja Dina hyppäsi ylös sohvalta.
"Mä haen", se hihkaisi iloisesti ja juoksi rappuset ylös ja pian takaisin alas.
"Rampe?" mä toistin hiljaa vilkaistessani vastaamattomia puheluita. Lievä ärtymys palasi taas pintaan kun mä painoin vihreää luuria ja soitin takaisin ah, niin ihanalle velipojalleni.
"Huomenta, kulta", vastasi Royn ääni ja mun teki mieli paiskata luuri korvaan, mutta sitä tyydytystä mä en sille antaisi. "Miten menee?"
"Mua vítuttaa", ilmoitin ykskantaan. "Sen verran, että voisin tappaa jonkun.."
"Raiskaa mut?" Roy ehdotti viattomasti.
"Saanko mä käyttää nahkaruoskaa, kuristuspantaa ja käsirautoja?" mä tiedustelin.
"Sitä viimeistä joo, kahta muuta et", Roy vastasi.
"Miksi en?" kysyin ja yritin kuulostaa loukkaantuneelta.
"Miksei me vaan voida harrastaa normaalisti?" Roy esitti vastakysymyksen.
"Mun sänky, mun säännöt", mä totesin yksinkertaisesti.
"Arvaa mitä", Roy sanoi ja mä kuulin virneen sen äänessä. "Mun isompi sänky, mun isommat säännöt."
Mua ärsytti taas niin hélvetisti..

"Puhu sä, ennen kuin mä teen jotain harkitsematonta", mä kuiskasin Dinalle ja tyrkkäsin puhelimeni sen käteen.
Dina sai Rampen puhelimeen, mikä ketutti mua vielä enemmän. Se sai toimia puhelinkkinä mun ja mun veljen välillä, kun taas mut pistettiin puhumaan Royn kanssa, joka teki mut hulluksi.
Dina lopetti puhelun melko nopeasti. "Ne hakee Rikiltä yhden kitaran lisää ja DeeDee pyysi sua laittamaan vahvistimet valmiiksi alakerrassa", se kertoi varovasti.
Mä purin hampaani yhteen ja hiljaa ääneen kiroillen astelin rappuset meidän alimpaan kerrokseen, huoneeseen, jossa me pidettiin kaikkia bändikamoja.
Mun oli vielä matkalla aivan pakko iskeä nyrkkini alakerran seinään, jota me oltiin Rampen kanssa taottu vuorotellen varmaan viimeiset viisi vuotta. Siihen jäi pieni painauma ja kiiltävän punainen jälki.

Me vedettiin Dinan kanssa vaatteita päälle ja jonkin ajan kuluttua ovikello soi.
"Huomenta", Rampe sanoi Dinalle virnistäen ja nojaili oven pieleen. "Missä mutsi on?" se huikkasi sitten kysymyksensä mulle.
"Varmaan baarissa", mä ärähdin vastaukseksi ja selailin kaukosäätimellä kanavia läpi.

"Siisti kämppä", mä kuulin Royn sanovan Rampelle kun ne asteli peremmälle.
"Laitoitko sä vahvistimet?" Rampe kysyi multa ja mä tyydyin katsomaan sitä mahdollisimman murhaavasti.

Muiden suunnatessa alakertaan Rampe käveli rennoin askelin sohvan luo ja istui mun viereen. "Cheza hei.."
"Ai, nyt sä sitten puhut mulle", mä sanoin mahdollisimman myrkylliseen sävyyn ja tiesin kuulostavani lapselliselta.
Rampe kohotti kulmiaan.
"Ihan vain tiedoksi", mä ilmoitin kylmästi. "Mutsi tahtoo, että me lähdetään pariksi päiväksi landelle."
Rampe huokaisi. "Suostuitko sä?"
"Joo", mä vastasin yksinkertaisesti. Totuus oli ehkä hieman vähemmän yksinkertainen, mutta mä vain halusin saada veljeni ärsyyntymään.
Se ei kuitenkaan tehnyt niin. Kohautti vain kyllästyneesti olkiaan. Mä näin Rampen silmissä väsymyksen, joka sai mut melkein järkyttyneeksi. Mä en ollut muistini mukaan koskaan nähnyt sitä sellaisena.
"Mutta meille jää kämppä sen jälkeen neljäksi päiväksi", mä kerroin sitten. "Ne lähtee Lappiin."
Rampe hymähti ja nousi sohvalta katsoen mua. "Tuletko sä?"
Ja mä seurasin sitä alakertaan.

Me sählättiin aikamme vahvistimien ja piuhojen kanssa ja lopulta saatiin kaikki toimimaan. Roylla oli sähköbasso, Adam oli rumpujen takana, Riki ja Rampe sähkökitaroissa, ja Rogge saatiin vielä koskettimiin. Mä otin mikrofonin käteeni hieman mietteliäänä.
Dina, Ane ja Miki istuutuivat seinän viereen yleisöksi.
"Aloitetaan jollain, mihin kaikilla on nuotit", Rampe päätti. "Miten olis Panteraa? Floods?"
Mä kohotin kulmiani sen erikoiselle biisivalinnalle, mutta kohautin sitten vain olkiani.
Pojat alkoivat soittaa ja mä odotin intron verran mikrofonia pidellen.
Sitten mä aloitin. Se biisi oli loppujen lopuksi todella hieno. Osan ajasta mä sain melkein kuiskata mikrofoniin, ja välillä taas huutaa sieluni pihalle.

"Wash away a man, take him with the floods.." kaikuivat lopulta viimeiset sanat ja sävelet jäivät ikään kuin leijumaan ilmaan. Dina, Ane ja Miki olivat ihan hiljaa. Mä katsoin Rampea, joka tuijotti mua.
Lopulta Miki alkoi taputtaa hiljaa ja Dina paiskasi käden suulleen. "Se oli upeaa!"
Mutta mun katse pysyi edelleen Rampessa. "En mä oikeasti kelannut, että sä pystyisit laulamaan sen", se mutisi hiljaa.
"Miksi sä sitten valitsit sen?" mä tiukkasin, mutta en voinut olla sille ihan tosissani vihainen. Mä olin oikeastaan pitkästä aikaa ihan vilpittömästi iloinen. Ensimmäinen kerta oli mennyt Dinan, Anen ja Mikin reaktioiden perusteella hyvin. Mä olin ylpeä itsestäni.. ja meistä.

"Jatketaan Maidenilla?" Riki ehdotti.
Rampe nyökkäsi. "Fear of the dark."

*

Oli viimeinen ilta ennen DeeDeen ja Chezan lähtöä ja me istuttiin puistossa bisseä juoden ja tyhmää läppää heittäen.
Mä ja Miki otettiin pari kertaa viivat skoottereilla ja mä voitin joka kerta, jopa silloin kun me vaihdettiin skoottereita.

"Enkö mä voisi taas lähteä teidän mukaan?" Dina kysyi Chezalta kun me istuttiin pöydän ääressä.
"Mutsi haluaa viettää perheloman", Cheza sanoi silmiään pyöräyttäen.
"Miksi sä edes haluat mihinkään landelle?" Riki kysyi kulmiaan kohottaen.
"Sä et ymmärrä", Dina sanoi haaveksivaan sävyyn. "Siellä oli just siistiä.. Sellanen pieni kylä täynnä kivannäkösiä jätkiä ja.."
"Okei, mä ymmärrän", Riki tokaisi turhautuneena.
Mä vilkaisin nopeasti Chezaa, joka sytytteli röökiä eikä ollut kuulevinaankaan Dinan sanoja.

"Cheza!" huusi DeeDee jonkin ajan kuluttua. "Meidän pitää alkaa lähteä!"
Kaikki nousivat pöydän äärestä halaamaan niitä kahta.

Mä halasin ensimmäisenä DeeDeetä, joka pyysi meitä kaikkia pärjäilemään ja ilmoittamaan, jos jotain merkittävää tapahtuisi sinä aikana kun se mätäni käpykylässään.
Mä vakuutin, että pistäisin jotain merkittävää tapahtumaan ja pyysin sitä soittamaan mulle vaikka ulkohuussista.

Cheza halasi juuri mun vieressä Dinaa. Ne oli koko päivän heittäneet jotain inside-läppää ja se taisi jatkua vieläkin.
"Moikka, iskä!" Dina hihkaisi niiden halatessa pitkään. Sitten Dina huomasi, miten mä katsoin niitä oudosti. "Tässä on mun isi", se esitteli ylpeänä Chezaan viitaten.
Mun ja Chezan katseet jäivät kiinni toisiinsa. "Halaisko sun isi muakin?" mä kysyin Dinalta, irroittamatta katsettani vihreistä silmistä.
Mutta blondi tyttö oli jo hipsinyt pois meidän läheltä, luultavasti halaamaan DeeDeetä.
Cheza huokaisi hiljaa, enkä mä juuri osannut päätellä sen ilmeistä, oliko se mulle vihainen vai ei. En mä kuitenkaan olisi odottanut, että se tosiaan suostuisi halaamaan mua. Ja se kuitenkin suostui.
"No?" mä kysyin mahdollisimman huolettomaan sävyyn. "Mites ne jätkät siellä landella, mistä Dina puhui?" mä kysyin käsivarret Chezan vartalon ylle kietoutuneina. Me halattiin pitkään. Mua ei huvittanut olleenkaan päästää irti.
Cheza naurahti pehmeästi. "Tuskin", se tuhahti. "Autoamikset ei ihan ole mun tyyppiä."
Ja jostain syystä mun olo oli jokseenkin helpottunut kun mä viimein annoin Chezan irrottautua.

*

Niin me sitten istuttiin autossa, kaikki neljä kauniina perheidyllinä. Mua oksetti.
"Sade ja Rami, kai te menette kalastamaan tänään?" mutsi kysyi teennäisesti, yrittäen ilmeisesti palata 5 vuotta ajassa taaksepäin.
"Älä kutsu mua sillä nimellä!" me huudahdettiin Rampen kanssa samaan aikaan ja vilkaistiin toisiamme.
"En mä tiedä", mä vastasin mutsin kysymykseen ympäripyöreästi ja Rampekin piti kasvonsa peruslukemilla. Mutta kyllähän me molemmat tiedettiin, ettei me aiottu palata 10-vuotiaiksi ihan vain mutsin mieliksi. Ei. Ryyppäämään me mentäisiin, varmaan jo samana iltana.

"Kyllä mä muistan, miten te aina pienenä lähditte illalla veneilemään", mutsin muisteleminen alkoi. Mä ja Rampe vilkaistiin taas toisiamme epätoivoisina ja mielessäni mä paiskasin käden otsalleni. "Ja tulitte takaisin litimärkinä, kaikki kolme. Valititte, että Marko oli kaatanut veneen keskellä järveä."
Ja sillä samaisella sekunnilla oli kuin auton sisäilman lämpötila olisi laskenut vähintään viidellä asteella. Mutsin mainittua Barren me kaikki vain istuttiin hiljaa, rentoina kuin kynttilänjalat. Mä näin, miten faijan kädet puristuivat ratin ympärille rystyset valkeina.
Mä en tiennyt, miten ikinä kestäisin kolme tuntia siinä autossa. "Mutsi, mä tarvitsen hermosauhut", ilmoitin hieman tukahtuneella äänellä.
Rampe nyökkäsi vahvistukseksi.

Onneksi faija sitten suostui pysäyttämään seuraavan huoltoaseman pihaan ja hieman tärisevin käsin mä sytytin röökin. Faija tankkasi ja mutsi meni ostamaan meille eväitä.
"Vähän jäinen fiilis kun Hese on mukana", Rampe mutisi savujensa välistä.
Mä nyökkäsin. Hese(eli Heikki) oli mun ja Rampen biologinen faija, mutta me oltiin jo pitkään kutsuttu sitä vaan Heseksi. Mä en mieltänyt sitä faijakseni, eikä mieltänyt Rampekaan. Me ei voitu sietää sitä yhtään enempää, kuin se oli voinut sietää Barrea.

Vastentahtoisesti me palattiin auton ahdistavaan ilmapiiriin ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Vaalea farmarimallinen Saabi kulki tasaisesti moottoritietä ja mä katselin kesäisiä maisemia. Ja niin kuin aina, mun ajatukseni palasivat sinne, mistä me oltiin lähdetty. Nyt mä en kuitenkaan ajatellut enää niin paljoa sitä vuoden takaista Kannelmäkeä, paikkaa, jota mä olin haaveillut takaisin jo niin pitkään. Nyt mä ajattelin tätä hetkeä ja sitä, mitä tapahtuisi kun me palattaisiin takaisin.
Ja niiden ajatuksien saattelemana mä vajosin uneen.

Mä kuljin pitkin talvista metsätietä. Hengitys huurusi ilmassa. Mä katselin ympärilleni ja pakkasesta huolimatta mun sisälle tulvahti lämmin tunne kun mä tajusin missä olin. Oranssinsävyiset valot hehkuivat sillan alla pimeydessä. Se oli pieni tunneli, jonka toisessa päässä oli vain mustaa talviyötä.
Yläpuolella oli moottoritie, niin mä muistin. Oli outoa, etten mä kuitenkaan kuullut yhdenkään auton ajavan sillalla.
Kevyin askelin mä jatkoin matkaani lyhyeen tunneliin ja pysähdyin. Mua ei pelottanut tai jännittänyt, vaikka kuulin askelia, jotka painautuivat narskuen hankeen. Ne tulivat tunnelin toisesta päästä, pimeydestä.
Ja pian mä erotin tumman hahmon ääriviivat.
"Barre?" kuiskasin hiljaa pimeyteen. Hahmo tuli mua lähemmäs. Mä katsoin tuttuja kasvoja ja kuumat kyyneleet täyttivät mun silmät, mutta ne eivät estäneet mua näkemästä selkeästi.
Barre pysähtyi vähän matkan päähän musta. Sillä oli yllään maastohousujen ja maiharien lisäksi vain lyhythihainen In Flames-paita. Eikä se silti antanut minkäänlaisia palelemisen merkkejä.
Mä katsoin silmiin, jotka olivat kirkkaat. Barre katsoi takaisin ja hymyili. "Hei, systeri", se sanoi päätään kallistaen. "Mitä sä siinä itket?"
Mä avasin suuni, vain sulkeakseni sen uudelleen.
"Etkö sä muista, missä me ollaan?" Barre kysyi pehmeällä äänellä. "Cheza", se kuiskasi hiljaa. "Mä annoin sulle täällä nimen."
Mä nieleskelin kyyneleitäni. "Mä tiedän", kuiskasin käheällä äänellä. Ja hetken mielijohteesta mä ojensin käteni, koskettaakseni Barrea. Se ojensi myöskin kätensä mua kohti. Mä henkäisin varovasti kun meidän kädet kosketti. Barren iho oli vaalea kuin lumi, mutta niin lämmin.
"Barre", mä henkäisin hiljaa. Aikaisemmin oli tuntunut siltä, että hengityskin saattaisi rikkoa ihmisen mun edessä, mutta nyt mä tiesin sen olevan todellinen. "Miksi sä teit sen? Miksi sä jätit meidät? Missä sä olet nyt?" mä kyselin epätoivoisena.
Mutta Barre vain katsoi mua huvittuneesti ja pudisteli hiljaa päätään. "Älä itke", se sanoi äänellä, joka tuntui kaikuvan jostain kaukaa. "Mä rakastan sua, Cheza.."
Ja Barren lämmin ote mun kädestä löystyi ja sen iho muuttui jääkylmäksi. Mä katsoin elottomiin silmiin, jotka eivät enää nähneet mitään. Ja samassa Barre pirstoutui pieniksi valkoisiksi lumihiutaleiksi, jotka putoilivat hiljalleen mun hiuksille ja iholle. Ja jäinen viima pyyhki ne, puhaltaen suoraan mun lävitse. "Ei.." mä kuiskasin hiljaa ja romahdin polvilleni lumiselle tielle.
Vain yksi sana jäi kaikumaan ilmaan pehmeällä äänellä lausuttuna: "Cheza.. Cheza.."

"Cheza!" Rampe ravisteli mua. "Mikä hélvetti sua vaivaa!?"
"Mä.." mä kuiskasin hiljaa ja huomasin, etten saanut kunnolla sanoja suustani. Mä tärisin valtavasti. "Mitä tapahtui?"
"Sä näit unta", Rampe sanoi vakavana. "Sä mutisit jotain Barresta.. Ja sitten sä aloit täristä ja muutuit kalpeaksi."
"Mä näin unta", mä vahvistin hiljaa ja katsoin ulos ikkunasta.

"Noniin! Nyt käännytään mökkitielle!" mutsi hihkaisi ja mä kuulin sen äänestä sellaisen kireyden ja teeskentelyn, että mua melkein pelotti. Mutsi esitti, ettei mitään ollut tapahtunut.
Hese käänsi rattia kovakouraisesti ja auto kurvasi moottoritieltä vasemmalle, renkaat hiekkaa pölyttäen.

*

Mä lähdin pitkästä aikaa käymään himassa. Tällä kertaa Miki oli mun mukana. Sen kanssa tulisi varmaan eniten pyörittyä, nyt kun DeeDee oli pari päivää reissussa.
Meidän normaalisti niin vilkkaassa talossa oli kumman hiljaista. Mä en oikeastaan tajunnut edes kelata syytä, ennen kuin kävelin terassin rappuset ylös ja huomasin, että meidän ulko-ovi oli auki.
Mä vilkaisin nopeasti Mikiä ja avasin oven kokonaan.
"Roy! Roy!" kuulin pikkuveljeni huutavan itkuisella äänellä. Se juoksi meitä vastaan silmät punaisina ja turvoksissa, kyyneljuovat poskilla valuen. "Roy! Remo kuolee!"
Mä jähmetyin paikalleni eteiseen. Remo..? Mun Remo?

En vaivautunut edes repimään kenkiä jaloistani vaan juoksin suoraan alakertaan Mikin seuratessa. Mun kämmenet repeytyivät avohaavoille kun kiskoin alakerran metalliporttia auki. Viimein mä juoksin pienen olohuoneen ja eteisen läpi meidän takaovelle ja pysähdyin. Mutsi ja Nita olivat polvillaan maassa ruohikkoisella takapihalla.
Vaikein askelin mä siirryin kohti niitä ja mutsi nosti katseensa muhun. "Roy, mä olen pahoillani", se sanoi hiljaa. "Eläinlääkäri on tulossa.."
Mutta mä tuskin kuulin sitä. Katsoin vain maassa kyljellään makaavaa olentoa, joka hengitti niin tuskallisesti, että muhunkin sattui.
"Remo", mä kuiskasin äänettömästi polvistuessani suuren koiran viereen ja painaessani käteni sen pehmeälle karvalle.
"Me epäillään, että sitä on pistänyt ampiainen kaulaan", Nita sanoi.

Mä en voinut uskoa näkemääni. Remo ei voinut kuolla. Se oli mun, ja vain mun. Se oli ollut mulla niin kauan kuin mä ja Roni oltiin lastenkodin jälkeen asuttu mutsin kanssa. Se oli mulle ihan liian tärkeä..
Remo vinkaisi hiljaa ja heilautti häntäänsä nähdessään mut. Mä jouduin puristamaan hampaani yhteen painaessani kasvoni sen turkkiin. "Remo", mä kuiskasin koiran korvaan niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut. "Joskus me vielä juostaan yhdessä. Mä lupaan."
Ja niiden sanojen myötä mun rakkain ystävä nukkui pois.

Pihan tyhjetessä mä jäin istumaan terassin tuolille. En pystynyt vilkaisemaankaan vielä lämmintä ruumista nurmella. Mä onnistuin hautaamaan turhat tunteet viileän ilmeettömyyden alle ja peittämään taitavasti käsieni tärinän röökiä poltellessani.
Aikaa oli kulunut varmaan useita tunteja. Mä tuijotin eteenpäin Mikin puhellessa mulle rauhalliseen sävyyn välittämättä siitä, että mun Remolle kuiskaamien lauseiden jälkeen mä en ollut puhunut sanaakaan. Mua ei varsinaisesti kiinnostanut sillä hetkellä mikään, mitä Miki sanoi. Mutta vielä enemmän mun hiljaisuus johtui siitä, että mä en kuullut. Mä en saanut selvää.
Ja tästä huolimatta Miki istui yhä edelleen mun vierellä, puhuen rauhallisesti. Ja jotenkin etäisesti mä olin kiitollinen sille siitä.

Pikkuhiljaa mä sain koottua itseni kokonaan. Mä nousin seisomaan, suoristin selkäni ja laskin katseeni Mikiin, varoen ilmaisemasta minkäänlaisia tunteita.
"Eiköhän lähdetä ryyppäämään", mä sanoin legendaariset sanani ja Mikin kasvoille kohoavan hymyn johdosta mäkin onnistuin saamaan aikaiseksi jonkin hymyntapaisen.

Me käveltiin sisälle takapihan ovesta, Miki edellä.
Mä pysähdyin vielä ovella ja vilkaisin ruohikolle. "Hyvästi, Remo", kuiskasin niin hiljaa, etten ollut varma liikkuivatko mun huulet ollenkaan, vai ajattelinko mä vain.

Oli hyvä, että mun seuranani oli kaikista niistä ihmisistä juuri Miki. DeeDeen ohella se oli varmaan paras vaihtoehto. Se tajusi mua.
Mutta sinä iltana mä hautasin Remon. Yksin.

*

Pieni järvi oli kauneimmillaan sinisenä ja aaltoilevana, vihreän metsän kehystäessä sitä joka puolelta. Itä-Suomen raikas ilma tulvahti mun paljon kestäneisiin keuhkoihin kun me astuttiin ulos autosta.

"Jere soitti kun sä nukuit", Rampe ilmoitti kun me roudattiin tavaramme melko tilavan mökin yläkertaan. "Ne tulee Meijun kanssa hakemaan meidät Alkoon tossa vähän ajan päästä."
Mä naurahdin kevyesti, mutta jäin hetkeksi miettimään. Niin tietysti. Siitä oli aikaa pieni ikuisuus, kun mä viimeksi olin nähnyt Jeren, yhden meidän lukuisista serkuista. Viime kerran oli täytynyt olla Barren hautajaisissa.
Kesti hetken aikaa ennen kuin mä tajusin, mitä Rampe oli tarkoittanut. Jerehän oli täyttänyt 18 ja ajanut kortin. Oma autokin sillä kuulemma oli nykyään.
Mä pudistelin päätäni. Aika kulki joskus liian nopeasti mun aivokapasiteetilleni.

Mä vaihdoin nopeasti vaatteeni mustiin ketjuhousuihin ja ohueen huppariin, jonka hihat käärin huolettomasti. Mä sitaisin myös hiukseni kiinni ja hypähtelin alakertaan olkalaukku kädessäni.

Mun ajoitus oli melko loistava, sillä musta huolellisesti tuunattu Nissan kaahasi meidän pihaan renkaiden lennättäessä valkoisia kiviä.
Ovet avautuivat ja mä suuntasin katseeni kuskin paikalta astuvaan, pitkään blondiin jätkään. Iän karttumisesta huolimatta Jerellä oli edelleen pikkupoikamainen välke sinisissä silmissään. Se oli vetänyt ylleen lyhyen nahkarotsin ja toisen korvan rustossa komeili hopeinen rengas.
Myös Jeren tyttöystävä, Meiju astui ulos. Se oli hieman mua lyhyempi ja aina yhtä säteilevän kaunis.

Mä ja Rampe halattiin Jereä ja Meijua ja vaihdettiin kuulumisia ennen kuin me istuuduttiin Nissanin takapenkille ja lähdettiin koko porukka kohti Alkoa.

Tuttuja maisemia oli rentouttavaa katsella. Mä hymyilin itsekseni aina jonkun merkittävän mestan tunnistaessani.
Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun me saavuttiin kylälle ja mä muistin paikkoja yhä vain paremmin.
"Haluatteko te biitsille tänä iltana?" Meiju kääntyi kysymään.
"Mä ainakin voin lähteä", vastasin sille iloisesti ja vilkaisin Rampeen, joka nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Teki varmasti hyvää törmäillä ihmisiin, joita mä olin nähnyt hyvällä onnella viimeksi vuosi sitten.
Sitä paitsi mun mieltä kaihersi sen unen lisäksi jokin muukin.. Oli jotain, mitä mä en pystynyt lopettaa ajattelemasta.
Onneksi alkoholi oli meidän suvussa todettu parannuskeino joka vaivaan.

Niin me pyörähdettiin Alkon kautta, enkä mä ollut edes varma mitä kaikkea mukaan tarttui. Rampe lastaili koriin vaikka mitä Jeren kanssa, kun taas mä ja Meiju vilkaistiin välillä toisiamme huvittuneina ja seurattiin kiltisti perässä.
Kassaneiti katsoi meitä hieman nenäänsä pitkin, mutta tottuneesti Jere nojasi tiskiin ajokorttia näyttäen ja me lastattiin juomat muovipusseihin.

Sitten Jere ajoi meidän biitsille renkaat sauhuten.
Autosta noustessani mä pysähdyin hetkeksi paikalleni. Se mesta oli kauniimpi kuin mä muistinkaan. Muutamat metsikön täyttämät saaret pistivät sieltä täältä esiin auringonlaskun kultaamasta vedestä. Taivas oli kauneimmillaan ruusunpunaisena ja kirkasta vedenpintaa vasten rannalla hoipertelevien ihmisten siluetit näkyivät tummanpunaisina.
Me ajateltiin Rampen kanssa lähestyä matalalla profiililla, mutta Jere oli eri mieltä. Se nosti kämmenet suunsa molemmin puolin ja kuulutti: "Tietä! Stadilaisia tulossa!"
Ja kaikki katseet kääntyivät meihin. Mä mulkaisin Jereä pahasti.

"Cheza!? DeeDee!?" huudahti samassa kirkas ääni ja mä jouduin auringon punertavista säteistä johtuen nostamaan käden silmieni varjoksi.
Meitä kohti hölkkäsi hoikka tyttö, pitkät hunajanvaaleat hiukset hulmuten. Ja se hyökkäsi halaamaan mua.
Mä jouduin katsomaan tätä muijaa hetken ennen kuin tajusin sen henkilöllisyyden. "Hani!" mä huudahdin iloisesti yllättyneenä katsoessani silmiin, jotka olivat tarkalleen saman väriset kuin mun omat.
Hani, tarkemmin sanottuna Hanna halasi myös Rampea ja nosti sitten loukkaantuneena katseensa Jereen. "Sä et kertonut, että serkut tulee käymään", se kiukutteli veljelleen, joka tuhahti väheksyvästi ja nyökkäsi sitten päällään rantaa kohti.

Me lähdettiin kaikki etenemään hiekassa kohti muuta biitsillä oleskelevaa porukkaa. Mua suoraan sanoen vítutti se, miten ne katsoi meitä. Mä olin tottunut niihin katseisiin Helsingissä, mutta en todellakaan täällä. Barre ei ollut täälläkään ollut mikään ihan tuntematon henkilö. Ja suurin osa näistä ihmisistä näki mut ja Rampen ensimmäistä kertaa sen kuoleman jälkeen. Viimeinen, mitä mä kaipasin, oli osanottoja puolituntemattomilta.

Me seurattiin Hania sen tulosuuntaan. Siellä täällä porukka huikkasi jotain mulle tai Rampelle.
Pian me päästiin kuitenkin lopulliseen määränpäähän, sen mä tajusin kuin sekalainen ryhmä tuttuja istuskeli biitsillä, nauroi, joi ja kuunteli musiikkia. Ne moikkasivat Jereä ja Meijua, mutta nopeasti katseet kohosi meihin.
"Cheza..?" mä kuulin tutun äänen ja yksi jätkä nousi seisomaan.
Mä katsoin sitä hetken aikaa tutkivasti. Sillä oli platinanvaaleat hiukset, jotka roikkuivat hieman suklaanruskeiden silmien edessä.
"Ari?" mun suusta pääsi ja jätkän kasvoille kohosi hymy.
"Sä muistat vielä?" se sanoi kulmiaan kohottaen.
Mä nyökkäsin. Totta hélvetissä mä muistin. Ari oli ensimmäinen jätkä, jonka kanssa mä olin koskaan edes meinannut päätyä sänkyyn. Se juttu vain oli mennyt vähän puihin, ja jälkeenpäin ajateltuna mä olin siitä ihan iloinen. En mä olisi halunnutkaan menettää neitsyyttäni niin aikaisin.
"Sä se muutut aina vaan kauniimmaksi", Ari totesi virnistäen.
"Ja sä se et muutu ollenkaan", mä vastasin hymyillen.

Me istuttiin biitsille juuri oikeaan seuraan, katseltiin auringonlaskua ja korkkailtiin pulloja.. omenaviiniä, leijonaa, gin lemonia, minttuviinaa.. Mä ajattelin, että sen täytyi olla kesän täydellisin ilta.
Hanin ja Arin lisäksi me vaihdettiin kuulumisia muidenkin vanhojen tuttujen kanssa. Loppujen lopuksi ne ei olleet mun mielestä muuttuneet vähääkään. Punapäinen Ina oli edelleen yhtä piiloblondi kuin aikaisemmin, Tinon elämän rakkaus oli vieläkin sen mopo, ja Ride oli yhtä kännissä kuin aina ennenkin.
Arikaan ei tosiaan ollut muuttunut. Silti mun tunteet sitä kohtaan oli. Mä en enää ajatellut sitä samalla tavalla, en ollenkaan. Enkä mä itsekään tiennyt syytä.

Me vietettiin laatuaikaa myöhään yöhön asti. Mä, Ina, Rampe, Jere, Meiju ja Hani käytiin vielä vaatteet päällä pienellä kuutamouinnilla. Sen jälkeen me sytytettiin hiekkaan nuotio ja kaikkien fiilis oli aika taivaissa. Mä en katunut sitä enää ollenkaan, että olin lähtenyt landelle. Enkä mä uskonut, että Rampekaan katui.

"Miki soittaa", se sanoi kun mä pyysin sitä vilkaisemaan soivaa puhelintani.
"Vastaa vaan", mä totesin raukeasti nojatessani Haniin.
Rampe kohautti olkiaan ja painoi vihreää luuria. "Karitan pornolinja, kuinka voin palvella?"
Mä pyöräytin silmiäni.
"Mikäs tässä.. biitsillä istutaan.. Mitä sinne?" Rampe puheli rauhallisesti. Sitten se kohotti kulmiaan. "Royn koira? Äh, saattakaa se jätkä himaan tai soittakaa sen mutsille. Kyllä se pärjää. Okei, soitellaan huomenna. Öitä."
Rampe katkaisi puhelun.
Mä katsoin sitä kulmiani kohottaen, vaikuttamatta liian kiinnostuneelta Royn asioista.
"Royn koira on kuollut", Rampe sanoi huokaisten. "Se on nyt aika pahasti humalaan päin."
Mä purin huultani. En oikeastaan olisi ikinä arvannut Royn hukuttavan murheitaan alkoholiin, se vaikutti liian kovalta siihen, tai mihinkään muuhunkaan.
Enkä mä voinut olla tuntematta pientä vihlaisua mielessäni. Mä kuitenkin vakuutin itselleni, että tunsin myötätuntoa Remoa, en Royta kohtaan.

Seuraavana aamuna mä heräsin toisessa tutussa paikassa, pienessä rivitalokämpässä.
Mä huomasin nukkuneeni sohvalla ja siirsin katseeni Rampeen, joka hengitti rauhallisesti lattialla. Se avasi kuitenkin pian silmänsä.
"Huomenta, systeri", Rampe sanoi pehmeästi hymyillen.
"Mä luulin, että sä nukuit", sanoin hieman kummissani.
Rampe vilkaisi mua huvittuneena ja nousi istumaan. "Mä en ikinä nuku", se sanoi silmäänsä iskien.
Ja me hipsittiin aamutupakalle.

Pian ovi avautui ja Jere ja Meijukin raahautuivat ulos sen näköisinä, että niillä oli tosiaan ollut melkein liiankin hauska yö.
"Tänään uimalaan?" Jere ehdotti kulmiaan kohottaen.
"Joo", Rampe suostui. "Mä olin jo unohtanut koko mestan.."
Mä en ollut. Uimalaan liittyi niin paljon mun kesämuistoja vuosien varrelta.. kaikista niistä ihmisistä.. kesähelteistä.. Barresta.

Mä vedin viimeiset savut röökistäni ja Jere meni keittämään kahvit.
Hanikin heräili hiljalleen ja käveli huoneestaan sohvalle istumaan.
"Huomenta", se haukotteli suloisesti.
"Huomenta", Meiju vastasi iloisena.

Parin tunnin ajan kuluttamisen jälkeen me istuttiin kaikki viisi Nissanissa, matkalla uimalalle.
Mä katselin edelleen Itä-Suomen kauneutta ihmeissäni siitä, miten olin voinut unohtaa.
Me kaarrettiin hiekkatielle ja pienelle parkkipaikalle. Hiekkaranta itsessään oli melko pieni, mutta pitkissä puulaitureissa oli tunnelmaa. Hyppytornitkin oli tehty puusta ja olivat kuulemma vaarallisia, mutta ei porukka koskaan ollut välittänyt.

Me kiivettiin korkeimpaan torniin, levitettiin pyyhkeet ja jäätiin siihen. Viimeisin tosin koski vain mua, Hania ja Meijua. Rampe ja Jere ottivat kunnon vauhdit ja kastautuivat pää edellä seitsemästä metristä.

Me käytiin Hanin ja Meijun kanssa vaihtamassa bikinit päälle ja hypittiin aikamme torneista. Me kaikki viisi lennettiin vähintään kerran veteen joltain tasolta muiden toimesta.

Pian alkoi jo olla iltapäivä kun Jeren puhelin soi.
"Se oli Ride", se ilmoitti lyhyen puhelun jälkeen.
Mä kohotin kulmiani ja vilkaisin Rampea.
"Sillä on pilveä", Jere mutisi hieman vaivaantuneena. "Haluatteko te ostaa?"
Meijun ja Hanin ilmeet kiristyivät siinä samassa ja Meiju katsoi poikaystäväänsä hyvin syyttävästi.
Mun katse kuitenkin kiinnittyi Rampeen, joka katsoi mua myös kysyvästi. Hetken aikaa me vain tuijotettiin toisiamme ja musta tuntuu, ettei kumpikaan oikein tiennyt mitä sanoa. Mua alkoi melkein naurattaa.
Rampe huomasi ja senkin suupieleen kohosi virne. "Kaikkea pitää kokeilla."
Mä harkitsin vielä hetken, mutta nyökkäsin sitten. Hélvetti. Kerran sitä vain elettiin!

Meiju ja Hani olivat molemmat aika epäluuloisia, mutta ne kumpikin suostuivat lähtemään mukaan.
Mä en ollut ollenkaan huolissani, en edes Barren jutun takia. Barre oli kuollut johonkin paljon vahvempaan.. Sitä paitsi se itse halusi meidän elävän täysillä.

Me käytiin nopeasti Jerellä ja Hanilla, ja suunnattiin sitten melko syrjäiseen mestaan juna-aseman takana.
Ride odotti meitä tunnelissa seinään nojaillen. "Se on hyvää kamaa", se selitti Jerelle. "Yhdestä grammasta 10 euroa."
Jere vilkaisi mua ja Rampea. Kylmän rauhallisesti velipoika kaivoi lompakostaan setelin ja ojensi sen Ridelle.

Mä tutkailin folioon käärittyä ruskeaa möykkyä kun me oltiin turvallisesti takaisin Nissanissa, poissa muiden näkyviltä.
"Toihan voi olla vaikka mitä kamelin páskaa", Hani valitti.
Jere nuuhkaisi foliota kerran. "Se on ihan oikeeta kamaa", se totesi kyllästyneesti.

Me etsiydyttiin erään tyhjillään olevan rakennustyömaan taakse ja istuttiin siistiin rinkiin. Jere alkoi tottuneesti tehdä sätkää. Me oltiin kuin parhaimmatkin Jamaikan rastafarit. Mä naurahdin mielessäni typerille ajatuksilleni.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen serkkupoika sitten sytytti marisätkän, otti parit nautinnolliset sauhut Meijun mulkoilusta välittämättä, ja laittoi pilven kiertämään mulle.
Mä vedin savut, joita pidin tarkoituksella hetken aikaa keuhkoissa. Tämän muutaman kerran toistettuani mä tunsin sydämen lyöntieni hieman kiihtyneen.
Välitin huolettomana sätkän Rampelle, joka veti vähän enemmän kuin mä ja antoi sitten Jeren vuorostaan polttaa.

Mä katselin ympärilleni sätkän kierrettyä meidät kolme läpi vielä muutaman kerran.
Mulla oli kummallinen olo, hieman väsynyt, muttei kuitenkaan. Fiilis oli raukea ja mun kuulossa tuntui olevan jotain outoa. Lisäksi näkökentän reunat sumentuivat. Välillä nauratti ja välillä taas oli muuten vaan rento fiilis.

"Yksi juttu", Jere sanoi ja nousi hieman huojuen ylös, astellen kummallisen pehmein askelin autolleen.
Se kaivoi takakontista peitteet ja kiinnitti ne rekisterikilpien päälle. "Kyttien varalle", Jere totesi kun Hani katsoi sitä kysyvästi.

Mun fiilis oli täydellisempi kuin pitkiin aikoihin. Nyt mä vasta tajusin, miksi porukka sanoi tämän kaman jälkeen olevansa 'pilvessä'. Mä tosiaan leijuin muutaman sentin maanpinnan yläpuolella.
Ympärille katsellessani mä saatoin välillä alkaa nauraa ihan ilman syytä. Tila oli jokseenkin unenomainen ja maailma tuntui epätodelliselta. Mä tunnuin epätodelliselta.

"Onko meillä vielä jäljellä jotain?" mä kysyin Rampelta.
Se vilkaisi folioon. "Melkein puolet", Rampe totesi poissaolevana.

Jossain vaiheessa mä ja Hani lähdettiin kävelemään vähän kauemmas muista.
"Mitä sulle kuuluu nykyään?" Hani kysyi mun vierellä kävellessään.
"Mitäs mulle", vastasin olkiani kohauttaen ja vilkaisin hymyillen taivaalle. "Samaa kun ennenkin. Entä sulle?"
"Peruskoulun viimeinen luokka edessä", se totesi rauhallisena ja me istuttiin asfaltille.
Mä olin jo kokonaan unohtanut, että Hani oli mua vuoden nuorempi.
"No?" mä kysyin sitten kiusoittelevasti. "Ketään jätkää kuvioissa?"
"Ehkä", Hani vastasi surumielisesti hymyillen. "Se vaan ei oikein huomaa mitään muuta kuin moponsa."
"Tinoko?" mä kysyin kulmiani kohottaen ja naurahdin.
Hani nyökkäsi hieman vaivaantuneena. "Entäs sä?" se kysyi nopeasti puheenaihetta vaihtaen. "Onko Ari vielä kuvioissa?" Hanin katseessa oli ilkikurisuutta.
Mä pudistelin päätäni huvittuneena.
"Älä nyt, sehän ei saanut silmiään irti susta!" tyttö huudahti ja katsoi mua tutkivasti. "Onko sulla sitten joku muu?" serkku kysyi ihmeissään.
"Ei.." mä vastasin, mutta Hani katsoi mua musertavan läpitunkevasti. "Mä en tiedä" korjasin lopulta.
"Mä tahtoisin tavata jätkän, joka saa sut tohon mielentilaan", Hani totesi vakavana, kulmiaan kohottaen. "Sä pidit ohjat käsissä Arinkin kanssa, mutta nyt.."
"Äh, älä viitsi", mä murahdin. "Mä pidän ohjat käsissäni aina."
Mutta Hanin katse sai mut huokaisemaan. Se muistutti Rampea yllättävän paljon ollakseen pelkkä serkku.

"Me lähdetään käymään biitsillä!" Jere huusi. "Tuutteko te?"
"Ei me nyt!" Hani huusi takaisin ja siirsi sitten katseensa taas muhun.
Mä en katsonut siihen, esitin vain olevani uskomattoman kiinnostunut Jeren, Meijun ja Rampen loittonevista hahmoista.
"Kerro", Hani sanoi vaativasti.
Mä hymähdin. "Hyvä on sitten."
Normaalisti mä en jakanut ongelmiani, muistojani tai ajatuksiani oikeastaan kenenkään kanssa. Korkeintaan Dinan.. ja Barren aikoinaan. Nyt mä kuitenkin näin parhaaksi kertoa lyhyesti mun ja Royn mitättömistä välikohtauksista, etten joutuisi kuuntelemaan Hanin inttämistä koko loppuiltaa ja -yötä.
Mä kerroin Hanille myös mun Kultaisista Säännöistä.

Kun mä lopetin puhumisen, Hani jäi katsomaan mua vakavana silmiin. Serkkutytön ilme oli sen suuntainen, ettei se uskonut näkemäänsä.
"Sua pelottaa", Hani henkäisi hiljaa.
"Miten niin?" mä kysyin katsoen sitä mahdollisimman haastavasti, vaikka mua vähän huimasi.
Hani pudisteli päätään, lakkaamatta vieläkään tuijottamasta mua silmiin. "Sä et olisi muuten tehnyt niitä sääntöjä."
Mä purin hampaani yhteen ja tuhahdin niin ivallisesti kuin pystyin. Hani oli ihan liian älykäs. Jos mä en olisi ollut niin korkealla pilven päällä, olisin luultavasti ollut vielä víttuuntuneempi sen sanoista.

Me vaihdettiin kuitenkin nopeasti puheenaihetta ja mun hetkellinen ärsyynnys katosi kuin pienen tuulenvireen pyyhkäisemänä.
Mä makoilin lämpimällä asfaltilla ja katselin taivaalle. Oli jo alkanut hämärtää. Taivas ei enää ollut ruusunpunainen, vaan tähdet alkoivat pikkuhiljaa näkyä. Me oltiin istuttu siinä varmaan pieni ikuisuus.

Kuului musiikkia ja multa kesti pitkään tajuta, että se oli mun puhelin. Mä vilkaisin näyttöä edelleen selälläni maaten. Jere?
"Haloo", vastasin tyynesti.
"Cheza, kuuntele tarkkaan", Jere sanoi niin vakavalla ja pakotetun rauhallisella äänellä, että mä nousin istumaan. "Kytät on meidän perässä. Ne näki kun me polteltiin. Me ollaan biitsin toisessa päässä. Ota mun auto ja tuu hakemaan meidät. Avain on virtalukossa. Ja ole kiltti, yritä olla nopea!"
Jere lopetti puhelun ja mä nousin seisomaan tuijottaen Hania, saamatta sanaa suustani hetkeen.
"Mikä on hätänä?" Hani kyseli säikähtäneenä.
"Niillä on kytät perässään", mä sain sanotuksi ja me lähdettiin juoksemaan kohti mustaa Nissania.

Mä istuin kuskin paikalle ja kädet täristen katsoin vaihdelaatikkoa.
"Cheza!" Hani huudahti. "Mitä hélvettiä sä oikein odotat!?"
"Mä en osaa ajaa manuaalisilla vaihteilla", kuiskasin saamatta kunnolla ääntä kurkustani.
Muhun alkoi pikkuhiljaa iskeä paniikki. Mä kuulin olemattomien ihmisten puhetta ja näin sinisiä valoja siellä täällä ympärilläni.
"Cheza", Hani sanoi katsoen mua anovasti, itku kurkussa. "Ole kiltti, sun on pakko."

Mä nostin hetkeksi kädet ohimoilleni ja suljin silmäni hengittäen pari kertaa rauhallisesti.
"Mä rakastan sua, Cheza.." kuului samassa Barren kaikuva ääni mun pään sisällä.
Mä räväytin silmät auki ja tartuin rattiin kääntäen nopeasti avainta virtalukossa.
"Pidä kiinni!" huusin päättäväisesti Hanille löydettyäni oikean vaihteen ja painoin kaasua.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:52:16

*

Mä olin aloittanut ryyppäämisen jo heti aamusta. Monenko päivän putki siitä tulisi? Sitä mä en todellakaan tiennyt.
Edellisiltana mä olin myös nähnyt Mirrin ja puhunut sen kanssa, tuskin onneksi mitään kovin henkevää. Oikeastaan kyllä mä muistini mukaan vähän muutakin tein kun puhuin, mutta mulla oli siihen kaikki oikeus.
Kyllähän Cheza aina välillä pyöri mun mielessä. Ei mulla silti vielä ollut ikävä. Mä pidin siitä muijasta päivä päivältä enemmän, mutta riippuvainen mä en kuitenkaan ollut.

Päivä kului pitkälti mutsin ja Nitan kanssa ryypätessä.
Faijakin tuli jossain välissä käymään ja yritti pitää mun kanssa jonkinlaista isä-poika-keskustelua ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.. ehkä jopa ensimmäistä kertaa ikinä. Se ei kuitenkaan tainnut mennä ihan sen suunnitelmien mukaan. Rico ei koskaan ollut ollut mulle millään tavoin faijan kaltainen, ei linnavuosina, eikä sen enempää muinakaan. Se oli vähän niin kuin kuka tahansa mun kavereista, vastuuton. Vaikka eihän faija ikinä pahaa tarkoittanut, kyllähän mä sen tiesin.

"Roy! Mikä fiilis!?" Adam huusi kun mä saavuin puukoulun pihaan.
"Hélvetin loistava!" mä karjuin takaisin täyttä kurkkua. Mulla heitti päässä aivan tajuttomasti.

Katoksen alle päästyäni mä halasin Adamia, Rikiä ja Roggea.
"Moi", sanoi Mirri, joka istui rappusilla hyvin lyhyessä skottiruutuhameessaan. Se hymyili mulle viehättävästi.
"Katos vaan", mä sanoin itsevarmana virnistäen seisoessani Mirrin edessä. "Mitä noin kaunis tyttö yksin istuu?" kysyin käteni ojentaen.
Muija tarttui mun käteen ja veti itsensä sulavasti ylös. "Ei enää mitään."
Mä halasin Mirriä, eikä se estänyt vaikka mun toinen käsi saattoikin käydä hieman alempana kuin oli sopivaa.

"Saanko mä pusun?" kysyin katsoen Mirriä kulmieni alta.
Kuten odotettua, se myöntyi ja mä suutelin sitä taidokkaasti. Jos se vaan olisi Chezankin kanssa ollut näin helppoa..
Ja sitten suudelma loppui ja mä sain ajatuksen. Mä katsoin Mirrin ruskeisiin silmiin ja tiesin tarkalleen, mitä olin tekemässä. Se voisi olla riski, mutta mä en voinut vastustaa kiusausta tarkistaa Chezan reaktio..

*

Mä otin Nissanista kaiken irti. En edes nähnyt kunnolla ympäristöä ja Hani nyyhkytti vieressä. Ajatus Jerestä, Meijusta ja Rampesta sai mut vain lisäämään vauhtia. Onneksi siellä päin ei juuri liikkunut porukkaa siihen aikaan.

Biitsi oli aivan lähellä, mutta silti ihan liian kaukana.
Nissan kurvasi mutkaan luisuen hetken sivuttain ja me päädyttiin melkein ojaan. Mun korvissa soi ja kuulo oli edelleen jotenkin etäinen, mutta huuruisen olotilani läpi mä kuulin sorakivien kolisevan lokasuojiin huumaavalla voimalla.
Pari kertaa mä meinasin mennä taas paniikkiin, mutta otin itseäni niskasta kiinni, vedin rauhallisesti henkeä ja jatkoin ajamista.

Mä pysäytin auton ja olin jo nousta pois kun Jere, Meiju ja Rampe juoksivat sisälle ja paiskasivat ovet kiinni.
"Meillä ei ole aikaa vaihtaa kuskia", Jere sanoi hengästyneenä.

Mä hyväksyin tilanteen sellaisenaan, tein U-käännöksen ja painoin sitten taas kaasua.
"Cheza, sähän ajat", Rampe totesi kulmiaan kohottaen. Se oli selkeästi tilanteesta vain huumaantunut. Mä tiesin katsomattakin, että sen silmissä paloivat samat liekit kuin jengitappeluissa.
Mä tuhahdin. "Sherlock.." mutisin siirtämättä katsettani tiestä.

"Okei, Cheza", Jere sanoi rauhallisesti. "Nyt vaan ajat ilman mitään kiireitä. Ihan normaalisti vaan."
"Hyvä se sun on sanoa", mä mutisin tiputtaen vauhdin neljäänkymppiin.

Ja samassa mä näin takapeilistä, miten meidän taakse kääntyi kyttäauto.
"Ihan rauhassa vaan.." Jere puheli edelleen. Musta melkein tuntui, että se rauhoitteli enemmänkin itseään.
Sitten mä kuulin korvia repivät pillit. Ääni oli lähtöisin meidän takana tulevasta autosta, joka saavutti uhkaavasti.
"Otanko mä vieläkin rauhassa!?" mä kysyin víttuuntuneena Jereltä.
"Et!" se huusi. "Nyt sä ajat! Ja hélvetin kovaa!"

Ja mä tosiaan kiihdytin vauhtia minkä pystyin ja käänsin aivan viime hetkillä vasempaan liikenneympyrästä. Kutostie. Se oli meidän ainoa toivo.
"Kun me päästään suoralle, otat autosta kaiken irti", Jere sanoi nojautuen takapenkiltä antamaan mulle ohjeita. "Tää on viritetty viimesen päälle. Tosta maijasta ei ole samaan."

Mä nyökkäsin ja tunsin jonkinlaisia helpotuksen rippeitä. Oli hienoa, että tilanteesta löytyi edes joku positiivinen asia, sillä paljoa niitä ei kyllä ollut.
Mulla ei ollut aikomustakaan jäädä kiinni kortitta ajamisesta, seuloihin joutumisesta nyt puhumattakaan.

Hani puristi mun vierellä istuintaan ja mutisi jotain silmät suljettuina. Sen poskilla valuivat kyyneleet ja se oli selvästi paniikissa.
Auto suorastaan lensi alamäkeen ja moottoritie, meidän pelastus häämötti edessäpäin.

"Hélvetti, Cheza!" Jere huudahti. "Sieltä tulee aivan sáatanan pitkä rekka!"
Hani vinkaisi mun vierellä.
Mä mietin hetken, hidastamatta vieläkään.
"Paina kaasua!" Rampe huusi.
"Mitä!?" mä huudahdin takaisin.
"Luota muhun, Cheza", veli sanoi eteenpäin nojautuen. "Se on meidän ainoa mahis."

Mä kiroilin hiljaa ääneen, puristin hampaani yhteen ja painoin kaasun pohjaan. Meidän nopeus läheni jo kahtasataa.
Ja se rekka läheni vielä nopeammin, samoin meidän kuolema.

Mä puristin rattia rystyset valkeina. Kaikki autossa tuntuivat pidättävän hengitystään.
Me oltiin enää kymmenen metrin päässä kuolemastamme. Ja päästiin moottoritielle ennen sitä rekkaa, laittoman pienellä turvavälillä.

Me ajettiin nyt tasaisella moottoritiellä. Hani purskahti uudelleen itkuun, Jere haukkoi henkeään ja Meiju laski kasvot käsiinsä. Mä tiesin olevani aivan kalpea. Ainoa, joka ei vaikuttanut säikähtäneeltä oli tietenkin mun velipoikani, Rampe. Se nosti kädet päänsä taakse ja nojautui takapenkin selkänojaan rentoutuneena.

Muutaman kilometrin päässä mä hidastin hiljalleen normaalivauhtiin, painoin vilkun päälle ja kaarsin tutulle hiekkatielle.
Me pysäytettiin mökin pihaan ja jäätiin autoon istumaan. Mä pystyin vain tuijottamaan eteeni järkyttyneenä äskeisistä tapahtumista. Hani oli melko pitkälti samassa mielentilassa.
"Me tehtiin se", Jere mutisi ja sen äänestä kuulsi järkytyksen alta valtava voitonriemu.
Rampe virnisti ja Meiju nojasi etupenkkiin naurahtaen pari kertaa epävarmasti.
Mä en ollut iloinen. Mä olin järkyttynyt, shokissa ja sekaisin. Mun lihakset olivat niin kipeät, että ne tuntuivat huutavan pienintäkin liikettä vastaan.

"Tule, Hani", Jere sanoi lempeästi. Se oli tullut ulos autosta, avannut etupenkin oven ja laskenut rotsinsa pikkusiskonsa harteille. "Ei enää hätää.."
Edelleen vapisten Hani nousi autosta ja lähti Jeren ja Meijun kanssa sisälle.
Mun puolen ovi avautui ja Rampen kylmän harmaissa silmissä oli lämmin katse. Se laski toisen kätensä mun hartialle. Mä huomasin puristavani edelleen rattia.
"Sä olit mahtava", Rampe sanoi ja sen silmät pilkahtelivat niin elämäniloisesti, että mä vedin taas syvään henkeä.
Mun katse kääntyi punaiseen mökkiin hieman syvemmällä metsässä. Se oli Hesen ja mutsin nukkumapaikka. "Kelaa, että ne ei tiedä.." mä mutisin hiljaa. Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka mun suusta pääsi.
Rampe hymähti myöntävästi. "Ei ne koskaan tiedä", se mutisi hieman huvittuneesti päätään pudistellen ja irrotti mun kädet ratista.
"Mennään nukkumaan, systeri", mun veli sanoi hiljaa ja mä annoin sen auttaa itseni ulos autosta.

Seuraavana aamuna me pakattiin, hyvästeltiin serkkumme ja Meiju, istuttiin tuttuun Saabiin ja aloitettiin matkamme takaisin kohti Helsinkiä.

Mulla ei ollut haaleintakaan aavistusta siitä, mihin aikaan me viime yönä oltiin saavuttu mökin pihaan. Mua väsytti aivan laittoman paljon ja mä olin niin uupunut, etten jaksanut muuta kuin istua hiljaa ja nojata päätäni ikkunalasiin.
Ja siitä huolimatta mun sisällä sykki jonkinlainen positiivinen jännitys. Mä olin matkalla takaisin sinne, mihin aina olin kuulunut. Mutta nyt se oli erilaista. Nyt musta tuntui ikään kuin joku olisi odottanut mua siellä.

Mä nukahdin taas pian, mutta tällä kertaa mun unissa ei pyörinyt sen enempää Barre kuin kukaan muukaan. Tällä kertaa mä vaivuin syvään horrokseen ja paksuun, samettiseen pimeyteen. Mun ei ollut paha olla. Mä en tuntenut mitään.

Matka oli ohi liian nopeasti ja kuitenkin liian hitaasti.
Rampe herätti mut ja varasi ensimmäisen suihkuvuoron. Me roudattiin tavarat sisälle ja mä lysähdin voipuneena sohvalle.

Siinä maatessani mun silmiin osui kannettava CD-soitin, jonka sisään oli jäänyt Guns N' Rosesia.
Mä pistin kuulokkeet korvilleni, painoin soittimen päälle ja suljin silmäni.
"My hands are tied
The billion shifts from side to side
And the wars go on with the brainwashed pride
For the love of God and our human rights
And all these things are swept aside
By bloody hands time can't deny
And are washed away by our genocide
And history hides the lies of our civil wars", lauloi Axl Rose.
Ja jostain syystä se biisi toi mun mieleen Hanin sanat. Mä tuhahdin hiljaa mielessäni. Ei hélvetti. En mä pelännyt.

Mun kasvoille putoili vesipisaroita ja mä hätkähdin ja avasin silmäni.
Rampe katsoi mua ylhäältäpäin huvittuneena ja sen märät, hieman silmille laskeutuvat hiukset tiputtelivat vettä.
"Mitä?" mä kysyin vetäistessäni kuulokkeet pois korvilta.
"Sitä vaan, että suihku on vapaa", Rampe vastasi tyynesti. "Ja Roy muuten soitti. Mennään käymään puukoululla tänä iltana."

Mä kohautin olkiani ja raahauduin suihkuun.
Viileä vesi sai mut kunnolla hereille ja fiilis oli jokseenkin levoton. Veden valuessa vartaloa pitkin mä en vieläkään saanut pestyä mielestäni sen äskeisen biisin sanoja.

Suihkusta tultuani mä vedin ylleni ne samat vaatteet, joissa ensi kertaa olin nähnyt Royn ja meikkasin tavanomaiset mustat rajaukset silmiini.

Noin kello kahdeksan mä ja Rampe sitten lähdettiin kohti puukoulua ja saavuttiin pihaan suunnilleen vartin kuluttua.
"No, oliko siisti reissu?" Riki kysyi halatessaan mua ja Rampea.
"Siistein ikinä", Rampe vastasi virnistäen ja mä mulkaisin sitä murhaavasti.

Myös Adam, Miki, Rogge, Dina ja Ane tulivat halaamaan ja kyselemään kuulumisia. Rampe selitti niille lyhyesti meidän eilisillasta kuin päivän säästä puhuen.
Mä huokaisin ja lähdin kävelemään Dinan ja Anen kanssa kohti katosta.
"Öh, Cheza", Dina aloitti.
"Niin?" mä kysyin siltä tyynenä.
"Sä et ihan välttämättä halua.." Ane jatkoi, mutta vaikeni kun mä seisahduin paikalleni. Mä olin jo huomannut sen seikan, jota 'mä en välttämättä halunnut'. Roy ja Mirri suutelivat avoimesti katoksen alla.

Hiljainen tuulenvire käväisi mun hiuksissa kun Roy nosti katseensa muhun. Mä katsoin sitä kylmän ilmeettömänä, taiteillen vielä ilottoman hymynkareen suupieleeni.
En mä ollut mustasukkainen. Enhän mä voinut olla. Ei mä ja Roy seurusteltu. Hélvetti, mitä mä oikein kelasin!? Ei ollut mitään mua ja Royta!
Mutta että kaikista muijista juuri Mirri? Se, joka petti Barrea? Se, jota mä vihasin koko sydämestäni? Mua lohdutti ajatus siitä, että ne kusípäät ansaitsivat toisensa.

"Cheza, oletko sä ihan jees?" Dina kysyi kun me käveltiin keinulle päin.
"Totta hélvetissä mä olen", vastasin ja hymyilin sille uskottavasti. "Onko sulla viinaa?"
Dina katsoi mua vakavana, huokaisi ja nosti laukustaan pullon salmaria. "Ota loput", se sanoi lämmin sävy äänessään. "Sä tarvitset sitä enemmän kuin mä."
Mä tuhahdin huvittuneesti, korkkasin pullon ja poltteesta ja voimakkaasta mausta huolimatta otin kolme reilua huikkaa. Alkoholi lämmitti sisuksia, mutta tyhjä olo mun sisällä ei väistynyt.
"Mä käyn kúsella", ilmoitin yksinkertaisesti ja vaelsin metsään jättäen Dinan venaamaan mua keinuille.

Mä pysähdyin keskelle metsää ja kaivoin taskustani repaleisen foliolevyn. Pikkuruisia pillereitä oli jäljellä kuusi.
Mä hymähdin hiljaa mielessäni, irrotin levystä kaksi ja huuhdoin ne alas kurkustani salmiakkikossulla.
Sitten mä kävelin tyynen rauhallisesti takaisin.

Mirri lähti himaan ja me kasaannuttiin taas pitkälti yhdeksi porukaksi, puheenaiheena lähinnä meidän eilinen ajomatka.
Mä taisin pikkuhiljaa olla vähän notkeessa. Tavoitin muovisen salmaripullon pohjan ja heitin pullollani Adamia päähän.

Ja siinä mä seisoskelin hieman huojuen ja puhuin täysin normaalisti Roggen kanssa kun Roy alkoi kiinnittää mun huomiota itseensä kiertämällä mua ympäri huvittuneen oloisena.
Rennosta fiiliksestä huolimatta mä tunsin jonkinlaisen sähköisen jännitteen sisälläni ja mun olemus kiristyi huomattavasti.
Rogge huomasi sen mun silmistä ja vaikeni nopeasti. Se pelastautui poistumalla huomaamattomasti paikalta.
"Winner takes all?" Roy toisti hiljaa seisoessaan mun takana. Tiesin, että teksti seisoi mun Vegas-rotsin selässä.
Mä tuhahdin suoristautuen huomaamattomasti ja painoin mustat kynteni Royn ihoon huitaisten sen kädet pois mun vyötäisiltä. Silmät salamoiden mä käännähdin ympäri ja kohtasin sen laskelmoivan katseen.
"Mistä sä nyt olet vihainen?" jätkä kysyi viattomasti päätään kallistaen.
Mä pakotin kasvoni ilmeettömiksi. "En mistään. Pitäisikö mun olla?"
Roy naurahti. "Ei.." se sanoi jättäen keskeneräisen lauseen leijumaan ilmaan. Roy ei kuitenkaan jatkanut, katsoi vain mua nyt vakavoituneena ja otti askeleen lähemmäs. "Sä tiedät, mitä mä haluan."
Mä kohotin toista kulmaani. "Joskus musta tuntuu, Sirén", mä totesin kylmästi. "Että sä et tiedä itsekään."
Ja niin mä käännähdin ympäri ja kävelin metsän rauhoittavaan pimeyteen.

Seuraavana aamuna fiilis oli ihan järkyttävä. Mä jouduin hetken tarkastelemaan ympäristöä ennen kuin tajusin olevani omassa huoneessani.
Mun olo oli kuin kortittoman huumehörhön ajaman Nissanin alle jääneellä. Pelkästään rumpaleista koostuva teinien autotallibändi piti ensimmäisiä harjoituksiaan mun pään sisällä.

"Huomenta, Cheza", Rampe sanoi nojautuessaan selkä edellä sisään mun ovesta.
"Mitä hélvettiä sulle on tapahtunut?" mä kysyin Rampea katsoessani. Sen kantamalla tarjottimella oli pari kuppia kahvia, paahtoleipää, munakasta ja muroja. "Nyt mä tiedän", mä henkäisin hiljaa. "Mä olen joutunut yön aikana toiseen ulottuvuuteen."
"Äh, pää kiinni, Cheza", Rampe totesi hyväntahtoisesti ja laski tarjottimen mun peitolle.
"Ihan tosi, Rampe", mä jatkoin lämmin kahvikuppi kädessäni ja pilke silmissäni. "Onko sulla jakaantunut persoonallisuus? Kuuletko sä ääniä pääsi sisällä? Ehkä sut pitäisi viedä lääkäriin."
"Sut tässä pitäisi viedä", Rampe hymähti totisena ja joi omaa kahviaan. "Varhaisdementia. Lisäksi mä olen aina ollut sitä mieltä, että sä olet pahasti häiriintynyt. Mutta kelasin kyllä, että sä varmaan synnyit pää edellä kylppärin lattialle. Mutsi epäilemättä ajatteli, että kun sillä jo on kaksi tervettä lasta niin sen pitäisi alkaa vähentämään sairaalakuluja. Se selittäisi sen reiän siinä lattiassakin."
"Pää kiinni, Rampe", mä siteerasin nauraen.
"Älä sano mua Rampeksi", se muistutti hieman hymyillen.

Kyllähän mä tiesin syyn siihen, miksi Rampe oli niin hyvällä tuulella. Mutsi ja Hese olivat lähteneet Lappiin aikaisin aamulla, eikä meillä todellakaan ollut ikävä.
Mä ainakin toivoin koko sydämestäni, että joku jääkarhu menisi ja luulisi Heseä ylikasvaneeksi porsaaksi. Mä en koskaan ollut ollut ihmeemmin luontoaktivisti, mutta täytyi myöntää, että siinä vaiheessa mun kyllä kävisi sääliksi sitä nallea. Hese oli niin kuiva äijä, että sen otuksen hampaat jäisivät vielä kiinni.
Mutta pointti koko jutussa oli se, että me oltiin pitkästä aikaa onnellisia sen talon sisällä.

"Sä muuten et välttämättä halua katsoa peiliin", Rampe huomautti kun mä hipsin kohti vessaa.
"Miten niin?" mä kysyin ja sain vastauksen heti oven avattuani. Mun hiukset olivat takussa ja täynnä pieniä roskia. Mulla oli naarmuja ja mustelmia ympäri kehoa. Ja mun yöksi päälle jäänyt t-paita oli repeytynyt monesta kohtaa.
Vasta tässä vaiheessa mä tajusin, että koko eilinen ilta oli täydellinen blackout. Mulla ei ollut juuri minkäänlaisia mielikuvia tapahtumista tai paikoista.
"Rampe!" mä huudahdin saamatta silmiäni irti ruhjotusta olemuksestani. "Miksi mä näytän raiskatulta Rölliltä!?"
"Raiskattu Cheza", kuului samassa uninen ääni Rampen huoneesta. "Sounds hot."
Mä jähmetyin paikalleni äänen tunnistaessani. Se selitti kaiken. Sänkyyn tuodun aamupalan, Rampen käytöksen.. kaiken.
Mä olin niin raivoissani, etten hetkeen saanut sanaa suustani. "Päätit sitten pyytää Royn yökylään", mä sanoin hampaat yhteen puristettuina, katsoessani Rampea murhaavasti. Velipoika tai ei, mun olisi tehnyt mieli hirttää se kiveksistään vessan kattoon.

Päivä meni aika pitkälti siinä, että mä ja Roy välteltiin toisiamme sujuvasti kolmen kerroksen sisällä. En mä kyllä siitä ollut niinkään varma, mutta ainakin mä välttelin. Ja Roy tuntui löytäneen itselleen mielekästä tekemistä kun se ja Rampe pelasivat vuorotellen World of Warcraftia.

Mä en ollut enää lähellekään niin huonolla tuulella kuin aamulla, mutta kyllä mua edelleenkin vítutti suuresti, että Roy tuli meille ilman, että mä edes tiesin koko asiasta.
Ja eilisestä mä olin päätellyt sen verran, että luultavasti olin ryöminyt jossain metsässä. Kävi vähän itsetunnon päälle, että todennäköisesti Rampe ja Roy olivat auttaneet mut omaan sänkyyni nukkumaan.
"Mä en juo enää ikinä", totesin jälleen kerran itsekseni istuessani rappusilla tupakalla.

Ja niin kuin aina, mä aloitin jo iltapäivästä. Tällä kertaa kohteena olivat Hesen viskit. Mä sain suunnatonta tyydytystä siitä, kun kelasin sen pienten alkoholisoituneiden aivojen yrittävän Lapin matkan jälkeen sisäistää sitä tosiasiaa, että sen rakkaat pullot olivat tyhjiä.
Mä kuulin Rampen ja Royn tulevan rappusia alas.
"Cheza, taasko?" Rampe kysyi multa huokaisten, vaikka sen kasvoilta paistoi lievä huvittuneisuus.
Mä kohautin olkiani ja nostin viskipulloa. "Tää on Hesen", sanoin onnellisesti virnistäen.

"Dina ja Ane tulee muuten tänne", Rampe ilmoitti. "Ne soitti mulle kun sä et vastannut."
Mä totesin mielessäni iloisesti, etten ollut ollenkaan tietoinen mun puhelimen olinpaikasta tai siitä, omistinko mä enää puhelinta.
"Onko niillä juotavaa?" mä tiedustelin ihan vain Rampelle víttuillakseni ja liioitellusti horjuen kävelin jääkaapille.
"Kuulemma joo", Rampe totesi neutraalisti ja mä tunsin Royn katseen selässäni.
"DeeDee, veikkaatko säkin, että tää on se ainoa päivä vuodesta kun me saadaan?" se kysyi ilkikurisesti virnistäen.
"Joo", Rampe vastasi kasvot peruslukemilla. "Muilta kun toisiltamme."

Mä pyöräytin silmiäni, vaikka oikeastaan muakin vähän nauratti. Fiilis oli yllättävän hyvä.
"Missä kaikki muut on?" mä kysyin sitten.
"Miki, Adam, Rogge, Riki ja Timi on keskustassa", Rampe sanoi heittäytyen sohvalle. "Ne tulee tänne myöhemmin. Ja Cheza rakas, tekisitkö sä meille drinkit?"
Mä kohotin toista kulmaani ja mun katse liikkui Rampesta Royyn ja takaisin. "Nytkö mä olen joku huonepalvelu, vai?"
Mutta Rampe oli juuri äsken käyttänyt todella epäreilua keinoa. Se oli sanonut mua rakkaaksi. Joten mä mutristin huuliani hieman, huokaisin ja kävelin takaisin keittiön kaapeille.

Mä avasin viinakaapin ja kaadoin kolmeen lasiin puolet viskiä ja puolet kokista. Silmiin sattui kuitenkin neliön muotoinen pullo kaapin perällä. 80-prosenttista Strohia. Enkä mä mitenkään voinut vastustaa kiusausta.
"Me ei selvitä hengissä tästä illasta", mä totesin hiljaa itselleni kun kirkkaan punaista nestettä kaatui jokaiseen lasiin parin sentin verran.

Mä otin kaksi lasia ja vein ne sohvalla leveästi istuville jätkille.
Roy katsoi mua toinen kulma hieman koholla kun ojensin sille drinkin. "Ihan kohtuun näköinen huonepalvelu ainakin."
Mä irvistin ja heilautin lasia kaataen viileää nestettä jätkän Dimmu Borgir-hupparille. "Hups", mä sanoin tekopirteästi irvistäen.
Mutta Roy vain katsoi mua ja sen kasvot sulivat virneeseen. "Hei kulta, olisit heti sanonut, että halusit mun olevan ilman vaatteita."
Mä en jaksanut olla kovinkaan raivoissani. Näytin Roylle vain kerran kansainvälistä käsimerkkiä ja suunnistin hakemaan oman drinkkini keittiön pöydältä.

Mä vilkaisin tv-ruutua. Ilmeisesti siellä oli pyörimässä joku leffa.
Sitten mun katse siirtyi takaisin Royyn ja oli hyvä, etten mä kaatanut omaa drinkkiäni seuraavaksi.
Hetken mä ajattelin Barren istuvan meidän sohvalla jalat pöydällä, hiukset auki. Sitten mä tajusin, että Roylla oli yllään tarkalleen samanlainen In Flames-paita kuin se, mitä mä käytin joka yö.

Dina ja Ane kävivät meillä melko nopeasti, mutta ne olivat luvanneet jatkaa tänä iltana vielä Hakkarille. Kuulemma Beni piti isot bileet ja tietenkin myös mut ja Rampe oli kutsuttu. Me kuitenkin pyydettiin Dinaa ja Anea lähettämään vaan Miron porukoille terveisiä ja lupailtiin ympäripyöreästi, että me ehkä tultaisiin käymään illalla.

Toisen kerran ovikello soi siinä yhdentoista aikoihin ja mä raahauduin avaamaan.
Seuraavaksi mä tajusin katsovani sinisiin silmiin ja tunsin käsivarret ympärilläni.
"Moi", Timi sanoi hymyillen.
"No moi", mä vastasin kulmiani kohottaen, hieman huvittuneena ja halasin muitakin meidän jätkiä.

Porukka valui hiljalleen sisään. Osa meni uhmaamaan luonnonlakeja mahduttamalla juomiaan täyteen jääkaappiin, osa meni Rampen huoneeseen koneelle ja loput jäi olohuoneeseen katsomaan leffaa.

Mulla oli jokseenkin yksinäinen olo ilman Dinaa ja Anea. Kyllähän mä tykkäsin jätkienkin kanssa olla ja Roggelle ja Adamille ainakin pystyi juttelemaan kaikesta, mutta se ei silti ikinä ollut sama asia.
"Hei kulta, älä näytä tolta", Timi sanoi mun poskea hipaisten kun istuin sohvalla ja tuijottelin poissaolevana ikkunasta ulos.
Mä purin huultani, otin huikan viskipullosta ja nousin seisomaan. Sanaakaan sanomatta mä otin Timiä kädestä kiinni ja vein sen mutsin ja Hesen huoneeseen.

Mä lukitsin oven, en niinkään siksi, että mä aikoisin tehdä jotain Timin kanssa. Mutta sitähän Roy ei tiennyt. Jollain epäterveellä tavalla mä nautin siitä ajatuksesta.
"Mikä nyt tuli?" Timi kysyi sängyllä maatessaan.
Mä kohautin olkiani ja menin sen viereen. "En jaksanut olla siellä."
"Miten sä olet nykyään aina tossa mielentilassa kun nään sut?" mun entinen poikaystävä jatkoi kyselemistään. "Mä en ole tottunut siihen."
Mä hymähdin. "En mä tiedä.." mutisin hiljaa ja annoin Timin nostaa kätensä mun hartioiden ympäri. "Mua väsyttää", totesin hiljaa ja nojasin Timiin.
"Käydään nukkumaan", se sanoi lempeästi hymyillen.

Me nukahdettiin Timin kanssa viattomasti mutsin ja Hesen sänkyyn ja seuraavan kerran mä heräsin koputukseen keskellä yötä.
"Timi!" kuului Royn ääni oven läpi.
Timi hymähti unisesti ja kiersi käsivarttaan tiukemmin mun ympärille.
"Onko vitonen välissä?" esitettiin jätkien peruskysymys. Royn äänensävy oli tunteeton, jokseenkin huvittuneen oloinen.
"Ei ole!" mä tiuskaisin vastaukseksi. "Roy, painu víttuun!"

Seuraavana aamuna herätessäni mun oli aivan pakko tarkistaa, ketä kaikkia meillä oikeastaan oli.
Alimman kerroksen patjalla nukkuivat vierekkäin Rogge ja Riki. Mä naurahdin kevyesti ne nähdessäni.
Keskimmäisessä kerroksessa Adam oli tainnut sammua sohvalle ja Timi nukkui tietysti edelleen Hesen ja mutsin kaksoissängyssä.
Myös Rampella oli huoneessaan kaksoissänky, josta mä löysin sen, Dinan ja Anen. Ilmeisesti tytöt olivat tosiaan tulleet vielä takaisin.
"Huomenta", mä totesin virnuillen Rampen oviaukkoon nojatessani.
Jätkä raotti harmaita silmiään ja heitti mua tyynyllä.
Nauraen mä lähdin takaisin alakertaan ja jostain syystä mietin, missä Roy ja Miki olivat.

Nopeasti mä kuitenkin pudistelin mielestäni Royn ja pistin kahvia tulemaan täyden pannullisen, vaikka sekään tuskin riittäisi.
Hitaasti mä raahauduin aamuröökille ja tuijotin taivaalle ajatuksissani.
Oli tavallaan ihan kivaa herätä joka aamu muistamatta edellisestä illasta juuri mitään, mutta tällä kertaa mä päätin ihan oikeasti pitää selvän illan.

Porukka poistui hiljalleen kellon tehdessä matkaansa ja iltapäivästä olikin sitten jäljellä enää mä, Rampe ja Riki. Ja melko pian mekin lähdettiin moikkaamaan Mikiä ja Royta vähän matkan päähän, lähelle Royn asuinpaikkaa.

Jostain syystä mä huomasin, että yritin tavoittaa Royn katsetta. Mutta se ei vilkaissutkaan muhun, heitti vain jotain läppää Rampen kanssa.
Sitten Rampe kääntyi selittämään jotain Mikille ja melkein vahingossa mä viimein kohtasin Royn katseen. Se oli ilmeetön, kylmä. Ja vaikka mä vielä äsken olin niin kovin halunnut katsoa sitä silmiin, valui mun katse nyt nopeasti kohti maata.
Ja silloin mä huomasin Royn käden. Se valui tummanpunaista verta rystysten kohdalta. Roy huomasi mun katseen ja tunki kätensä hupparin taskuun. Se katsoi mua edelleen silmiin, näyttämättä vieläkään minkäänlaisia tunteita.
Mä melkein avasin suuni sanoakseni jotain..
"Ja muuten varmaan mahdun, jos Riki mahtuu!" Miki huudahti samassa mut keskeyttäen.
"Mahtuu mihin?" Roy kysyi tyynesti.
"Lehtiroskikseen", Rampe totesi virnistäen.

Ja niin Riki sitten pujottautui vihreään laatikkoon pienestä aukosta.
Mä pyöräytin huvittuneena silmiäni, kun Miki kiipesi myös.
Rampen puhelin soi.
"Moi, Rogge", se vastasi virnistäen. "Miki jäi sen pérseestä kiinni lehtiroskikseen."
"Lonkkaluu!" Miki huudahti kärsivän näköisenä istuessaan siinä aukossa, jalat roskiksen sisäpuolella.
"Pérse", Rampe totesi tyynesti.
"Lonkkaluu", Miki intti ja yritti edelleen päästä pujottautumaan sisälle.

Mä hymähdin huvittuneena, kun se vihdoin pääsi kokonaan lehtiroskikseen.
Rampe lähti kauemmas puhumaan puheluaan ja mä vakavoiduin hyvin nopeasti löytäessäni itseni yksin Royn seurasta.
"No, oliko hyvä pano?" se kysyi kevyesti virnistäen.
Mä en voinut uskoa sitä. Muhun iski aivan suunnaton vítutus ja hieman silmiäni kaventaen mä astuin askeleen lähemmäs.
"Me ei tehty mitään", mä sanoin varoittavasti.
Roy tuhahti huvittuneena.
"Víttu, usko jo. Timi on mun exä", mä sanoin yhteenpuristettujen hampaideni välistä ja astuin toisen askeleen eteenpäin.
"Vielä parempi", Roy sanoi niin aidon ilkikurinen pilke silmissään, että mua melkein pelotti sen näyttelijän lahjat.
"Lopeta jo!" mä tiuskaisin ja ajattelematta huomasin puristavani sen verta vuotavaa kättä.
Royn kasvot eivät paljastaneet kipua, vaan itsevarma hymynkare komeili yhä sen suupielessä.

"Mitä te teette!?" kuului ärtynyt huuto takana päin ja Mikin pää pisti ulos lehtiroskiksesta. "Mä en pääse pois!"
Mä irrotin nopeasti otteeni Royn kädestä, käännähdin ympäri ja kävelin Rikin ja Mikin luo.
"Roy, mikä päivä tänään on?" viimeksi mainittu kyseli epätoivoisena.
"Perjantai", Roy vastasi.
"Milloin nää tyhjennetään?" Miki kysyi.
"Tiistaisin", Roy vastasi.
"Voi víttu", Miki huokaisi epätoivoisena, vaikka sen äänestä kuulsikin nauru. "Hyvää joulua."

"Kukaan muu ei tee mitään noin tyhmää", mä sanoin huokaisten Mikille.
"Paitsi harrastaa exänsä kanssa", kuului Royn ääni. Se katsoi hetken Mikiin, mutta kääntyi pian muhun päin.
Mä katsoin sen rauhallisia kasvoja epäuskoisena, raivon kupliessa mun sisällä.
Ja sanaakaan sanomatta mä käännähdin ympäri ja lähdin himaan.

Pidinkö mä selvän illan? En hélvetissä.
Viskipullo mun kädessä tyhjeni nopeasti kun istuin etuoven rappusilla. Roy aiheuttaisi mulle vielä mielenhäiriön.

Ja siitä huolimatta mä nostin katseeni ylös, kirkkaalle iltataivaalle ja vedin syvään henkeä. Valkoiset tähdet kimmelsivät pimeyttä vasten.

"Cheza, herää", mä kuulin Rampen äänen jostain kaukaa ja raotin unisena silmiäni. Mun pää oli räjähtämispisteessä ja viskipullo tyhjänä olohuoneen pöydällä.
"Trumalaiset on taas puistossa", Rampe sanoi. "Me lähdetään sinne."
"Mitä hélvettiä..?" mä mutisin ja kesti hetken ennen kuin mun krapulaiset aivoni sisäistivät Rampen sanat. Sitten mä nousin sohvalta päätäni pidellen. "Mä lähden mukaan", ilmoitin, vaikka mua huimasi.

Mä en kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Rampe, Roy ja Miki tekivät. Mulla oli kädet täynnä työtä siinä, että etsin särkylääkettä.
Sitten mä työnsin puukon kengänvarteeni, irrotin housuistani ketjun ja kiersin sen nyrkkiraudaksi käteeni.

Ulkona oli tuulista ja muutama yksinäinen pisarakin eksyi kasvoille. Mä en valittanut kylmyyttä tai pääkipuani, kävelin vain tunnottomana Rampen vierellä.

Hyvin lyhyeltä tuntuneen matkan jälkeen me seisottiin kaikki neljä puiston laidalla.
Se näky sai mut todella kunnolla hereille. Trumalaisia oli luultavasti kaksinkertainen määrä viime tappeluun verrattuna. Hiljalleen hälytyskellot alkoivat soida mun päässä kun näin maassa makaavia, liikkumattomia ihmisiä.
Mä tajusin sen verran, että Ane talutti Timiä, jonka kasvot olivat veressä ja jalat tärisivät. Dina oli polvillaan maassa jonkun edessä ja itki.
Sitten mun katse siirtyi hieman syrjemmälle. Geo potki maassa makaavaa jätkää kylkiin teräskärkisillä maihareilla. Mä totesin kauhukseni, että se jätkä oli Maltsun Tony. Ja että se oli mun syytä.

Mitään ajattelematta mä syöksyin niitä kohti, tartuin Geoa sen nahkarotsin selkämyksestä ja revin sen pois siitä, missä Tony makasi.
Geo käännähti ympäri. Sen kirkkaan sinisellä värjätyt hiukset laskeutuivat sotkuisesti hieman kasvoille. Lähes luonnottoman vaaleansiniset silmät oli rajattu mustalla. Geolla oli kulmakoru ja toisessa korvassa pari ohutta rengasta.
"Katos, Cheza", jätkä sanoi virnuillen. Se sylkäisi mun nimen kuin se olisi ollut myrkkyä.
Geon silmät jäivät ilottomiksi. Niissä oli niin jääkylmä efekti, että mä todella uskoin siihen sanontaan, joka väitti silmien olevan sielun peili.
"Lopeta", mä sanoin vaativasti ja seisoin selkä suorana kohdatessani sen jäisen katseen.
"Älä puutu tähän", olivat sanat, jotka mä kuulin ennen kuin Geo paiskasi mut hirvittävällä voimalla seinää päin ja silmissä pimeni hetkeksi.

Seuraavaksi mä tajusin Royn seisovan Geoa vastapäätä raivo silmistä paistaen.
"Barre..?" Geo muodosti sanan huulillaan ja sen silmistä paistoi epäusko ja viha.
"Ei", Roy sanoi tyynesti ja siinä samassa Geo seisoi veitsi kurkullaan. Mä olin tuskin koskaan nähnyt sellaisia refleksejä, korkeintaan Barrella tai Rampella.
"Lopettakaa.." mä henkäisin hiljaa ja yritin nousta, mutta mua huimasi entistä enemmän ja tuntui kuin joku olisi hakannut mua päähän vasaralla.
"Roy Sirén", jätkä esittäytyi hymyillen Geolle ja puukon käyttämisen sijaan se huitaisi kerran nyrkillään trumalaista kasvoihin. Ilmeisesti Roy tähtäsi hyvin, sillä Geo tipahti yhdestä iskusta polvilleen.

Tässä vaiheessa mä olin päässyt jaloilleni ja mitään ajattelematta, lähes mitään näkemättä mä revin Royta sen käsivarresta kauemmas.
Jalat tuntuivat pettävän alta millä hetkellä tahansa, mutta mä pysähdyin vasta metsän laidassa ja nojauduin voipuneena puun runkoon.
"Idiootti", mä henkäisin hiljaa Roylle ja valahdin istumaan. "Geo tappaa sut."
"Mua pelottaa aika hélvetisti", Roy totesi ilmeettömänä. "Joku maalipurkin päähänsä kaatanut runkkári."
Mä hymähdin hiljaa ja nojasin päätä käsiini. "Omatpa on hautajaisesi.."
"Jostain syystä mä olen kuullut tota aika paljon täällä", Roy sanoi virnistäen ja laskeutui istumaan mun viereen.

Me istuttiin jonkin aikaa hiljaa. Mun olo oli järkyttävä. Epätoivoisesti mä yritin tasata hengitystäni ja tarkentaa katsettani johonkin.
"Mutta nyt sä ainakin olet mulle sen pusun velkaa", Roy totesi hymyillen, katsoen johonkin kauemmas.
Mä en voinut olla naurahtamatta tilanteen koomisuudelle. "Sä saat sen vielä joskus", lupasin.
Ja sitten mun silmissä pimeni kokonaan.

*

Mä avasin valkoisen rivarin oven vasta neljän aikaan aamuyöstä, huolehdittuani ensin siitä, että DeeDee kantoi Chezan himaan.

Mahdollisimman hiljaa huoneeseeni käveltyäni mä sammuin suurelle parisängylle vaatteet päällä.

Seuraavana aamuna koko viime yö tuntui melkein unelta.
"Roy! Roy!" kuului huuto mun huoneen ovelta.
"Roni, painu hélvettiin!" mä murahdin ja heitin pikkuveljeäni tyynyllä.
Mä kuitenkin nousin istumaan ja sain silmäni jotenkin auki.
"No mitä?" kysyin ärtyneenä Ronilta, joka seisoi mun oviaukossa varoen osumasta varpaallaankaan mun huoneen puolelle. Se oli tapa, joka oli jäänyt lastenkodista. Mä olin silloin uhkaillut Ronia, että sille kävisi huonosti jos se tulisi mun huoneeseen. Sama sääntö oli edelleen voimassa.
"Tytöt lähti mökille ja me ollaan kahdestaan huomiseen asti", Roni sanoi. Tytöillä se tarkoitti tietysti mutsia ja Nitaa. Me ei juuri koskaan edes puhuteltu niitä mitenkään muuten kuin etunimillä, tai tyttöinä.
Sitten mä tajusin kunnolla Ronin sanat ja hymähdin kevyesti. Se tarkoitti bileitä.
"Roni, keitä mulle kahvia", sanoin lempeästi ja laskeuduin takaisin makuulle.
"Jos sä pelaat mun kanssa Gladiaattoria", pikkuveli vaati.
Mä naurahdin mielessäni. "Herätä mut kun se on valmista."

Päivällä mä soitin DeeDeelle ja ilmoitin, että tänään ryypättäisiin meillä.

*

Dinan 13-vuotias pikkusysteri, Netta oli joutunut sairaalaan viime yönä, samoin Maltsun Tony, Hakkarin kaksoset Karri ja Sam, ja Truman Jone.
Kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa siitä, mitä Netta oli tehnyt keskellä jengitappelua.

Dina oli hieman palasina, mutta positiivisena ihmisenä se sanoi, että Netta kyllä pärjäisi ja tänään pidettäisiin paras ilta koskaan.
Mäkin ajattelin, että tästä illasta tulisi jotain siistiä, mutta tapahtumat eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan..

Mä ja Dina mentiin hieman muita myöhemmin Roylle, sillä me käytiin hakemassa juomista mulle, Dinalle ja itse kämpän omistajalle(vaikkakin hieman vastahakoisesti).
Dina oli vieraillut kerran Royn pihassa meidän landereissun aikana, joten me löydettiin perille ihan hyvin.

Mä katselin pientä terassia, jonka ympärillä oli kaunis takorautainen aita. Myös pieni pyöreä pöytä ja tuoli olivat samaa materiaalia. Pöydällä lepäsi tuhkis.
Ulospäin se talo oli hyvinkin kaunis.
Mä soitin ovikelloa ja vilkaisin Dinaa. Se hymyili mulle iloisena.

Ovi avautui ja mä katsoin hämmentyneenä alaspäin. Siinä seisoi maailman suloisin pikkupoika vaaleat hiukset hieman silmillä ja pisamaiset kasvot mua kohti suunnattuina.
"Ketä te olette?" se kysyi varautuneen oloisena, katsoen mua suoraan silmiin tavalla, josta mä päättelin, ettei tämä poika voinut olla kukaan muu kuin Royn pikkuveli.
"Me ollaan Royn kavereita", Dina vastasi hymyillen.
"Missä sun isoveli on?" mä töksäytin ja pojan kulmat kohosivat hieman.
"Mistä sä tiedät, että Roy on mun isoveli?" se kysyi terävästi.
"Juuri tosta", mä vastasin tuhahtaen. "Missä Roy on?"
"Se lähti käymään kiskalla niiden muiden kavereidensa kanssa", poika vastasi ilmeettömänä.
"No, aiotko sä päästää meidät sisään vai et?" mä kysyin kärsimättömänä. En pitänyt ollenkaan siitä tavasta, miten läpitunkevasti se pikkupoika katsoi mua.
Se näytti harkitsevan hetken, kohautti sitten olkiaan ja saattoi meidät olohuoneeseen, jossa oli rikki revittyjä nojatuoleja. Muutenkin siinä kämpässä oli jokseenkin pelottava tunnelma.
"Mulla on nyt muuta tekemistä", se poika sanoi kun mä ja Dina istuttiin olohuoneeseen. "Käyttäytykää kunnolla."

"Hélvetti, että osaa olla söpö lapsi", Dina sanoi haltioissaan.
"Mä en pidä tosta kakarasta", ilmoitin suoraan. "Muistuttaa liikaa veljeään. Ja käyttäytykää kunnolla? Käyttäytykää kunnolla!? Mitä hélvettiä se oli olevinaan? Mikään vaahtosammuttimen kokoinen pikkupoika ei kyllä käske mua käyttäytymään", mutisin loukkaantuneena.

Dina huokaisi ja mä vilkuilin epäilevänä ympärilleni. Mä muistelin, että Roylla oli koiria, joten se selitti rikkinäiset huonekalut. Ja ne koirat oli luultavasti otettu landelle mukaan.
Mutta entä ne ovet sitten? Niistähän puuttui joistain puolet. Oli sanomattakin selvää, että niitä oli hakattu aivan tarkoituksella. Mä en pitänyt sen talon ilmapiiristä. Mutta vielä vähemmänhän mä pidin meidän talosta.

"Mitä hélvettiä?" Roy seisahtui oviaukkoon.
Dina punastui hieman, mutta mä vilkutin leveästi hymyillen olohuoneen sohvalta.
"Kiva kämppä, Roy", totesin.
Mutta jätkä ei kiinnittänyt huomiota mun sanoihin. "Roni!" se karjaisi. "Enkö mä ole sanonut, että sä et päästä ketään sisälle!?"
Mä pudistelin päätäni. Roy tosiaan oli vainoharhainen.

Pian se kuitenkin rauhoittui, veti kengät pois ja asteli sisälle jäljessään Rampe, Adam, Riki, Miki, Rogge ja Timi, jonka otsalla oli valkoinen side.
Mä nousin seisomaan. "Mihin mä voin laittaa pulloni?" kysyin ja nostin Alkon muovikassista Gin Lemon-pullon.
"Pakastimeen", Roy sanoi ja nyökkäsi keittiön suuntaan.
Se seurasi mua keittiöön ja muut jäivät olohuoneeseen.

Mä käännähdin ympäri vain kohdatakseni Royn, joka seisoi mua hyvin lähellä. "Anna mulle vähän siitä", se vaati mun Gin Lemonia osoittaen.
Mä kohotin toista kulmaani. "Sulla on oma pullo siellä muovikassissa."
Roy kohotti kulmiaan ja sen kasvot sulivat hurmaavaan virneeseen. "Toitko sä mulle oman?"
"Itse sä käskit", mä puolustauduin, vaikka tunsin taas kylmien väreiden kulkevan selässäni kun Roy halasi mua. Tuntui vaan niin hélvetin hyvältä.
Se antoi kevyen, lämpimän suudelman mun kaulalle. "Sä olet ihana", Roy kuiskasi, irrotti otteensa ja käveli takaisin olohuoneeseen.
Mä katsoin hetken aikaa sen perään suu hieman raollaan. Tässä taisi olla ensimmäinen jätkä, jonka aikeista mä en ottanut selvää sitten millään.

"Onko se totta, Roy?" mä kuulin Rikin hämmästelevän palatessani olohuoneeseen. "Sä uhkailit puukolla Geoa?"
Roy ei vastannut.
"On se", Adam vannoi. "Ja se löi sitä myös.."
"Ei hélvetti", Riki sanoi tuijottaen kunnioittavasti vaitonaista Royta.

Me siirryttiin pian alakertaan, missä oli toinen olohuoneen tapainen. Kaunis valkoisista tiilistä tehty takka, mustat nahkasohvat ja tv.
Siellä sai kuulemma polttaa sisällä ja mä sytytinkin heti ensimmäisenä nautinnollisesti röökin ja istuin Rikin ja Dinan väliin.
Roy istui muitta mutkitta suoraan mun syliin.
"Hei", mä huomautin. "Mä en antanut sulle lupaa."
Roy vain nojautui kiinni muhun. "Parasta tottua siihen, kulta", se totesi itsevarmasti, nykäisi röökin mun sormien välistä ja otti pari henkäystä.
Mä mutristin tyytymättömänä huuliani.

"Katso, Roy", Dina sanoi virnuillen ja antoi mulle nopean suukon huulille. "Mä saan ennen sua."
Roy hymähti, nousi mun päältä ja käveli Timin luo. Se nykäisi Timiä sen kauluksesta ja teki saman kuin Dina mulle. "Mä saankin ennen Chezaa."

Mä naurahdin kevyesti ja kaadoin pohjat Adamin bissestä kurkkuuni.

Ilta kului melko nopeasti. Mä ja Dina vietettiin enimmäkseen aikaa alakerrassa, kun taas jätkät olivat siirtyneet Royn huoneeseen pelaamaan.

Me oltiin taas kahdestaan alakerrassa, kun mä otin esille aiheen, jota olin miettinyt jo jonkin aikaa.
"Näillä on kuulemma täällä laittomia aseita", sanoin Dinalle, joka kohotti kulmiaan.
"Cheza, älä tee mitään tyhmää", se sanoi varoittavasti.
"Dina hei", mä kysyin. "Etkö sä ole yhtään utelias?"
"En tarpeeksi", tyttö mutisi.
"Heei", mä maanittelin. "Mitä nyt vois käydä?"
"Sut tuntien mitä vaan", Dina sanoi vakavana, katsoen mua pyytävästi. "Cheza, mä käyn vessassa. Sä et rupea riehumaan, ethän?"
"Mä mitään riehu.." mutisin epämääräiseksi vastaukseksi melkein loukkaantuneena ja Dina lähti kohti alakerran vessaa.

Mä en voinut vastustaa kiusausta. Nousin sohvalta ja katselin ympärilleni. Mä kokeilin lähimmän huoneen ovea. Se ei ollut lukossa.
Varovasti mä avasin sen ja pujahdin sisään.
Se huone oli sinänsä ihan tavallisen näköinen, mutta mä kiinnitin huomioni tauluun parisängyn yläpuolella.
Taulussa oli kaksi neljänkympin rajaa hipovaa naista. Toisella niistä oli pitkät, ruskeat hiukset ja Royn silmät. Siitä huomasi, että se oli nuoruusvuosinaan ollut järjettömän kaunis. Toisella taas oli lyhyemmät, mustat hiukset ja silmien väri oli ruskea. Molemmat hymyilivät iloisesti.
Taulun alla oli pieni teksti: Ronja (välissä pieni puuhun kaiverrettu sydän) Nita.

Mä siirsin katseeni kauemmas huoneeseen ja kävelin varovaisin askelin puiselle lipastolle. Mun käsi ojentui kohti ylimmän laatikon kahvaa..
"Mitä hélvettiä sä teet!?" kuului kova ääni mun takaa ja mun sydän hyppäsi kurkkuun.
Mä käännyin kohtaamaan Royn raivokkaan katseen.
"Eikö sulle ole koskaan opetettu käsitettä 'yksityisyys'!?" se rähisi.
Mä tiesin sen olevan omaa syytäni, mutta en voinut mitään yltyvälle kiukulleni kun jätkä huusi mulle.
"No etpä sä kieltänytkään!" kivahdin takaisin.
"Tarviiko joka vítun asiasta muistuttaa, ettei neiti tunge nenäänsä joka paikkaan!?" Roy jatkoi huutamista.
"No víttu näköjään tarvitsee!" mä ärähdin ja olin juuri kävelemässä Royn ohi, kun se pysäytti mut. "No mitä!?"
"Tajuatko sä, kuinka vaarallista toi oli!?"
Nyt mua alkoi tosissaan vítuttaa. Eikö se vieläkään älynnyt lopettaa?
"Itseasiassa en! Ja arvaa mitä", sanoin ja kavensin hieman silmiäni. "Mua ei kiinnosta!"
"No et varmaan", Roy sanoi jättäen mun viimeiset sanat kokonaan huomiotta. "Sä olet tollainen hemmoteltu lähiökakara!"
"Kuka tässä on kakara!?" mä vastasin. "Sáatanan lapsellinen kusípää!"
"Häiriintynyt pikkunarttu", laukoi Roy takaisin.
"Itserakas húoranpenikka", mä totesin.
"Muutaman tulevan húoranpenikan mutsi", vastasi Roy.
"Barren huonompi versio."
"Aivoton äpärä."
"Timin kulta."
"Timin ex-kulta."

Ja siinä vaiheessa kun mä ja Roy melkein käytiin toistemme kurkkuihin kiinni, tulivat Rampe ja Dina repimään meidät erilleen.

*

Mä tuijotin kaukaisuuteen ja hengitin kuin juoksumatkan jälkeen.
Dina oli raahannut Chezan ylös ja mä heittäydyin alakerran nahkasohvalle víttuuntuneena.

"Mitä sä oikein olit tekemässä?" DeeDee kysyi tyynesti.
"Mitä sä kuvittelit mun tekevän?" ärähdin katsomatta siihen.
"Mä en ikinä olisi uskonut, että susta olisi lyömään Chezaa", DeeDee totesi ilmeettömänä. "Mutta sä näytit vähintäänkin kykeneväiseltä tappamaan sen."
Mä käänsin nyt katseeni siihen ja mun suu unohtui hetkeksi raolleen. Lyödä? Tappaa? Mun huulien välistä karkasi pieni, iloton naurahdus.
"Hélvetti, DeeDee", mä mutisin. "Kuristaminen kyllä kävi mielessä, mutta ennemmin mun olisi tehnyt vaan mieli hakea käsiraudat ja.."
DeeDeen kasvoille levisi ilkikurinen virne.

Me kiivettiin takaisin yläkertaan, missä Cheza katsoi mua niin murhaavasti, että oli varmaan turha kelailla, että tämä ilta sen jutun osalta toisi mulle yhtään enempää edistystä kuin aikaisemmatkaan.
Mä hymähdin ja kävelin rappuset takaisin alas, suoraan Ronjan ja Nitan huoneeseen, lukiten oven huolellisesti perässäni.
Mun katse kiersi tarkkaan huoneessa, tarkistaen jokaisen esineen olevan paikoillaan. Mua oikeastaan vähän vítutti nyt jo, että olin sillä tavalla huutanut Chezalle. Mutta sitähän mä en sille kertoisi.

Selasin puhelintani ja mun silmiin sattui Mirrin numero. Turhautuneena mä painoin vihreää luuria ja nostin puhelimen korvalleni.

*
Mä istuin pullo tiukasti kädessäni Royn sängyllä, tiiviisti Timin vierellä ja tuijottelin tv:tä sitä kuitenkaan näkemättä.
Sillä hetkellä Riki tutustui mun vanhaan ystävääni, vessanpönttöön, kun taas muu porukka oli jossain alakerrassa.

Mä katselin huonetta. Se oli tavallaan aika hieno. Tummansinisillä lakanoilla päällystetyn parisängyn jalkopäässä oli leveämallinen tv ja sen takana koko seinän täyttävät peilikaapit. Sängyn vieressä oli tietokone pienellä pöydällä. Ainoan luonnonvalon huoneeseen toi tiukasti verhottu ikkuna ja seinät oli täytetty julisteilla ja kankailla.
Mun huomion kiinnitti erityisesti yksi niistä, aivan oven vieressä. Mä katselin pitkään liekkitaustalle kuvattua nuorta naista paholaisen kanssa. Niiden alapuolella seisoi kauniin symmetrisin kirjaimin teksti Get thee behind me, Satan.

Timi silitteli hajamielisenä mun hiuksia. Mä nojasin siihen tottuneesti.
"Tuntuuko susta joskus, että aika menee liian nopeasti?" Timi kysyi äkkiä.
Mä nostin katseeni siihen. "Tietysti", vastasin vakavana. "Kuinka niin?"
"Mä vaan kelasin.." Timi mutisi laskien katseensa.
Hélvetti, mä huomasin ajattelevani. Miksei Roy voinut olla samanlainen kuin se? "Silloin kun me vielä oltiin.. me."
Hélvetti, että mä vihasin Royta..
Mitään kommentoimatta kiskaisin Timiä sen kauluksesta ja painoin lohduttavan suudelman sen huulille. Mä en voi sanoa, että siinä olisi ollut mitenkään äärettömästi tunnetta.. korkeintaan kaipausta vanhoja hyviä aikoja kohtaan.

Ja samalla sekunnilla ovi avautui. Roy seisahtui huoneensa oviaukkoon kylmä ilme kasvoillaan, kun mä irrottauduin suudelmasta ja katsoin sitä suoraan silmiin.
"No aha.." oli ainoa, mitä se sanoi ennen kuin perääntyi ja sulki oven.

"Sori.." Timi mutisi vähän vaivaantuneena ja mä kohotin kulmiani.
"Mistä?"
Jätkä katsoi mua hetken tutkivasti ja kohautti sitten olkiaan. "Ei kai mistään."
Pérkele. Se tunsi mut ihan liian hyvin.

Myöhemmin illalla mä menin hakemaan Dinaa alakerrasta ehdottaakseni sille, että mentäisiin jo meille. Mua väsytti viime yön jäljiltä, enkä mä todellakaan ollut aikeissa jäädä yöksi.
Rappuset alas kävellessäni oli mun vuoro seisahtua paikalleni. Toisen nahkasohvan vieressä seisoi Mirri, jota Roy suuteli omistavasti. Se näky muistutti mua ihan liikaa ajasta, jolloin Barre vielä oli suudellut Mirriä sillä tavalla.. ja jostain syystä aiheutti vieläkin tyhjemmän olotilan.
"Dina?" mä sanoin ilmeettömällä äänellä, pitäen selkäni suorassa ja ilmeeni viileänä. "Mennäänkö?"

Dina oli nukkumassa.
Maailma näytti taas hetkellisesti kauniimmalta kuin koskaan. Värit olivat kirkkaampia, ilma raikkaampaa ja ennen kaikkea mä enemmän sekaisin.
Mä vihasin itseäni, sillä olin ottanut loput neljä pilleriä ja juonut pulloni loppuun. Ja silti mun olo oli vain niin täydellinen.
Tuijottelin pöydän pintaa poissaolevana kun ovi avautui.

"Mitä sä tähän aikaan olet hereillä?" Rampe kysyi lempeästi jääkaapille kävellessään.
Mä en vastannut, välttelin vain sen katsetta ja olin pyyhkivinäni tahmeaa lasin jälkeä pöydästä.
"Cheza", Rampe sanoi sitten vaativasti ja mä tunsin jännittyväni. "Katso tänne."
Ja mä tiesin, etten omistanut vaihtoehtoja. Varovasti mä nostin katseeni Rampen tuhkanharmaisiin silmiin. Sen katse lävisti mut. Ensimmäistä kertaa aikoihin mä tiedostin sataprosenttisesti, että Rampe oli Barren veli.
"Monesko kerta tää on, Cheza?" Rampe kysyi ilmeettömänä, mutta jotenkin mä vaistosin sen olevan pettynyt muhun.
Mä en kuitenkaan pystynyt laskemaan katsetta niistä kirkkaista silmistä. "Kolmas", mä sanoin hiljaa, käheällä äänellä.
"Siinä ei ole mitään järkeä", Rampe sanoi. "Sä et voi tehdä jotain tollaista vain yhden jätkän takia."
"Mä en tehnyt sitä Royn takia", mä yritin kivahtaa vastaan, mutta mun ääni hiipui täysin voimattomaksi jo ensimmäisellä tavulla.
Ja sitten Rampe teki jotain, mikä ei sopinut sen kovan jätkän imagoon. Se katsoi mua melkeinpä surumielisesti ja kohotti lämpimän kämmenensä hitaasti mun poskea vasten. "Miten vain, Cheza", se sanoi. "Mutta mä en halua, että sä seuraat Barren jalanjäljissä. Ei loppuun asti."
Mä katsoin sitä ja jouduin olemaan hetken hiljaa, etten olisi päästänyt kyyneliä läpi. Mä ryhdistäydyin parhaani mukaan ja katsoin Rampea silmiin niin ilmeettömänä, että olisin voinut vannoa sen olevan ylpeä musta. "Älä siitä huolehdi, veli. Mä pärjään kyllä."

Ja sitten, nukkumaan mennessäni mä itkin ensimmäisen kerran ikuisuuksiin. Mä annoin kuumien, suolaisten kyynelten valua silmistäni ja äänettömien tuskan aaltojen ravistella vartaloani.
Dina tuhisi hiljaa lattialle asetellulla patjalla, onnellisen tietämättömänä mun mielentilastani.

Mä vihasin sitä, että olin sortunut niihin pillereihin. Mä vihasin sitä, etten saanut Royta ulos pääni sisältä. Mä vihasin sitä, että Rampe näki mut siinä kunnossa. Mä vihasin sitä, että Barre oli poissa. Ja eniten kaikista mä vihasin sitä, että itkun sanottiin helpottavan, jopa puhdistavan.
Katkerana mä vaivuin uneen, jossa huusin äänettömästi Barrea pelastamaan mut.

Aamulla mun olo oli taas kerran kuin yliajetulla.
"Huomenta", Dina sanoi pirteänä.
Mä örvelsin jotain vastaukseksi ja huomasin, etten tulisi pääsemään sängystäni ylös vielä aikoihin.
"Mikä sulla on?" Dina katsoi mua kummastuneena.
"Krapula", mä kähisin. Jokainen ääneen lausuttu sana tuntui pieneltä atomipommilta mun pään sisällä. "Dina kiltti.. särkylääkettä."
"Ai.. joo", Dina tajusi ja nousi ylös. "Mä haen."

Oviaukossa Dina törmäsi täysin häpeilemättömästi boksereissa kulkevaan Rampeen, ja sen poskille kohosi hento puna.
"Sori.." muija sopersi, laski katseensa ja juoksi alakertaan.
"Mikä fiilis?" Rampe kysyi vakavana.
Mä vain katsoin sitä kysyvästi. "Mitä toi oli?"
Velipoika vain vilkaisi suuntaan, johon itsekin vähäpukeinen Dina oli kadonnut ja kohautti olkiaan merkiksi siitä, että mä tuskin saisin revittyä siitä tietoa.

Mä käännyin kyljelleni ja painoin pääni viileään tyynyyn. "Mutsi ja Hese tulee tänään, eikö niin?"
Rampe nyökkäsi. "Ne lähtee kuulemma taas parin viikon päästä Italiaan vähäksi aikaa."
Mä hymyilin jokseenkin kivuliaasti.

Sitten Dina avasi oven ja varoen vilkaisemastakaan Rampeen, se ojensi mulle lasin kylmää vettä ja taivaalliselta näyttävän, pitkulaisen pillerin.
"Kiitti", mä mutisin hiljaa ja nousin istumaan huolimatta siitä, että joku kirkui raastavasti megafoniin mun pään sisällä.

Lääkkeen otettuani mä kävin hetkeksi takaisin nukkumaan ja uudelleen herätessäni oli mun fiilis jo paljon parempi.

Dina lähti himaan aika aikaisin ja Rampe puolestaan ulos. Se kysyi mua mukaan, mutta kehotin sitä vaan menemään yksin. Ei musta kuitenkaan olisi mihinkään ennen iltaa.
Sitä paitsi mulla oli sillä hetkellä valtava tarve olla hetki yksin ja ajatella.

Mä sulkeuduin huoneeseeni ja etsin läpi jokaisen hyllyn ja kaapin.
"Missä hélvetissä..?" mä mutisin itsekseni ja siinä samassa muistin.

Avasin liukuoven vaatekaapistani, kurotin käteni ylös ja otin tasanteelta hyvin pienen, kuluneen avaimen. Sitten mä kävelin hitain askelin kirjoituspöytäni luo ja kumarruin sen eteen.

Mä vedin syvään henkeä ja työnsin avaimen ylimmän laatikon lukkoon, mutten vielä avannut sitä.
Tää olisi ensimmäinen kerta.. sen jälkeen, kun mä Barren kuolinpäivänä olin laittanut sen sinne..
Lukko naksahti melkein hätkähdyttävän äänekkäästi ja laatikko liukui auki.

Mun käsi tärisi hieman, kun sivelin laatikon pohjaa ja osuin sormillani johonkin metalliseen ja viileään.
Mä painoin hetkeksi silmäni kiinni ja lopulta nostin käteni.
Mun pitkien, vaaleiden sormieni ympärille oli kiertynyt pronssinen kaulaketju, jossa roikkui leveä hopeasormus.

Mä suljin sormuksen hiljaa nyrkkiini ja tunnustelin sitä.
Mieleen palasi repivä kaipaus ja muisto viime joulusta.. Barren viimeisestä.
Muistin, miten se oli nojaillut keittiön tuolilla takana olevaan pöytään, katsonut mua niillä kaiken näkevillä silmillään ja lopulta hymyillyt hieman.
Barre oli tipauttanut mun käteen mustan samettipussukan ja pörröttänyt kevyesti mun hiuksia. "Hyvää joulua, systeri", se oli sanonut silmät tuikkien ja mä olin kaivanut pussukasta hopeasormuksen, jonka sisään oli raapustettu jotain..

Pikkusiskolle. Niin siinä luki.
Tärisevin sormin mä pyörittelin sormusta käsissäni, varovasti kuin se olisi ollut lasia.
Sormuksen sisäpinnalle kirjoitettu teksti oli huolellisesti painettu sulaan hopeaan. Mutta etupuolella sen sijaan oli tärisevin, valkoisin viilloin raaputettu päivämäärä 05.02.2007. Ja tyhmempikin varmaan tajusi, mitä sinä päivänä oli tapahtunut.

Mä katselin sormusta jonkin aikaa. Se tuntui olevan maailman kaunein esine.
Puhelimen soidessa mä hätkähdin rajusti.

"Haloo?" vastasin hätäisesti.
"Moi", kuului Mikin ääni. "Tuletko sä ulos?"
Mä harkitsin hetken. Voi olla, että mä joutuisin taas törmäyskurssille Royn kanssa, jos menisin. Toisaalta en voinut istua himassa koko loppuelämääni vain yhtä jätkää vältelläkseni.
"Okei", huokaisin. "Mä tulen."
"Me ollaan puistossa", Miki sanoi. "Haluatko sä, että mä haen sut?"
"Joo", mä sanoin ja hymyilin hieman puhelimelleni. "Kiitti."

Sitten nostin katseeni taas pöydällä lepäävään sormukseen. Mä avasin pronssiketjun lukosta ja pistin sen kaulaani.
"Mä en enää itke, Barre", lupasin hiljaa ja nousin viileältä lattialta.

Ei kestänyt kauaa, kun Miki tuli hakemaan mut sinisellä skootterilla.
Matka oli lyhyt, mutta jälleen kerran mä sain nauttia vauhdista ja hiuksissa kulkevasta tuulenvireestä.

Puistossa mä huomasin ilokseni, ettei Roy ollut siellä. Eikä Rampekaan.
Adam ja Dina istuskelivat katolla, jolla mä ja jälkimmäinen niistä kahdesta oltiin joskus kännisinä laulettu Rauli Baddingia.

Mekin kiivettiin niiden viereen ja Mikin turvalliseen olkapäähän nojatessani mä tunsin taas olevani elossa.
Aurinko laski hiljalleen puiden latvojen taakse ja mä hymyilin itsekseni kuunnellessani, miten Adam ja Miki selittivät siitä, miten ne olivat käyneet kúsella jonkun trumalaisen postilaatikossa.

Mä meinasin taas nukahtaa hetkeksi, mutta havahduin Mikin sanoihin, jotka oli kohdistettu mulle:
"DeeDee päätti, että me harjoitellaan taas huomenna teidän alakerrassa."
"Aijaa?" mä sanoin kulmiani kohottaen ja siirsin katseeni kummallisen autioon puistoon. "No, ehkä sitten niin."

Auringon laskettua mä istuin vielä muutaman tunnin puistossa Dinan, Mikin ja Adamin kanssa.
Sitten mä päätin, että oli aika lähteä himaan.

"Kiitti kyydistä", mä sanoin Mikille, halasin sitä ja astelin ovelle.
Mun sisälle tulvahti tunne siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Niinpä mä odotin Mikin ajavan pois näkyvistä ja vasta sitten avasin oven.

Kuului lasin pirstoutumista ja kolinaa. Mä en vaivautunut ottamaan kenkiäni pois vaan siirryin suoraan olohuoneeseen.
Järkyttyneenä katsoin taas kerran samaa näkyä. Hesen sormet puristuneina mun mutsin kaulan ympäri. Särkynyttä lasia ja veripisaroita lattialla.

"Lopeta", mä kuiskasin. "Hélvetti! Lopeta!" huusin lopulta, kun mun aivot olivat kunnolla reagoineet tilanteeseen.
Mä syöksyin kohti niitä ja löin ja potkin Heseä minkä pystyin.
"Sáatanan kakara!" se huudahti mut nähdessään ja irroitti otteensa mutsista.
Mä peräännyin kohti alakertaa.
"Tajuatko sä, hélvetti sentään, ettei kämppää jätetä tämän näköiseksi!?" Hese raivosi.
Mä en vilkaissutkaan ympärilleni, tuijotin vaan suoraan raivokkaisiin silmiin. "Ihan samannäköinen tää on kuin ennenkin", totesin vakaalla äänellä.
Hesen hengityksessä haisi vanha viina ja sen liikkeet olivat jokseenkin kontrolloimattomia. "Älä sä puhu mulle noin, vítun teinilutka!" se huusi.
Mä naurahdin ilottomasti. "Kohta sä sanot, että se on mutsin vika, että musta on tullut tällainen", sihahdin. "Oletko sä ikinä edes kelannut, miksi tää on pelkkää hélvettiä? Sun takia, Hese. Sun takia."
Se oli sille vika tikki. Viimeinen asia, mitä mä muistan oli, kun Hese paiskasi mut rappusia alas.

Maailma oli pimeä, täynnä outoja valoja. Hetken mä ajattelin olevani kuollut.

Pelkkä silmien raottaminen tuntui vievän kaikki voimat ja päässä tuntui tuskainen paine, joka aiheutti ensimmäisenä ajatuksen siitä, että aivot voisivat räjähtää seinille millä hetkellä hyvänsä.
Jälkeenpäin ajateltuna mä olisin odottanut herääväni vähintäänkin sairaalasta, ellen sitten ruumishuoneelta. Mutta viimeisenä omasta huoneestani, ikään kuin kaikki olisi ollut vain unta.
Nopeasti vihlova kipu kyljissä, päässä ja raajoissa kuitenkin palautti mut maan pinnalle.

Mun huone oli hieman hämärä, sillä ikkunoihin oli vedetty verhot. Mulla ei ollut minkäänlaista havaintoa vuorokauden ajasta.
Yritin kuunnella ääniä muualta kämpästä, mutta se sai pään entistä kipeämmäksi.

Fiilis oli sen verran hirveä, että olisi tehnyt mieli jäädä makaamaan sänkyyn ikuisesti. Mä olin kuitenkin hyvin hämmentynyt ja epätietoinen, joten päätin nousta ylös ja ottaa asioista selvää.
Mä vedin syvään henkeä, mutta kiroilin samalla mielessäni. Mun oikeassa kyljessä tuntui repivä kipu.
Jotenkin mä kuitenkin onnistuin nousemaan ensin istumaan ja lopulta jaloilleni. Silmissä sumeni hetkeksi, mutta mä otin seinästä tukea ja selviydyin rappuset alas päättäväisyydellä ja varovaisuudella.

"Sä sitten heräsit", Rampe sanoi. Se ei ollut kysymys.
Mä nyökkäsin ja kaduin tätäkin liikettä siinä samassa, sillä mun niskassakin vihloi.
Varovasti mä katselin ympärilleni olohuoneessa. Lattiat olivat siistit. Ei lasinsirua tai veripisaraakaan. Rampe oli ilmeisesti ainoa, joka mun lisäksi oli himassa.
Suunnaton viha iskeytyi muhun kun tajusin tilanteen. Mua ei oltu viety sairaalaan. Edes Rampe ei tiennyt eilisestä. Kädet puristuivat tiiviisti nyrkkiin kun mä ymmärsin, ettei mutsi ollut kertonut sille. Se oli vaan taas käyttäytynyt kuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Pojat tulee meille kohta", Rampe ilmoitti kahvikuppi kädessään. "Me treenataan tänään."
"Joo", mä sanoin ja huomasin, että ääni oli käheä, ikään kuin mä en olisi puhunut vuorokausiin. "Miki kertoi."

Mä käännyin ympäri ja kävelin aamuröökille tavallisin askelin.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:53:57

*

Riki painoi pientä, valkoista nappia ja mä kuulin, miten ovikellon sointi kaikui talossa. Meni hetki, kunnes DeeDee avasi oven.
"Ajoissa paikalla", jätkä vinoili ja mä halasin sitä virnistäen.

Mä, Adam, Rogge ja Riki käveltiin DeeDeen talon alakertaan.
Matkalla mä vilkaisin nopeasti Chezaa. Se vaikutti tänään jokseenkin kireältä ja poissaolevalta. Tavallisesti niin sulavat liikkeet olivat muuttuneet ajoittain jäykemmiksi ja epävarmemmiksi. Jos en olisi tiennyt paremmin mä olisin voinut sanoa, että sitä jännitti jokin.

Me soitettiin aluksi pari Rikin tekemää biisiä, joista puuttui vielä lyriikat, joten Cheza nojasi vastapäiseen seinään ja vain kuunteli.
Mua vítutti, ettei se suostunut vilkaisemaankaan muhun, piti vain määrätietoisesti huomionsa muiden soittamisessa.

DeeDee valitsi seuraavankin biisin. Alice Cooperin Bed of nails.
Cheza suoristautui ja tarttui mikrofoniin. Sen laulu tuhosi mun kaikki mielikuvat siitä, että muija olisi ollut jännittynyt.
"Yeah, we're gonna fight
We do it every night
Baby, when you scratch
You know I'm gonna bite.."
Tässä vaiheessa Chezan katse kääntyi muhun. Mä vastasin sille katsoen sitä hieman kulmieni alta. Ehkä se toivoi mun menevän sekaisin soitossani, mutta mä en mennyt. Kaikkea muuta, mä suorastaan nautin tilanteesta.

"No one else could make you feel
Like I do, I do, I do
No one ever gets as deep inside you
As I do, baby."
Me tuijotettiin toisiamme. Mä soitin bassoa ja Cheza lauloi syvällä, vakaalla ja kuitenkin niin aggressiivisella äänellään, joka olisi saanut tuottajat polvilleen.
Tiesin, että me molemmat kelailtiin sen biisin sanoja.. Mä annoin pienen virneen kohota vasempaan suupieleeni.. Cheza puraisi kevyesti huultaan säkeiden välissä..
"Our love is a bed of nails
Love hurts good on a bed of nails
I'll lay you down and when all else fails
I'll drive you like a hammer on a bed of nails."
Biisin loputtua mä ja Cheza tuijotettiin toisiamme edelleen intensiivisesti. Hieman kokeillen mä otin askeleen sitä kohti..
"Kaverit hei!" Riki ärähti epätoivoisesti ja meidän katseet kääntyi samassa siihen. "Ettekö te osaa pysyä erossa toisistanne edes yhden treenin ajan!?"
Me vilkaistiin nopeasti toisiamme ja mä virnistin hieman ja huomasin, että Chezakin joutui painamaan huulensa tiiviisti yhteen, ettei olisi naurahtanut.
"Riki, eiköhän vaan jatketa", Adam sanoi kyllästyneesti.
"Hyvä se on jatkaa kun toiset alkaa melkein harrastaa kesken kaiken!" Riki huudahti ja me vilkaistiin taas toisiamme.
Mulle sillä ei olisi ollut väliä, vaikka meillä olisi ollut yleisönä koko Helsinki. Cheza kuitenkin vaikutti olevan eri mieltä. Se tuhahti, vilkaisi Rikiä myrkyllisesti(ja kyllä mäkin taisin saada tappavasta katseesta osani) ja käännähti kannoillaan. Me kuultiin sen suuntaavan rappuset ylös.

*

Taivaskin levittäytyi yläpuolella samettisen mustana, niin pimeää oli. Ja tummat seinät kohosivat valtavina mun ympärillä, melkein joka puolella. Vain yksi reitti oli avoin ja hiljaa mä lähdin kävelemään, askeleet kaikuen kuin kirkossa.
Jostain kuului ääntä, joka ajoi mua eteenpäin. Se oli hiljaista, hyvin kaunista ja tuttua.
Mä pysähdyin vain kerran. Silloinkin hyvin lyhyeksi aikaa, siltä musta ainakin tuntui. Ja siinä samassa seinät kasvoivat entisestään. Paine mun vartalon ympärillä kiristyi ja nyt mä kävelin hätäisin askelin.
"Cheza.." kuului jostain kuiskaus.
"Mitä?" mä kysyin hyvin hiljaa.
"Cheza.." ääni toisti ja yksi niistä lukemattomista ympäröivistä varjoista liikahti.
"Barre?" kysymys nousi vaistomaisesti huulille. "Missä sä olet?"
Varjot liikkuivat ja mä yritin saada niitä kiinni, mutten ollut tarpeeksi nopea. Näkymätön köysi mun ympärillä kiristyi koko ajan lisää.
Lopulta askeleet rikkoutuivat juoksuksi.
"Cheza.." ääni kutsui.
"Mä olen täällä, veli", sanoin hiljaa ja kiristin vauhtiani. "Mä olen tulossa."
Ja sitten mä saavutin sen. Pieni hahmo seisoi keskellä umpikujaa, jonka ympärillä seinät kohosivat mustaan taivaaseen.
Mä pysähdyin ja jäin katsomaan sitä pientä ihmistä. Se katsoi mua takaisin pää hieman kallellaan, väräyttämättä ilmettäänkään.
"Barre.." mä kuiskasin, ojensin käteni ja astuin muutaman heikon askeleen sitä kohti.
"Kuka on Barre?" se kysyi kirkkaalla äänellä. "Mun nimi on Marko", mun pikkuruinen veli totesi ja hymyili kevyesti. "Tylsää, eikö?"
Mä olin hiljaa, katsoin vain sitä olentoa suu hieman raollaan.
"Mikä sua vaivaa?" se kysyi huolettomaan sävyyn ja kallisti nyt päätään toiseen suuntaan.
Mutta mä olin huomannut siinä yksityiskohdan, jonka olisi pitänyt olla unohtunut aikoja sitten. Barrella oli yllään aivan uusi musta t-paita, jonka se oli saanut eräänä kauniina kesäpäivänä. Ja samana päivänä me oltiin kaaduttu veneellä ja paita oli hävinnyt sen mukana.
"Aiotko sä taas kaataa meidät keskellä järveä?" mä kysyin lapsenmielisesti hymyillen ja asetuin polvilleni maahan.
Barre kallisti päätään kuin koiranpentu. "Mistä sä tiedät?"
"Mä muistan", mä sanoin hiljaa. "Etkö sä?"
"Tietenkin mä muistan, Cheza", kuului samassa hiljainen, mutta paljon vaikutusvaltaisempi ja matalampi ääni mun takaa. Mä nousin ja käännyin ympäri.
Ja reilut 40 senttiä pitempänä Barre nojasi yhteen niistä fyysisesti mahdottomista sokkelon seinistä, kädet taskuissa, kevyt hymy ja muutama hiussuortuva kasvoillaan.
"Sun ei olisi kannattanut", mä sanoin hiljaa ja vilkaisin taakseni, mistä pisamakasvoinen pieni ihmisolento oli kadonnut jäljettömiin. "Hese raivostui sulle."
Barre naurahti kevyesti. "Hesen perusmieliala on kuin joku olisi tunkenut sille melonin pérseeseen."
"Varsinkin silloin kun sä olit paikalla", mä kuiskasin haudanvakavana. "Se ei voinut sietää sitä, että mutsi rakasti sua."
"Ei se ole mutsin vika, Cheza", Barre sanoi. "Anna sille anteeksi."
Mä olisin painanut katseeni, mutta pelkäsin liikaa Barren katoavan sillä samalla sekunnilla.
"Barre, mitä Hese teki sulle?" nousi samassa mieleen kysymys, joka oli pyörinyt mun alitajunnassa niin pitkään..
Ja sitten mä kaaduin. Barre katosi ja kaikkialla oli verta. Maassa, seinillä, mun vaatteilla, mun käsillä, jopa taivaalla..

Mä heräsin yltä päältä kylmässä hiessä, vaikeasti hengittäen. Mun pää tuntui huutavan armoa.

Iltapäivästä mä lähdin ulos. Yksin.
Mä kiipesin moottoritien sillan viereen ja jäin istumaan sinne korkealle katsellen tuttua maisemaa, joka avautui mun alapuolella ja edessä. Mä sytytin röökin ja kaivoin esille lyijykynän ja paperilehtiön.

Ajatuksissani mä hahmottelin maisemaa paperille, vaikka tunsin ikään kuin jotain painavaa mieleni perukoilla.
Hetken mielijohteesta mä otin esille puhtaan paperiarkin ja luonnostelin siihen pienen, pisamakasvoisen pojan, jolla oli viisaat ja kirkkaat silmät.

Mä nostin katseeni paperista tupakan sammuttaakseni, mutta jokin kiinnitti mun huomion.
Toisella puolella sillan ali kulkevaa autotietä käveli kaksi ihmistä ja mä katsoin tarkemmin jos vaikka olisin tunnistanut ne.. Ja kyllähän mä tunnistin, liiankin hyvin.
Royn askeleet olivat rennot ja kiireettömät. Ja Mirri roikkui sen käsipuolessa lyhyessä ruutuhameessaan, omistavan näköisenä.
Mua oksetti.

Käänsin katseeni takaisin piirrokseeni ja tajusin sen muistuttavan uskomattoman paljon sitä pientä itsevarmaa poikaa, joka oli muutama päivä sitten avannut mulle ja Dinalle oven Roylla.
Mä tuhahdin hiljaa, työnsin lehtiön ja kynän laukkuuni, ja lähdin kävelemään kohti juna-asemaa.

"Cheza!" huudahti iloinen ääni kun mä kävelin aseman sillalla. Jouduin tuijottelemaan hetken aikaa metsään tajutakseni lopulta, että huutaja oli Beni, joka seisoi puiden takana.
Mä ihmettelin hetken. Oli melko harvinaista tavata hakkarilaisia niin kaukana niiden omilta mestoilta.

"Mitä sä siellä teet?" kysyin kävellessäni mäkeä alas, kohti Beniä.
Puiden oksien väistyttyä mä huomasin pienellä aukealla istuvan myös Miron ja Sarin, joista viimeisenä mainittu kääri huolellisesti sätkää, nostaen sitten katseensa muhun kun tulin lähemmäs Benin kanssa.
Sarin iho oli reilusti päivettynyt, sen hiukset valuivat tummanpunaisena putouksena hartioita ja selkää alas, ja tummat silmät tuikkivat iloisesti. "Cheza!" se huudahti hymyillen. "Tule tänne."
Me halattiin pitkään. Mä en ollut nähnyt Miron tyttöystävää ikuisuuksiin. Se oli ollut Englannissa pari kuukautta.
"Haluatko sä maistaa mun tuliaisia?" Sari kysyi virnistäen ja kohotti sätkää, jonka se oli juuri käärinyt.
Mun mieliala oli niin pohjalukemissa, että mä nyökkäsin vaitonaisena kun Miro sytytti sätkän, otti parit savut ja laittoi sen kiertämään.

Me vedettiin sätkä kokonaan neljästään ja istuttiin kaikki sen jälkeen melko hiljaisina, odottaen vaikutuksia.
"Tuntuuko missään?" Miro kysyi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen.
Mä pudistelin päätäni ja vilkaisin Beniä. Ja samassa me molemmat revettiin nauramaan ja mä tunsin saman kuin viime kerrallakin. Sydämen lyönnit tihenivät hieman, korvissa tuntui soivan ja näkökentän reunat hämärtyivät.

Beni nousi ja käveli läheiselle penkille.
"Mitä sä teet?" Sari kysyi kikatellen.
Jätkä nousi selkänojalle seisomaan ja hyppäsi voltin. Se laskeutui suoraan selälleen nokkospuskaan.
"Beni!" mä huusin ja yritin pidätellä epätoivoisesti nauruani, siinä kuitenkaan onnistumatta. "Oletko sä elossa?"
Beni makasi selällään nokkospuskassa ja hajoili itsekseen.

Naurunkyyneleet silmissään Sari nousi seisomaan, vain hieman huojuen. "Cheza, mun pitää käydä puistossa.." se aloitti ja sai uuden naurukohtauksen. "Tuletko sä mukaan?" Sari sai lopulta kysyttyä.
"Joo", mä vastasin, nousin seisomaan ja repesin taas.

Niin me sitten käveltiin todella typerän näköisinä asemalta puistoon johtavaa kapeaa kävelytietä. Fiilis oli hyvin sekava ja koko tuttu ympäristö näytti monta kertaa kauniimmalta kuin ennen.
"Musta tuntuu, etten osaa kääntyä", sanoin nauraen kun me yritettiin kävellä vasempaan viettävään alamäkeen ja päädyttiin melkein puskaan.
"Arvaa mitä, Cheza", Sari sanoi nyt vakavoituneena kun me oltiin päästy melkein alamäen loppuun.
"Niin?" mä kysyin ja onnistuin ensimmäistä kertaa hillitsemään naurukohtaukseni.
"Joskus musta tuntuu, että olen mopo", Sari totesi iloisesti ja me molemmat naurettiin niin paljon, että kaaduttiin asfaltille ja jäätiin siihen makaamaan moneksi minuutiksi. Mä pelkäsin tukehtuvani.

En havahtunut edes siihen, kun kuulin skootterin ääntä. Tai sitten mä vain kelasin sen olevan kuuloharha.
Nopeasti tilanne kuitenkin hahmottui uudelleen kun Rogge ja Dina pysähtyivät meidän kohdalle ja nousivat skootterin kyydistä.
Mua nauratti jopa niiden vakavat ilmeet.
"Noniin, Cheza", Rogge sanoi lempeästi. "Sun ei ole hyvä olla ulkona tossa kunnossa."
"Mä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan", ilmoitin iloisesti Roggelle ja vilkaisin Sariin. Me räjähdettiin taas nauramaan.
"Tule", Dina sanoi ja auttoi mut ylös. "Mennään Adamille."

Mä kikattelin vielä hetken typerästi, mutta halasin sitten Saria ja lähdin kävelemään Dinan kanssa, Roggen ajaessa hitaasti meidän vierellä.

Mä nukahdin melkein heti Adamin sänkyyn ja näin kauniita, symmetrisiä ja kirkasvärisiä kuvioita. Mun uni oli nyt levollista ja selkeää.
Kunnes joku taas kutsui mua: "Cheza.. Cheza.."
Ja hetken ajan mä seisoin taas siinä kummallisessa paikassa, missä mustat seinät ulottuivat ylhäällä kaartuvaan samettitaivaaseen asti.. "Cheza.. Herätys.."

Ja pimeässä huoneessa tumma hahmo istui sängyllä mun vieressä.
"Rampe.." mä kuiskasin ja tunsin käden silittelevän hiuksiani.
"Älä käytä sitä nimeä", lämminsävyinen ääni vaati.
Mä tiesin, että veli oli muhun pettynyt ja väsynyt mun tekemisiin.
"Anteeks.. Oikeasti.." sanoin, mutta se vain pudistelib hiljaa päätään vastaukseksi.
Rampe nousi, käveli ovelle ja avasi sen. Kirkas valo paistoi mun silmiin olohuoneesta.
"Kun sä olet herännyt, tule meidän kanssa viettämään iltaa", Rampe sanoi ennen kuin katosi ovesta ulos. Ja se lause aiheutti pilveä paremman hyvänolon tunteen mun sisälle, toi muistoja mieleen ja lämmitti.
Mä nostin hiljaa käteni Barren sormukselle, joka lepäsi viileänä mun ihoa vasten.

Hiljaa mielessäni hymyillen astelin valoisaan olohuoneeseen, missä Riki ja Adam pelasivat koneella ja Rogge makasi nahkasohvalla. Ikkunasta mä näin, miten Rampe, Dina, Ane ja Miki istuivat parvekkeella tupakkaa poltellen.
Mä nappasin puolikkaan bissepullon pöydältä ja kävelin niiden luo. Ja sen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennenkin.

Seuraavana päivänä mä istuin puiston penkillä röökiä poltellen ja katselin ympärilleni.

Eilinen ilta vanhan tutun porukan seurassa oli ollut täydellinen. Ehkä ensimmäistä kertaa mä olin todella unohtanut kaikki pahat asiat.
Ja tänä aamuna mä vannoin mielessäni, etten enää koskisi mihinkään alkoholia vahvempaan.

Jälleen kerran se puisto toi mun mieleen kaikkea kaunista. Mä olin polttanut sillä samaisella paikalla ensimmäisen tupakkani Barren, Rampen ja Miron seurassa.
Niihin aikoihin mä olin ollut vasta 11-vuotias, suurisilmäinen pikkutyttö. Rampe oli ollut mua vuotta vanhempi, ja silloin jo kovempi jätkä kuin monet yläasteikäiset. Miro puolestaan oli ollut meistä vanhin, neljätoistakesäinen pitkänhuiskea poika, jolla oli tummat hiukset ja suklaasilmät, niin kuin nykyäänkin. Ja Barre. 13-vuotiaana se jo vaikutti paljon ikäistään vanhemmalta. Mä muistin edelleen elävästi sen tummanruskeat hiukset, jotka siihen aikaan laskeutuivat hieman silmille. Sen silmissä oli aina katse, joka antoi vaikutelman siitä, että se katsoi suoraan lävitse, näki sieluun asti ja luki ajatukset.

Roggen skootteri pysähtyi jonkin matkan päähän. Sen omistaja ja Roy kävelivät mun pöydän luo.
"Mitä sä täällä yksin istut?" Roy kysyi pehmeään äänensävyyn ja istuutui mua vastapäätä.
Mä kohautin olkiani ja puhalsin muutaman mustan suortuvan kasvoiltani.
Rogge istui Royn viereen.

Ne kaivoivat pelikortit esiin ja sekoittelivat niitä.
Mun puhelin soi.
"No moi", vastasin iloisesti Dinalle.
"Moi", kuului ääni toisesta päästä. "Missä sä olet?"
"Puistossa."
"Ketä siellä on?"
"Mä ja Rogge ja Roy."
"Voiko Rogge tulla hakemaan mut himasta sinne?"
"Venaa", mä sanoin Dinalle ja käännyin Roggen puoleen toistaen kysymyksen.
Se mietti hetken, mutta myöntyi lopulta.
"Joo", mä sanoin hymyillen puhelimeen. "Se on teidän talon edessä kymmenen minuutin päästä."

Ja Rogge nappasi kypäränsä ja lähti kävelemään kohti punaista skootteriaan.
"Nähdään kohta!" se huikkasi. "Cheza, pidä sä Roylle seuraa!"
Mä käännyin katsomaan Royta, jonka toisessa suupielessä oleili hymynpoikanen.
"Pokeria?" se kysyi kulmiaan kohottaen ja nosti kädessään olevaa korttipakkaa.
Mä nyökkäsin.

Roy jakoi kortit. Mulla oli tunne, että se loisti myös siinä pelissä. Sen kasvoilla oli jo heti aluksi tutkimaton, viileä ilme.
"Mitä Mirrille kuuluu?" mä kysyin neutraaliin sävyyn.
Roy hymyili selkeän voitonriemuisena mun viileälle äänensävylle. "Miksi sä et kysy siltä itseltään?"
Mä tuhahdin ivallisesti. "Mulla ei ole tapana kommunikoida kiertopalkintojen kanssa. Näytä kortit."
Mä korjasin tyytyväisenä ensimmäisen voiton. Ehkä Roy tosiaan oli mun veroinen pelaaja tosielämässä, mutta korttipelissä mä olin aina ollut taitava.
"Kiertopalkinnoista puheenollen.." viivytteli Roy.
"Kyllä", mä totesin kasvot peruslukemilla. "Sut lasketaan."
Mutta Roy ei ärsyyntynyt, ei edes väittänyt vastaan. Sen kasvoille kohosi melkein nautinnollinen virne. "Mieshúora", se maisteli sanaa ääneen. "Gigolo."
Mä en voinut olla naurahtamatta. Ja tästä huolimatta sähköinen jännite leijaili hiljaisessa puistossa melkein käsin kosketeltavana.
Mä luovuin ylpeydestäni vain harvoin. Ja tiesin Royn olevan juuri sellainen jätkä, joka sai aina haluamansa. Huvittuneisuus pyyhkäisi mun mieltä. Me oltiin todella kummallinen vastapari.
Mä löin korttini pöytään. Voitto. Taas.
"Mikä on?" mä kysyin tyynesti ja vilkaisin Royn tummansinivihreisiin silmiin.
"Miten niin?" jätkä kysyi yhtä tyynesti ja katsoi laskelmoivana korttejaan.
"Kun sä olet noin hiljaa", mä jatkoin. "Vítuttaako? Väsyttääkö? Panettaako? Nikotiininpuute?" luettelin ilkikurisesti.
"Se kolmas", Roy vastasi edelleen rauhallisesti ja vilkaisi mua kulmiensa alta.
Jostain kuului skootterin ääntä.
"Aww", mä sanoin säälivästi huuliani mutristaen.
"Se kolmas", Roy toisti ja sen suupieleen kohosi pieni virneenpuolikas. "Sua kohtaan."
Mä puraisin huultani ja kohotin tyynesti kulmiani. "Miten niin?" mä kysyin melkein liioitellun rauhallisena, vaikka meidän välillä oleva jännite ja vaaran tuntu oli kuin räjähtämäisillään oleva aikapommi.
Mä asettelin korttini huolellisesti pöydälle ja kohotin kulmiani. Täyskäsi. Miksi sitten Royn voittaminen oikeassa elämässä oli niin vaikeaa?
"En mä tiedä", Roy vastasi olkiaan kohauttaen, sellaiseen äänensävyyn, että me oltaisiin voitu keskustella päivän säästä. "Mä en vaan enää halua muuta kuin sut."

Hetken kuluttua mä löysin itseni tuijottamasta hämmentyneenä suoraan Royn silmiin. Ja olin hélvetin onnellinen ensinnäkin siitä, että meillä oli leveä puupöytä välissämme, ja toiseksi siitä, että samalla sekunnilla Rogge ja Dina kurvasivat meidän viereen.

Rogge ja Roy lähtivät pian hakemaan meille kaikille bisseä Hakkarin pieneltä kioskilta, missä Roylta ei kuulemma kysytty papereita. Mulla oli sellainen tunne, että myyjä oli naispuolinen.

Mä ja Dina jäätiin penkeille istumaan ja mä esitin olevani tavattoman kiinnostunut läheisestä lyhtypylväästä.
"Mitä toi oli?" Dina tiukkasi.
"Mikä?" mä kysyin viattomasti.
"Luovuta jo, Cheza", Dina sanoi hymyillen. "Teidän välillä oli ihan selvästi jotain."
"Pöytä", mä totesin kuivasti. "Onneksi."
Dina pyöräytti silmiään. "Mitä tapahtui?"
Mä pudistelin päätäni. "Ei yhtään mitään", vastasin päättäväisesti. Roy ei ollut tarkoittanut sanojaan. Mä en edes halunnut ottaa huomioon muita vaihtoehtoja.
"Ne sun säännöt vieläkin?" Dina katsoi mua kysyvästi.
Mä en vastannut ja se huokaisi epätoivoisesti.

Me oltiin hetki hiljaa. Mä naputtelin kynsilläni pöydän puupintaa.
"Sulla alkaa muuten ylihuomenna koulu", Dina muistutti aihetta vaihtaen.
Mä pysäytin sormeni kesken liikkeen. Hélvetti. Olin jo kokonaan unohtanut.
"No", mä sanoin hymyillen. "Tänään ryypätään sitten koko loppu vuoden edestä."
"Holisti", Dina sanoi virnistäen. "Mä olen teillä yötä, että sä selviät himaan asti."
Mä hymyilin sille lämpimästi. "Sä olet vaan niin mun tyttö", totesin hyväntuulisena.
"Ja sä mun", Dina vastasi.

"No, nyt saadaan ilta käyntiin", Rogge sanoi hymyillen ja kaivoi skootterin penkin alta bissepulloja asetellen ne pöydälle.
"Mikä suhun on mennyt?" Dina kysyi hymyillen, ihmetellen Roggen hyväntuulisuutta.
"Seeri pääsee huomenna sairaalasta", se totesi ja korkkasi neljä bisseä.
"Pienet sille", mä julistin ja nostin pulloani.
"Pienet sille", Rogge vastasi ja me kaikki kilisteltiin pulloja ja otettiin huikat viileää olutta tuulenvireen puhaltaessa lempeästi loppukesän alkuillassa.

Me pelattiin korttia, ajeltiin Roggen skootterilla ja juotiin. Välillä mun ja Royn katseet taas kohtasivat muutamaksi sekunniksi ja mä olisin voinut vannoa, että se hymyili. Ei virnistänyt sillä tyypillisellä ilkikurisella tavallaan, vaan todella hymyili.

*

Mun päässä alkoi sumentua jo huomattavasti.

DeeDee soitti.
"Missä sä olet?" se kysyi.
"Puistossa."
"Ja Cheza on siellä myös", jätkä arvasi ja mä kuulin virneen sen äänessä. Se oli toteamus, ei kysymys.
Mä hymähdin myöntävästi.
"Tulkaa tähän yläasteelle", DeeDee käski.

Mä kerroin Roggelle meidän päämäärän. Se nyökkäsi, nousi ylös ja käynnisti skootterin.
Myös Cheza ja Dina nousivat penkeiltä kun mä istuuduin Roggen taakse.
Mun katse kohtasi Chezan katseen ja se antoi kevyen puolivirneen nousta suupieleensä. Mä vastasin samalla mitalla ja puraisin leikillisesti huultani. Ja sitten me jo oltiinkin Roggen kanssa matkalla kohti koulua.

Kytät oli pysähtyneet yläasteen pihaan ja mä kohotin kulmiani hieman kun me pysähdyttiin niiden kohdalle. Mutsi, faija ja Nita olivat pienestä asti opettaneet mut vihaamaan kyttiä ja nytkin puistatus kulki mun läpi sen sinivalkoisen auton nähdessäni.
"Kukaan ei ole sammumispisteessä, Hautamäki. Lain mukaan te ette saa viedä ketään himaan", mä kuulin DeeDeen sanovan tyynesti.
"Ei me sitä", virkapukuun sonnustautunut nuori mies sanoi, jopa hieman vaivaantuneena. "Me saatiin huumevihje. Ja ajateltiin varmistaa ennen kuin lähetetään ketään Trumalle."
DeeDee tuhahti tyynesti. "Trumalaisten asiat ei kuulu mulle", se totesi kylmänrauhallisesti. "Geo on Truman jengipomo. Jos se ei pidä omiaan poissa aineista, en mä voi sille mitään."
Kyttä nyökkäsi vakavana. "No, hyvää illanjatkoa teille sitten vaan."
DeeDee nyökkäsi vastaukseksi päätään kevyesti taakse, kasvot ilmeettöminä.
Hélvetti.. Mä ajattelin. Täällä tosiaan oli täysin eri meininki kuin muualla.

Me istuttiin Roggen kanssa penkeille muun porukan seuraksi, kun kyttäauto kaartoi pois koulun pihasta.

Pian myös Cheza ja Dina liittyivät seuraan.

Porukka puhui kaikenlaista turhaa, joi minkä ehti ja kaatuili jurrissa nurmikoilla.
Ilmeisesti suurin osa oli taas menossa Adamille yöksi, paitsi ilmeisesti Cheza ja Dina. Ja Rogge, joka oli puolestaan tulossa meille.

Mä vedin pari snapsia, ettei laskuhumala iskisi ja selailin Mikin puhelinta sen luvalla.
Mä avasin Kuvat-kansion ja selailin alaspäin. Kuvia DeeDeestä, Adamista, Rikistä, Roggesta, Chezasta, Dinasta, Anesta, Timistä, Seeristä.. Kännissä otettuja suurin osa. Ja löysinhän mä tietysti jopa pari yhteiskuvaa jätkistä puolialastomina. Joihinkin mä olin itsekin ehtinyt mukaan.. Mutta sitten mä törmäsin siihen yhteen kuvaan, jonka avaamista kaduin heti seuraavassa hetkessä. Se kuva oli otettu musta ja Remosta.
Tyhjyyden tunne valui mun sisälle kuin kylmä vesi.
Mä palasin nopeasti valikkoon, tyrkkäsin puhelimen Mikille ja nousin penkin selkänojalta, missä olin istunut.
"Rogge", mä sanoin vakavana. "Mennään."

*

Mä ja Dinakin mentiin melko aikaisin meille.

"Mulla alkaa olla laskut.." Dina huokaisi.
"Laskut ei tuu ikinä, kun aina jatkaa juomista", mä sanoin hymyillen ja hyppelin rappuset alakertaan.
Pullo 80-prosenttista Strohia seisoi edelleen omalla paikallaan viinakaapissa. Mä nappasin pullon käteeni, ja blandikseksi appelsiinimehua.

Meidän ilta Dinan kanssa jatkui siis melko sekavissa merkeissä, vaikka me pääasiassa oltiinkin vain mun huoneessa ja pidettiin voluumi niin hiljaisella kuin osattiin alakerrassa nukkuvien mutsin ja Hesen takia.
Me sählättiin jotain mun koneella. Katseltiin lähinnä tuttujen kuvia ja heitettiin páskaa läppää mesessä.
"Cheza, muistatko sä ton illan?" Dina kysyi hymyillen kun se löysi mun koneelta meidän ryhmäkuvan.
Vasemmassa reunassa oli Riki kitara kädessään ja iloinen virne kasvoillaan. Rogge nojasi Rikiin ja oli kiertänyt bissepulloa pitelevän kätensä Adamin hartioille. Myös Adamin toinen käsi kulki Roggen niskan takaa, toinen Rampen, joka virnisti ja kohotti kättään, jonka etusormi ja pikkurilli oli nostettu pystyyn. Mä seisoin omalla paikallani, Rampen vieressä, Barren käsi mun hartialla. Vanhempi mun veljistä katsoi kameraan ja vaikka se ei hymyillyt, paistoi silmistä huvittuneisuus. Barren toisella puolella olivat Dina ja Ane, jotka halasivat ja hymyilivät iloisesti..

Mun puhelin soi.. Hetken mä vielä tuijotin kuvaa saamatta silmiäni siitä irti, mutta lopulta Dina otti soivan kännykän ja antoi sen mulle.
"Haloo", vastasin poissaolevana, vaivautumatta vilkaisemaan soittajan nimeä.
"Mikä fiilis?" kysyi Roggen ääni.
"Aika hyvä", mä vastasin huvittuneena. "Me ollaan juotu aika hélvetisti."
Rogge naurahti. "Roy pelaa ja mä katson tv:tä", se kertoi. "Tuletteko te vielä tänä yönä ulos?"
"Joo, vaikka", mä myönnyin. "Mutta ei me ihan vielä."

*

Kello läheni neljää aamuyöllä.
Cheza alkoi olla koko ajan pahemmassa notkeessa meidän puhelinkeskustelujen perusteella. Dina oli kuulemma jo sammunut, mutta Cheza lupaili vielä tulevansa ulos. Mä en oikeastaan uskonut, että se siinä kunnossa pystyisi. Sanoin sille vain, että soittelee kun on ulkona niin me tultaisiin Roggen kanssa lehtiroskiksille.

Mutta taas kerran se muija jaksoi yllättää, sillä jonkin ajan kuluttua mun puhelin todella soi.
"No moi", Cheza mutisi hieman sammaltaen. "Kuka sanoi, etten mä selviäisi ulos?"
Mä en voinut olla naurahtamatta. "Missä sä olet?"
"Kävelemässä lehtiroskiksille, mitä sä luulit?" Cheza vastasi. "Ja huomasin muuten just äsken, että mun kengät jäi himaan."
Mä hymähdin huvittuneena. "Nähdään kohta."

Me hipsittiin Roggen kanssa mahdollisimman hiljaa ulos, etteivät mutsi ja Nita heräisi alakerrassa. Ei sillä, että ne huutaisivat mulle yöllä ulkona pyörimisestä. Mä sain tehdä mitä halusin niin kauan kuin se ei vaikuttaisi haittaavasti niiden päivärytmiin.

Auringonnousun ensimmäiset, himmeät säteet valaisivat metsää, jossa oli jokseenkin taianomainen fiilis.
Me ajettiin skootterilla hiekkatietä vähän lehtiroskiksista eteenpäin ja Cheza horjui kuin horjuikin puolessa välissä meitä vastaan.. sukkasillaan.
Mä en voinut olla hymyilemättä sille näylle, kun me pysäytettiin skootteri ja noustiin kyydistä.

"Sä taas liekität", Rogge sanoi Chezalle huvittuneena.
"Mä olen aina liekeissä", se totesi iloisesti pysähtyessään, huojuen vain hieman.
Hymyillen Rogge halasi muijaa, joka ei meinannut enää pysyä pystyssä.

Sitten ne irrottautuivat toisistaan ja taas hetkellisesti kaikki pysähtyi.
Mä katsoin Chezaa ja sen vihreitä silmiä aamuyön pehmeän valaistuksen tehdessä sen ihosta melkein lumenvalkean. Se ei koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta. Oli, kuin mä olisin nähnyt sen taas ensimmäistä kertaa.
Mä olin päättänyt, etten tekisi aloitetta Chezan ollessa yhtään suuremmassa humalatilassa, sillä mä tahdoin sen muistavan.. mä tahdoin sen olevan selvinpäin ja päättävän selkeästi, miten se reagoisi.
Mutta mä en voinut itselleni mitään. Mun oli ihan pakko kietoa taas käteni Chezan siron vyötärön ympäri. Se ei vastustellut. Mä tunsin vain sen käsien lepäävän rennosti hartioillani.
Hieman kokeillen mä kallistin päätäni.. Cheza ei reagoinut. Mä annoin kasvojeni kulkeutua lähes huomaamattomasti lähemmäs sen kasvoja.. Cheza nojautui hieman taaksepäin mun otteessa.
Hélvetti. Tässä vaiheessa mä en voinut peruuttaa siirtoani. Niinpä mä nojauduin yhä vain eteenpäin, taivuttaen muijaa sen kuuluisan tangoliikkeen tyyliin, käsi vahvasti sen risti selän takana. Mutta Cheza taipui mukana, katsoen mua koko ajan rauhallisesti silmiin.
Lopulta muijan hiusten latvat jo hipoivat maata ja sen oli pakko kietaista kätensä mun kaulan ympärille. Se olisi ollut mun tilaisuus, mutta syystä tai toisesta mä huomasin, että jätin sen käyttämättä. Sen sijaan mä huolehdin siitä, ettei Cheza tipahtaisi maahan selälleen ja nostin sen varoen seisomaan.
Siinä vaiheessa tapahtui jotain, mikä sai mut ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin todella hämmentymään. Cheza nojautui kiinni muhun, sulki silmänsä, painoi kasvonsa mun hupparin olkapäähän ja halasi mua juuri sen oloisesti, ettei se tahtonut päästää irti.
Mä painoin silmäni kiinni ja nautin halauksen tuomasta lämmöstä. Oli mulle jotain aivan uutta, etten mä todella tiennyt, mitä tehdä tai sanoa.
Ja mä tietenkin päädyin kuiskaamaan jotain todella typerää ja väärin käsitettävää: "Sä lupasit."
"Ei nyt", Cheza kuiskasi takaisin ja hengitti lämmintä ilmaa mun kaulalle. "Ei nyt, kun Rogge on tässä."

*

Mä selviydyin himaan joskus aamulla, kävin vielä tupakalla ja nukahdin sitten omaan sänkyyni.

Oli pimeää ja kylmää.
Nahkarotsi kahisi hieman. Vakaat, vihaiset askeleet suuntasivat kohti kauempana seinään nojailevaa jätkää.
"Barre!" huudahti Miron vakava ääni.
Seinään nojaava jätkä nosti rauhallisesti katseensa. "Mikä on?" se kysyi tyyneen äänensävyyn, silmät huvittuneesti tuikkien.
"Tiedätkö sä, mitä Mirri ja Geo tekee sun selän takana!?" Miro kysyi kiivaasti.
Barren kasvot olivat rauhalliset, eikä sen ilmekään värähtänyt kysymyksen johdosta. "Tiedän."
Miro jähmettyi hetkeksi sanattomana paikalleen. Sitä vastausta se ei ollut odottanut. "Miksi hélvetissä sä et tee sille mitään?" se jatkoi sitten kyselyään. "Miksi sä et edes jätä Mirriä!?"
Barre hymähti kevyesti, sulki hetkellisesti silmänsä, nosti röökin huulilleen ja veti rauhalliset savut. Vasta sitten se kohotti katseensa taas Miroon ja sen silmissä oli tutkimaton ilme. "Mä en ole sellainen ihminen, joka jättää ketään."

Ja sitten mä heräsin taas ja tunsin sydämeni hakkaavan kiivaasti.
Se uni oli ollut hélvetin todentuntuinen.. Mä olin voinut tuntea kylmän viiman sisälläni. Se ei voinut olla pelkkä uni.. Ei vain voinut.
Mä katselin ympärilleni. Dina oli jo lähtenyt ja kello näytti pian kahdeksaa. Mä olin nukkunut aamusta asti.

Hitaasti mä raahauduin röökille ja uni palasi taas mun mieleen. Mä mietin sitä, kuin palasta totuudesta. Oliko Mirri pettänyt Barrea Geon kanssa? Oliko se todella ollut syy mun broidin yliannostukseen? Oliko Barre tehnyt itsemurhan?

Mä pysyin himassa koko illan, vaikka tiesinkin, etten mä juuri nukkuisi sinä yönä turhan pitkien ja dramaattisten päiväunieni johdosta.
Mä pyörin sängyssäni levottomana ja mietin sitä, mitä muistin viime yöstä. Taas kerran mä olin siinä tilanteessa, että leikin lopettaminen siihen paikkaan olisi ollut turvallisin vaihtoehto. Mutta mun ylpeys ei antanut luovuttaa, eikä perääntyä. Mä olin lähtenyt mukaan maailman julmimpaan peliin, ja mun olisi kestettävä seuraukset.

Kuului hiljaista musiikkia. Mun puhelin soi taas.
Mä vilkaisin ensin nopeasti näyttöä, mutta mun katse juuttui siihen kiinni. Roy?
"No moi", vastasin.
"Herätinkö mä?" kysyi jätkän pehmeä, rauhallinen ääni.
"Et", mä totesin. "Mä en saa unta. Nukuin päivällä liikaa."
"Sä olit kyllä yöllä aika sekaisin", Roy myönsi.
"Pikku vikoja, helppo korjata", mä mutisin.
"Mä voin korjata", totesi Roy.
"Miten?" mä kysyin jokseenkin huvittuneena.
"Mä voin pitää huolta, ettet sä enää kävele yöllä ulkona ilman kenkiä."
"Ja miten sä sen ajattelit tehdä?"
"Mä olen joka yö sun ovella laittamassa sulle kengät jalkaan", Roy päätti, lämmin sävy äänessään. "Se kyllä tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi asua samassa talossa."
Mun sydän jätti pari lyöntiä väliin. "Kai mun täytyy ottaa toikin kohteliaisuutena", totesin niin välinpitämättömästi kuin pystyin.
"Nähdäänkö me huomenna?" Roy kysyi sitten.
"Jos mä ehdin", vastasin ympäripyöreästi. "Mulla alkaa koulu."
"Kyllä sä ehdit", Roy vakuutti. "Ja huomenna.." se kuitenkin jätti keskeneräisen lauseen roikkumaan ilmaan.
"Huomenna mitä?" mä kysyin.
"Mä.." Roy aloitti. Jos mä en olisi tiennyt paremmin, olisin sanonut, että se ei pystynyt sanomaan lausettaan loppuun. Mutta sehän oli Roy..? Ei se voinut olla epävarma.
"Mikä sulle tuli?" mä kyselin melkein voitonriemuisena, mutta silti hyvin yllättyneenä. "Miksi sä olet noin hiljaa?"
"Mä en halua sanoa sulle mitään tyhmää", Roy sanoi.
Mä jouduin puraisemaan huultani ja menin itsekin hyvin hiljaiseksi.
Ja samassa mä huomasin saaneeni puhelun aikana viestin, joka sekin oli Roylta. ..otan huomenna ne mun velat.
"Mun pitää nyt lopettaa", Roy totesi. "Mä soitan sulle huomenna. Öitä, kulta."
"Hyvää yötä", mä kuiskasin hiljaa puhelimelleni, vaikka Roy oli lopettanut puhelun jo kauan sitten.

Mun yö oli hyvin levoton ja mä nukuin todella vähän.

"Huomenta", Rampe totesi virnistäen, kun mä raahauduin kahvikuppi kädessäni rappusille, missä se istui tupakalla.
"Pää kiinni", mä ärähdin unisena ja sytytin röökin.
"Hyvällä tuulella heti aamusta", Rampe totesi huvittuneesti.

Rampe lähti kouluun vähän mua ennen meidän taloa lähempänä olevalta dösäriltä, kun taas mun piti kävellä huoltoasemalle.
Dösä kuitenkin tuli nopeasti ja mä istuuduin takapenkeille, painoin kuulokkeet korvilleni ja annoin Dani Filthin huutaa pääni sisällä. Muutama mummo katsahti muhun paheksuvasti.

Suuri, punatiilinen koulurakennus kohosi ankeana edessä. Mä istuin penkillä röökiä poltellen ja näytin epäilemättä puolikuolleelta. Ihmiset mun ympärillä olivat innoissaan alkavasta lukiovuodesta ja useimmat vilkuilivat mua oudoksuen. Jotkut tutut kuitenkin moikkasivat, osa jäi jopa vaihtamaan kuulumisia.
Mua pyörrytti ja välillä näkökenttä sumentui hieman.
"Mikä on?" kysyi Miki, istuen rauhallisesti mun viereen kun porukka alkoi jo valua sisälle avatuista ovista.
"Väsyttää ja vítuttaa", mä mutisin ja nousin seisomaan heittäen röökini johonkin. Jokin sadistinen osa mua toivoi sen sytyttävän pienimuotoisen puskapalon. Se vasta olisikin loistelias aloitus opiskelulle.
"Kyllä se siitä", Miki totesi ja kietaisi kätensä mun hartioiden ympäri.
Me lähdettiin yhdessä kävelemään kohti tulevaa hélvettiä ja mä sain jo matkalla pari murhaavaa katsetta muijilta, jotka epäilemättä olivat iskeneet silmänsä Mikiin. Miten vítussa ne jaksoivat? Mua ei kiinnostanut. Mä halusin kotiin.

Ensimmäinen päivä ei kuitenkaan ollut ihan niin järkyttävä. Mun ryhmänohjaaja oli lyhyt, ihan rennon oloinen nainen, joka nauroi paljon. Jaksoi se vielä heittää meille pari juttua omilta lukioajoiltaankin, ja safkan, röökin ja Mikin kanssa juttelun jälkeen mä olin jo paljon paremmalla fiiliksellä.
Nyt ajatukset kuitenkin suuntautuivat Royyn.. Mitä tänään tapahtuisi? Se jäisi nähtäväksi.

"Hyvää päivänjatkoa ja huomenna alkaa tunnit!" maikka huudahti lopulta. Kuului tuolien raapinaa, vetoketjujen ääntä ja kolinaa, kun porukka suunnisti ulos luokasta.

Kotona mä raahasin itseni virkistävään suihkuun, vaihdoin vaatteet ja jäin katsomaan tv:tä Royn soittoa odotellen.

"Missä sä olet?" kuului välitön kysymys mun vastattua.
"Himassa", totesin tyynesti. "Entä sä?"
"Mikin ja Roggen kanssa huoltoasemalla", Roy vastasi pehmeästi. "Nähdäänkö me tänään?"
"Missä?"
"Missä sä haluat?"
Mä olin hetken hiljaa. Roy vaikutti jollain tapaa erilaiselta kuin aikaisemmin.
"Ai ihan missä vaan?" mä kysyin yrittäen päättää järkevää mestaa.
"Mä tulen vaikka teidän ovelle, jos sä niin haluat", Roy totesi ilmeettömään sävyyn.
Mä puraisin huultani. "No, tulkaa johonkin tänne päin."
"Me tullaan siihen koulun pihaan", Roy vastasi.
"Okei."

Mä poltin vielä röökin etupihalla, ihan vain pistääkseni sen jätkän venaamaan pitempään. Sitten mä lähdin rauhallisin askelin kohti koulun pihaa, missä näin kolme jätkää ja kaksi skootteria.

Aluksi kaikki oli aika normaalia. Mä vilkaisin välillä Royta, mutten niin usein, että Miki tai Rogge olisivat alkaneet epäilemään jotain.

"Riki ja DeeDee kuulemma etsii jotain keikkamestoja", Rogge kertoi.
Mä hymähdin ja huomasin keskittymiskykyni minkäänlaiseen rakentavaan keskusteluun olevan negatiivisten lukujen puolella.

Jätkät löysivät valkoisia liidunpaloja maasta ja Roy piirteli hajamielisenä asfalttiin.. C.. H..
"Mitä sä teet?" mä kysyin jokseenkin varautuneesti.
Roy vain virnisti itsekseen. E.. Z..
"Lopeta!" mä huudahdin ja yritin vääntää liidunpalaa jätkän kädestä.
Meidän liikkeet kuitenkin pysähtyivät nopeasti kun mä huomasin, miten lähellä Roy oli mua. Katseet jäivät kiinni toisiinsa ja hetkeen meistä kumpikaan ei hengittänyt.
Mä nappasin valkean liidun Royn kädestä ja heitin sen olkani yli, irrottamatta katsettani jätkän silmistä.
Kuitenkin mun katse eksyi pieneksi hetkeksi Mikiin ja Roggeen, jotka tutkivat ensiksi mainitun kännykkää.
"Taas toi juttu?" mä enemmänkin tunsin kuin kuulin Royn kuiskaavan mun korvaan. Mä nyökkäsin niin huomaamattomasti, että sen liikkeen havaitseminen vaati jätkältä tarkkaa näköä.
Roy kohotti mulle kulmiaan ja astui muutaman askeleen sivuun. "Miki ja Rogge!" se huikkasi, nyökäten skoottereihin päin. "Lähtekää vetämään viivaa noilla."
Ne vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan ja istuivat skoottereilleen.

Mä katselin vielä pitkään hiekkatielle kadonneita kulkuneuvoja, ennen kuin suostuin kääntämään katseeni Royyn.
"En mä kelannut, että ne oikeasti lähtisi", sanoin virnistäen.
"Pitääkö sun olla aina niin vaikea?" jätkä kysyi lempeästi, laskien taas kätensä mun vyötärölle.
"Mä en ole vaikea", tokaisin kohottaen käteni ja kiskaisin Royn rajusti sen paidan kauluksesta lähelleni. Meidän kasvot olivat vain parin sentin päässä toisistaan. "Sä olet", mä kuiskasin.
Ja sitten se vain tapahtui. Roy suuteli mua.
Mä en tietenkään tahtoisi myöntää koskaan aikaisemmin kuvitelleeni, millainen se suudelma olisi. Mutta se ei vastannut mun kuvitelmia, ei ollenkaan. Mun ajatuksissani se olisi ollut rajumpi.. ja paljon todellisempi. Se suudelma oli täynnä pidäteltyä, kylmänrauhallista intohimoa. Ja samalla se oli uskomattoman, lähes kiduttavan kevyt. Mä oikeasti melkein sulin Royn huulille. Kylmät ja lämpimät väristykset kulkivat selkärangassa. Roy suuteli mua niin hellästi ja kevyesti.. Musta tuntui, että sen tarkoitus oli saada mut haluamaan lisää. Jos oli, niin se onnistui. Mutta sitä mä en sille näyttänyt.
"Ei ollut noin vaikeaa", Roy sanoi sitten edelleen lämpimään äänensävyyn, päätään hieman kallistaen.
Mä tunsin samalla huvittuneisuuden ja ärsyynnyksen polttelevan sisälläni, kohotin käteni ja kiskaisin napakasti Royn kaulassa roikkuvasta hopeisesta suomileijonakorusta. "Mä inhoan sua", mutisin tuskastuneena.
"Mä en sua", se vastasi ja hymyili niin aidon lämpimästi, että mun ote korusta heltyi.
Mä tuhahdin, laskin hetkeksi katseeni ja nousin sitten varpailleni. "Soitellaan", kuiskasin Royn korvaan, käännähdin kannoillani ja suuntasin takaisin himaan, ajatukset sekavampina kuin aikoihin.

Mä mietin sinä iltana pääni puhki, mistä Royn omituinen käytös johtui. Esittikö se? Vai oliko se esittänyt aikaisemmin? Mä en tiennyt. Mutta jollain tavalla kaikki tuntui erilaiselta.

Asioita ei helpottanut yhtään se, että mun puhelin soi. Eikä soittajaa ollut vaikea arvata.
Vastaaminen ei ehkä olisi ollut kaikkein järkevintä, mikäli mä tahdoin selvittää ajatuksiani rauhassa. Mutta valitsinko mä yleensäkään ikinä sitä järkevintä vaihtoehtoa?
"No moi." Vastaus: En.
"Mitä kuuluu?" Roy kysyi lämpimmin sävy äänessään.
"Ihan hyvää", mä valehtelin. "Mitä sulle?"
"Aika kevyt fiilis", se totesi rennosti. "Sain mun velat."
"Mä en ollut sulle velkaa", mä protestoin.
"Miksi sä sitten teit sen?" Roy kysyi nyt.
Hélvetti. Umpikuja. Royn kysymys kyllä pyöri munkin mielessä.. Miksi mä tosiaan tein sen?
Mutta mä vain naurahdin pehmeästi, peittäen hämmennykseni.
"Arvaa mitä", Roy sanoi sitten sillä hélvetillisen kauniilla äänellään. "Mun ei pitäisi olla sun kanssa ulkona."
"Ai miten niin?" mä kysyin, tietäen, että sillä oli jokin taka-ajatus.
"Sä häiritset mun keskittymiskykyä", se sanoi.
"Miten niin?" mä jatkoin kyselyä pehmeimmällä, rauhallisimmalla äänelläni.
"Koska mun on pakko katsoa sua koko ajan. Sä olet liian kaunis."
Mä tunsin punertavan häivähdyksen kohoavan kasvoilleni ja kiitin kaikkia tunnettuja ja tuntemattomia jumalia siitä, ettei Roy, Rampe tai yleensä kukaan muukaan ollut näkemässä. Mä punastelemassa jonkun jätkän takia!? Mihin hélvettiin tää maailma oli menossa?
"Sä olet sekaisin", mä totesin lempeästi, pakotettuani äänensävyni rauhalliseksi.
"Susta", Roy vastasi aivan yhtä pehmeään sävyyn.
Mä huokaisin, naamioiden henkäykseni taitavasti naurahdukseksi. Mä en olisi kestänyt tällaista pehmoilua vielä jokin aika sitten.. Mutta kai mä olin niin sekavassa mielentilassa siitä, että juuri Roy saattoi sanoa jotain sellaista.
"Mitä sulla on päällä?" jätkä kysyi sitten itselleen paljon luontevamman kysymyksen ja mä naurahdin kevyesti.
"Mitä jos mä sanoisin, ettei mitään?" kysyin itsekseni virnistäen.
"Sitten mä tulisin sinne", Roy totesi yksinkertaisesti.
Mä hymähdin.
"Nähdäänkö me huomenna?" jätkä esitti uuden kysymyksen.
"Ehkä", mä vastasin.
"Eli nähdään", Roy päätti. "Hyvää yötä."
"Unia", mä vastasin hymyillen ja lopetin puhelun.
Ja hetken kuluttua mä sain juuri sen viestin, mitä olin osannut jo odottaa: Susta.

Seuraavana aamuna mä seisoin koulun pihalla pirteässä aamuilmassa, itse astetta vähemmän pirteänä.
Pieni ryhmä tuttuja pyöri mun ympärillä ja puhui kiivaasti toistensa päälle.
"Tommy sanoi, että se johtuu Geosta ja DeeDeestä", Maltsun Johnny intti.
Mun mielenkiinto heräsi. Trumalaiset olivat olleet meidän verivihollisia niin kauan kuin mä muistin. Mutta harvoin kukaan pysähtyi miettimään, mikä siihen oli syynä.
"Niin varmaan", Miki tuhahti. "DeeDee kertoi, että Miro on kerran yrittänyt tappaa Geon."
"Ja Geo vaan seisoi viattomasti paikallaan?" Hakkarin Eve tuhahti ja heilautti punaisenmustia hiuksiaan, kun me lähdettiin kaikki kävelemään kiireettä kohti koulun ovia. "Mä en ihan usko."
Jostain syystä se keskustelu toi mun mieleen viimeisimmän uneni..
"Mitä sä sanot, Cheza?" Johnny kysyi ja mä havahduin. "Sä olet Barren ja DeeDeen systeri. Kai ne sulle on kertoneet jotain?"
Mä laskin katseeni ja potkin hiekkaa. "En mä tiedä", mutisin víttuuntuneena. Katseista päätellen Miki, Johnny ja Eve kelasivat, etten mä vain tahtonut kertoa. Tosiasiassa mä olin näistä asioista ehkä enemmän ulkona kuin kukaan mun ympärillä olevista. Keskustelun alkukin oli ollut mulle täysin uutta tietoa.

Mun ensimmäinen tunti oli englantia. Maikka oli keski-ikäinen blondi nainen ja näytti niin stressaantuneelta, että sillä olisi voinut olla chiliä pérseessään.
"Johannes!", se huudahti käskevästi. "Ota kuulokkeet pois korvilta."
Johnny repäisi mielenosoituksellisesti kuulokkeet korviltaan ja mutisi jotain siihen suuntaan, kuin 'haista ämmä páska'.
Mä huokaisin. Tästä tulisi pitkä tunti.

Se oli kuitenkin yllättävän lyhyt, verrattuna seuraavaan fysiikan kaksoistuntiin. Mun kanssa samassa ryhmässä ei ollut juurikaan tuttuja.
Niinpä mä raahauduin taaimmaiseen pulpettiin, painoin pään käsivarsiini ja nukahdin melko nopeasti univelkojeni takia.

Ilma muuttui taas niin kylmäksi, että ihoa kirveli. Jäinen viima piirsi kuvioita puuterilumella tummalle kävelytielle.
"Jumalautá, Barre!" Miro ärähti ja kiskoi rotsinsa kauluksia enemmän pystyyn. "Se jätkähän nai sun muijaa! Eikä sitä kiinnosta, vaikka sun parhaat kaverit tietää!"
Tuuli leikitteli sileillä, mustilla hiuksilla ja Barren ihon valkeus kilpaili katulamppujen ja lumen kanssa, kun se hymähti arvoituksellisesti. "Miksi mun pitäisi estää sitä tekemästä niin, Miro?" se kysyi lievästi huvittuneena ja nosti katseensa toiseen jätkään.
"Vaikka sun oman maineen takia", toinen murahti kärsimättömänä ja ne molemmat pysähtyivät.
Barre naurahti sointuvasti. "Minkä maineen?"
Miro tuhahti. "Hyvä on, Barre", se mutisi viha edelleen äänestään tihkuen. "Sä et tahdo tehdä mitään, tuli jo selväksi. Mutta sä et voi estää mua tekemästä kerrankin sun hyväksi jotain." Ja siinä vaiheessa jätkän ääni oli muuttunut vihaisesta vain vakavaksi.
Barren kirkas katse lävisti Miron tummat silmät. "Ehkä en", jätkä myönsi huolettomasti, vaikka sen katse oli hyvin läpitunkeva. "Mutta älä luule, etten mä aikoisi yrittää."
Ja sitten Barre jatkoi tietä eteenpäin, Miron jäädessä seisomaan paikalleen. "Mä kostan sun puolesta, Barre", jätkä kuiskasi pakkasilmaan puristaen kätensä nyrkkiin nahkarotsin taskuissa. "Mä lupaan."

Mä räväytin silmäni auki ja henkäisin terävästi. Mun vieressä istunut jätkä vilkaisi mua jokseenkin kummastuneesti, mutta kukaan muu ei havainnut mitään outoa, kun mä hitaasti nousin kunnolliseen istuma-asentoon pulpetissani, kipeytynyttä niskaani pidellen.
Mun fiilis oli jotenkin levoton.

Koulusta päästyäni mä istuin dösärillä ja tärisin. En kylmästä, vaan siitä järjettömästä epätietoisuuden tunteesta ja fiiliksestä, että vastaukset olivat aivan kulman takana. Ja silti siitä kulmasta kääntyessään tavoitti vain umpikujan.
Mä olin yrittänyt selvitä aina kaikesta omillani. Mä olin tuskin pitkään aikaan uskonut muuhun kuin itseeni. Ja silti.. Sillä hetkellä kaipasin Barrea kuiskaamaan mulle turhauttavia, elämää suurempia sanoja, Dinaa halaamaan mua ja kertomaan, että mä olin edelleen täysijärkinen, tai Mikiä laskemaan käsivartensa mun hartioille ja pakottamaan eteenpäin.

Himassa mä makasin lattialla ja huudatin ihan vain vaihteen vuoksi Lamb of Godia.
Sitten mä raahauduin virkistävään suihkuun ja vietin siellä useita minuutteja, kylmään seinään nojaten ja lamaantuneena sinistä kaakelilattiaa tuijotellen.

Ovi kolahti viimein, kun mä olin jo vetänyt vaatteet päälleni ja selailin tv-kanavia välinpitämättömästi kaukosäätimellä.
Mä nostin katseeni Rampeen ja ensimmäistä kertaa koskaan sain sen jähmettymään paikalleen.
"Miro yritti tappaa Geon sen Mirrin jutun takia, eikö niin?" mä kysyin hyvin hiljaisella äänellä.
Rampe tuijotti mua silmissään jotain, mitä mä en ehkä vielä koskaan ollut niissä nähnyt. Lopulta mun veli nyökkäsi lähes huomaamattomasti. "Mistä sä tiedät?" se kysyi sitten pitäen äänensä vakaana, kuten aina.
Mä en vastannut. Olin jo varmistunut siitä, että mulle oli tapahtumassa jotain.. Mun unet eivät olleet sattumaa. Ne eivät olleet vain unia.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:54:51

*
Mä vedin poissaolevana savut röökistäni Rockyn kiskoessa innokkaasti mua eteenpäin. Ja taas kerran mun mieleen nousi kuva Chezasta sillä samalla hiekkatiellä aamuyön valaistuksessa. Mä en oikeastaan ymmärtänyt, mikä muhun oli mennyt. En enää edes tunnistanut itseäni. Ennen mun elämässä oli voinut olla monta muijaa samaan aikaan. Ja nyt mä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Chezaa. Pelkkä ajatus siitä herätti hyvin ristiriitaisia tunteita, tällä hetkellä enimmäkseen positiivisia.

Mä käskin Rockya pysähtymään ja se totteli.
Kaivoin taskusta puhelimeni ja valitsin numeron.
"No moi", Cheza vastasi nopeasti normaalin, rauhallisen tapansa sijaan.
"Missä sä olet?" mä kysyin pehmeimpään äänensävyyni.
"Himassa", muija sanoi.
Mä kohotin kulmiani. "Mitä sä siellä teet?"
"En tiedä", Cheza vastasi jokseenkin poissaolevana.
"Tuletko sä johonkin?" mä jatkoin rauhallista kyselyä.
"En mä nyt", Cheza mutisi. "Mua väsyttää. Moikka."

Rypistin hieman kulmiani ja katsoin kännykkääni pitkään vielä puhelun loputtuakin.
Halutessani mä osasin ajatella niin kuin muijat, mutta Chezasta en ottanut selvää. Lievä vítutus alkoi nousta pintaan ja mä sytytin toisen röökin. Mikä hélvetti sitä muijaa vaivasi? Ensin se oli kiinnostunut ja sitten taas ei? Cheza leikki edelleen kissaa ja hiirtä, vaikka mä tunsin siirtyneeni jo sen vaiheen ohi lähes kokonaan.

*
Illalla mä makasin sängyssäni, enkä pystynyt tai uskaltanut nukahtaa.
Mun oli tehnyt koko illan mieli soittaa Roylle ja pyytää anteeksi. Jostain syystä mä vain en ollut saanut mitään aikaiseksi.

Unet kummittelivat edelleen mun mielessä. Miten suuri osa niistä oli totta? Ja miksi mä yleensä näin niitä unia?
Hélvetti. Mä kaivoin puhelimeni farkkujen taskusta. Tarvitsin kipeästi muuta ajateltavaa..

"No moi", Roy vastasi.
"Mitä kuuluu?" mä kysyin mahdollisimman lämpimällä äänellä.
"Ei ihmeellistä", Roy mutisi.
Mä huokaisin. "Hei sori.."
"Mistä?" jätkä kysyi välinpitämättömästi.
"Siitä aikaisemmasta", vastasin. "Kun mulla oli vähän tilanne päällä taas.."
"Timi, vai?" Roy kysyi huolettomalta kuulostaen.
"Ei", mä vastasin jyrkästi.
Roy vain hymähti. "Mä alan olla susta jo mustasukkainen", se sanoi hiljaa.
"Ei sulla ole siihen mitään syytä", mä totesin.
"Mä olen silti", Roy sanoi ja sai pienen hymynkareen mun huulille.
"Mitä sä teet?" mä kysyin siltä.
"Pelaan", jätkä vastasi.
"Asiat tärkeysjärjestyksessä", mä totesin hieman ilkikurisesti.
"Jos mulla olisi asiat tärkeysjärjestyksessä, niin olisin jo siellä", Roy ilmoitti vakavana.
Mä huokaisin ja tunsin taas jonkinlaisen lämpimän tunteen sisälläni.
"Tuletko sä meille viikonloppuna?" Roy kysyi sitten.
"Mitä teillä?" mä kysyin rauhallisesti.
"Ihan mitä sä ikinä haluat", se sanoi. "Ja siis ei, me ei oltaisi kahdestaan. Osa porukasta on kai tulossa juomaan kun meillä on taas kämppä tyhjänä."
Mä puraisin huultani. "Kai mä voin."
"Kyllä sä voit", Roy totesi pehmeästi. "Arvaa mitä.." se sanoi sitten.
Mä kohotin kulmiani. "No?"
"Mä huomasin tänään, etten edes ajattele sua pelkästään seksuaalisesti."
"Miten niin et?" mä naurahdin.
"Mä vähän niin kuin.. välitän susta", Roy sanoi hiljaa ja mä olin tiputtaa puhelimen kädestäni. "Siis älä nyt käsitä väärin", jätkä lisäsi nopeasti. "Voit olla varma, että sua on ajateltu tänään seksuaalisesti monta kertaa."
Mun järkytys peittyi suurimmaksi osaksi huvittuneisuuden alle ja sain aikaiseksi jopa pienen hymähdyksen, mutta edelleen mä tuijotin kattoa jokseenkin lamaantuneena.
"Monelta sä menet huomenna kouluun?" Roy vaihtoi sitten äkisti puheenaihetta.
"En mä ehkä mene", sanoin sille hiljaa. "En taida jaksaa."
"Hyvä", Roy sanoi. "Mä voisin tulla huomenna käymään teillä."
"Tule vain", mä myönnyin. "Mutta mä käyn nyt varmaan nukkumaan."
"Hyvää yötä, kulta", Roy sanoi pehmeällä äänellään.
"Öitä", mä kuiskasin ja katkaisin puhelun.

Roy oli kaikkea muuta, kuin selvittänyt mun ajatuksia. Se oli vain antanut mulle lisää miettimistä.
Tarkoittiko Roy todella kaikkea sitä, mitä sanoi? Mä pudistelin päätäni. En mä saisi uskoa.. En vielä ainakaan.

Ovikello soi kahdentoista aikoihin ja mä menin avaamaan melko rauhallisin mielin.

Roy nojaili seinään hymyillen. Hitaasti se suoristautui ja seurasi mua olohuoneeseen.
"Kai sä olet keittänyt kahvit?" jätkä kysyi hymyillen ja kietoi käsivartensa mun ympärille.
Mä kohautin olkiani. "Rampe veti aamulla viimeiset."
"Siinä tapauksessa mä siirryn suoraan jälkiruokaan", Roy sanoi ilkikurinen pilke silmissään ja kaatoi mut sohvalle.

Royn kevyesti tupakalle ja shampoolle tuoksuvat hiukset kutittelivat mun kasvoja ja huvittuneena huitaisin ne sivuun.
Ja siinä samassa se taas suuteli mua, painaen mun kädet ranteista pääni sivuille.
Mä purin Royta kevyesti huulesta, kuitenkin sen verran lujaa, että se päästi irti. Mä pääsin kääntymään ympäri ja sain vuorostani Royn selälleen sohvalle.
"Miksi sä tykkäät olla päällä?" se kysyi asettaen kämmenet päänsä alle, mittaillen mua katseellaan.
Mä puraisin huultani ja piirtelin hajamielisesti sormillani Royn ohuen kankaan peittämille vatsalihaksille. "Koska tällaisissa asioissa mä päätän", totesin päätäni kallistaen ja ilkikurinen hymynkare pyyhkäisi mun huulia.
Roy käänsi mut samassa rajusti ympäri ja huomasin makaavani taas selälläni sen alla. "Et mun kanssa", jätkä totesi hymyillen ja suuteli mua uudelleen, tällä kertaa juuri niin väkivaltaisesti kuin mä olin toivonut. Mä vastasin suudelmaan täysillä ja painoin pitkät kynteni Royn niskaan.
"Arvaa mitä, Cheza", Roy kuiskasi hengittäen lämmintä ilmaa mun kaulalle.
"Niin?" mä kuiskasin sen korvaan.
"Mä haluan sua ihan liikaa", jätkä sanoi painaen suudelman mun kaulalle ja liu'uttaen kevyesti kättään mun reittä pitkin.
Mä nappasin vaistomaisesti kynsilläni Royn kädestä kiinni pysäyttäen liikkeen ja jätkä katsoi mua hetken silmiin jokseenkin kysyvästi.
Mä en ollut järkyttynyt. Tällaiset tilanteet olivat mulle hyvin tuttuja muiden jätkien kanssa. Ei ensimmäinen kerta ollut mulle mitenkään äärettömän tärkeä juttu. Mutta silti mun täytyisi vähän miettiä, ennen kuin rupeaisin mihinkään. Sääntö numero kaksi: Älä koskaan harrasta seksiä Roy Sirénin kanssa.

Tilanteen kuitenkin rikkoi Royn puhelimesta kuuluva musiikki.
"Mitä hélvettiä..?" jätkä mutisi ärtyneenä ja me molemmat noustiin istuma-asentoon sen kaivaessa kännykän taskustaan. "No!?" Roy vastasi tylysti.
"Ai niin.." se mutisi sitten lattiaan tuijotellen. "Okei, mä olen tulossa."

Puhelun jälkeen Roy kohotti katseensa taas muhun. "Sori.." se mutisi. "Älä käsitä tätä väärin. Mun pitää mennä himaan vahtimaan, ettei Roni hajota paikkoja."
"Mene vain", mä sanoin hymyillen.
Jätkä katsoi mua suloisesti kulmiensa alta. "Kai sä saatat mut ovelle?"
Mä hymähdin huvittuneena ja nousin sohvalta.

"Soita mulle huomenna, jooko?" Roy pyysi, kun me halattiin.
"Mä soitan", lupasin ja hymyilin sille ilkikurisesti. "Älä itke."
Ja Roy suuteli mua taas rajusti, pakottaen mut peruuttamaan seinää vasten. Se painoi mut vartalollaan aivan seinään kiinni ja puri mua kevyesti alahuuleen.
Mä vastasin suudelmaan, purin sitä hieman kovempaa ja nopealla liikkeellä käänsin taas tilanteen toisin päin. Vaikka kyllähän mä tiesin, että Roy olisi halutessaan irrottautunut. Se kuitenkin pysyi vapaaehtoisesti paikallaan.
"Mun on pakko mennä.. Nyt, kun vielä pystyn", jätkä lisäsi huvittuneena suudellen mua vielä kerran, ja katosi sitten ulkoilmaan.

Mä makasin sohvalla ja tuijotin kattoa. Ja siinä samassa päätin tehdä jotain, mihin mä en ollut aikoihin pystynyt.

"Moi", Miki vastasi.
"Saanko mä lainata sun skootteria?" kysyin siltä. "Maksan itse bensat."
"Okei", Miki sanoi huolettomasti. "Mä tuon sen sulle kohta."
"Kiitos."

Ja niin mä sitten ajoin useita kilometrejä moottoritien viertä viiman puhaltaessa kasvoille. Ja viimein käännyin vanhan kirkon pihaan.

Mä jätin Mikin skootterin parkkipaikalle ja kävelin kohti kirkon autiota takapihaa askelin, jotka tuntuivat muuttuvan koko ajan raskaammiksi. Kauniit hautakivet katselivat mua.
Ja edelleen mä muistin tarkkaan sen kohdan. Se oli viides rivi, kahdeskymmenes oikealta.

Marko Mikael Salo
31.08.1989-05.02.2007
Suurin niistä on rakkaus

Mä polvistuin Barren haudalle ja painoin pääni. Suurin niistä on rakkaus.. Mä en ollut edes aikaisemmin ajatellut, miksi juuri se lause oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin marmoriseen hautakiveen.
Barren haudalla oli useita kukkakimppuja ja tuulen sammuttamia kynttilöitä. Mä poimin yhden, kaivoin stenkun taskustani ja sytytin yksinäisen liekin, laskien sen aivan keskelle hautaa. Pieni tuulenvire puhalsi hiljaa, sammuttamatta kynttilää.
"Mä rakastan sua, Cheza.." kaikui kuiskaus tuulen mukana.
Ehkä se oli vain mun mielikuvitusta. Mutta mä painoin pääni ja kuiskasin hiljaa: "Niin mäkin sua, Barre.."

Aurinko oli jo aikaa sitten laskenut. Mä olin ollut polvillani siinä ikuisuuden, ja silti vain niin lyhyen hetken. Mä en tiennyt, pystyisinkö enää nousemaan ylös tai kävelemään. Mutta en mä välittänyt. Olisin vain halunnut jäädä siihen, nukahtaa Barren viereen.
Mä tuijotin niitä kultaisia kirjaimia, vaikka oli jo sen verran hämärää, ettei niitä kunnolla nähnyt.

Jostain kuului askelia, joita mun ei ollut vaikea tunnistaa.
"Silläkin on sua ikävä", sanoi pehmeä, vakaa ääni ja mä tunsin voimakkaat kädet hartioillani.
Miten Rampe oli tiennyt etsiä mua juuri täältä? Sitä mä en jaksanut ihmetellä. Sellainen se vain oli.
"Mä tiedän", sanoin hiljaa ja veljen polvistuessa mun viereen kohotin katseeni sen teräksenharmaisiin silmiin. Me ymmärrettiin toisiamme sillä sekunnilla paremmin, kuin koskaan.
Rampe kaivoi taskustaan pienen puukon ja ilmeettömänä repäisi kylmällä terällä kämmenensä syvän viiltohaavan auki.
Mä nousin seisomaan huolimatta siitä, etteivät jalat meinanneet kantaa, ja peräännyin muutaman askeleen. Se oli Rampen hetki, ei mun.
Jätkä kohotti verta vuotavan kätensä kultaisille kirjaimille ja pyyhkäisi kevyesti yli Barren nimen. "Hyvää yötä, veli", mä kuulin Rampen kuiskaavan hyvin hiljaa, ennen kuin sekin nousi jaloilleen ja me lähdettiin yhdessä kohti kirkon hiljaista parkkipaikkaa.

*
Oli jo torstai-ilta, kun Cheza viimein soitti mulle.
"Mitä kuuluu?" kysyin siltä tapani mukaan tervehdysten jälkeen.
"Ihan hyvää", Cheza vastasi, vaikka se kuulosti hieman väsyneeltä. "Mitä sulle?"
"Mulle kuuluu aina hyvää", annoin yleisimmän vastaukseni. "Mitä sä olet tehnyt tänään?"
"Ollut vaan koulussa ja himassa", Cheza sanoi turhautuneena.
"Sä olet vaan niin.. aww", mä sanoin oikean sanavalinnan puutteessa.
"Aww?" Cheza toisti huvittuneena.
"Niin", mä vastasin. "Aa, tuplavee, tuplavee."
Muija naurahti kevyesti. "Mitä sä itse olet tehnyt?" se kysyi sitten.
"Pyörinyt Roggen ja DeeDeen kanssa ulkona", mä vastasin lämpimällä äänellä. Sillä hetkellä mä halusin niin kovasti sanoa sille jotain hyvin harkitsematonta.. "Cheza.." aloitin hiljaa.
"Niin?" se vastasi.
"Ei mitään", huomasin sanoneeni äkisti. En mä voisi.. En, ennen kuin olin varma.
"Sano", Cheza painosti huvittuneena.
"Mä sanon sen vielä", lupasin. "Mutta en nyt. Tuletko sä muuten meille huomenna?"
"Enköhän", Cheza sanoi ja mä kuulin hymynkareen sen äänestä. "Miten niin?"
"Ei mitenkään", mä totesin huvittuneena. "Ei mulla ole taka-ajatuksia."
Cheza naurahti, mutta hiljeni sitten hetkeksi. "Muuten, Roy.."
"Niin?" mä kysyin rauhallisesti.
"Unohda.." Cheza mutisi. "Ei mitään."
"Sano nyt vaan", mä puolestani vaadin.
"No.." se viivytteli vieläkin. "Monenko muijan kanssa sä olet.. harrastanut?"
Mä kohotin kulmiani. Se kysymys tosiaan tuli vähän äkkiä. Ja sitä jos jotain mä en ollut odottanut. "Ei tollaista saa kysyä", protestoin Chezalle.
"Miksi ei saisi?" se kysyi vaativasti.
Mä olin hetken hiljaa. "Vaihdetaan vähän aihetta", sanoin sitten. "Monenko jätkän kanssa sä olet harrastanut?"
Toisin, kuin mä olisin odottanut, Cheza ei mennyt hiljaiseksi. "Siitä mun vähän niin kuin pitikin puhua.." se sanoi. "Arvauksia?"
Mä kohotin kulmiani ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, etten tosiaan ymmärtänyt jotain. "En mä voi tietää", vastasin kärsimättömästi. "Se voi olla mikä vaan luku nollasta sataan.. Ja älä sano, että se on yli sata!"
"Ei ole", Cheza tuhahti loukkaantuneena. "Mitä sä oikein musta kelaat? Se ei ole yli sata."
"Okei, oikei.. En mä edes kelannut", mä rauhoittelin.
"No arvaa nyt sitten jotain", Cheza sanoi kyllästyneenä.
"Viisi?" mä ehdotin.
"Ei", Cheza sanoi.
"Kymmenen?" arvasin toisen kerran.
"Ei", Cheza sanoi.
"Enemmän vai vähemmän?" mä kysyin.
"Vähemmän."
Mä mietin hetken. "Kolme?"
"Ei", Cheza huokaisi.
"En mä voi tietää", sanoin kärsimättömänä ja nojasin sänkyni vieressä olevaan seinään. Mitä hélvettiä se muija oikein ajoi takaa?
"No arvaa nyt vielä jotain", Cheza sanoi.
"Nolla?" mä heitin välinpitämättömästi.
"Joo", muija vastasi hiljaa.
Mun suu jäi hieman raolleen ja puhelin oli tippua kädestä. Joo..? Miten niin joo? Mun aivot eivät sisäistäneet sitä.. Eivät ollenkaan.
"Miksi sä olet noin hiljaa?" Cheza kysyi haastavasti. "Oliko se nyt noin paha juttu?"
"Ei.." mä sain sanottua hiljaisella äänellä. "Päinvastoin.."
Cheza tuhahti kuulostaen epäuskoiselta.
Mä sain hetken kuluttua koottua ajatukseni edes jotenkin kasaan. "Mä en vaan keksi sulle mitään muuta sanaa.." mutisin puhelimeen, edelleen järkyttyneenä vastapäistä seinää tuijottaen. "Nyt sä olet niin kuin.. awww. Kolmella tuplaveellä."
Cheza nauroi, enkä mä oikeastaan osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Yhtäkkiä musta tuntui, etten mä olisi saanut puhua siinä sen kanssa. Yhtäkkiä mulla oli sellainen fiilis, että mä en ansainnut sitä. Cheza sai yhdellä sanalla mun olon tuntumaan jotenkin.. syylliseltä.
"Miksi sä olet noin hiljaa?" se kysyi taas rauhallisesti.
"En mä tiedä", vastasin. Ja sitten mä kirjoitin puhelimeeni viestin.
"Miten niin sä et tiedä?"
"Mun pitää varmaan lopettaa nyt", sanoin äkisti ja tiesin, että Cheza käsittäisi väärin..
"Aijaa?" se sanoi jokseenkin loukkaantuneena.
"Hyvää yötä", mä sanoin hiljaa, suljin puhelun ja valitsin Chezan numeron. Ennen sitä mä en olisi voinut ymmärtää, miten vaikeaa yhden napin painaminen saattoi olla..
Painoin Lähetä-näppäintä ja tunsin sydämeni hakkaavan, kun mä vielä kerran vilkaisin kirjoittamaani viestiä. Taidan olla rakastunut suhun.

*
Mä olin taas valvonut lähes koko yön, miettien lähinnä sitä Royn viestiä.
Sinä aamuna herätessäni mä en voinut aavistaa etukäteen päivän tapahtumia. Mutta väsymyksestä huolimatta mulla oli pitkästä aikaa hyvä fiilis.

"Huomenta", Rampe sanoi tapansa mukaan, kun mä istuuduin sen viereen etuoven rappusille.
"Huomenta", mä vastasin hymyillen ja sytytin röökin.
"Mikä sua nyt vaivaa?" Rampe kysyi kulmiaan kohottaen.
Mä naurahdin. "Ei mua mikään vaivaa. Ihan hyvä fiilis."
Veli tuhahti huvittuneena ja kohotti kahvikuppiaan. "Pienet sille."
"Pienet sille", mä toistin ja me kilistettiin aamukahveja.

Koulukaan ei tuntunut niin järkyttävältä. Aamun hissantunnilla mä pystyin jopa keskittymään. Meidän maikka oli pitkä, melko nuori nainen. Se oli mukava, huumorintajuinen ja osasi opettaa. Mä törmäsin todella harvoin maikkoihin, joista pidin. Mutta tämä oli selkeä poikkeus.

Ruokatunnilla mä, Miki, Johnny ja Eve istuttiin tupakkapaikan penkillä ja puhuttiin omien alueidemme tapahtumista.
"Tommy sanoi, että trumalaiset suunnittelee jotain", Johnny totesi mietteliäänä.
"Aika selvää, että suunnittelee", mun vieressä istuva Miki sanoi. "Niistä ei ole kuulunut mitään sen verran pitkään aikaan, että on jo syytäkin epäillä jotain."
"Mä en halua enää ikinä nähdä mitään sellaista kuin viime kerralla", sanoi Eve vakavana.
Mä tuijottelin kaukaisuuteen. Siitä oli kohta kaksi vuotta. Yksi stadin historian suurimmista jengitappeluista, missä kuoli yhteensä seitsemän ihmistä, niin Truman kuin meidänkin puolelta. Neljä lensi moottoritien sillalta alas, kaksi puukotettiin ja yksi ammuttiin.
Ja Eve oli oikeassa. Mäkään en enää koskaan tahtoisi nähdä sitä.
"Mutta me ei voida nyt muuta kuin venata, että saadaan jotain uutta tietoa", Johnny totesi ja mä nyökkäsin.

Mun ja Mikin viimeiset tunnit oli musiikkia.
Me soitettiin Knocking on Heaven's Door. Mä ja Miki vedettiin niin täysillä kuin osattiin huolimatta siitä, että jotkut tuntemattomat katsoivat meitä oudosti. Miki oli joskus soittanut kitaraa, joten se kyllä osasi. Mulla taas meni vähän aikaa opetella muutama sointu, mutta loppujen lopuksi me ainakin pidettiin hauskaa.

"Tuletko sä tänään Roylle?" Miki kysyi, kun me istuttiin dösässä.
"Joo, tarkoitus olis", mä vastasin ja nousin seisomaan painaen Stop-nappia.
"Nähdään siellä sitten", Miki sanoi hymyillen.
"Nähdään", mä huikkasin ennen kuin astuin ulos dösästä.

Iltapäivästä mä sitten seisoin Royn oven takana mukanani muovikassillinen bisseä. Kyllähän mä tiesin, että sielläkin olisi juomista, mutta ihan vain varmuuden vuoksi olin ottanut omat mukaan.

Mä pyyhkäisin hiuksia kasvoiltani ja soitin ovikelloa.
"Moi", sanoi tummahiuksinen, latinon näköinen jätkä oven avauduttua.
Kohotin yllättyneenä kulmiani ja se naurahti rennosti.
"Mä olen Leo, siitä käpykylästä, missä Roy ennen asui", jätkä totesi ja avasi oven kokonaan.
"Cheza", mä esittelin itseni hymyillen ja astuin eteiseen, enkä voinut olla hymyilemättä seuraavalle näylle. Roy seisoi keskellä olohuonetta ilman paitaa, imuri toisessa kädessään, bisse toisessa.
"Sä siivoat?" mä sanoin toista kulmaani kohottaen.
Roy veti johdon irti seinästä ja heitti paidan päälleen. "Jonkun on pakko, kulta."

Mä hymähdin ja asettelin bisset jo muutenkin täyteen jääkaappiin.
"Oletteko te kahdestaan täällä?" mä kysyin Leolta, joka oli ystävällisesti tullut auttamaan mua.
"Tällä hetkellä joo", se sanoi. "Kuulemma jotain Royn kavereita on tulossa?"
"Joo", vastasin hieman hymyillen. "Mun broidi varmaan ainakin."
"Roy on kertonut siitä aika paljon", Leo sanoi virnistäen.
"Mä voin vain arvata", totesin huvittuneena silmiäni pyöräyttäen.
"On se kertonut sustakin", jätkä sanoi.
Mä kohotin sille kysyvästi kulmiani, mutta Leo vain hymyili salaperäisesti ja siirtyi olohuoneen puolelle.

Mä olin vasta juuri ehtinyt korkkaamaan ensimmäiseni, kun ovikello soi taas.
"Bileet!" Riki kuulutti ja asteli sisään Adamin ja Roggen seuratessa.

Me siirryttiin pian alakertaan ja mä korkkasin toisen siinä vaiheessa, kun jätkät menivät saunaan.
"Tuletko säkin?" Roy kysyi kiusoittelevasti saunan ovelta.
Mä naurahdin. "Saunaan viiden jätkän kanssa? Kuulostaa hyvältä, mutta jätän tällä kertaa väliin. Ehkä myöhemmin", lupasin kuitenkin.
Mä makoilin sohvalla hajamielisesti Rockya silitellen ja selailin tv-kanavia, hymyillen hiljaa itsekseni. Ilta oli vasta alussa ja fiilis nousemassa.

Mulla oli jo viides tai kuudes bisse menossa, kun jätkät tulivat saunasta ja me siirryttiin kaikki kauniiseen kesäilmaan Royn takapihalle. Musiikki soi täysillä ja tunnelma oli letkeä.
Mä aloin olla jo mukavassa hiprakassa ja nauroin Rikille, joka veti ilmakitaranäytöstä Brother Firetriben soidessa.

"Mikä fiilis?" Roy kysyi hymyillen tullessaan mun luo. Se oli kietaissut tummansinisen pyyhkeen lanteilleen.
"Tässähän tää", mä sanoin virnistäen. "Parempi kuin pitkään aikaan. Voinko mä käydä saunassa?" kysyin hetken mielijohteesta.
"Vain, jos mä saan tulla mukaan", Roy vastasi ilkikurisesti virnistäen.
"Okei", mä sanoin olkiani kohauttaen ja huomasin olevani tosiaan jo pienessä sievässä.
"Mihin te olette menossa?" Adam kysyi kulmiaan kohottaen, kun mä ja Roy käveltiin kohti takaovea.
"Saunaan", Roy huikkasi huolettomasti.

"Annatko sä mulle pyyhkeen?" kysyin, kun me päästiin sisälle ja Roy kietoi taas kätensä omistavasti mun ympärille.
"Saanko mä valita minkä vaan?" se kysyi katsoen mua kulmiensa alta.
Mä kohautin kevyesti olkiani ja Roy asteli kaapeille vetäisten esiin astiapyyhettä muistuttavan rievun.
Mä nauroin. "Ei onnistu."
"Sun täytyy myöntää, että se oli hyvä yritys", jätkä totesi ja heitti mulle normaalikokoisen valkoisen pyyhkeen.
"Joo", mutisin huvittuneena. "Oli se."

Mä siirryin vessaan riisumaan, kietaisin valkoisen pyyhkeen ympärilleni ja nostin vaatteeni saunan eteisen hyllylle.
Roy odotti jo saunan lauteilla ja katsoi mua arvioivasti päästä varpaisiin. Mun täytyi myöntää, ettei se ehkä vieläkään ollut valinnut suurinta mahdollista pyyhettä.
Mä en kuitenkaan valittanut, istuin vain Royn viereen lauteille. "Mitä sä katsot?" kysyin huvittuneena.
"Sua", Roy sanoi ja suuteli mua kevyesti, laskien lämpimän kätensä mun reidelle.
Mä vastasin suudelmaan ja annoin sen tehdä niin, sillä se ei vaikuttanut edes harkitsevan kätensä siirtämistä yhtään mihinkään suuntaan, antoi sen vain levätä mun iholla.
"Sä olet kaunis", Roy kuiskasi mun korvaan ja me suudeltiin taas.
Mä pujotin sormeni sen lämpimiin, sileisiin hiuksiin.

"Käytkö sä ensin suihkussa, vai mä?" Roy kysyi sitten.
"Käy sä", mä vastasin hymyillen.
"Oletko sä ihan varma?" se kysyi ja toiseen suupieleen kohosi pieni virne. "Mä voisin toimia pyyhetelineenä."
Mä naurahdin kevyesti. "Mene jo."
Roy nousi seisomaan, mutta kumartui vielä mun puoleen. "Kun sä olet valmis, tule mun huoneeseen", se kuiskasi, suuteli mua vielä nopeasti ja lähti.

Mä odotin jonkin aikaa, kunnes kuulin suihkun menevän pois päältä ja oven kolahtavan.
Sitten nousin lauteilta ja kävin nopeasti viileässä suihkussa.

Ennen kuin menisin Royn huoneeseen, mä päätin kuitenkin käydä vielä tupakalla.
"No, mitäs saunassa?" Riki kysyi virnistäen.
"Ei mitään ihmeellistä", mä valehtelin sujuvasti ja sytytin röökin.
"Missä Roy on?" Rogge kysyi.
Mä kohautin olkiani. "Taisi mennä yläkertaan."

Roy istui koneella, kun mä viimein saavuin sen huoneeseen.
"Sullahan kesti", se sanoi virnistäen ja istui sängylleen.
Mä hymähdin kevyesti. "Kävin tupakalla."
"Tule tänne", Roy sanoi hymyillen ja viittasi sängylleen.
Mä istuin siihen ja Roy katsoi mua taas päästä varpaisiin raivostuttavalla tavallaan. "Odota hetki", se sanoi sitten, nousi seisomaan ja lukitsi ovensa.
Mä katsoin jätkää kysyvästi.
"Sanohan.." se aloitti virnistäen ja kääntyi mua kohti. "Kuinka paljon sä suuttuisit, jos mä varastaisin sun pyyhkeen?"
Mä puraisin huultani ja yritin olla virnistämättä. "Liikaa", totesin mahdollisimman tosissani ja nousin sen sängyn viereen seisomaan, perääntyen kohti taaimmaista seinää. Mä en ollut hermostunut, vielä vähemmän peloissani. Roy taisi kuitenkin ajatella niin ja mä leikin mukana.
"Mä otan sen riskin", jätkä sanoi hymyillen ja käveli rennoin askelin mun luo. Se suuteli mua taas niin kevyesti, että kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin.
Mä kuitenkin pidin siitä huolimatta tiukasti pyyhkeestäni kiinni ja puraisin välillä Royn alahuulta melkein leikillisesti.

Roy kaatoi mut sängylle, mutta mä pitelin edelleen pyyhkeen reunoja molemmin käsin.
Se otti mun käsistä kiinni voimakkaasti, muttei kipeästi. "Sä olet sekaisin", se sanoi hymyillen.
"Itse olet", mä totesin huvittuneena, vaikka mulla kieltämättä heitti päästä aika paljon.
Roy nousi istumaan ja katsoi mua hetken arvioiden. Sitten se kiskaisi mut selälleni syliinsä ja suuteli.
Mun pyyhe hävisi johonkin, mutta en antanut sen häiritä. Olin vain siinä, suudellen jätkää, joka piteli mua käsivarsillaan.
Sen vasen käsi hipaisi kevyesti mun poskea, kulki kaulalle ja siitä vielä alaspäin. Roy irrottautui suudelmasta ja katsoi mua kulmiaan kohottaen. "Huomasitko, että sun pyyhe taisi pudota?"
"Huomasin", mä totesin rennosti.
Sydän hakkasi ehkä hieman tavallista lujempaa, mutta muuten mua ei jännittänyt tai hermostuttanut vähääkään, huolimatta Royn katseesta, joka vaelsi nyt mun alastomalla vartalolla. Alkoholi oli tehnyt tehtävänsä.

Asento oli kuitenkin vähän hankala ja mun oli pakko nousta istumaan. Poimin pyyhkeen sängyltä ja kietaisin sen takaisin ympärilleni.
Roy katsoi mua hieman huvittuneena ja laskeutui makuulle, taputtaen tyhjää tilaa vierellään toisella kädellä.
Mä hymyilin hieman ja laskeuduin sen vierelle.
Jätkä katsoi mua tummansinivihreillä silmillään. Sen kasvot olivat vakavat ja toinen käsi silitteli mun hiuksia. "Mä rakastan sua", Roy kuiskasi hiljaa.

Mä en ensin pystynyt puhumaan, tuijotin vain Royta järkyttyneenä. Mun aivot eivät ymmärtäneet sen sanoja ja hetken aikaa oli pakottava tarve pyytää sitä toistamaan.
Pikkuhiljaa mä sitten ymmärsin ja laskin katseeni. En voinut uskoa, mutta en voinut olla uskomattakaan.

"Älä enää ikinä sano mulle noin." Ne olivat mun ensimmäiset sanat.
Sitten mä painelin ulos Royn huoneesta, jääkaapin kautta alakertaan. Mä huomasin, että myös Rampe ja Miki olivat saapuneet paikalle, ja istuin Rikin viereen sohvalle.
"Mikä sulla on?" jätkä kysyi aidosti huolestuneena. "Sä olet ihan hysteerinen."
"Mulla mikään ole", ärähdin ja vedin ensimmäisen bissen ykkösellä ja toisenkin vain muutamalla huikalla.
Mä en ollenkaan ymmärtänyt, miksi kuumat kyyneleet polttelivat mun silmien takana ja kurkussa oli kuristava tunne.
Mä olin voittanut sen pelin. Enkä ollut siitä yhtään iloinen.

Roy tuli alakertaan ja mut nähdessään se pysähtyi paikalleen.
Mä en pystynyt katsomaan siihen päinkään.
"Pitäisikö mun nyt vihata sua, vai?" se kysyi kovaan ääneen.
"Ei.." mä aloitin hiljaa.
"Okei", Roy sanoi vihaiseen sävyyn. "Tästä lähtien sä olet vítun kusípäinen mulkku!"
Tämän jälkeen se meni suoraan röökille ja lähti sitten Rockyn kanssa ulos ilman kenkiä, pelkkä pyyhe päällään.
Mä otin reilun huikan Roggen kossupullosta ja tuijottelin lattiaa. Taas kerran hyvin alkanut ilta oli mennyt päin hélvettiä.

Rampe tuli mun luo rauhallisin elein ja istui sohvalle.
"Mitä Roy sanoi sulle?" se kysyi.
Mä kohautin olkiani ja tuijotin ikkunasta ulos.
"Se sanoi, että Cheza on kusípäinen mulkku", Riki ilmoitti.
"Pidä kerrankin pääsi kiinni, jooko!?" mä ärähdin nyt Rikille ja kaduin sitäkin melkein heti.
"Roy sanoi, että sitä vítuttaa koska se oli sulle niin ilkeä", Rampe sanoi rauhallisesti. "Se lähti sinne ulos sun takia."
"Kiitti", mä sanoin ironisesti. "Toihan auttoikin jo paljon."

"Mihin sä olet menossa?" Riki kysyi, kun mä nousin sohvalta salmaripullo kädessäni.
"Tupakalle.." mutisin sytyttäen savukkeeni jo sisällä, paikassa, mistä oli vielä matkaa takaovelle.
"Haittaako sua, jos mä liityn seuraan?" Rampe kysyi katsoen mua hieman hymyillen.
"Ei kai.." mä mutisin ja painelin istumaan takapihan muovipenkeille.

"Mitä mä teen?" kysyin hiljaa Rampelta ja vilkaisin sitä ensin nopeasti, mutta mun katse vain jäi kiinni..
Vakavakasvoisena, teräksenharmailla silmillään suoraan taivaalle katsoessaan veli näytti Barrelta enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
"Roy on hyvä jätkä", Rampe aloitti tyynesti. "Mutta muijia kohtaan se osaa olla täysi kusípää."
Mä tuijotin hiljaisena takapihan nurmikkoa ja kirosin mielessäni sitä, että mä koskaan olin suostunut tulemaan siihen typerään paikkaan..
"Sulla on vähän niin kuin kolme vaihtoehtoa", totesi Rampe rauhalliseen sävyyn. "Yksi: Sä unohdat Royn. Kaksi: Sä seurustelet sen kanssa niin pitkään kuin se juttu kestää. Kolme: Me mennään nyt sisälle ja pidetään hélvetin loistava ilta."
"Se kolmas kuulostaa parhaalta", mä totesin automaattisesti ja kilistin Rampen kanssa bissepulloja.
Me lähdettiin ulkoa ja mulla oli varma ja turvallinen olo.. Mä olin Rampen kanssa, eikä veli kaikesta huolimatta jättäisi mua yksin.. koskaan.

Roy tuli takaisin vasta yli tunnin kuluttua. Sen jalat olivat lasinsiruista verillä, eikä se katsonut mua, käyttäytyi vain normaalisti ja heitti jätkille jotain läppää.

Mä join koko ajan enemmän ja enemmän.. Ja mietin, mitä hélvettiä vielä siellä tein? Mutta ei mulla ollut oikein muutakaan.. Enkä todellisuudessa edes halunnut lähteä.
Jätkät sytyttivät tulen alakerran suureen takkaan ja mä olin jo siirtynyt juomaan Rampen juomia omien loputtua, kun Royn ja mun katseet kohtasivat ja se nyökkäsi kevyesti saunan eteistä kohti.

"Mä käyn kúsella", jätkä ilmoitti muille ja nousi sohvalta.
Mä odotin pienen hetken ja lähdin sen perään.
"Mihin sä olet menossa?" Miki kysyi.
"Vaihtamaan vaatteet.." mutisin poissaolevasti vastaukseksi.

"Sulje se ovi", Roy sanoi valkoiseen hyllykköön nojaillen. Se ei katsonut mua.
Mä päätin kerrankin vain totella, suljin oven ja jäin hieman varautuneena tuijottamaan Royta. Mä suorastaan odotin, että se alkaisi huutamaan.
Mutta taas kerran jätkä osasi yllättää. "Tule tänne", se sanoi katsomatta vieläkään muhun päin.
Huokaisten mä kävelin Royn eteen ja sen katse pysyi edelleen lattiassa. En voinut sille mitään. Mun oli pakko halata Royta.
"Anteeks", se sanoi hiljaa.
"Mistä?" mä kuiskasin jätkän olkapäätä vasten.
"Siitä, että mä huusin", Roy sanoi.
Mä tukahdutin huokaukseni. Ilmeisesti jätkällä ei ollut aikomustakaan perua sanojaan..
"Ei se mitään", tyydyin kuitenkin hymähtämään.

Mä peruutin hieman kauemmas Roysta ja se katsoi nyt mua jo enemmän omaa itseään muistuttaen.
"Mä ajattelin oikeasti vaihtaa vaatteeni.." sanoin sille hymyillen.
"Kai mä saan katsoa?" Roy kysyi ja virnisti.
Mä mutristin tyytymättömänä huuliani ja hymähdin. Jos Roy ei tahtonut jättää mua omaan rauhaani, niin hyvä on sitten.. Korjasin pyyhkeen asentoa ja vedin hieman huojuen ja hiljaa mielessäni kiroillen alushousut jalkaani. Mä suoristauduin nopeasti ja seuraavassa hetkessä pyyhe avautui ja putosi mun jalkojen juureen.
Roy seisoi parin metrin päässä ja me katsottiin nyt molemmat toisiamme paikallemme jähmettyneinä.
Vasta sitten mä tajusin tilanteen, nostin toisen käsivarren välttämättömimmäksi suojaksi ja kumarruin nostamaan pyyhettäni.
Roy oli kuitenkin kävellyt sen muutaman askeleen mun luo ja kohotti mut takaisin seisaalleni. Se kietoi taas kätensä mun vartalon ympärille ja suuteli mua rajusti.
Valkoinen pyyhe unohtui vain roikkumaan mun käteen, kun peruutin kohti takaovea ja tunsin pian kiinteän laudoituksen selkääni vasten. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoa, kuten myös Royn taitavat kädet, jotka seikkailivat mun vartalolla..
"Roy!" kuului Leon ääni ja saunan eteisen oven avautuessa Roy työnsi mut alakerran pimeään vessaan, tuli itse perässä ja lukitsi oven.
"Mitä?" se kysyi tyynesti oven läpi.
"Mitä sä teet siellä?" kuului Rikin ääni. "Ja missä Cheza on?"
"En mä tiedä", Roy valehteli vaivattomasti. "Ja mulla on hélvetin paha olo, joten tää vessanpönttö on ehkä parasta seuraa tällä hetkellä."
"Okei", Leo sanoi. "Voidaanko me mennä Ronin huoneeseen pelaamaan?"
"Joo, menkää", Roy sanoi ja mä enemmänkin vaistosin kuin näin sen virnistävän mulle ilkikurisesti.

Leon ja Rikin mentyä Roy suuteli mua uudelleen.
Mä tajusin taas kerran olevani melkein alasti, mutta jätkä esti lempein ja silti varmoin liikkein jokaisen mun yrityksen kietoa pyyhe takaisin ympärilleni.
"Mennään mun huoneeseen?" Roy ehdotti hengittäen lämmintä ilmaa mun kaulalle.
"Roy.." aloitin hiljaa. "Mä en voi vielä.."
"Sun ei tarvitse", jätkä kuiskasi ja suuteli mua kaulalle. "Vítut mä omista tarpeistani. Haluan vain, että sä nautit."

Roy lukitsi huolellisesti huoneensa oven ja kaatoi mut sängylleen.
Pyyhe hävisi taas jonnekin. Roy kiskaisi vasemmalla kädellään mun ranteet kiinni toisiinsa pääni yläpuolelle ja piti polvillaan mun jalat paikallaan. Hetken ajan se antoi vain katseensa kiertää mun vaalealla iholla. "Hélvetti", jätkä kuiskasi hiljaa. "Sä tosiaan olet kaunis."
Mä vilkaisin julistetta oven vieressä tuntiessani Royn sormien liukuvan vatsallani.. Ja hetken kuluttua mä olin enemmän tulessa kuin se paholaisen kanssa kuvattu nainen.
Yritin olla hiljaa ja hengittää normaalisti Royn vapaan käden leikkiessä mun vartalolla.. Purin hampaani syvälle sen alahuleen ja vääntelehdin sängyllä niin voimakkaasti, että Roylla oli jo vaikeuksia pitää mut paikallani.
Mä tunsin olevani kuin purkautuva tulivuori.. Silmäluomien takana näkyi räjähdyksiä ja mun vartaloa ravistelivat kylmät ja lämpimät aallot.

Roy päästi irti vasta, kun mun lihakset olivat rentoutuneet ja osasin taas pysyä paikallani.
Mä jouduin tasaamaan hengitystäni, joka oli kuin raskaan juoksumatkan jäljiltä.
Roy laski peiton mun päälle ja asettui itsekin sen alle kyljelleen makaamaan, kasvot mua kohti. "Tykkäsitkö sä?" jätkä kysyi lempeästi.
Mä käännyin siihen päin ja puraisin huultani hieman hämmentyneenä. Se oli kysymys, joka tuskin kaipasi vastausta.
Roy suuteli mua kevyesti ja kietoi kätensä mun ympäri. "Arvaa mitä.." se kuiskasi vakavana. "Mua ei kiinnosta, haluatko sä kuulla tän vai et. Mutta mä rakastan sua, Cheza. Ja rakastaisin sua, vaikka mut hakattaisiin kuoliaaksi sen takia."
Mä purin hampaani tiukasti yhteen ja painoin otsani Royn rintaa vasten tuntien sen lämmön ihollani. "Sä et tajua, miltä musta tuntui kun sä sanoit niin.." kuiskasin sille hieman käheällä äänellä.
"Arvaa, miltä musta sitten tuntui sanoa se", Roy vastasi painaen suudelman mun hiuksiin. "Mutta sillä ei ole mulle väliä, mitä sä sanot. Halusin vain, että sä tiedät."

Me vain maattiin siinä hetki hiljaa toistemme läheisyydessä.
"Cheza?" Roy avasi sitten taas suunsa.
"Niin?" mä kysyin ja avasin taas silmäni.
"Miksi me ei seurustella?"
Ja niin Roy sai taas mut hiljaiseksi. Mä en osannut, enkä halunnut vastata sen kysymykseen.. Niinpä päädyin vain pudistelemaan hiljaa päätäni ja suutelemaan jätkää rauhallisesti.

Mä olin päättänyt jo aamulla, etten jäisi yöksi, sanoi Roy mitä sanoi. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin mä todella onnistuin pysymään päätöksessäni.

Himaan saapuessani mä kuitenkin puolittain kaduin päätöstäni.
"Mä en tykkää herätä yksin aamulla", Roy oli protestoinut ja saanut mut melkein muuttamaan mieleni. Mutta vain melkein.
Nyt mä istuin olohuoneen sohvalla kello 4 aikaan aamuyöstä ja kelailin kuluneen illan tapahtumia, itsekään niitä uskomatta.
Mä en tuntenut väsymystä. Halusin vain takaisin, ja sen tajuttuani kiroilin hiljaa mielessäni. Mä en ollut koskaan ennen ollut riippuvainen yhdestäkään jätkästä.. en koskaan.

Kello läheni kuutta, kun mä kuulin ulko-oven avautuvan ja tunnistin raskaat askeleet.
Olin luullut, että Hese olisi jo nukkumassa, tai vähintäänkin viettäisi koko yön jossain muualla. Ja niinpä muhun sohvalla istuessani iski äkillinen paniikki, kun mun niin kutsuttu faija hoippui olohuoneeseen, silmät päässä seisoen.
Mä tunsin vanhan viinan hajun. Puristin hampaani yhteen ja koitin hengittää äänettömästi, mutta Hesen kylmien silmien katse kohdistui muhun nopeasti. Sen ilmeessä oli humalansekaista raivoa.
"Missä mun poika on?" Hese ärähti.
Mä katsoin sitä hetken hämmentyneenä, suu raollaan. Sitten vasta tajusin sen tarkoittavan Rampea. "Se on Roylla.."
"Mitä hélvettiä sä, pikkuhúora selität?" Hese ärähti ja heilautti kättään, kuin yrittäen huitaista kärpäsen pois läheltään. "Missä Rami on?" se jatkoi kyselemistään ja nappasi kukkamaljakon käteensä, tutkaillen sitä hetken, hieman paikallaan heiluen. "Missä mun poika on!?" mies karjaisi sitten uudelleen ja paiskasi maljakon räsähtäen seinään, muutaman metrin päähän musta.
"En mä tiedä.." sain suustani merkityksettömiä sanoja, nousin seisomaan ja vilkuilin ympärilleni. Hiljalleen mun ahdistus alkoi kasvaa ja adrenaliini jyskytti suonissa. "Se on Roylla.." mä yritin jatkaa puhumistani, lähinnä voittaakseni vähän lisäaikaa.
"Missä!?" Hese ärähti ja seurasi mua, kun otin muutaman askeleen sivulle.
"Sen kaverilla.." sanoin hiljaa ja liikuin sujuvasti kohti eteistä.
"Sen kaverilla..?" Hese toisti, kuin hidasälyinen.
Mä nyökkäsin ja yritin kiertää sen ohi turvallisesti muutaman metrin päästä, mutta tajusin pelin olevan menetetty siinä vaiheessa, kun miehen silmissä välähti ja se jännittyi paikalleen.
"Sáatanan narttu, älä valehtele!" Hese karjaisi sammaltavalla äänellään, ja tarrasi kiinni mun käsivarteen niin kovakouraisesti, että mä pelkäsin luiden murskautuvan. "Älä puhu páskaa, että mun 10-vuotias poika on kaverillaan tähän aikaan!"
Kivusta huolimatta ne sanat saivat mut kohottamaan yllättyneenä kulmiani.. Hese oli aina ollut mun mielestä pahasti sekoamaan päin, mutta tämä oli jo mullekin uutta.
Mä en kuitenkaan ehtinyt avata suutani tai tehdä mitään muutakaan, kun mies paiskasi mut taas alakerran rappusiin.

Nousin varovasti ylös vasta varmistuttuani siitä, ettei Hese tulisi alakertaan.
Mä selvisin tällä kertaa vain kipeillä mustelmilla jaloissa, käsissä ja vasemmassa kyljessä. Pakottauduin nopeasti jaloilleni ja painelin ulos suoraan alimman kerroksen ovesta.

Pysähdyin vasta moottoritien sillan alla.
Mä sytytin röökin, enkä jaksanut vaivata päätäni Hesen käytöksellä. Ilmeisesti sen järjen jo ennestäänkin himmeä valo oli lopullisesti sammunut.
Mä tuhahdin hiljaa ja nojauduin sementtitolppaan kiskoen tervaa keuhkoihini. Päämäärä oli mulle melko selkeä. Menisin takaisin Roylle. Enhän mä siten edes rikkoisi periaatteitani, kun en ollut jäänyt yöksi.

Ovikellon sointia seurasi koirien haukunta ja hetken kuluttua Riki seisoi ovella huojuen. Se joutui nojaamaan seinään pysyäkseen pystyssä. "Cheza..?" jätkä kohotti kulmiaan ja yritti saada silmänsä kunnolla auki. "Mitä sä tähän aikaan..?"
"Päätin vaan tulla takaisin", mä ilmoitin sille ykskantaan ja suljin oven perässäni.

Miki ja Rogge nukkuivat olohuoneessa. Mä kävelin hiljaisin askelin niiden ohi, avasin Royn huoneen oven ja istuin sen leveälle parisängylle.
Huoneen omistaja itse hengitti rauhallisesti ja mä katsoin hetken huvittuneena sen nukkuvia kasvoja.
Pian Roy kuitenkin avasi silmänsä, hymyili unisesti ja sanaakaan sanomatta kiskaisi mut viereensä.

Mä katselin hetken kauniita, täydellisiä kasvoja sen suljettua uudelleen silmänsä. En voinut olla miettimättä, mihin meidän tarina johtaisi.. Hyvin se ei tulisi päättymään, sen mä jo tiesin. Mutta jostain syystä työnsin tulevaisuuden pois mielestäni, elin vain siinä hetkessä ja suljin itsekin silmäni. Vielä ei ollut aika ajatella.

*

Mä olin arvannut tulijan henkilöllisyyden yöllä jo kauan, ennen kuin olin edes avannut silmiäni.
Myöhemmin herätessäni jouduin kuitenkin tarkistamaan, ettei se ollut ollut vain unta.. että Cheza edelleen nukkui mun vierellä hiljaa hengittäen.
Mä katselin muijaa vakavana. Hélvetti, että se olikin kaunis.. Ehkä mä olin itsekäs, mutta en voinut olla toivomatta, että Cheza rakastuisi muhun yhtä kipeästi, kuin mä olin rakastunut siihen. Vaikka se todennäköisesti päätyisikin siinä tapauksessa satuttamaan itsensä. Niin mun kanssa yleensä kävi.

Pyyhkäisin virnistäen mustan hiussuortuvan Chezan valkealta iholta ja kumarruin suutelemaan sitä kevyesti huulille.
Muija vaihtoi hieman asentoaan ja raotti sitten vihreitä silmiään.
"Huomenta, kulta", mä sanoin sille hymyillen.
Cheza hymähti pehmeästi ja nousi venytellen, hiukset sekaisina istumaan. "Onko muut jo heränneet?" se kysyi suloisen hämmentyneenä.
Mä kohautin olkiani ja unohduin taas hetkeksi katselemaan sitä täydellistä ihmistä. Viime yö oli vaatinut multa valtavasti itsehillintää. Mä en ollut mennyt Chezan kanssa loppuun asti, mutta en tiennyt, kauanko vielä pystyisin jatkamaan samalla linjalla, ennen kuin mun pää räjähtäisi.

"Roy!" DeeDee karjaisi oven läpi. "Keskeytä hetkeksi mun siskon naiminen ja tule röökille!"
Cheza nosti lattialta tyhjän bissetölkin ja paiskasi sen kolahtaen mun huoneen ovea päin. "Rampe, räjäytä itsesi!" se huusi, mutta äänestä paistoi nauru.

Me istuttiin pian aamukahvilla ja -röökillä takapihalla ja kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän raiskatuilta.
"Mitä te teitte sillä aikaa, kun mä olin himassa?" Cheza kysyi savujensa välistä.
Mä vilkaisin DeeDeetä ja me molemmat virnisteettiin. "Meillä oli pieni kuvaussessio.."
"Sessio?" Cheza toisti ja kohotti huomattavasti toista kulmaansa.
"Joo", DeeDee ilmoitti haudanvakavana. "Adam poseerasi alasti kylpyhuoneen lattialla ja me otettiin siitä kuvia."
Cheza pyöräytti silmiään ja kohotti kahvimukin huulilleen.
"Etkö sä usko?" Adam kysyi virnistäen. "Roylla on ne kuvat sen puhelimessa. Tahdotko nähdä?"
Cheza purskautti kahvinsa pihakiveykselle. "Ei kiitos", se tuhahti huvittuneena. "Mä jätän väliin."

*

Jossain vaiheessa päivää ovikello soi.
"Kävisitkö sä avaamassa?" Roy kysyi katsoen mua suloisesti.
Mä pyöräytin silmiäni huvittuneena ja käännähdin ympäri. Mietin, kuka ovella nyt mahtoi olla? Lähes koko porukka oli kuitenkin kasassa.. Ensimmäisenä mun mieleen tuli Dina ja Ane..
Mutta ovella seisoi joku aivan muu. Mä katsoin arviolta kolmekymppistä miestä, jonka kiiltävä heviletti oli sidottu kiinni. Sillä oli selkeäpiirteiset kasvot.. ja Royn silmät.
"Hei, kaunotar", se totesi virnistäen. Oikeassa poskessa oli pieni hymykuoppa, niin kuin Royllakin. "Mä olen Tomi."
Mä hymyilin hieman tälle odottamattomalle vieraalle, ihmetellen edelleen sitä, miten kovasti se muistutti Royta. "Öö.. joo", mutisin. "Mä olen Cheza."
"Missäs mun siskonpoika on?" Tomi kysyi nojaten tyylikkäästi ovenkarmiin. "Olis autossa lava giniä ja pari leijonapulloa."

"Tomi!" Roy karjaisi samassa, kun mies ilman kehoitustakin asteli peremmälle.
Ne kaksi halasivat pitkään, enkä mä voinut olla hymyilemättä hieman sille jälleennäkemiselle.
"Ei pérkele", Tomi mutisi virne kasvoillaan. "Sä se, jätkä näytät aina vaan vanhemmalta.. Pitäisiköhän mun suosiolla kävellä ovesta ulos? Ei kahta kuningasta mahdu samaan mestaan. Elviskin kuoli, kun mä synnyin."
Mä naurahdin itsekseni. Ne tosiaan olivat sukua.

Kello löi neljää, kun me kaikki istuttiin taas alakerran nahkasohvilla ja annettiin viinalla terästetyn ginituopin kiertää vuorotellen kaikilla.
"Olet sä kyllä aika pakkauksen löytänyt", Tomi sanoi Roylle, silmäillen mua arviovasti.
Mä hymähdin huvittuneesti ja join reilusti meidän yhteistuopista.
"Ei se mikään helppo saalis ollut", Roy vastasi enolleen ja sen silmät pilkahtivat ilkikurisesti.
Mä katsoin jätkää varoittavasti, vaikka en voinut peittää pientä hymynpoikasta.
"Ihan totta, Roy", Tomi sanoi arvioiden mua hyvin objektiivisesti. "Ei tollaisia muijia ihan mistä vaan löydä. Se puhuu ja juo kuin mies, mutta ajattelee kuin nainen."
Nyt mun kasvot vakavoituivat hieman. Tomissa oli jotain kummallista. Se osasi tulkita ihmisiä loistavasti hyvin lyhyen tutustumisajan jälkeen.

Mä jäin katsomaan hetkeksi hyvin arvioivasti Tomia. Jotain samaa siinäkin oli, kuin Barressa.

Ajatuksiini vaipuneena mä kävin nautinnollisella tupakkatauolla. Viina alkoi taas vaikuttaa ja päässä heitti hieman. Fiilis oli hyvä, täynnä jonkinlaista positiivista jännitystä.
Mä naurahdin hiljaa omille ajatuksilleni ja nousin nopeasti seisomaan. Siinä samassa kylkeen iski pistävä kipu, joka sai mut puraisemaan hampaani yhteen.
Varovasti vein käden mustan kankaan alle ja kosketin vasemman kylkeni ihoa. Se oli arka ja karkea ruhjeista.
Mä vetäisin käteni pois ja tuijotin hetken sormiani. Kuivunutta verta..? Miten hélvetissä mä en ollut edes huomannut aikaisemmin?

"Mä menen suihkuun", ilmoitin Rikille ja Mikille, jotka olivat jääneet sohville istumaan muiden siirryttyä yläkertaan.

Mä riisuuduin nopeasti ja tuijotin hetken itseäni alakerran vessan peilistä. Mustelmia ja ohuita naarmuja oli ympäri kehoa, mutta vasen kylki sen sijaan oli lähes puoliksi peittynyt kuivuneeseen vereen.
Kirosin hiljaa mielessäni, kiskaisin pyyhkeen ylleni ja suunnistin suihkuun.

Mä annoin lämpimän veden valua koko vartalolleni ja painoin hetkeksi silmäni kiinni kun huomasin vasemmassa kyljessä ikävän kirvelevän tunteen.
Oikealla puolella ovi avautui ja mä nostin vaistomaisesti kädet vartaloni suojaksi, mutta rentouduin sitten hieman nähdessäni Royn nojailevan oviaukkoon.
Mä hymyilin jätkälle tavalliseen tapaani.
"Saanko mä pusun, jos tulen hakemaan?" se kysyi.
Mä virnistin hieman vastaukseksi ja käännyin vaistomaisesti täysin sivuttain Royyn jättäen vasemman kylkeni kokonaan pois näkyvistä.
Vaatteiden tai hiustensa kastumisesta välittämättä jätkä asteli rennosti mun luo ja me suudeltiin.

"Roy, mitä sä..?" kysyi ääni oviaukosta, mutta samassa Leo seisahtui paikalleen mut nähdessään ja peruutti muutaman askeleen. "Sori! Mä en tiennyt yhtään.." se mutisi ja kääntyi nopeasti suunnaten pois ovelta.
"Sori.." Roy mutisi hampaidensa välistä, antoi mulle vielä nopean suukon huulille ja asteli ulos kylpyhuoneesta sulkien oven huolellisesti perässään.
Mä huokaisin helpotuksesta, käänsin suihkun pois päältä ja nojasin otsaani kylpyhuoneen viileään seinään. Suljin taas silmäni mustien hiusten tiputellessa edelleen vettä mun vartalolle.
"Mitä víttua sä luulet tekeväsi!?" huusi Royn ääni oven ulkopuolella.
Mä avasin taas simäni.
"Sori, oikeasti.." Leo mutisi.
"Olisiko susta kivaa, jos joku muija, kenestä sä tykkäät ihan sáatanasti olisi suihkussa ja mä tulisin sinne!?"
Mä huokaisin, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja avasin oven. "Roy, rauhoitu", sanoin hiljaa.
"Sori, Cheza.." Leo sanoi katsoen mua jokseenkin ahdistuneen oloisena.
"Ei se mitään", mä totesin hieman hymyillen ja nostin sitten katseeni taas Royyn. "Se oli vahinko. Mennään ylös. Mä haluan juotavaa."

Hetken kuluttua me istuttiin yläkerrassa ginit kädessä ja porukka alkoi taas olla enemmän tai vähemmän sekaisin. Tomi kertoi sen vankila-ajoista ja jätkät kuuntelivat tarkasti.

"Roy, saanko mä jotain vahvempaa?" kysyin tavoitettuani tölkin pohjan.
"Joo", Roy sanoi, nousi venytellen seisomaan ja vilkaisi vielä kaikkia ympärillä olevia. "Ketkä haluaa drinkkejä?"
"Mulle kelpaa", sanoi Adam, joka istui pöydän ääressä tuolillaan keikkuen.
"Mullekin", Riki ilmoitti päättäväisesti.
Mä hymähdin huvittuneena mielessäni. Ei sillä, että mä itse olisin kännissä mikään kovinkaan järkevä tapaus. Mutta ne jätkät mä olin tuntenut lähes koko pienen ikäni ja juotuaan ne olivat melkein kaikki täysiä idiootteja. Riki veti pérseet melkein joka kerta ja jonkun piti aina juosta sen perässä. Adam puolestaan rakasti kaikkia ja kaikki olivat sen kavereita. Miki oli lähinnä vain ylisosiaalinen ja iski illan aikana niin monta muijaa kuin ehti. Rampe teki kaikkea, mitä päähän sattui, eikä se useinmiten ollut turvallisimmasta päästä. Rogge taas oli yleensä iästään huolimatta se järkevin. Se, joka katsoi muiden perään.

Mä havahduin ajatuksistani, kun Roy toi ensin drinkit mulle ja Rampelle, jonka ei ollut tarvinnut edes pyytää. Sitten se haki vielä keittiöstä yhdet Adamille ja Rikille, ja lopuksi vielä itselleen.
"Mitä tässä on?" Riki kysyi katsellen tummaa, hieman läpikuultavaa nestettä, joka oli kaadettu leveään shottilasiin.
"Leijonaa ja kokista", Roy vastasi tylsistyneesti, vilkaisi mua ja kumosi oman lasinsa yhdellä huikalla.
Mä kohotin toista kulmaani lasille ja tein saman perässä. Nostin katseeni Royyn hieman virnistäen. "Mä haluan lisää", ilmoitin ja astelin keittiöön.
"Ei sulle paljoa uskalla antaa", jätkä totesi virnistäen seuratessaan mun perässä, laski taas kätensä mun vyötäisille ja suuteli.
Mä vastasin kevyesti suudelmaan ja nojasin Royn lämmintä vartaloa vasten. "Älä aliarvioi mua", sanoin loukkaantunutta esittäen ja virnistin päälle.
"En tietenkään, kulta", Roy sanoi hieman ilkikurinen pilke silmissään. "No, haluatko sä?" se kysyi sitten ja nyökkäsi pöydällä seisovaan leijonapulloon päin.
"Tietysti", mä ilmoitin hymyillen.
Roy kaatoi leveään lasiin noin kuusi senttimetriä. "Ei mene ykkösellä", se sanoi virnistäen ojentaessaan lasin mulle.
"Kyllä muuten menee", mä totesin rampemaisen ilmeettömästi ja kumosin polttelevan nesteen kurkkuuni.
Roy kohotti kulmiaan ja kietoi sitten kätensä taas mun ympärille. "Sä et muuten vastannut mulle eilen."
"Vastannut mihin?" mä ihmettelin.
"Kun mä kysyin, miksei me seurustella", Roy sanoi ja katsoi mua kysyvästi.
Mä puraisin huultani ja varoin laskemasta katsettani sen silmistä. "Koska näin on parempi.." mä sanoin hetken mietittyäni. "Mä teen, mitä mä haluan ja sä teet, mitä sä haluat."
Roy hymähti katsoen mua vakavana. "Mä en välttämättä halua mennä joka ilta nukkumaan ja kelata, että sä teet, mitä sä haluat."
Mä olin hetken hiljaa ja halasin sitten äkisti Royta. Katselin hiljaisena vaaleaa lattiaa tuntiessani jätkästä huokuvan lämmön.
Se oli vaan niin epäreilua. Miksi juuri mulle piti käydä näin? Miksi mä olin rakastunut juuri siihen ihmiseen, joka oli niin paljon mun periaatteiden vastainen kuin mahdollista?

"Roy!" huusi Tomin ääni ja me molemmat havahduttiin ja käveltiin olohuoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Mä lähden nyt", Tomi ilmoitti virnistäen ja kiskaisi nahkarotsin ylleen. Se halasi Royta hyvin veljellisesti ja siirsi katseensa muhun. "Pidä huolta, että toi muija on kuvioissa silloinkin, kun me seuraavan kerran nähdään", Tomi sanoi Roylle ja kääntyi sitten vielä muihin päin. "Pitäkää hauskaa ja ryypätkää paljon."
"Varmasti", Riki ilmoitti iloisesti ennen kuin Tomi katosi ulos ovesta ja me kuultiin auton moottorin käynnistyvän.

Mulla alkoi jo heittää päästä sen verran, että tajusin todellakin juoneeni kaiken, mitä olin saanut käsiini. Siitä huolimatta mä otin laatikosta ginitölkin, joka avautui sihahtaen.
"Kuka veikkaa, että Cheza vetää pérseet?" Riki kysyi virnistäen ja nosti kätensä ylös. Niin tekivät oikeastaan kaikki muutkin.
Mä tuhahdin. "Mä juon teidät kaikki pöydän alle ihan milloin vaan", sanoin haastavasti. Kyllähän mä tiesin, että luultavasti puhuin lähes kaikkien jätkien kohdalla pelkkää tyhjää niin sanoessani. Riki oli pienen kokonsa takia aika tasoissa mun kanssa, ja Adamkin melkein. Leoa mä en tuntenut, eikä Rogge juonut juuri koskaan itseään huonoon kuntoon. Mutta Rampen, Royn ja Mikin voittamisesta mun oli turha edes unelmoida.
"Isot on muijalla puheet", Miki sanoi virnistäen mun selän takana, nosti mut käsivarsilleen ja kantoi sohvalle istumaan.
"Noniin, Cheza", Adam sanoi hymyillen. "Oliko toi haaste?"
"Oli se", mä vakuutin huvittuneena, kun Leo nousi seisomaan ja suuntasi keittiöön, luultavasti hakemaan viinaa ja snapsilaseja kaikille.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:56:04

*

Tapahtumat alkoivat hiljalleen hämärtyä siinä vaiheessa, kun me oltiin korkkaamassa yhteisesti kolmatta leijonapulloa. Porukka soitti musiikkia niin kovalla kuin pystyi ja ravasi kúsella minkä ehti. Mä en oikeastaan olisi välittänyt sillä hetkellä suunnilleen páskaakaan, vaikka koko kämppä olisi räjähtänyt ilmaan.
Mun päässä heitti reippaasti ja koordinaatiokyky oli hieman huonontunut, mutta rappusia alas huojuva Cheza sai mut näyttämään vielä ihan vesiselvältä.
Mä nousin ja lähdin muijan perään.

"Mihin sä olet menossa?" kysyin seurattuani Chezaa alakertaan.
"Suihkuun", se totesi ottaen seinästä tukea. Mun mieleen ei tullut ollenkaan kysyä, miksi muija niin kovasti halusin käydä suihkussa vähän väliä. Hetken mielijohteita oli niin monenlaisia.
Mä en kuitenkaan voinut olla astelematta sen eteen ja nojautumatta kylpyhuoneen oveen ilkikurinen virne kasvoillani.
Cheza yritti reippaasta heilumisestaan huolimatta katsoa mua kysyvästi.
"Vain, jos me mennään yhdessä", mä heitin hymyillen, vaikken oikeastaan uskonut muijan suostuvan edes siinä kunnossa.
Ja Cheza yllätti jälleen. Sanaakaan sanomatta se otti kaapista pyyhkeen ja meni vaihtamaan vaatteitaan.
Mä heitin omani pois rennosti keskellä alakertaa ja kietaisin pyyhkeen lanteilleni. Mä odotin Chezaa kylpyhuoneessa ja sen tultua sisään suljin oven huolellisesti.
Mä heitin häpeilemättä pyyhkeeni saunan lauteille.
Cheza otti huolettomana omansa pois ja antoi sen mulle. Ja siitä hetkestä eteenpäin mä en vain mitenkään voinut saada silmiäni irti siitä.
Me asteltiin lämpimän vesisuihkun alle ja Chezan horjuessa mä sain hyvän syyn kietoa käteni sen ympärille ja painaa huuleni sen omille. Hélvetti, että se oli täydellinen.. Ja hélvetti, että mä halusin sitä paljon..
"Miksi sä suostuit tähän?" mä kysyin hetken mielijohteesta ja katsoin vihreisiin silmiin vesipisaroiden putoillessa muijan hiuksille ja valuessa valkeaa ihoa pitkin.
"En mä tiedä", Cheza totesi huolettomasti hymyillen. "Kokemus tääkin."
Mä virnistin ja me suudeltiin taas. Eikä mulle sillä hetkellä ollut olemassa oven ulkopuolista maailmaa. Oli vain Cheza ja sen pehmeät huulet ja kuuman veden valelema vartalo. Mun kädet kulkivat sen iholla ja rauhallisesti hengittäen Cheza suuteli mun kaulaa. Sen terävät kynnet leikittelivät kevyesti mun selällä ja hartoilla.
Mä en voinut itselleni mitään. Suljin vesihanan ja työnsin muijan kylmänrauhallisesti sisälle saunan avoimesta ovesta.
"Roy, mitä sä teet?" Cheza kysyi nauraen ja istui saunan alemmalle lauteelle.
Mä en sanonut mitään, suutelin muijaa vain voimakkaasti ja työnsin sen makuuasentoon. Mä lukitsin Chezan kädet sen pään yläpuolelle ja olin jo vähällä tehdä jotain, minkä tiesin olevan kiellettyä.
Mutta silloin mä erehdyin katsomaan Chezaa silmiin. Sen katseessa oli hetken ajan sellaista alkukantaista pelkoa, joka toi mun mieleen villieläimen. Ja sekunnin murto-osassa se pelko väistyi raivon tieltä.
Mä olin jo hellittänyt otteeni, kun Cheza viimein tajusi repiä itsensä irti. Sanaakaan sanomatta se nousi ylös, otti pyyhkeensä ja katosi kylpyhuoneesta läimäisten oven jäljessään kiinni korviahuumaavan äänen saattelemana.

Hiljaa mielessäni kiroillen mä otin oman pyyhkeeni, kiedoin sen ympärilleni ja nojasin käteeni työntäen sormet hiuksiini. Istuin siinä jonkin aikaa vain päätäni selvittäen ja lattiaan tuijotellen. Mitä hélvettiä mä oikein olin ajatellut?

*

Mä en oikeastaan edes ollut järkyttynyt siitä, mitä oli meinannut tapahtua. Mä olin järkyttynyt siitä, että hetkeksi olin laskenut ohjat käsistäni ja menettänyt tilanteen hallinnan. Se oli mulle jotain uutta ja paljon pelottavampaa.

"Oletko sä ihan kunnossa?" Leo kyseli ja avasi jääkaapin. "Missä Roy on?"
Mä kohautin vaisusti olkiani ja tuijotin mitään näkemättä keittiön seinää. Kohotin pullon huulilleni ja join hieman kirpeää, polttelevaa nestettä.
Ja samassa Roy ilmestyi pyyhe päällä oviaukkoon ja jähmettyi paikalleen mut nähdessään. Mä enemmänkin vaistosin sen kuin näin, sillä en katsonut siihen sitä.
Leon tilannetaju oli loistava ja vähin äänin se hiippaili ystävänsä ohi olohuoneeseen.

Me seisottiin Royn kanssa pitkään ihan hiljaa, molemmat lattiaan tuijotellen.
"Tuletko sä tupakalle?" jätkä kysyi. "Mä tarjoan."
Mä hymähdin ja kävelin keittiöstä suoraan terassille Royn seuratessa. Ulkona se ojensi mulle savukkeen ja sytytti sen.
"Oletko sä vihainen mulle?" Roy kysyi hiljaa.
Mä pudistelin hieman päätäni ja vedin savuja röökistä, vieläkään katsettani nostamatta. "Miten niin?"
"sä lähdit niin äkkiä", jätkä sanoi ja kohotti kätensä.
Mä en reagoinut, kun se kohotti mun päätä ja katsoi mua silmiin.

Ovi avautui naksahtaen ja Rampe kohotti meille kulmiaan enemmän tai vähemmän yllättyneenä.
Mä puhalsin hiljaa savut Royn kasvoille, käännyin veljeeni päin ja annoin röökini sille. Sitten avasin ulko-oven ja suunnistin sisälle.

Mun päässä heitti ja koko talo pyöri ympärillä. Mä olin ihan järjettömän väsynyt ja huojuin Royn huoneeseen kolauttaen olkapääni kipeästi ovenkarmiin.
Olisin luultavasti vain vetänyt vaatteet päälle ja lähtenyt himaan, mutta mä en ensinnäkään ollut siinä kunnossa, en sinne päinkään. Toiseksi musta tuntui ehkä ensimmäistä kertaa koskaan, ettei mulla ollut paikkaa, mihin mennä. Himassa odottaisi luultavasti vain Hese, enkä sielläkään saisi olla rauhassa.
Niinpä mä ryömin Royn sänkyyn, vedin peiton päälleni ja nukahdin hyvin sekavissa merkeissä.

Heräsin siihen, kun Royn huoneen ovi naksahti lukkoon. Mä käänsin kylkeä ja tuijotin hiljaisena seinään kun tunsin jätkän tulevan mun viereen makaamaan.
Sen käsi tuntui kevyenä kosketuksena mun käsivarrella. "Oletko sä vihainen?" Roy kysyi uudelleen ja mä pudistelin hiljaa päätäni.
"Miksi mä olisin?"
Jätkä huokaisi ja mä tunsin sen lämpimän hengityksen niskassani. "Ehkä sä et sitten ole", Roy sanoi hiljaa. "Ehkä sä olet vain vähän hämmentynyt."
Mä kohautin hiljaa olkiani.
"Käänny", sanoi Roy. Se ei ollut käsky, se oli pyyntö.
Mä käännyin ympäri ja kohtasin jätkän lämpimän katseen. "Mä rakastan sua", se muodosti sanat hiljaa huulillaan ja mä suljin silmäni, kun Roy painoi mun otsalle kevyen suudelman.
Me halattiin ja mä makasin siinä sen läheisyydessä, hiljaa hengittäen.
"Annatko sä mulle anteeksi?" jätkä kysyi.
"Minkä?" mä vastasin kysymykseen kysymyksellä ja annoin pienen hymyn nousta huulilleni. "Sä et tehnyt mitään."
Roy hymyili, suuteli mua ja kääntyi selälleen. "I'm the luckiest guy in the world", se kuiskasi hiljaa hymyillen.
Mä naurahdin. "Sä olet hölmö."
"Ja hélvetin onnellinen."
Mä laskin hetkeksi katseeni pois, enkä voinut olla ajattelematta Rampen sanoja, kun mä kerran olin itse sanonut sillä tavalla. 'Meidän ei ole tarkoitus olla onnellisia, Cheza.. Meidän on tarkoitus olla uskottavia.' Eivätkä ne sanat sillä hetkellä merkinneet mulle páskaakaan.

"Roy.." mä kuiskasin.
"Niin?" se kysyi rauhallisesti.
Mutta mä en jatkanut, nousin vain puoliksi istuma-asentoon ja suutelin jätkää intohimoisesti.
Se vastasi mun suudelmaan vähintään yhtä tulisesti ja me pyörähdettiin ympäri sängyssä. Roy kohottautui taas hieman, katseli mua hetken ja laskeutui sitten taas alas suudellakseen mua uudestaan.
Mä en enää välittänyt, vaikka sääntö numero kaksi olisi mulle pian täyttä historiaa. Halusin vain olla niin lähellä sitä jätkää kuin mahdollista.
Sitten kaikki vain tapahtui. Mä purin hampaani syvälle Royn olkapäähän ja mun kynnet repivät verisiä naarmuja sen selkään. Ja siitä hetkestä eteenpäin kaikki oli legendaa.

You stole my pure intention
You are the sickness in between
Let me in, I'll bury the pain

You taught me to be sad at you
You almost made me take it all
Let me in, I'll bury the pain

You bend me and you shake me
You beg me then you break me
Let me in, I'll bury the pain

You made me feel like a sinner
Now you fear you'll die alone
Let me in, I'll bury the pain

The sickness that you are
The plague that made me starve
You think you can show me
how I've come this far

I feel it's taking over
Everything falls dark
Break me open
The desperate cry

Seuraavana aamuna mä tajusin, etten ollut rikkonut ainoastaan yhtä periaatettani. Mä olin myös jäänyt yöksi Roylle.
"Huomenta", jätkä kuiskasi mulle.
Mä mutisin hymyillen vastauksen, mutten seurannut sitä aamuröökille. En vielä.

Viime yö pyöri mun mielessä täysin selkeänä.
Mä olin ajatellut, että moraalinen krapula iskisi viimeistään aamulla. Mutta sellaisesta ei ollut jälkeäkään. Mä olin ehkä edelleen hyvin sekavassa mielentilassa, mutta fiilis ei ollut paha. Päinvastoin.

Mun ajatukset keskeytti hetken kuluttua Roy, joka hennosti tupakansavulta tuoksuen heittäytyi takaisin sängylle ja katsoi mua pitkään.
"Mitä?" kysyin huvittuneena, mutta jätkä oli mennyt haudanvakavaksi.
"Kyllä me seurustellaan", se sanoi totisena.
Mä avasin jo suuni sanoakseni jotain, mutta Roy asetti sormensa vaativasti mun huulille, eikä sen omilla näkynyt häivääkään normaalista ilkikurisesta virneestä.
"Sä olet mun", Roy kuiskasi.
Mä otin kiinni sen ranteesta ja kuljetin jätkän käden takaisin peitolle. "Mä en ole kenenkään", sanoin hiljaa.
"Sä olet mun", Roy toisti mun sanomisista vähääkään välittämättä. "Mä en aio jakaa sua kenenkään kanssa", se totesi päättäväisesti ja suuteli mua.
Mä vastasin tähän lämpimään suudelmaan, mutten voinut olla ajattelematta sitä keskustelua. Mä olin Royn, niinkö? Eikö se tarkoittaisi sitä, että se itse olisi mun? Kokonaan? Jostain syystä mulla oli kuitenkin sellainen fiilis, ettei sitä jätkää voinut omistaa. Ei kukaan, eikä koskaan. Eikä sillä edes ollut väliä. Koska ei voinut muakaan.

"Mitä toi on?" Roy keskeytti mun ajatukset ja tuijotti mun kylkeä.
"En mä tiedä", vastasin vaistomaisesti.
"Mitä sulle on tapahtunut?" jätkä jatkoi kyselemistään.
"Ei mitään", mä tokaisin nopeasti. "Kaaduin rappusissa tossa yhtenä iltana", jatkoin sitten rauhallisemmin.
Ja mä tiesin tarkalleen, että Roy tiesi mun valehtelevan. Ne ruhjeet olivat ihan liian tuoreen näköisiä ollakseen viikon tai parin vanhoja.
Jätkän katse oli vakava ja ilmeetön, mutta mun ilmeestä johtuen se piti kerrankin päänsä kiinni ja tyytyi vain kietomaan kätensä mun ympäri.

*

"Roy!" huusi Rikin ääni keittiöstä.
"No?" mä murahdin takaisin ja nousin istumaan sängylläni.
"Onko teillä mitään safkaa?"
Mä tuhahdin. "Tsekkaa jääkaapista", ärähdin silmiäni pyöräyttäen. "Jos siellä ei ole, niin käykää siitä lähikiskalta ostamassa!"
"Okei!" Riki huikkasi mun äänensävystä välittämättä.

Mä nojauduin takaisin makuulle ja katsoin Chezaa tutkivasti. Se kohotti kulmiaan huvittuneesti.
Mulla oli normaalisti kyky lukea ihmisiä. Mä osasin kertoa, milloin ne olivat peloissaan tai hermostuneita.. jopa sen, milloin ne valehtelivat. Mutta Cheza oli erilainen, niin kuin sen broidikin. Sen ajatuksista saattoi ottaa selvää vain hyvin pieniksi hetkiksi kerrallaan. Lisäksi se oli yksi niistä todella harvoista muijista, joiden kohdalla musta tuntui, että ne tiesivät jos mä valehtelin. Ehkä se oli yksi syy siihen, miksi mä rakastin sitä niin paljon.
"Mitä sä teet?" Cheza kysyi hymyillen ja keskeytti mun ajatukset.
"Kelaan", mä ilmoitin virnistäen.
"Mitä?" muija kysyi neutraalisti.
"En mitään", totesin hymyillen.
Chezan vihreät silmät katsoivat mua terävästi. "Kerro", se sanoi ja nojautui lähemmäs. "Mitä?"
"Sua", mä totesin yksinkertaisesti. "Ja meidän juttua."
Kauniit kasvot vakavoituivat nopeasti ja Cheza veti syvään henkeä. "Roy.." se aloitti hiljaa ja laski katseensa.
Mä rypistin keyesti kulmiani. "Niin?" kysyin hiljaa.
"Kun mä olen kelannut.." Cheza mutisi. "Se, mitä viime yönä tapahtui.. Meidän ei tarvitse sen takia seurustella, eikä sun tarvitse sanoa mulle mitään.." se kuiskasi, mutta hiljeni sitten.
Ja muijan nostaessa katseensa mä jäin hetkeksi tuijottamaan sitä sanattomana. Mä olisin vaikka voinut vannoa, että Chezan vihreissä silmissä oli äsken häivähtänyt pelko.

Ovikello soi, juuri kun mä olin avaamassa suutani. Koirat haukahtelivat äänekkäästi ja mä nousin sängyltäni kävellen avaamaan oven.
"Huomenta", Adam sanoi virnistäen. "Ajateltiin tuoda sulle samalla röökiä."
"Kiitti", mä mutisin ja käännähdin ympäri suunnatakseni takaisin mun huoneeseen.
Mutta samassa jokin pysäytti mut. Chezan sanat iskeytyivät mun mieleen kuin valkohehkuiset veitset. Niinkö kusípäänä se tosiaan mua piti?
Hampaat yhteen puristettuina mä kävelin Adamin ja Mikin perässä huoneeseeni, annettuani niille ensin luvan käyttää mun konetta.

"Heittäkää mullekin rööki", Cheza pyysi.
"Ettekä heitä", murahdin käskevästi jätkille, jotka katsoivat mua jokseenkin yllättyneinä.
"Miten niin?" Cheza kysyi kulmiaan kohottaen.
Mä katsoin sitä, enkä antanut ajatusteni paistaa kasvoilta. "Sä voisit ensin pyytää anteeksi", sanoin niin hiljaa, etteivät Adam ja Miki kuulleet. Ei sillä, että niitä muutenkaan olisi kiinnostanut sillä hetkellä mikään muu, kuin koneen ruudulla pyörivä peli.
"Pyytää mistä anteeksi?" Cheza kysyi melkein raivostuttavan hämmentyneenä.
"Mieti", mä tuhahdin ja siirsin itsekin katseeni tietokoneen näyttöön.
"Mitä mä olen tehnyt?" muija kyseli niin aidon viattomasti, että mä tunsin sisälläni jääkylmän pistoksen.
"No, mä autan vähän", mutisin yhteen puristettujen hampaideni välistä vieläkään Chezaa katsomatta. "Kannattaa vähän miettiä, mitä sanoo."
"Mitä mä olen sanonut?" Cheza kyseli ja alkoi jo kuulostaa lievästi ärsyyntyneeltä. "Voitko sä jo kertoa?"
"No mitäköhän sä sanoit kaksi sekuntia ennen, kuin ovikello soi?" mä murahdin ja siirsin lopulta katseeni muijan kasvoihin, joille nyt levisi ymmärrys.
"Roy, älä viitsi", Cheza sanoi melkein huvittuneena. "Sä et voi olla siitä vihainen."
"Enkö?" mä kysyin vakavana ja ärsyynnys mun sisällä vain kasvoi. "Mä odotan vieläkin sitä anteeksipyyntöä."
Cheza tuhahti ja nousi seisomaan. "Mä en pyydä anteeksi mitään, mitä olen sanonut", se totesi vakavana ja kiskaisi pöydällä lojuvasta askista röökin. "En ikinä."
Ja sen sanottuaan muija kääntyi kannoillaan ja käveli päättäväisesti röökille.

*

Mä palasin tupakkatauoltani ja istuin hetken aikaa olohuoneessa. Royn porukat olivat kuulemma tulossa pian takaisin ja mä harkitsin hetken aikaa lähteväni Rampen kanssa himaan nyt, kun Roykin oli mulle vihainen.
Miki tuli pian mun luo ja istui rennosti sohvalle.
"Teillä on taas riitaa?" se totesi kulmiaan kohottaen.
Mä tuhahdin vastaukseksi. Ilmeisesti kaikki olivat alkaneet pitää mua ja Royta jonkinlaisena parina. "Jotain pientä", totesin ja tuijotin tv:n ruudulla pyörivää ohjelmaa teeskennellyllä mielenkiinnolla.
"Mä en oikein tajua tota teidän juttua", Miki sanoi huvittuneena.
Mä huokaisin. "Sä et ole ainoa."

Koirien terävä haukunta ilmoitti Royn porukoiden saapuneen jo hetken ennen oven avautumista.
"Roy!" kuului voimakas naisääni ovelta. "Onko koirat käyneet ulkona?"
Royn myöntävä vastaus kuului vaimeasti sen huoneesta.
Mä kiinnitin huomioni nopeasti pitkänhuiskeaan mieheen ja kahteen naiseen, jotka olivat ilmestyneet eteiseen. Oli sanomattakin selvää, että kaksi jälkimmäistä niistä olivat Ronja ja Nita. Mä tunnistin kasvot nopeasti alakerran huoneen taulusta.
Royn mutsi oli lyhyt, kaunis nainen. Sen pitkät ruskeat hiukset ulottuivat selkään asti ja tummansinivihreät silmät tuikkivat iloisesti. Silti sen olemuksessa oli jonkinlaista voimaa. "Moi, Miki", nainen huikkasi ja siirsi sitten tutkivan katseensa muhun. "Kukas meillä täällä on?"
Mä hymyilin. "Cheza vaan", vastasin. "Sä olet varmaan Royn mutsi?"
Naisen huulien välistä karkasi heleä nauru. "Ronja vaan", se totesi iloisesti.
"Oliko teillä siisti loma?" Miki kysyi.
Tällä kertaa toinen naisista repesi nauramaan. "Vítut me siitä mitään muisteta", se ilmoitti reippaasti. "Mä taisin kyllä pari kertaa juoda Ricon pöydän alle."
Mä katsoin nyt tutkivasti Nitaa, joka oli suunnilleen tarkalleen saman pituinen kuin Ronja. Sen mustat hiukset laskeutuivat kasvoille jotenkin poikamaisella tavalla ja pehmeänruskeat silmät pilkahtelivat iloisesti. Nitan osittain t-paidan verhoamissa käsivarsissa oli useita tatuointeja.
"Ja páskat", naisen vierellä seisova mies tuhahti ivallisesti.
Mä nostin katseeni Royn reilusti pitempään ja vanhempaan versioon. Vankilakundi. Se oli ensimmäinen sana, joka siitä miehestä tuli mieleen. Sen pitkä letti oli huolettomasti kiskaistu kiinni ja kasvonpiirteistä huomasi, että Rico Sirén oli joskus ollut todella komea. Nyt sen kovissa kasvoissa oli arpia ja tumma rotsi peitti epäilemättä alleen useita tatuointeja.
Miehen pitkät sormet hieroivat mietteliäästi leuan kevyttä sänkeä sen kylmien silmien tutkaillessa mua arvioivasti. "Ja sä olet sitten Cheza?" Rico kysyi ja sen suupieleen kohosi huvittunut hymy. "Royn tyttöystävä?"
Irvistin mielessäni niille sanoille ja avasin hieman vastahakoisesti suuni. Mä kuitenkin vältyin vastaamasta, kun Roy ilmestyi huoneensa ovelle.
"Ei, faija", se totesi ilmeettömästi ja siirsi sitten katseensa muhun. "Me ei seurustella."
Mä laskin katseeni. Vasta siinä vaiheessa musta todella tuntui pahalta se, mitä olin Roylle sanonut. Mä en kuitenkaan vain voisi pyytää siltä anteeksi omia mielipiteitäni. En voisi luopua kaikista periaatteistani sen takia.. Enhän?

Hetken kuluttua Royn porukat siirtyivät alakertaan viettämään iltaa ja me jäätiin ylös.
Mä istuin sohvalla ja tuijottelin vaitonaisena ulos ikkunasta.
"Sua vítuttaa", Miki totesi kulmiaan kohottaen.
"Ja páskat.." mä mutisin vastaukseksi.
"Se ei ollut kysymys", jätkä huomautti ja mä tunsin sen katseen, vaikka edelleen määrätietoisesti pidin omani ikkunan ulkopuolella kasvavissa puissa. "Roy on ihan samalla fiiliksellä", Miki sanoi.
Mä tuhahdin ja vilkaisin Royn huoneen ovea, joka oli raollaan. Sitten mä katsahdin Mikiin.
"Mene", se sanoi rohkaisevasti hymyillen.

Mä huokaisin, nousin ylös ja astelin ovelle työntäen sen hieman vastahakoisesti auki. "Roy?"
Jätkä kohotti katseensa koneen ruudusta ja Adam tuijotti huomaavaisena tv:tä, vilkaisemattakaan meihin.
"Mä lähden nyt", totesin hiljaa ja samassa kirosin mielessäni itseni alimpaan hélvettiin. Ja mitään muuta mä en sitten saanut sanottua?
"Venaa hetki", Roy sanoi. "Mä tulen käymään sun kanssa röökillä."
Kohotin hieman yllättyneesti kulmiani. Ilmeisesti Roylla oli voimakas temperamentti, mutta se myös leppyi nopeasti.

Ulkona iltapäivän laskeva aurinko pidensi varjoja ja värjäsi taivasta hiljalleen vaalean oranssiksi. Puiden lehdet havisivat kevyessä tuulenvireessä.
Oven sulkeuduttua mä katsoin Royta hieman jännittyneenä. Sen kasvot olivat vakavat, mutta silmissä oli lempeä katse. Tuulenvire pyyhkäisi hellästi jätkän tummia hiuksia.
"Nähdään huomenna, eikö niin?" Roy sanoi.
Mä puraisin huultani ja halasin sitä lujaa. "Nähdään vaan", sanoin hiljaa. "Ja Roy.." mä lisäsin sitten koottuani kaiken tahdonvoimani.
"Niin?" jätkä kysyi aivan yhtä hiljaa painaessaan mut itseään vasten.
Me seisottiin siinä toistemme lähellä ja kevyt tuulenpuuska tarttui meidän hiuksiin ja vaatteisiin. Mun kurkkua kuristi ja mä olin vähällä itkeä. Otin kuitenkin jälleen kerran itseäni niskasta kiinni, katselin auringon kultaamaa hiekkaa ja vedin hiljaa henkeä kuiskatakseni jotain, mikä veisi multa enemmän voimia kuin huuto. "Anteeksi."

*

Mä heräsin sinä aamuna siihen, kun puhelin alkoi huutaa Dani Filthin äänellä.
"Mjoo?" vastasin unisesti.
"Huomenta", kuului DeeDeen vakaa ääni toisesta päästä. "Oletko sä hereillä?"
"En", mä mutisin tuskaisesti ja käänsin kylkeä.
"Mä en kelannut mennä kouluun", DeeDee ilmoitti puhelimeen.
"Tule tänne", mä haukottelin ja pakotin itseni ylös sängystä.

Mä istuin terassilla aamuröökillä, kahvikuppi kädessäni kun jätkä huolettomin askelin kääntyi viereisen talon takaa meidän pihaan.
"Mitäs sä?" mä kysyin väsyneesti virnistäen ja nojauduin tuoliin.
DeeDee kohautti kevyesti olkiaan ja sytytti kiireettä röökin. "Me saatiin Rikin kanssa yksi keikka hommattua. Joskus parin kuukauden päästä."
"Onko se isokin juttu?" mä kysyin kulmiani kohottaen ja vedin pitkät savut.
"Miten sen nyt ottaa", jätkä vastasi. "Riki ainakin käyttäytyy, kuin sillä olisi chiliä pérseessään. Tää on sille tärkeetä."
Mä nyökkäsin ja virnistin. "All in the name of rock'n roll."
DeeDee katsoi mua hetken huvittuneena ja nyökkäsi sitten.
Me poltettiin röökimme loppuun ja siirryttiin sitten sisälle. Musta tuntui jotenkin oudolta olla viikonlopun jälkeen DeeDeen seurassa, vaikka se käyttäytyikin normaalisti. Mä en voinut olla ajattelematta, että Cheza oli sen sisko.

*

"Building a house of fire, baby
Buildin' it with our love
We are buildin' a house of fire every time we touch
We are building this house together, baby
Standing on solid ground
We are building a house of fire that you can't tear down
Brick by brick the flames get higher
Build it strong with our desire
Building a house of fire, baby.." Alice Cooper lauloi ja mä kuuntelin sitä taianomaista ääntä, joka sai kylmät väreet kulkemaan kehossa. Tavallaan mä olin tällä hetkellä ensimmäistä kertaa vähään aikaan onnellinen. Mä en välittänyt tulevaisuudesta, vaan elin juuri siinä hetkessä.
Kyllähän pieni ääni mun päässä oli hieman huolissaan siitä, millainen vaikutus Roylla oli muhun. Mutta mä käskin sen äänen pitää turpansa kiinni ja nautin elämästäni.

"Sade!? Sade!" maikka rääkyi jossain hyvin kaukana mun todellisuudesta.
Mä kelasin sen itkevän säätä tai jotain muuta yhtä turhaa.
"Sade Lindholm!"
Vasta sukunimeni kuullessani mä havahduin. "Hä?" reagoin hitaasti rakentavimmalla ja älykkäimmällä sanalla, minkä osasin. Ja hyvin hitaasti mä jälleen älysin senkin, että Sade oli mun nimi.
"Sitä ollaan sitten vajottu koomaan, niinkö?" maikka kysyi ja katsoi mua niin terävästi kuin osasi.
Mä nojauduin nyt rennosti käsiini ja katsoin huvittuneena kiukusta punehtunutta Anna-Maija Hellettä. "Helle, sullapa on kehittävää läppää tänään. Tosin toi letkuruokinta vois olla ihan kannattavaa. Oletko sä ikinä kokeillut?"
Mun vieressä istuva Johnny naurahti.
"Speak English, please!" Helle kivahti lopulta ja mä hymähdin huvittuneena. Ehkä se kelasi piiloutua kielimuurin taakse.
Mä avasin jo suuni heittääkseni sille englanniksi jotain yhtä loisteliasta, mutta Johnny ehti edelle:
"Give me a blowjob, please!"

Me maattiin käytävän lattialla ja naurettiin niin, että silmiin kihosi vettä.
"Sä käskit Hellettä ottamaan sulta poskeen?" Miki varmisti taas kerran Johnnylta ja repesi sitten uudelleen nauruun.
"Okei, pitäisi varmaan vähän rauhoittua", mä lopulta mutisin ja nousin hitaasti jaloilleni.
Miki pyyhki naurunkyyneleitä silmäkulmistaan ja katsoi sitten mua. "Cheza hei.." se aloitti pyytävästi. "Tässä lähellä kun on se kauppa.. Se, missä myydään röökiä alaikäisille muijille, muttei jätkille.. Sä et vaan haluaisi käydä hakemassa mulle?"
Mä katsoin jätkää huvittuneena ja kelasin, miten nöyryyttävää mahtoi olla, että Miki joutui pyytää mua hakemaan sille. Mä olin vähällä saada uuden naurukohtauksen, mutta hillitsin itseni ja virnistin vain. "En mä jaksa kävellä sinne."
"Cheza kiltti.." Miki aneli. "Mä vaikka kannan sut."
Mä esitin miettiväni hetken. "Okei", ilmoitin sitten iloisesti.

"Et sä kyllä paljoa paina, mutta nää ylämäet ei ole mitenkään kivoja", Miki valitti.
"Älä itke. Itse sä lupauduit", mä totesin päättäväisesti.
"Miki, sä et ole tossun alla", vieressä kulkeva Johnny virnuili. "Sä olet talutushihnassa."
"Pää kiinni", Miki ärähti ja kiihdytti askeliaan.

Me saavuttiin vihdoin kaupalle. Miki laski mut helpottuneena alas ja kaivoi taskustaan tasarahan.
Mä kävelin tyynesti sisään pieneen kauppaan, ostin kaksi askia tupakkaa ja kiitin kohteliaasti kiinalaista miesmyyjää.
"Arvaa mitä.." mä sanoin huvittuneena tyrkättyäni sinisen L&M-askin Mikin käteen. "Sä kannoit mut turhaan. Mä olisin joka tapauksessa tullut hakemaan röökiä itselleni", ilmoitin ja lähdin nauraen juoksemaan räikeästi kiroilevaa jätkää karkuun.

Himaan päästyäni mä pysähdyin ovelle ja huomasin vilkaisulla, ettei ketään ollut paikalla.
Mä kaivoin taskustani puhelimen ja näppäilin Rampen numeron.
"Missä sä olet?"
"Roylla", kuului vastaus. "Riki ja Adamkin on täällä."
"Etkö sä ole ollut koulussa?" mä kysyin huvittuneena.
"En mä jaksanut", sanoi Rampen venyttelevä ääni. "Tule säkin tänne."
Mä huokaisin. "Okei", sanoin sitten hieman hymyillen puhelimeen ja lopetin puhelun.

Ulkona sää oli aurinkoinen. Hyvillä mielin mä astelin kävelytietä pitkin ja käännyin liikenneympyrän kohdalta metsän reunustamalle hiekkatielle, missä mä kerran olin kävellyt sukkasillani aamuyön hämärässä.
Oli oikeastaan outoa, etten mä ennen Royn muuttoa juuri ollut liikkunut siinä paikassa. Pari kertaa me oltiin kai käyty aikoja sitten Janin luona kahvilla ja ryyppäämässä, ennen kuin Jan joutui laitokseen.
Mä muistelin lehtiroskisten vierestä kävellessäni taas vanhoja aikoja, jotka saivat hymyn huulille. Kaipaus sattui, mutta aika kultasi muistot. Se tosiaan oli totta.

Royn ovelle saapuessani mä soitin tottuneesti ovikelloa.
"Hei, kulta", sanoi pehmeä ääni ja jätkä suuteli mua omistavasti.
"Hei", mä sanoin hymyillen. "Mistä hyvästä tällainen vastaanotto?"
Roy kohautti olkiaan. "Mulla vaan on hyvä päivä."
Mä naurahdin. "Niin mullakin."
"Me saadaan tänään uusi koira", Roy kertoi, kun mä avasin kengännauhojani eteisessä.
"Aijaa?" kohotin katseeni siihen hieman yllättyneenä.

Mä seurasin Royta sen huoneeseen, missä Adam ja Riki pelasivat koneella.
"Tapa se! Tapa se!" Riki huusi Adamin kiroillessa ja hakatessa näppäimistöä.
Mä pudistelin huvittuneena päätäni.
"Ai moi, Cheza", Riki nosti katseensa hetkeksi, heitti mulle leveän virneen ja kiinnitti sitten taas huomionsa koneen ruutuun.

Mä heittäydyin kotoisasti sängylle.
"Missä Rampe on?" huomasin kysyä.
"Juttelee alakerrassa mun faijan kanssa", Roy totesi huvittuneena ja asettui mun viereen.
Mä hymähdin, enkä todellakaan tahtonut tietää, minkälaisia yhteisiä keskustelunaiheita mun veli ja Rico olivat keskenään löytäneet.

Roy katsoi mua pitkään ja vakavana.
"Mitä nyt?" mä kysyin virnistäen.
Jätkä kallisti hieman päätään ja kumartui lähemmäs mun kasvoja.
"Ai pérkele!" Rikin huuto keskeytti meidät. "Nyt tulee lettiin!"
Mä ja Roy katsottiin toisiamme ja purskahdettiin nauruun.
Samalla hetkellä kuului naksahdus ja ulko-ovi avautui.

Riki ja Adam jättivät pelinsä kesken, kun me kaikki mentiin olohuoneeseen odottamaan.
"Tässä tää nyt on", Ronja totesi astellessaan ovesta sisään, sylissään pikkuruinen saksanpaimenkoiran pentu. Varoen se laski lattialle pörröisen otuksen, joka lähti innokkaasti tepastelemaan meitä kohti.
Mä tiesin, että Ane ja Dina olisivat varmaankin itkeneet nähdessään nappisilmäisen pennun, jonka korvat eivät vielä olleet nousseet pystyyn. Mutta tuskin se kovin kaukana oli edes Rikistä ja Adamista, kun Roy laskeutui polvilleen ja hellästi nosti iloisesti häntäänsä heiluttavan karvakasan syliinsä.
"Oletko sä jo antanut sille nimen?" mä kysyin hymyillen laskeutuessani jätkän viereen.
"Mä ajattelin, että kutsun sitä Deviliksi", Roy sanoi katsoessaan pentua virnistäen ja laski sen sitten takaisin lattialle.
Riki ja Adamkin olivat alentuneet lattiatasolle ja mä olin purskahtaa nauruun, kun näin, miten pentu tepasteli Rikin luo ja istahti siihen katsoen jätkää viattomasti.
"Devil, niinkö?" Riki totesi naurahtaen ja kumartui lähemmäs koiraa. "Devil is a loser and she's my bitch.." se lauloi.
Devil kallisti vielä kerran hämmentyneenä päätään ja näykkäisi sitten jätkää iloisesti nenästä. Me kaikki revettiin nauramaan ja mä jouduin taas pyyhkimään naurunkyyneliä silmistäni.

Me nautittiin siitä iltapäivästä täysillä. Se kuului juuri niihin kesän viimeisimpiin aurinkoisiin viikkoihin.
Adam ja Riki ottivat aurinkoa bokserit jalassaan, muovisilla puutarhatuoleilla istuen. Mä ja Roy polteltiin röökiä terassin varjossa ja vahdittiin etupihalla Royn pikkubroidin kanssa iloisesti hyppelevää Deviliä.
"Roni!" Riki huusi ja vaaleahiuksinen poika käänsi katseensa siihen. "Hae meille vettä!"
Roni käänsi katseensa isoveljeensä, joka käskevästi nyökkäsi ovelle päin. Sitten se juoksi rappuset ylös ja keittiön ovesta sisään, palaten pian takaisin täyden vesipullon kanssa.
"Kiitti", Adam sanoi virnistäen ja ruiskautti muovisesta pullosta vettä Rikin kasvoille.
Ruskeahiuksinen hevarijätkä älähti, nappasi pullon ja lähti juoksemaan Adamin perässä talon taakse.
Mä katsoin huvittuneena, miten ne molemmat palasivat takaisin märkinä ja yltä päältä lehtien peitossa. Ilmeisesti ne olivat juosseet yhden jos toisenkin pusikon läpi.

Mä ja Roy naurettiin ja vilkaistiin toisiamme.
"Roni", Roy komensi samassa vakavoituen. "Mene sisälle. Meillä on nyt aikuisten juttuja."
Roni katsoi veljeään loukkaantuneena ja avasi hieman vastahakoisesti taas ulko-oven. "Niin just.." se mutisi turhautuneena. "Sun tuleva tyttöystävä."
"Nykyinen", Roy huikkasi katsoen mua ilkikurinen virne kasvoillaan.
"Hyvä!" kuului Ronin ääni vielä, ennen kuin se paiskasi oven kiinni.
Roy nojautui rennosti talon seinään ja katsoi mua toinen suupieli hieman koholla. "Tykkäsit tai et."
Mä tuhahdin ja pudistelin päätäni.

Siitä se taas alkoi. Ikuinen 'miksi me ei seurustella'-keskustelu.
Adam ja Riki heittivät vaatteet päälleen ja lähtivät Roggelle. Rampe pelasi Royn huoneessa ja mä ja Roy istuttiin olohuoneen sohvilla.
"Sano yksi hyvä syy, miksi me ei seurustella", jätkä sanoi vakavana.
"Roy, sä et nyt tajua.." mä huokaisin.
"Mitä mä en tajua?" Roy kysyi selvästi turhautuneena. "Sitäkö, että sulla on joku toinen jätkä?"
Mä pudistelin päätäni ja mua alkoi jo ärsyttää. "Mä olen seurustellut ihan liian monta kertaa."
"Miten se liittyy muhun?" Roy kysyi loukkaantuneena.
"Yritä nyt jo tajuta. Jollekin kaksi kertaa on liikaa ja jollekin kaksisataa."
"Mikä se luku sitten sulla on?"
Mä tuhahdin. "Se ei liity tähän mitenkään."
"Mitä sä sitten yrität sanoa?"
"Että yksikin päin hélvettiä mennyt suhde on tarpeeksi, okei!?"
Roy katsoi mua vakavana ja mä tajusin korottaneeni huomattavasti ääntäni.
"Sori, Cheza.." jätkä sanoi hiljaa. "Mä en voi yrittää tajuta sua, jos sä et anna mulle siihen mahdollisuutta."
Mä huokaisin ja tajusin, ettei niille kasvoille voinut olla vihainen. "Ehkä olisi parasta, jos mä lähtisin nyt", sanoin hiljaa.
"Jäätkö sä iltaröökille?" Roy kysyi.
"Okei", huokaisin.

Mä istuin takorautaisella tuolilla hiljaa savuja vetäen ja Roy oli polvillaan mun edessä, kun ovi avautui.
Rampe katsoi meitä yllättyneenä kulmiaan kohottaen. "Sori.." se mutisi jokseenkin huvittuneena tajuttuaan tilanteen hieman väärin.
"Tule kohta takaisin", Roy sanoi vakavana ja oven sulkeuduttua se siirsi taas katseensa muhun. "Mä tahtoisin tosiaan nähdä sen sun exän, jonka takia sä et voi alkaa seurustelemaan mun kanssa.." jätkä sanoi hiljaa.
"Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta", huokaisin taas.
"No, mistä sitten?" Roy kysyi.
Mä en vastannut.
Samassa jätkä nousi seisomaan ja katsoi mua taas suoraan silmiin. "Arvaa mitä.." se mutisi hiljaa ja laski palavan tupakkansa tuhkikseen.
Mä kohotin kysyvästi kulmiani.
"Jos mä nyt otan kaikki mun vaatteet pois, juoksen alasti tohon viereiseen K-kauppaan ja haen sulle sieltä jotain kuitin kanssa.. Suostutko sä sitten?"
Mä en tiennyt, olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa. Se oli omalla kummallisella tavallaan yksi suloisimmista asioista, mitä Roy oli koskaan tehnyt.
Jätkä kiskaisi välinpitämättömästi paidan yltään.
"Roy.." mä aloitin. "Venaa.."
Se katsoi mua täysin ilmeettömänä ja alkoi avata housujensa vetoketjua.
"Roy, anna jo olla!" mä tiuskaisin ja jätkä katsoi mua kysyvästi. "Mulla ei varmaan ole enää mitään itsesuojeluvaistoa, eikä näköjään ole sullakaan!" huusin tilanteesta ärsyyntyneenä. "Okei! Aletaan sitten seurustelemaan!"
Royn kasvoille kohosi lempeä hymy ja se laskeutui taas polvilleen mun eteen. "En mä sua, kulta, osaisi pelätä", jätkä kuiskasi ja laski kätensä kevyesti mun omalle. Roy suuteli mua nopeasti. "Eikä mun tarvitse."

Himaan kävellessäni mä en oikeastaan enää ollut ärsyyntynyt, enemmänkin sekaisin. Tuntui, kuin olisi juuri hypännyt kalliolta tietämättä, miten pitkä pudotus alapuolella odottaisi.
Chezan sääntö numero yksi.. peruuttamattomasti rikottu.

Mä makasin sinä yönä sängyssäni ja ajattelin sitä kaikkea. Pikkuhiljaa mun aivoihin alkoi äärimmäisen väkivaltaisesti mahduttautua ajatus siitä, että me todella viimeinkin seurusteltiin. Mä ja Roy.
Mä tiesin, että olin kaikkea muuta kuin valmis olemaan sen kanssa. Ja silti mun sisuksia repi ajatus siitä, että mä en todellakaan ollut valmis olemaan ilman sitä.
Olinhan mä tietysti onnellinen, sitä en voinut kieltää. Mutta mua pelotti ja ahdisti. Olin aivan varma siitä, että Roy satuttaisi mua. Mielessä pyöri ainoastaan kysymys siitä, milloin se tapahtuisi? Mikään ei ollut niin raivostuttavaa kuin se hetki. Mä tunsin itseni niin sáatanan avuttomaksi, että olisi tehnyt mieli mennä johonkin täysin autioon paikkaan ja huutaa vaan kaikki tunteet pihalle.

Seuraavana aamuna mä en enää tiennyt, miten olin onnistunut nukahtamaan. Jotenkin siinä vaan oli tapahtunut niin.
Herätyskellon piipitys alkoi ja sen suljettuani mä jäin hetkeksi makaamaan sänkyyn nauttien niistä muutamasta sekunnista, kun en muistanut vähääkään elämäni tapahtumista.
Ja sitten kaikki taas palautui mieleen, ikään kuin joku olisi kaatanut niskaan ämpärillisen kylmää vettä.

Rampe toivotti taas virnistäen hyvät huomenet, saaden multa vastaukseksi irvistyksen ja muutaman kirosanan.
Aamuröökejä paloi kolme kappaletta ja mä join yhteensä viisi kuppia kahvia ennen kuin raahauduin kouluun.

Ensimmäinen fysiikan kaksoistunti meni yllättävän nopeasti. Mä istuin aivan taaimmaisissa pulpeteissa Panteraa kuunnellen.
Seuraavaksi oli historiaa. Marin tunnit mä jaksoin aina. Sen selitystä oli yllättävän rentouttavaa kuunnella ja koko luokka repesi välillä nauramaan maikan säheltäessä jotain. Se ei ollut ikinä vaivautunut opettelemaan diaprojektorin käyttöä.

"Mitä sulla on seuraavaksi?" Miki kysyi heittäytyessään mun viereen sohvalle.
"Englantia", mä totesin silmiäni pyöräyttäen.
"Ei oikein innosta?" jätkä naurahti.
"Ei oikein", huokaisin. "Mä lyön vetoa, että Helle on joku uusnatsi."
"Mä lyön vetoa, ettei se ole saanut ainakaan kymmeneen vuoteen", Miki sanoi ja mä naurahdin kuivasti. "Älä mene sinne tunnille. Lähdetään vaikka kahville tai jotain?" jätkä ehdotti. "Mä tarjoan."
"Kuulostaa hyvältä", mä mutisin. "Mennään vaan."

Niin me sitten istuttiin läheisessä kahvilassa ja tuijoteltiin tiellä ajavia autoja ikkunasta.
"Mitä sulle muuten nykyään kuuluu?" Miki kysyi. "Me ei olla juteltu pitkään aikaan kunnolla."
Mä kohautin olkiani ja join lämmintä kahvia. "Vähän kaikenlaista oikeastaan.."
"Mites Roy?" jätkä kysyi huolettomasti ja mun sydän jätti pari lyöntiä välistä. "Seurusteletteko te?"
Mä tuijotin pitkään pöydän pintaa ja vedin lopulta syvään henkeä. "Joo", sanoin hiljaa. "Me seurustellaan."
"Etkö sä sitten ole iloinen?" Miki kysyi kulmiaan kohottaen ja joi kahvistaan.
"Äh.. Kai mä olen", mutisin päätäni pudistellen. "Mä vaan vieläkin mietin, että oliko tää nyt sitten niin hyvä idea.."
"Miksei olisi ollut?" jätkä kysyi, mutta mä en edes ehtinyt vastaamaan ennen kuin se jatkoi: "Miten mä Royn tunnen, niin sillä on ollut aika vaikeaa. Ja se on hyvä jätkä, vaikka varmaan muijien suhteen vähän kusípäinen. Mutta mä olen nähnyt, miten se katsoo sua. Sä olet sille tärkeämpi kuin se edes antaa ymmärtää."
Mikin rauhoittavan hymyn nähdessäni mä en voinut muuta kuin hymyillä takaisin. Lämmin tunne virtasi kahvin mukana mun sisuksiin, kun ajattelin niitä sanoja. Mä seurustelin Royn kanssa. Ja mitä sitten? Tulevaisuus olisi sitten joskus. Nyt mun täytyi vain muistaa elää tässä päivässä.

Himaan päästyäni mä heittäydyin sohvalle..
"Moi. Oliko kiva koulupäivä?"
..ja olin samassa pudota lattialle. Mutsi laittoi ruokaa ja katsoi mua hymyillen. Sen hiukset oli pitkästä aikaa laitettu siististi kiinni ja se näytti taas oman ikäiseltään.
"Mitä sä teet?" mä sain sanat suustani hyvin suurella vaivalla.
"Pastaa ja jauhelihakastiketta", mutsi ilmoitti iloisesti.
Mä tuijotin järkyttyneenä sen muuttunutta olemusta. Jauhelihakastiketta..? Mä en edes tiennyt, että mutsi osasi tehdä jauhelihakastiketta!

Päätäni pudistellen mä otin tavarani ja suuntasin rappusiin. Mun tehdessä matkaani yläkertaan ulko-ovi avautui.
"Mutsi on seonnut", mä ilmoitin totisena Rampelle ennen kuin kiipesin rappuset ylös.

Tavallaanhan kaikki oli niin kuin ennenkin, mutta mun mielestä asiat olivat muuttuneet niin paljon, etten varmaan enää kohta tunnistaisi itseänikään.
Mä olin suuresti huolissani mutsin mielenterveydestä. Mitäköhän seuraavaksi? Rampe lopettaisi nopeilla ajoneuvoilla leikkimisen ja keskittyisi lelumalleihin? Tai Hese puhaltelisi saippuakuplia ja laulaisi joululauluja balettipuvussa?
Mä naurahdin ääneen ajatuksilleni ja heittäydyin sängylle makaamaan.

Oli jo lähellä, etten mä nukahtanut kun mun puhelin soi.
"Hä?" vastasin unisesti.
"Cheza? Nukuitko sä?" kysyi Dinan huvittunut ääni.
"En ihan", mä vastasin haukotellen.
"Lähdetkö sä kaupunkiin mun kanssa?" muija kysyi iloisesti.
Mä mietin hetken. Siitä tosiaan oli pieni ikuisuus, kun mä viimeksi olin käynyt keskustassa. "Okei", myönnyin. "Mutta mä en sitten jää sinne pitkäksi aikaa."

Auringonlaskussa vilkas keskusta oli kauneimmillaan. Sielläkään mä en ollut käynyt sitten Barren kuoleman. Me istuttiin Dinan kanssa ehkä bussin likaisimman ikkunan kohdalla, mutta siitä näki silti kasvottomat ihmismassat ja välkehtivät kyltit.

"Cheza, me jäädään nyt", Dina sanoi hymyillen ja mä havahduin astellen sen perässä ulos takaovesta.

"Dina!" kuului huudahdus heti bussin ovien sulkeuduttua, ja suunnilleen meidän ikäinen punkkarimuija syöksähti halaamaan mun ystävääni.
Dina hymyili iloisesti ja nyökkäsi sitten muhun päin.
Mä katsoin tutkivasti tätä uutta ihmistä ja sekin katsoi mua. Muijalla oli punainen irokeesi ja se oli pukeutunut revittyihin vaatteisiin. Samassa sen silmät levisivät ihmetyksestä. "Cheza?"
Mun kulmat kohosivat huomattavasti kun muistot tästä ihmisestä loksahtivat kohdalleen. "Vane?" mä kysyin epäuskoisena.
Seuraava asia, minkä tajusin oli, että Vanessa halasi mua lujaa. Mä muistin sen sellaisena kilttinä pikkutyttönä, jonka kanssa me joskus oltiin pyöritty keskustassa. Siitä oli aikaa jo ainakin kaksi vuotta. Vanen ulkonäkö oli muuttunut todella paljon. Mutta se ihminen itse ei ollut. Sen mä huomasin, kun me käveltiin kolmestaan metroasemalle päin ja juteltiin mukavia, muisteltiin vanhoja aikoja ja naurettiin.

Me oltiin edetty jo liukuportaisiin asti, kun Vane huokaisi hiljaa. "Mä kuulin, että Barre..?"
Mun hampaat kiristyivät hieman. "Joo", totesin yksinkertaisesti. Mä olin osannut aavistaa, että uutinen oli jo ehtinyt keskustaan asti. Barre oli tuntenut sieltäkin niin paljon porukkaa.
"Sori", Vane mutisi vaivaantuneena. "Sä et varmaan halua puhua siitä?"
Mä pudistelin vain hiljaa päätäni ja vilkaisin Dinaa, joka katsoi mua hieman varuillaan.
Tilanne kuitenkin laukesi nopeasti, kun me saavuttiin asema-aukiolle.

Dina ja Vane halailivat pieneen ryhmään tiivistyneitä ihmisiä, joista mä tunnistin muutaman.
"Mä haluaisin esitellä teille yhden ihmisen", Vane julisti sitten. "Jotkut ehkä muistaakin Kantsun Chezan."
Hieman vaivaantuneena mä tutkailin näitä ihmisiä ja mietin, miten ne reagoisivat. Mä olin tosiaan ollut pitkään poissa.
"Ei ole näkynyt", sanoi pari vuotta vanhempi hippijätkä hymyillen.
Ensin mä mietin hetken, miksi se oli niin tutun näköinen. Sitten mä tunnistin siniset silmät, herkät piirteet ja vaaleat rastat. Se oli Dinan serkku.
"Moi, Thomas", sanoin hymyillen ja me halattiin.

Tämän jälkeen mä tunnistin ihmisiä jo helpommin, niin kuin landellakin oli käynyt. Meri ei juurikaan ollut muuttunut. Se oli tyylilleen uskollinen gootti. Ippen hiustenväri ja pukeutuminen vaihtuivat edelleen jatkuvasti, mutta j-rokkarina se oli pysynyt. Tällä kertaa vuodenajan väri taisi olla pinkki. Robby, Nico ja Maltsun Pete kuuluivat tietenkin niihin hevarijätkiin, joita ei voinut olla tunnistamatta. Riki oli joskus soittanut niiden kanssa. Lopulta arvoitukseksi jäi oikeastaan enää yksi jätkä. Kädet taskuissa.. Mustat hiukset verhosivat tiukasti silmät taakseen.. Kolme huulikorua.. Ei auttanut. Mä en tuntenut sitä.
"Cheza, kai sä Krisun muistat?" Thomas kysyi seesteisesti hymyillen ja jätkä kohotti katseensa muhun. Nyt mustien suortuvien alta katsoivat suuret, ruskeat silmät ja suupieliin kohosi vilpitön hymy.
Mä katsoin jätkää ja edelleen mun aivot löivät pari sekuntia tyhjää. Sitten mä lopulta tajusin. Kristian. Jätkä, jonka mä olin vihoissani jättänyt todella ilkeästi.
"Siitä on aikaa", se totesi hiljaa ja tarjosi käsivarsiaan.
Mä halasin Krisua pitkään ja jouduin tietenkin taas kerran pitämään kyyneleet sisälläni, hiljaa mielessäni kiroillen. Missä vaiheessa mä olin alkanut tällä tavalla pehmoilemaan?

Mä olin edelleen hieman vaivaantunut, kun me käveltiin porukalla kohti rantapuistoa. Mulle tuotti vaikeuksia katsoa Krisuun päinkään. Ja vaikka meidän jutusta oli jo aikaa, mua kadutti todella paljon.

"Milloinkohan me ollaan viimeksi edes nähty?" Meri ihmetteli mun vierellä kävellessään.
Mä kohautin olkiani ja hymyilin hieman. "Ihan liian pitkä aika sitten.. Mä veikkaisin, että niissä Halloween-bileissä reilu vuosi sitten."
Meri huokaisi. "Asiat on muuttunut jotenkin tosi paljon, eikö sustakin?"
"Joo", Ippe puuttui keskusteluun mun puolesta. "Meri ja Thomas seurustelee nykyään", se ilmoitti iloisesti.
Mä kohotin kulmiani ja katsoin Meriä virnistäen. "Vihdoinkin. Mä muistan kun me joskus lyötiin Rampen kanssa vetoa kauanko menee, että te olette yhdessä."
Meri naurahti ja huitaisi muutaman hiussuortuvan kasvoiltaan.
"Mitä muuten DeeDeelle nykyään kuuluu?" Nico puolestaan kysyi.
"Mitäs sille.." mä sanoin huvittuneena silmiäni pyöräyttäen. "Sama idiootti se on kuin aina ennenkin."
"Se ei vaan ole taas meinannut tapattaa itseään..?" Robby kysyi kulmiaan kohottaen.
"Arvaa vaan, kuinka monta kertaa", mä tuhahdin päätäni pudistellen.

Lempeä tuulenvire sai puiden lehdet havisemaan, kun me käännyttiin hiekkatielle, jonka toisella puolella oli laaja nurmikenttä, toisella rantapusikkoa.
Kohotin kulmiani, kun mun puhelin soi ja vilkaisin näyttöä. Siinä vilkkui Royn nimi. Lämmin tunne tulvahti mun sisälle, enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.
"No moi", vastasin pieni hymynkare edelleen huulillani.
"Moi, rakas", kuului jätkän ääni. "Mitä kuuluu?"
"Ihan hyvää", mä sanoin. "Mä olen keskustassa. Mitä sulle?"
"Hyvää", Roy totesi. "Mä olen Adamilla. Sä et vaan haluaisi tulla tänne?"
"Haluaisin", mä vakuutin hymyillen. "Mä tulen seuraavalla dösällä."
"Hyvä", sanoi Roy. "Nähdään, kulta."

"Mä menen nyt", ilmoitin ympäröivälle porukalle.
"Kuka sulle soitti?" Ippe tiedusteli uteliaana.
"Mun.." mä aloitin, edelleen hieman epävarmana sen sanan käyttämisestä. Vilkaisin Dinaa, joka hymyili mulle rohkaisevasti ja mä vastasin hymyyn. "Mun poikaystävä."
"Oli kiva nähdä pitkästä aikaa", Thomas sanoi rauhalliseen tapaansa. Mä halasin sitä ja kaikkia muita, osuen taas viimeisenä Krisun kohdalle.
"Soitellaan", jätkä sanoi ja sen kasvoilla käväisi hymynkare.
"Soitellaan", mä lupasin ja me halattiin pitkään.

*

Cheza, Cheza, Cheza.. Mitään muuta mun päähän ei enää mahtunut. Se muija teki mut hulluksi.
Nytkin mä yritin pelata World of Warcraftia ja heittää jotain läppää jätkien kanssa, mutta pääni sisällä laskin sekunteja siihen, että Cheza tulisi ja mä näkisin taas sen pohjattomat silmät ja aivan pikkuisen hymykuopan oikeassa suupielessä.. Mä olin ihan liian sekaisin keskittyäkseni mihinkään kunnolla. Hélvetti, mähän olin liian sekaisin edes kysyäkseni itseltäni, mikä víttu muhun oli mennyt?

Adam avasi parvekkeen oven röökin poltettuaan. "Cheza käveli just rappukäytävän ovesta sisälle", se ilmoitti ja mä hymähdin neutraalisti vastaukseksi.
Mä kuitenkin klikkasin pelin pois ruudulta ja nousin tuolista juuri samalla hetkellä kun ovikello soi. Mun sydämen lyönnit olivat reilusti tavallista nopeammat.

Ovi avautui tuskallisen hitaasti ja siinä se taas seisoi.. Mustat hiukset tuulentuivertamina ja lämmin hymy huulillaan.
Me ei kumpikaan puhuttu, kun Cheza astui sisään ja mä kiedoin käteni sen ympärille, enkä olisi koskaan halunnut päästää irti.
Me suudeltiin siinä Adamin eteisessä ja mun olisi tehnyt mieli kantaa se muija samantien parvekkeelle ja huutaa koko maailmalle, että se oli nyt mun, ei kenenkään muun. Mä en kuitenkaan tehnyt niin. Sen sijaan annoin sille kevyen suudelman otsalle, eikä me vieläkään irrottauduttu.
"Mulla oli ikävä sua", Cheza kuiskasi. Ne sanat lämmittivät mua.
"Mä olen maailman onnellisin jätkä", vastasin sille hiljaa ja me suudeltiin taas.

"Hei pliis", kuului Rikin epätoivoinen ääni. "Ei täällä."
Cheza poimi maasta kengän ja viskasi sen kohti jätkää, joka väisti vain juuri ja juuri kengän kolahtaessa vessan oveen.
Mäkin virnistin ja näytin Rikille kansainvälistä käsimerkkiä.

"Mennään", Cheza sanoi sitten. "Kävellään samaa matkaa himaan."
Mä katsoin sitä, enkä voinut olla hymyilemättä. DeeDee oli johtajaluonne, jota kannatti joko totella tai juosta karkuun. Ja Chezassa oli jotain samaa.

*

Me käveltiin Royn kanssa lämpimässä tuulenvireessä huoltoasemalta lähtevän metsätien läpi.
Mä tunsin Royn hymyilevän katseen ja käänsin omani siihen. "Mitä nyt?"
Jätkä pysäytti mut ja katsoi mua edelleen pää kallellaan. Se kohotti kätensä, sipaisi pari hiussuortuvaa mun korvan taakse ja virnisti. "Sulla on söpöt korvat."
Mä naurahdin kevyesti ja me lähdettiin taas hitaasti kävelemään. "Sä olet hölmö."
"Ihan totta", Roy sanoi ja mä tunsin, miten sen lämmin käsi tarttui mun omaani kun me asteltiin hiljalleen vehreiden puiden ympäröiminä. "Sä olet niin kaunis. Mä rakastan kaikkea sussa." Roy pysäytti mut uudelleen ja katsoi tutkivasti. "Sun silmät on ihanat. Ja sun huulet on niin.. aww." Ja siinä samassa se otti mua takaraivosta kiinni ja suuteli lempeästi.
Mä hymyilin hiljaa, kun me irrottauduttiin suudelmasta. "Itse sä olet aww", totesin lämpimästi.

"Käänny ympäri", Roy pyysi ja mä kallistin kysyvästi päätäni. "Käänny nyt vaan."
Mä tuhahdin ja käännyin miettien, mitä se jätkä tällä kertaa oli keksinyt.
Roy hymähti ja mä käännähdin taas siihen päin. "Mitä?" kysyin hymyillen.
"Mun oli vaan pakko tarkistaa, ettei sulla ole siipiä", se sanoi ja veti mut kevyesti itseään vasten, hipaisten taas kädellään mun hiuksia. "Kun sä näytät ihan enkeliltä."
Mä katsoin Royta hetken täysin vakavana ja suutelin sitä sitten. "Sulla on kummallinen käsitys enkeleistä", kuiskasin ennen kuin me jatkettiin taas matkaamme käsi kädessä.
Meidän välille laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Mutta se ei ollut kiusallinen tai väkinäinen. Se oli kaunis hiljaisuus, joka rikkoutui vasta, kun me saavuttiin autotien laitaan.

"Sä olet oikeasti ihan liian täydellinen", Roy sanoi hiljaa.
Täydellinen..? Se sana sai mut säikähtämään niin pahasti, että irrotin otteeni Royn kädestä, askeliani hieman nopeuttaen ja suojatien valkoisia raitoja tuijotellen. Mä olin kaikkea muuta kuin täydellinen..
"Cheza!" huudahti samassa Royn ääni mun takaa ja tunsin, miten joku tarttui mun paitaan ja kiskaisi voimakkaasti taaksepäin.

Lamaantuneena mä tajusin auton, joka suhahti ohi vain puolen metrin päästä. Hitaasti nostin katseeni Royyn, jonka kasvot olivat haudanvakavat.
"Hélvetin idiootti!" se ärähti. "Älä enää ikinä tee noin."
Mä kohotin kulmiani ja sanaakaan suustani saamatta nyökkäsin tielle päin. Me käveltiin yli ja pysähdyttiin risteykseen, mistä mä jatkaisin himaan.

Me vain seisottiin siinä. Roy katsoi mua täysin ilmeettömänä ja mä aukaisin suuni sanoakseni jotain..
Mutta se kiskaisi mut taas voimakkaasti itseään vasten ja kietoi käsivartensa mun ympäri. "Mua pelotti", jätkä kuiskasi hiljaa mun hiuksiin. Sen ääni oli käheä. Mä tuijotin hämmästyneenä eteenpäin. "Kun mä kelasin, että sulle käy jotain.. Mua pelotti."

Seuraavana yönä mun oli taas kerran todella vaikea nukkua. Royn vakavat kasvot oli tatuoitu mun mieleen. Mä yritin ymmärtää ilmettä sen silmissä, mutten vieläkään pystynyt. Sellaisissa kasvoissa pelko näytti äärimmäisen vieraalta ja epätodelliselta.

Musiikkia.. Todella ärsyttävää musiikkia.. Mä raotin silmiäni ja painoin vihreää luuria. "No, mitä?"
"Sä et sitten ole koulussa", totesi Mikin ääni.
"Mitä hélvettiä..?" mä mutisin, ymmärtämättä mitään jätkän puheesta.
"Kello on puoli yksi", se ilmoitti.
Mä nousin istumaan ja kiroilin hiljaa. Vilkaisin herätyskelloa, jonka mä tietenkin olin unohtanut laittaa päälle illalla.
"Ei hätää", Miki sanoi kevyesti, huvittunut sävy äänessään. "Sä et missannut paljoa. Mutta mun piti kysyä, että lähdetkö sä mun kanssa lintubongauskurssille?"
Vítutuksesta ja väsymyksestä huolimatta mä naurahdin. "Ei kiitos. Mä saan bongailla Kuikkaa ihan tarpeeksi meidän takapihalta", mutisin ja mun päähän kohosi mielikuva lyhyestä, pulleasta naapurista.
"Ei sitten", Miki nauroi. "Mä kyllä sain enemmänkin sellaisen käsityksen, että se bongailee sua."
"Joo", mä tuhahdin. "Sen oma elämä ei ole tarpeeksi mielenkiintoista, että mä rupeaisin stalkkaamaan sitä."
"Pulujen seuraelämä on huomattavasti kiinnostavampaa", Miki myönsi. "Mutta yritä nyt heräillä."
"Miten?" mä kysyin ja epäilemättä kuulostin kärsivältä.
"Mene kahville Royn kanssa?" Miki ehdotti.
Mä mietin hetken ja hymähdin sitten muistaessani taas kyseisen ihmisen olemassaolon. "Niin muuten menenkin", ilmoitin väsyneesti. "Soitellaan."

*

Me istuttiin Rikin kanssa huoltoaseman terassilla, juotiin kahvia ja poltettiin. Rikin faija oli hommannut meille molemmille duunipaikat kiinteistöhuollosta. Duuni alkaisi ensi viikolla, mikä meinasi sitä, että me nautittiin nyt kesälomamme viimeisistä päivistä.

Riki selitti innokkaasti jostain musiikkiin liittyvästä. Normaalisti mä kuuntelin kaikkea puhetta melko tarkkaavaisena, mutta nyt ajatukset taas harhailivat. Jostain syystä mulla oli viime aikoina ollut sellainen fiilis, kuin olisin pilvessä. Ja silti samalla jossain taustalla leijui musta varjo.. pelko siitä, että mä menettäisin Chezan.

Ja siinä samassa se maailman kaunein ihminen sitten ilmestyi ovesta terassille ja kahvikuppi kädessään asteli sulavasti mun vierelle.
Rikin silmienpyörittelystä huolimatta mä vedin muijan itseäni vasten, suutelin sitä ja halasin pitkään.
"Kulta, mulla on kahvi kesken", Cheza muistutti lämmin hymy äänessään.
Mä päästin irti virnistäen ja me istuttiin molemmat penkille.

"Te olette kyllä joku oudoin pari ikinä", Riki totesi päätään epäuskoisesti pudistellen.
Me vilkaistiin Chezan kanssa toisiamme. "Miten niin?" se tiukkasi Rikiltä ja joi hieman höyryävää kahvia.
"No kun.. sä olet.. sä", Riki selitti hieman vaivaantuneena. "Ja Roy on.. Roy."
Cheza kohotti toista kulmaansa jokseenkin uhkaavasti. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä näin jonkun muun kuin DeeDeen saavan Rikin pitämään päänsä kiinni. Jätkä väläytti hieman epävarman virneen ja hipsi todella kiireesti ovesta sisälle, mutisten jotain toisesta kahvista.

Mä päädyin taas tuijottamaan Chezaa mietteliäänä. Se katsoi takaisin ja puraisi kevyesti täyteläistä alahuultaan. Mun selkää pitkin kulki kylmiä väreitä.
"Arvaa mitä.." mä huomasin avanneeni taas suuni lähes tarkoituksetta.
"No?" Cheza kysyi hymyillen.
"Jos me ollaan vielä parin kuukauden päästä yhdessä, niin me mennään kihloihin."
Mä en todellakaan tiennyt, miksi mä aina puhuin ennen kuin ajattelin, mutta Chezan ilmeen kiristyminen ja katseen lasittuminen saivat mut katumaan sanojani sillä sekunnilla.
Mä olin hélvetin kiitollinen, kun puhelin alkoi soida.
"No?" vastasin hieman poissaolevana ja siirsin katseeni pöydän pintaan.
"Sä olet kuulemma saanut duunipaikan?" kuului faijan ääni.
"Joo", mä totesin poissaolevana.
"Hieno juttu", Ricon ääni sanoi ja mä kohotin hieman toista kulmaani puhelimelle. "Milloin sä aloitat?"
"Maanantaina", mutisin ja samassa painoin punaista luuria. Syy tähän oli varovainen, kevyt kosketus mun kädellä.

Ensimmäinen loppukesän sade alkoi kiihtyvään tahtiin pudotella pisaroitaan maahan.
Mä siirsin katseeni Chezaan, joka mun sijasta tuijotti maahan. Hetken näytti siltä, että se oli vähällä itkeä.
Nopeasti mä vilkaisin sen siroa, vaaleaa kättä, joka kevyesti lepäsi mun kämmenselän päällä.
"Missä sun duunipaikka on?" muija kysyi hiljaisella äänellä.
"Lähellä keskustaa", mä vastasin yhtä hiljaa ja vasta nyt tajusin tunkea puhelimen takaisin taskuuni.

Viimein Cheza katsoi mua silmiin. Mun oli kai tarkoitus sanoa jotain, mutten enää siinä vaiheessa pystynyt.
Mä ymmärsin, ettei Cheza halunnut vielä puhua mun edellisistä sanoista. En mäkään halunnut.
Kokeillen kumarruin taas eteenpäin ja kallistin hieman päätäni. Cheza teki samoin.

Terassin ovi avautui kolahtaen ja meidän molempien katse kääntyi Rikiin, joka näytti hyvin syylliseltä keskeytyksestä.
"Mennään", mä sanoin hiljaa ja otin Chezan kädestä kiinni.
Se nousi seisomaan ja käveli mun perässä yltyneeseen sateeseen.

Mä pysähdyin vasta vähän matkan päässä ja käännähdin rakastamaani muijaa kohti. Hiljaisena se katsoi mua silmiin.
Mua ei enää kaduttanut se, mitä olin sanonut. Mä kuuluin nimenomaan niihin ihmisiin, jotka sanoivat mitä ajattelivat. Cheza taas ajatteli paljon useammin mitä sanoi.
Mutta sillä hetkellä me ei tarvittu sen enempää sanoja kuin ajatuksiakaan. Sen mä tiesin, kun mun sormet viimein koskettivat kastuneita hiuksia ja lämmintä ihoa.. kun Chezan huulilla maistuivat vesipisarat.. kun me suudeltiin elokuun lohduttomassa kaatosateessa.

*

Mä en edes osannut huolehtia siitä, mitä Roy oli mulle sanonut. Olin ihan liian onnellinen. Kaikki oli vaan liian kaunista ollakseen totta.

Ja niinpä mun sateiset pilvilinnat romahtivat kotioven avauduttua. Ilmassa leijaili voimakas alkoholin tuoksu, enkä mä ehtinyt edes sulkea ovea perässäni ennen kuin Hese astui huojuen olohuoneesta eteiseen. Sen silmät verestivät ja hetken aikaa kasvoilla oli täysin tiedoton ilme.
"Mitä víttua sä siinä teet?" kuului sitten melko odotettavissa ollut lausahdus.
"Tulin himaan", mä ilmoitin jäykästi ja otin muutaman varovaisen askeleen vasemmalle.
"Missä hélvetissä sä sitten olet ollut?" Hese murahti.
"Ulkona", mä totesin ympäripyöreästi ja hivuttauduin edelleen yläkerran rappusia kohti.
Hese tuhahti. "Yhtä sáatanan kelvoton kakara, kuin se äpärä veljesikin oli", se sammalsi ja kääntyi sitten takaisin olohuoneeseen päin.

Mun olisi kai pitänyt olla helpottunut ja vain hipsiä vähin äänin omaan huoneeseeni. Mutta sillä hetkellä, kun mun niin kutsuttu faijani sanoi pahan sanan Barresta, mun päässä napsahti jokin.
"Parempi kuin sä koskaan", mä sanoin hiljaa, enkä katunut edes siinä vaiheessa, kun Hese jäykistyi paikalleen ja hitaasti kääntyi taas muhun päin.
"Mitä?" se kysyi typerästi ja katsoi mua, kuin ei olisi ennen lastaan nähnyt.
Mä kohotin leukaani ja suoristin selkääni. "Barre oli parempi ihminen kuin kukaan. Sä et ikinä ollut, etkä tule olemaan mitään verrattuna siihen", totesin selkeällä äänellä.
Ja mä näin sillä hetkellä Hesen jäätävistä silmistä, että senkin päässä napsahti.. ja pahasti.

Loput mun muistikuvista olivat sekavia ja täynnä kipua. Kai mä olin heti ensimmäisenä ottanut tuntuvan iskun suoraan päähäni. Mutta joka kerran mä nousin huojuen ylös ottamaan vastaan aina vain lisää.
Vasta siinä vaiheessa Hese kai todella oli lähtenyt, kun mä en enää saanut sanaa suustani, enkä pystynyt liikkumaan.

Mutsi tuli jonkin ajan kuluttua himaan. Se mut tietenkin löysi eteisen lattialta. Ei se kysynyt mitään, talutti vain mut sänkyyni lepäämään sanaakaan sanomatta. Meidän perheessä valittaminen oli kiellettyä.

Eikä seuraava aamu siis todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun mä heräsin sillä tavalla. Pään sisällä vihloi kipu, samoin joka puolella vartaloa. Mutta jotenkin ne kaikki edelliset kerrat olivat saaneet mut jo ehkä vähän tottumaan sellaiseen.
Tuskallisesti mä nousin istumaan ja vedin vaatteet päälleni. Raahauduin sen jälkeen vessaan ja katsoin peiliin. Mä olin vasta heränneen näköinen. Hiukset sekaisin ja silmät puoliummessa. Mutta kasvoistani en löytänyt mitään jälkiä eilisestä. Koko tilanne tuntui nyt etäiseltä. Huimaus, pääkipu ja pystyssä pysymisen vaikeus kuitenkin kertoivat julmasta todellisuudesta.

"Mä menen nyt", ilmoitin täysin neutraalisti Rampelle, joka tuli juuri aamuröökiltä.
Se katsoi mua melko pitkään ja nyökkäsi sitten vakavana. "Pärjäile."

Dösässä istuessani mä mietin veljeni sanoja. Rampe ei tiennyt, mutta mä olin aika varma, että se jotenkin arvasi. Mun broidi saattoi olla välillä täysi kakara, mutta tyhmä se ei ollut.
Luultavasti Rampe antoi mun valita oman tieni ja opetella selviytymään omillani. Sellainen se oli aina ollut. Kyllä mä tiesin, että se puolustaisi mua. Yksi sanakin riittäisi. Mutta mä en halunnut sanoa sanaakaan, ja velipoika hyväksyi tilanteen sellaisenaan. Se oli niitä asioita, mitä mä siinä arvostin.

"Suakin näkee", Eve totesi hymyillen, kun mä kiersin kulman takaa röökipaikalle.
"Aina välillä", vastasin ja sytytin aamun ensimmäisen kessun.
"Mäkään en jaksaisi käydä koulua", Eve jutteli samalla, kun mä vedin savuja ja tuijottelin puolipilviselle taivaalle.
"Mikä sua estää jättämästä paria tuntia välistä?" kysyin hymynkare suupielessäni.
Eve hymähti. "Ei oikeastaan mikään. Onko sulla nälkä?"
Mä laskin katseeni muijaan ja kohotin kulmiani. Nyt, kun se otti asian puheeksi, niin mun syöminen oli tosiaan viime aikoina jäänyt vähemmälle. Mä vedin vielä yhdet savut ja nyökkäsin sitten.
"Mennäänkö syömään?" Eve ehdotti hymyillen.
"Mikä tunti mulla on seuraavaksi?" mä kysyin järkevänä.
"Jos sä olet samassa ryhmässä kuin Johnny, niin englantia."
Mä irvistin viereiselle puulle. Helle oli viimeinen ihminen, jota mua kiinnosti sillä hetkellä kuunnella.
"Okei", totesin sitten. "Mennään vaan syömään."

Mä käytin viimeiset kolikkoni pienessä, sotkuisessa pizzeriassa. Me istuttiin nurkkapöytään ja juotiin ylimakeaa, lähes hiilihapotonta kokista yhteisestä lasista. Ilmassa leijui kevyt tupakansavu.
Mä hymähdin ironisesti mielessäni. Tää paikka vaikutti melkein liiankin kotoisalta.

"Oletko sä muuten ihan kunnossa?" Eve kysyi.
"Miten niin?" vastasin nopeasti kysymykseen kysymyksellä.
"Kun sua ei nykyään näy missään", se hymähti. "Ja sä olet muutenkin niin hiljainen.. tai siis kyllä mä tajuan, kun eihän siitäkään ole kuin puoli vuotta kun Barre.." Eve vaikeni äkisti ja katsoi mua melkein säikähtäneenä.
Mä nyökkäsin vain vakavana. "Mä olen niin kunnossa, kuin voin olla. Kiitos siitä kuuluu teille kaikille."
Eve hymyili pienesti.
"Mutta mitä sulle kuuluu?" mä vaihdoin aihetta.
"Ei mulle sen erikoisempia", Eve totesi, kun meidän pizzat saapuivat. "Mulla ja Petellä menee aika hyvin."
Kun se hiljeni hetkeksi, mä taittelin hajamielisenä servettiä ja palasin miettimään Royn ja mun eilistä. Pieni hymy kohosi väkisinkin suupieliin.
"Mutta kuulitko sä jo, että trumalaiset kävi eilen juna-aseman sillalla?"
Mun servetillä leikkivät käteni pysähtyivät. "Miksi?"
Eve kohautti olkiaan. "En mäkään tiedä ihan tarkkaan", se sanoi. "Kelasin, että kun sä olet kuitenkin kantsulainen, niin tietäisit paremmin. Jotain teidän porukoita siellä oli kuulemma ollut."
Mä rypistin hieman kulmiani. Eve oli oikeassa. Aseman silta oli meidän aluetta. Mä luotin siihen, että Rampe kertoisi mulle missä mentiin.

*

"Mikä sun asiasi oli?" mä kysyin ja nojauduin huoltoaseman seinään.
DeeDeen kasvoilla oli tutkimaton ilme ja täysin kiireettä se kaivoi askistaan kaksi röökiä, sytytti molemmat ja antoi toisen mulle.
Tietenkään mä en näyttänyt sitä, mutta mun sisällä kihelmöi ikävä tunne siitä, että DeeDeen asia jotenkin koski Chezaa. Jätkä ei ollut vielä tähän mennessä oikein kunnolla reagoinut mitenkään siihen, että mä seurustelin sen systerin kanssa.

"Viikon päästä perjantaina tulee tappelu", DeeDee aloitti tyyneen sävyynsä ja veti kevyesti savut keuhkoihinsa. "Sellainen tappelu, missä tulee ruumiita."
Mä rypistin hieman kulmiani, mutta kuuntelin kärsivällisenä.
"Harvat nykyään syntyy puukko kädessä", DeeDee totesi ja sen suupielessä käväisi hymynkare. "Ensimmäistä kertaa kun mä näin sut.. Mä tiesin, että sä olet yksi niistä harvoista."
"Mitä sä aiot pyytää?" mä kysyin ilmeettömänä pääteltyäni, mihin jätkän puheet olivat menossa.
"Jos mä kuolen silloin perjantaina", DeeDee jatkoi kylmänrauhallisesti, kuin uutisankkuri. "Niin lupaa, että sä otat mun paikan jengissä."

Mä puristin hampaani tiiviisti yhteen ja katsoin jätkää, joka ikään kuin mekaanisesti veti henkosia röökistä. Sen kasvoilta ei voinut löytää pelkoa tai surua sen enempää kuin mitään muutakaan tunnetta.
"Cheza on mun systeri ja mä tiedän, että tällaisessa tilanteessa siitä odotettaisiin mun seuraajaa", DeeDee sanoi. "Se on kovin muija, mihin sä tulet koskaan törmäämään", jätkä totesi ja vilkaisi mua jokseenkin ilkikurisesti. "Mutta Kantsun tulevaisuus ei ole Chezassa."
Mä katsoin DeeDeetä vaitonaisena ja tunsin äkillisesti hyvin viileän tuulenvireen ihollani. Oliko Kantsun tulevaisuus sitten mussa?
"Me ollaan samoilla aaltopituuksilla", DeeDee sanoi viimein ääneen sen, mitä me molemmat oltiin tiedetty jo pitkään. "Sä olet ollut täällä vasta vähän aikaa ja mun porukka kunnioittaa sua jo nyt. Se on mulle tarpeeksi hyvä syy."

Mä en todellakaan tiennyt, halusinko mennä lupaamaan sellaista. Tappeluista mulla oli kokemusta, mutta ei jengin johtamisesta. Mutta kun mä sillä hetkellä katsoin suoraan DeeDeen teräksenharmaisiin silmiin, joissa ei ollut minkäänlaista kuolemanpelkoa, se sama tunne täytti mut.
Mä vedin rauhallisesti henkeä, annoin vakaan ilmeettömyyden levitä kasvoilleni ja nyökkäsin. "Mä lupaan."

Hetken kuluttua me istuttiin taas DeeDeen kanssa tutuksi käyneellä terassilla, juotiin kahvia ja suunniteltiin kovaan ääneen huoltoaseman ryöstöä. Pöytiä pyyhkivä myyjä pyöritteli silmiään tylsistyneenä ja jauhoi ihan liian suurta purkkapalaa.
"Me otetaan sun mutsin auto ja kiskotaan toi kalteripáska irti jollain ketjulla", DeeDee selosti. "Monta twelvepäkkiä sä pystyt kantaa viidessä minuutissa?"

Mutta mä en ehtinyt vastata sille. Cheza oli juuri ilmestynyt DeeDeen taakse jonkun hakkarilaisen muijan kanssa. Se käveli mun luo hymyillen ja suuteli kevyesti.
"Ehkä joku seitsemän", mä heitin virnistäen DeeDeelle ja kietaisin käteni sen siskon ympäri.
"Niin mä veikkasinkin", jätkä vastasi ja nojautui rennosti kyynärpäillä takanaan olevaan pöytään. "Mennään ostarille", se päätti sitten.
Mä vilkaisin Chezaa, joka kohautti tyynesti olkiaan myöntymisen merkiksi.

Ostarin takana pieni tuulenvire sai koivujen lehdet havisemaan pehmeästi, kun me neljä käveltiin videovuokraamon rappusille ja istahdettiin röökille.

DeeDee selitti taustalla jotain Evelle ja taisi jossain välissä soittaa jollekin, mutta mun huomio oli täysin kiinnittynyt Chezaan, joka katsoi mua kulmiensa alta, hieman hymyillen.
Mä en varmaan koskaan kyllästyisi katselemaan sitä.. Chezan vihreät silmät hehkuivat kilpaa auringonlaskun kanssa ja taivaan lämpimät sävyt värjäsivät sen hiukset hieman punertaviksi. Mutta siinä samassa mä huomasin jotain, mikä sai mut kohottamaan kulmiani.

"Tule käymään täällä", kehotin hiljaa ja nousin seisomaan.
Cheza katsoi mua kysyvästi, tumppasi sitten röökinsä ja käveli mun perässä kulman taakse.
Mä kohotin käteni sen kasvoille ja annoin sormieni liukua vaaleaa ihoa pitkin kaula-aukon sivustaan. Varovasti vedin mustaa kangasta hieman sivuun ja tuijotin ilkeän näköistä ruhjetta solisluun kohdilla.
Cheza kavahti kauemmas ja käänsi katseensa poispäin.
"Mitä sulle on tapahtunut?" mä kysyin vakavana.
"Ei mitään", muija sanoi hiljaa, eikä katsonut mua.
"Mistä toi on tullut?" mä jatkoin kyselyäni, vaikka saatoin jo arvata jotain. DeeDee oli kertonut mulle niiden faijasta, joka oli täysi sekopää. Silloin mä olin vain nauranut, mutta nyt tajusin, ettei asiassa ollut mitään huvittavaa.
"En mä tiedä", Cheza valehteli ja kiskaisi paitaansa ylemmäs. Sitten se kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin ostarin parkkipaikalle.

Mä seurasin hetken kuluttua perässä ja huomasin, että paikalle olivat saapuneet myös Adam ja Riki.. ja Ane, joka syöksyi halaamaan Chezaa ja lähti sen kanssa kävelemään johonkin kauemmas.
"Roy!" Riki huudahti. "Oletko sä huomenna messissä, jos me pidetään glamrock-ilta?"
"Pidetään vaikka meillä", mä vastasin poissaolevana ja katselin suuntaan, johon Cheza ja Ane olivat hetki sitten lähteneet.
"Susta tulee sitten oikeasti DeeDee Ramone", Riki sanoi virnistäen DeeDeelle.
"Turpa kiinni, Jimi Pääkallo", jätkä ärähti hyväntuulisesti.

Mä kuuntelin niiden juttuja puolella korvalla ja totesin, että huomisillasta tulisi aika sekopäinen, mikä sopi mulle enemmän kuin loistavasti.
Pian Ane kuitenkin palasi takaisin röökiä poltellen.
"Mihin sä Chezan jätit?" Adam kysyi kulmat koholla.
"Se sanoi jäävänsä hetkeksi istumaan", Ane vastasi huokaisten.

Mun ei tarvinnut kuulla enempää. Ehkä Cheza halusikin ajatella rauhassa, mutta mä en jättäisi sitä yksin. En koskaan.
Hetken kierreltyäni löysin kuin löysinkin muijan asfaltilta istumasta. Sen selkä oli matalan rakennuksen seinää vasten ja se nojasi päätä käsiinsä.
"Kulta?" mä kysyin hiljaa ja istuin Chezan viereen.
Se nosti katseensa muhun. Mä olin hetken jo ajatellut, että muija itki, mutta olin väärässä. "Sori", se kuiskasi lähimmälle puulle.
Mä pudistelin päätäni. "Mitä sulle tapahtui?" kysyin sitten taas varovasti.
Cheza ei vastannut.
"Mä en kysyisi, jos en välittäisi susta", huomautin vakavana.
Muija puraisi huultaan. "Mä tiedän."
"Saanko mä arvata?" kysyin sitten hiljaa. "Sun faijasi..?"
Hetken mä uskoin, että Cheza alkaisi raivoamaan mulle. Mutta se vain huokaisi voimattomasti ja painoi taas pään käsiinsä. "Se ei ole enää mun faija", kuiskasi hento ääni. "Ei se ole ollut pitkään aikaan."
Mä kiedoin käteni sen hartioiden ympäri ja painoin suudelman sen hiuksille. "Rico ei ole koskaan ollut mulle faija", huomasin kertoneeni. "Se oli vaan joku, joka kävi meillä aina välillä sen jälkeen, kun mä olin päässyt lastenkodista. Ensimmäisen seitsemän vuoden aikana sitä jätkää ei näkynyt kertaakaan."
Cheza oli hetken hiljaa ja nojautui sitten muhun, rauhallisesti hengittäen. "Roy?" se kysyi. "Miksi sä olit lastarissa?"
"Mun mutsi istui niihin aikoihin linnassa. Ei mulla ja Ronilla ollut ketään muutakaan. Tomi oli silloin ihan liian nuori meidän huoltajaksi,

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 13:59:04

ja Rico ihan liian vastuuton." Mä en tiennyt, miksi kerroin Chezalle jotain, mitä juuri kukaan muu ei musta tiennyt. Mutta sillä hetkellä en edes välittänyt.
"Minkälaista siellä oli?" se jatkoi hiljaa kyselyään.
Mä vedin syvään henkeä. "Pelottavaa", totesin vakavana. "Siellä sai katsoa joka sekunti samaan aikaan taakse, eteen ja sivuille. Joku saattoi käydä päälle ihan milloin vain vaikka veitsen tai tuolin kanssa."

Cheza kohottautui hieman ja suuteli mua. Sitten se laski taas päänsä mun olkapäälle ja me istuttiin vain hiljaa, tuulenvireen puhaltaessa ja satunnaisten autojen ajaessa välillä ohi.

*

Mä poltin iltaröökini ikkunalaudalla istuen, tähtitaivaalle tuijotellen ja Royta ajatellen. Mun kyyninen puoleni oli jo hetkellisesti kuollut. Jäljellä oli vain sanoinkuvaamattoman kaunis onnellisuus.
Hiljaa mä kohotin käteni hipaisemaan Barren sormusta, joka roikkui mun kaulassa hopeaisena ja viileänä.

Roy oli saattanut mut tänään melkein himaan asti. Me oltiin jääty seisomaan paikallemme vielä pitkäksi aikaa ja kun me viimein lähdettiin eri suuntiin, mun sisällä oli sellainen tunne kuin me oltaisiin juuri hyvästelty lopullisesti. Sen tunteen kuitenkin hävitti Roy, joka soitti mulle parin minuutin päästä ja sanoi, että sille oli tullut nyt jo ikävä.

Mä hymyilin hiljaa viileälle tuulenpuuskalle, heitin röökini tarkoituksellisesti Kuikan tielle ja kiipesin alas huoneeni ikkunalta.
Sinä iltana mä nukahdin onnellisena.

Sitten mä olin taas eteisessä. Barre nojasi seinään ja sen silmät tuikkivat kirkkaina.
"Mihin sä olet lähdössä?" kysyin kulmiani kohottaen ja vilkaisin maihareita, jotka sillä oli jalassaan.
Barre suoristautui kevyesti ja puhalsi mustan hiussuortuvan kasvoiltaan. "Pois", se totesi yksinkertaisesti ja avasi sitten ulko-oven.
Kirpeä pakkasilma tulvahti eteiseen ja mä katsoin veljeäni taaskaan sen sanoja ymmärtämättä.
"Mä rakastan sua, Cheza", Barre sanoi vielä ja sen toisessa suupielessä käväisi huvittunut hymy.
Ja seuraavassa hetkessä Barre oli poissa.

Jälleen kerran mä heräsin täristen. Mutta sen unen olin nähnyt ennenkin.. viime talvena, joka hélvetin yö.
Se oli ollut viimeinen kerta, kun mä näin Barren. Ja se myös oli syy siihen, miksi mä en halunnut enää koskaan kuulla veljeni viimeisiä sanoja, tai varsinkaan sanoa niitä itse.. kenellekään.

Aamulla kouluun mennessäni mä en aavistanutkaan, että se olisi mun viimeinen päivä siellä melko pitkään aikaan.
"Cheza!" Johnny vuorostaan huudahti, kun mä bongasin sen seisomasta yksin röökipaikalta.
"Oliko toi huuto hyvä vai huono juttu?" mä kysyin kulmaani kohottaen ja sytytin savukkeen.
Johnny kohautti olkiaan. "Sua ei ole pahemmin näkynyt enkun tunneilla", se totesi viileään sävyyn ja mä virnistin.
"Mä en jaksa katsella Hellettä", myönsin. "Teen vaan palveluksen meille molemmille."
"No, mulle et ainakaan", Johny protestoi. "Tiedätkö sä, miten tuskaa siellä on istua yksin?"
"Sori", mä mutisin virnistäen ja vedin tupakansavua sisälleni.

Seuraavaksi mä törmäsin enkun tuntien jälkeen Mikiin, joka pysäytti mut koulun kaappien kohdalla.
"Ei ole taas koulu innostanut?" se vinoili.
Mä kohotin kulmiani ja esitin loukkaantunutta. "Yksi pieni pizzabreikki ja mua sanotaan huonoksi oppilaaksi", mutisin.
Miki naurahti ja taputti mua lohduttavasti olalle. "Kuulitko sä jo, mitä Riki on nyt keksinyt?" se kysäisi sitten huvittuneena.
"Mitä?" mä kysyin, enkä ollut aivan varma, halusinko kuulla.
"Se suunnittelee taas glamrock-iltaa", Miki sanoi virnistäen.
Mä huokaisin ja hymyilin väkisinkin ajatukselle viime kerrasta, kun osa meidän ja Hakkarin jätkistä oli päätynyt juoksemaan stringit jalassa puistoon ja takaisin. Mä en oikein tiennyt, olisiko nyt pitänyt nauraa vai itkeä.
"Itke pois vaan", Miki sanoi ilmeisesti luettuaan mun ajatukset.
Mä huokaisin uudelleen ja me lähdettiin kävelemään musiikin luokkaan päin.

Ikkunan ulkopuolella paistoi aurinko, mutta lehdet olivat pikkuhiljaa saaneet sen kellastuneen sävynsä ja mun mielessä käväisi lapsenomainen murhe siitä, että ne taas pian kuolisivat.
Taustalla soi Beatlesien Yesterday ja mä rämpyttelin hajamielisenä kitaran sointuja muiden mukana saaden välillä osakseni outoja katseita. Luultavasti mä soitin ihan päin pérsettä, mutta en jaksanut vaivata asialla itseäni. Mä olin aivan liian ajatuksissani.

"Sä et ollut ihan messissä siellä tunnilla", Miki huomautti, kun me myöhemmin istuttiin dösässä. "Onko sulla kaikki kunnossa?"
Mä olin niin kyllästynyt siihen kysymykseen, mutta pysähdyin kuitenkin hetkeksi miettimään sitä ja nyökkäsin lopulta hieman hymyillen. "On", mä vastasin. "Paremmin kuin pitkään aikaan."

Sitten dösä pysähtyi huoltoaseman pysäkille. Me toivotettiin Mikin kanssa toisillemme hyvät päivänjatkot ja sovittiin, että nähdään taas illalla sekavissa merkeissä. Sen jälkeen mä nousin ulos auringonpaisteeseen.

*

"No, jos nyt pienet näin alkuun", Adam totesi virnistäen, kun mä avasin ulko-oven ja vilkaisin jätkän kädessä olevaa pulloa. Se, DeeDee, Riki, Miki ja Rogge astelivat sisään ja heittivät kengät eteiseen. Niillä oli kantamuksinaan täysiä muovikasseja ja pari kitaralaukkua.
"Moi, Nita", DeeDee huikkasi mun mutsipuolelle, joka nyökkäsi rennosti takaisin.
"Me lähdetään kohta baariin Ronjan kanssa", se ilmoitti. "Älkää pistäkö paikkoja páskaksi."

Mä en ollut sitä ennen saanut aivan täydellistä käsitystä siitä, mitä glamrock-ilta piti sisällään. Mutta mun epäilykset heräsivät, kun jätkät alkoivat kaivaa juomien lisäksi muovikasseista vaatteita.
"Idea on siinä, että kaikki näyttää joltain julkkikselta", DeeDee selitti. "Mun ei tarvitse tehdä muuta kun heittää hiukset silmille ja nahkarotsi päälle.."
"..ja sä olet Ramonesin basisti", mä täydensin ja jätkä virnisti.
"Ja Adam on kitaristi", se lisäsi.
"Te olette ihan tylsiä", Riki valitti heitettyään illan vaatteet niskaansa. Sillä oli revityt farkut ja valkoinen auki jätetty kauluspaita. Tupeeratut vaaleahkot hiukset, jalan ympäri sidottu silkkihuivi ja vielä hieman keskeneräinen silmämeikki saivat jätkän näyttämään lähes täydelliseltä Jimi Pääkallo-kopiolta. "Mitä siistiä tossa muka on?" se kysyi turhautuneena.
"Mä en sentään näytä muijalta", Adam huomautti ja heilautti silmille laskeutuvia hiuksiaan.
Riki vain hymähti sille huvittuneesti. Luultavasti se otti jätkän sanat kohteliaisuutena.

Mä heittäydyin sängylleni ja tarkkailin huvittuneena muiden muodonmuutosta.
Rogge veti ylleen liituraitatakin, päähänsä löysän mustan pipon ja silmiinsä puoli kiloa kajaalia, mikä teki siitä ruskeasilmäisen version Ville Valosta.
"Etkö sä meinaa olla messissä?" se kysyi vino hymy kasvoillaan vilkaistessaan mua.
"Mä harkitsen", vastasin ympäripyöreästi ja katsoin, miten Mikin vaaleita hiuksia laitettiin sekaisin ja sinisävyisiin silmiin tehtiin mustia rajauksia. Siitä oli tulossa Kurt Cobain.

"Missä muijat on?" mä kysyin sitten tavoitettuani DeeDeen katseen.
Sen suupieleen kohosi virneenpuolikas. "Niillä kestää luultavasti vielä pari tuntia laittaa omia vaatteitaan", jätkä totesi ja vilkaisi mua jokseenkin ilkikurisesti hiustensa alta. "Ei kai sulla nyt jo ole niitä ikävä?"
Mä puhalsin hiussuortuvan kasvoiltani ja hymähdin. "Ei nyt niinkään."
DeeDee katsoi mua tutkivasti.
"Mitä?" kysyin siltä toista kulmaani kohottaen.
"Mikä hélvetti me susta tehdään?" se mietti.
"Onko tää nyt tosissaan joku pakollinen juttu?" mä kysyin.
DeeDee kohautti olkiaan. "Ei", se vastasi. "Mutta kaikki muut on messissä."
Mä hymähdin huvittuneena luovutuksen merkiksi. "Hyvä on", sanoin. "Mutta mä en sitten alennu mihinkään naisten vaatteisiin."

"Tehdään siitä joku Mötley Crüen äijistä?" Riki ehdotti.
"Ei farkkuja", mä kieltäydyin jyrkästi. "Eikä nahkahousuja."
"Alice Cooper?" kuului Roggen ehdotus.
Mä meinasin jo avata suuni vastaan väittääkseni, mutta kaikkien huomio kiinnittyi DeeDeen päänpudistukseen. "Ei", jätkä totesi katsoen mua arvioiden. "Roy on ihan selkeä Dani Filth."
Dani Filth? Mä mietin hetken ja tulin siihen tulokseen, että pidin ajatuksesta. "Mulla ei ole valkoisia piilareita", huomautin kuitenkin.
"Sä et tarvitse niitä", DeeDee sanoi. "Me heitetään sulle vaan vähän maalia naamaan ja se saa riittää. Sun ei edes tarvitse vaihtaa vaatteita."

Hetken kuluttua mä katsoin itseäni peilistä ja totesin, ettei DeeDeen tekemä kasvomaalaus ollut todellakaan pahimmasta päästä. Tosin normaaliin corpse-meikkiin kuuluvasta mustasta huulipunasta mä olin kohteliaasti kieltäytynyt.
Vaatteita mun ei ollut tarvinnut vaihtaa, ainoastaan avata hiukseni ja antaa niiden hieman laskeutua kasvojen eteen.

Riki Pääkallo vihelsi, kun mä käännähdin siihen päin. "Roy, naidaanko?" se kysyi ja pörrötti hiuksiaan entisestään.
"Minkä hintainen sä olet?" mä kysyin virnistäen ja korkkasin bissen.
Riki mutristi loukkaantuneena huuliaan.
"Mitä mä kuulen?" DeeDee Ramone kysyi vinosti hymyillen. Se makasi sängyllä kädet pään taakse nostettuina. "Viedäänkö täällä toisten miehiä? Dani on mulle varattu."
"Niinkö?" Riki heilautti dramaattisesti hiuksiaan. "Hei, mulla on Kurt Cobain, enkä pelkää käyttää sitä."
"Mä en ole homo", Miki parahti kärsivän näköisenä.
Mä nauroin ja heittäydyin DeeDeen seuraksi sängylle.

Me heitettiin vielä hetken aikaa tyhmää läppää jätkien kanssa, mutta meidät keskeytti pian ovikellon sointi.
"Sieltä ne kauan kaivatut muijat taitaa saapua", Miki mutisi ja me käveltiin kaikki sen perässä eteiseen.

Oven avauduttua mä kohotin yllättyneenä kulmiani. Dina näytti pitkälti omalta itseltään, tosin reilusti huolellisemmin meikattuna ja hiukset tavallista laitetumman näköisinä. Lisäksi sillä oli yllään sukkahousujen ja korkokenkien lisäksi vain pitkä t-paita.
"Mikä sä muka yrität olla?" Riki kysyi, kun Dina asteli ensimmäisenä sisään. "Joku random húora?"
"Debbie Harry", se totesi vilkaisten Rikiä loukkaantuneena, mutta kiinnitti sitten huomionsa DeeDeen katseeseen, joka mittaili muijaa laskelmoivasti päästä varpaisiin.
"Sä näytät hyvältä", jätkä totesi hymynkare suupielessään. Dinan kasvoille kohosi kevyt puna ja mä tiesin, kenen kanssa se viettäisi tämän yön.

Seuraavaksi kiinnitin huomioni Aneen, joka ei todellakaan näyttänyt omalta itseltään. Se oli aivan selkeä kopio Nancy Spungenista. Kiharainen blondi peruukki ja järjettömän vahvat rajaukset niin silmissä kuin huulissakin saivat myös Anen näyttämään jokseenkin húorahtavalta, unohtamatta tietenkään sitä, että pitkän aukinaisen nahkarotsin alla oli jokin melko olematon musta pitsinen vaatekappale.
Adam ja Miki vihelsivät ja saivat Anelta vastaukseksi leveän hymyn.

Viimeisenä mä käännyin kohti Chezaa ja jäin tietenkin tuijottamaan sitä suu auki.
Muijan iho oli vielä tavallistakin valkeampi ja huulet kirkkaan punaiset. Sen silmiin oli vedetty huolelliset rajaukset. Mustat hiukset olivat kiiltävät ja hieman kiharoilla. Cheza oli aivan uskomattoman kaunis. Jostain syystä sillä oli kuitenkin yllään pitkä musta takki, mitä se ei ottanut pois edes sisään astuessaan, kuten ei myöskään piikkikorkoisia bootsejaan.
"Mä näytän ihan stripparilta", Cheza totesi irvistäen vedettyään oven kiinni.
"Sun kuuluu näyttää stripparilta", Dina huomautti. "Sä olet Dita Von Teese."
"Uskokaa vaan, että me hieman kerättiin katseita tuolla kadulla", Ane totesi huvittuneena istuutuessaan nojatuoliin.
"Joku äijä melkein ajoi kolarin meidän kohdalla", Chezakin virnisti.
Mä katselin sitä ja mulle tuli pakottava tarve riisua takki sen yltä.

"Mennäänkö alakertaan?" Adam ehdotti mua vilkaistuaan. "Sun porukat on varmaan jo lähteneet?"
"Eiköhän", mä totesin olkiani kohauttaen.

*

Mä sadattelin edelleen mielessäni sitä, että olin suostunut Dinan ehdotukseen ja pukeutunut maailman tunnetuimmaksi strippariksi. Mua inhotti ajatus siitä, että mustan takin alla mulla oli hyvin lyhyt skottiruutuhame, musta korsettitoppi ja kaiken lisäksi verkkokankaiset stay up-sukat. Mä näytin korkeatasoiselta húoralta suoraan Tallinnasta.

Me istuttiin alakerran nahkasohvilla ja juotiin bisseä. Miki ja DeeDee vetivät kitaroilla jotain omaa versiota Iron Maidenin Trooperista.
"Kelatkaa", Dina sanoi hyväntuulisena. "Kerrankin meillä on suunnilleen koko perus porukka kasassa."
"Kasassa nimenomaan", Rogge mutisi. "Nää sohvat ei selkeästi ole yhdeksän istuttavia."
"On ne", Roy vakuutti virnistäen. "Tosin ei ihan viiden jätkän, kolmen muijan, kahden kitaran ja yhden drag queenin."
"Hei", Riki sanoi muka loukkaantuneena. "Älkää epäilkö mun naisellisuutta."
Mä hymähdin huvittuneena ja korkkasin toisen oluen.

"Mä menen kessulle", vieressä istuva Roy kumartui kuiskaamaan ja sen silkinsileät hiukset valahtivat hieman kasvoille. "Tuletko sä?"
Mä katsoin jätkän tummansinivihreisiin silmiin ja nyökkäsin sitten.

"Mihin te menette?" Adam kysyi, kun me käveltiin kohti ulko-ovea.
"Naimaan", mä vakuutin yksinkertaisesti ja kävelin korollisten bootsieni kanssa pihalle.
Roy virnisti mulle kiskaistessaan oven kiinni. "Ai, mennään vai?"
Mä sytytin röökin ja nojasin seinään katsoen jätkää ilkikurisesti. "Ei vielä", totesin yksinkertaisesti.
"Etkö sä edes haluaisi ottaa tota takkia pois?" Roy kysyi nojautuen lähemmäs mua. Se otti mun röökistä tulta omaansa ja antoi samalla kätensä kulkea kevyesti mun ristiselällä.
Mä naurahdin hieman. "Sulla oli joku taka-ajatus", tuhahdin huvittuneena. "Mä arvasin."
"Etkä arvannut", Roy sanoi itsetietoinen virne äänessään ja hengitti lämmintä ilmaa mun kaulalle. "Mulla ei ole ikinä taka-ajatuksia. Mä olen täysi enkeli."
Mun mieltä pyyhkäisi huvittuneisuus. "Uskotko sä edes enkeleihin?"
"En", Roy vastasi ja sen hampaat käväisivät leikitellen mun iholla. "Vain suhun."

Samassa mä kiroilin taas hiljaa puhelimen soidessa aivan väärällä hetkellä. Soittajan nimen nähdessäni mä kuitenkin yllätyin iloisesti.
"Moi, Jere", vastasin hymyillen.
"Moi", kuului tuttu ääni puhelimesta. "Mitäs serkkutyttö?"
"Hyvää", mä vastasin ja vilkaisin Royta, joka oli ottanut pari askelta taaksepäin ja kohotti nyt kysyvästi kulmiaan. "Mitä sulle?"
"Ihan jees. Me muutetaan Meijun kanssa yhteen parin kuukauden päästä", Jere kertoi.
"Niinkö?" mä kysyin yllättyneenä. "Loistavaa."
"Joo", serkkupoika naurahti. "Mutta milloin te olette taas tulossa tänne?"
"Mä en tiedä", vastasin mietteliäänä. "Toivottavasti taas kohta."
"Niin mäkin toivon", Jere sanoi. "Meillä on ikävä."
Mä hymyilin puhelimelle. "Niin mullakin. Mutta soitellaan taas joku päivä."
"Joo. Kerro DeeDeelle terveiset."
"Mä kerron", lupasin. "Kerro säkin kaikille."
"Aina", Jere sanoi ja sen äänestä kuuli pikkupoikamaisen virneen.

Mä lopetin puhelun ja nostin katseeni Royyn, joka tumppasi juuri tupakkansa ja asteli ovesta sisälle. Ihmeissäni mä rypistin hieman kulmiani, vedin itsekin viimeiset savut ja kävelin takaisin pieneen takkahuoneeseen, missä Riki esitti yrittävänsä iskeä Mikiä, joka näytti kärsivältä. Loput porukasta nauroivat ja heittivät jotain samankaltaista läppää. Jotenkin pöydälle oli taas ilmestynyt lisää tyhjiä pulloja.

"Rampe", mä huikkasin hymyillen. "Jere lähetti terveisiä."
Veli virnisti mulle leveästi keskeyttämättä kitaran rämpyttämistä.

Mä, Dina ja Ane siirryttiin lattialle istumaan ja aloitettiin kolmestaan juomapeli samalla kun kuunneltiin, miten DeeDee ja Miki soittivat edelleen kitaroita, ja miten Riki, Adam ja Rogge väittelivät äänekkäästi jostain ja vitunhomottelivat toisiaan. Jotain kuitenkin oli vialla, sen mä tajusin kun huomasin yhden äänen puuttuvan keskustelusta. Mä nostin katseeni Royyn, joka tuijotteli poissaolevana vastapäistä seinää ja kumosi salmaripullon sisältöä hyvää tahtia kurkkuunsa. Se ei vilkaissutkaan muhun.

"Cheza, sä juot", Dina ilmoitti iloisesti.
Mä otin poissaolevana pitkän huikan bisseä ja katsoin edelleen Royyn. "Pelatkaa vähän aikaa kahdestaan", sanoin hiljaa ja kävelin jätkän luo.
Roy ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota ennen kuin istuin sen viereen. Siinä vaiheessa se nousi ylös ja lähti sanaakaan sanomatta astelemaan rappusia yläkertaan.
Mua alkoi ihan tosissaan jo ärsyttää. Join loput juomastani yhdellä huikalla ja lähdin perään. "Mikä hélvetti sua vaivaa?" kysyin pysäytettyäni Royn niiden yläkerran olohuoneessa.
"Kuka víttu on Jere?" se kysyi sitten suoraan.
Mä pudistin epäuskoisesti päätäni ja mua alkoi vítuttaa vielä enemmän. "Mitä väliä sillä on?" kysyin. "Etkö sä luota muhun?"
Roy oli hetken hiljaa ja nosti sitten viimein ilmeettömänä katseensa mun silmiin. "Ehkä mun ei ainakaan pitäisi, kun sä et edes uskalla vastata mun kysymyksiin."
Mä tuhahdin turhautuneena. "Onko sun pakko olla noin lapsellinen?"
"Niinpä", Roy sanoi ivallisesti ja astui askeleen kauemmas musta. "Mä olen lapsellinen ja idiootti ja täysin sokea, kun en edes huomaa, mitä sä teet mun selän takana."
"Mä mitään tee!" korotin ääntäni huomattavasti. Mulla alkoi todella mennä hermot. "Sä olet yksi vítun vainoharhainen idiootti!"
"Joo, niin olenkin!" Roy huusi takaisin. "Mene sä vaan sen Jeren luokse!"
"Jere on mun serkku", mä tuhahdin viimein turhautuneena ja meidän välille laskeutui hetkellinen hiljaisuus.
Roy laski katseensa, mutta pian se kuitenkin nosti sen takaisin muhun, kasvot edelleen ilmeettöminä. "No aha", se tuhahti sitten, edelleen riitaa haastaen. "Sä et sitten olisi voinut sanoa sitä yhtään aikaisemmin?"

"Mennään sun huoneeseen", mä sanoin neutraalisti, kun kuulin, että meidän huuto oli selkeästi kantautunut alakertaan saakka ja siellä oli täysin hiljaista.
Heti oven sulkeuduttua mä ja Roy katsottiin taas vihaisina toisiamme.
"Sä et luota muhun", mä sanoin itsepäisesti.
"Luotatko sä muka muhun?" Roy kysyi äkkiä.
Mä avasin suuni vastatakseni, mutta laskin sitten äkkiä katseeni jätkän kasvoista.
"Niin mä vähän arvelinkin", se totesi kylmästi. "Sä olisit ollut tossa tilanteessa ihan samanlainen kuin mä."
"Enkä olisi", mä tiuskaisin takaisin. "Mä en ole noin mustasukkainen!"
"Víttu, mä en ole mustasukkainen", Roy ärähti ja astui askeleen lähemmäs mua.
"Olethan", mä sanoin ja sain sitten kieron ideanpoikasen. Nopeasti avasin mustan takin napit ja annoin sen valahtaa lattialle.
Roy jäi katsomaan mua hetkeksi, mutta nosti itsepäisesti katseensa takaisin mun silmiin. "Nytkö sä rupeat vielä húoraamaankin?" se kysyi toista kulmaansa kohottaen.
Mun sisällä kiehahti taas viha, mutta pidin ilmeeni tavallisena. "Joo, mä taidan tästä lähteä naimaan serkkuani."
"Mistä vítusta mä olisin voinut tietää, että se oli sun serkku!?" Roy huusi ja koko sen olemus säteili tulikuumaa vihaa.
Mä purin hampaani tiiviisti yhteen. Roy oli vihaisena raivostuttava.. ja hélvetin seksikäs.
"Vítun idiootti", tuhahdin. "Kannattaa ensi kerralla ottaa asioista selvää."
Royn ajatukset taisivat kulkea samaa rataa kuin munkin, sillä siinä samassa se kaatoi mut väkivaltaisesti sängylle ja tukki mun suun omallaan. Mä provosoin jätkää vielä enemmän raapimalla ja puremalla sitä. Samalla me revittiin toistemme vaatteita pois ja mä olin melko varma, että jos joku olisi nähnyt meidät, se olisi myös nähnyt meistä nousevat liekit.
Nopein liikkein mä avasin jätkän housuista niittivyön ja kietaisin sen toisella kädellä Royn kaulan ympärille niin tiukalle, että varmasti tuntui. Se pysähtyi hetkeksi katsomaan mua silmiin ja siinä samassa ojensi kätensä vasemmalle. Roy otti pöydältä jotain metallista. Käsiraudat.

*

Se oli ehkä yksi mun elämän parhaista öistä koskaan. Mutta ei ollut mitenkään epäselvää, että sovintoseksistä se oli kaukana. Ensinnäkin me meinattiin hajottaa koko sänky, toiseksi Cheza teki asian hélvetin selväksi lähtemällä keskellä yötä himaan. Se ei vaikuttanut enää ihan niin vihaiselta, sillä se suuteli mua ja toivotti hyvää yötä, mutta muistutti, ettei tää ollut tällä hoidettu.

"Avaa se ovi, Miki! Mulla on vítun paha olo!"
"Mä olen páskalla!"
"Pää kiinni, vítun runkkarit! Mulla on hedari!"
"Mä yritän nukkua!"
"Päästäkää nyt sáatana se jätkä vessaan jos ette halua siivota sen laattoja!"
Näihin huutoihin mä heräsin aamulla ja heti ensimmäisenä kaduin sitä, että olin antanut kaikkien jäädä yöksi. Valittaminen ei kuitenkaan auttanut, joten mä raahasin itseni väkisin ylös sängystä ja avasin ärtyneenä huoneeni oven.
Riki puhui norjaa meidän vessanpöntölle ja mä tuhahdin kävellen sulkemaan vessan oven. Tämän jälkeen suunnistin unisena olohuoneen kautta keittiöön. Rogge nukkui sohvalla, Adam istui pöydän ääressä ja söi muroja hyvällä ruokahalulla, Dina oli ottanut vapaudekseen keittää kahvia, DeeDee ja Ane istuivat terassilla röökillä..
"Huomenta", Dina toivotti aurinkoisesti hymyillen.
"Huomenta", vastasin virnistäen ja totesin mielessäni, että muija oli varmasti yhtä saaneen näköinen kuin mäkin.
Mä vilkaisin kelloa ja rypistin hieman kulmiani. Puoli yksitoista. Mikä víttu näitä ihmisiä vaivasi?
Hitaasti päätäni pudistellen liityin DeeDeen ja Anen seuraan.

*

Mä olin yksin himassa siihen asti, kunnes puolilta päivin Rampe avasi oven ja sanaakaan sanomatta asteli suihkuun. Mä tuhahdin itsekseni, join kahvini loppuun ja tyrkkäsin sitten kupin tiskikoneeseen.

Rampe ilmestyi pian meidän wc-kylpyhuoneen ovelle suihkunraikkaana, pyyhe lanteille kietaistuna ja vesipisaroita lattialle valuttaen. "Sulla ja Roylla oli aika kiihkeä keskustelu eilen", se kettuili.
"Joo, niin varmaan sulla ja Rikilläkin."
"Niin olikin", veli virnisti huolettomasti olkiaan kohauttaen. "Mistä sä tiesit?"
"Mulla on varmaan jotain telepaattisia kykyjä", tuhahdin silmiäni pyöräyttäen.
Rampe pesi juuri hampaitaan. Se sylkäisi valkoista vaahtoa lavuaariin ja nosti sitten katseensa muhun. "Teletapit on täysin kyvyttömiä", se huomautti tyynesti.
Mä huokaisin raskaasti. "Rampe.. Telepaatti, ei teletappi."
"Miten vain", jätkä sanoi välinpitämättömästi ja kääntyi huuhtelemaan suunsa. "Me mennään muuten Adamille juomaan", se ilmoitti sitten pyyhkäisten suupielensä kämmenselkään.
Mä kohotin kulmiani. "Monelta?"
"Nyt."

Niin mä sitten vaihdoin vaatteeni ennätysvauhdilla, otin mukaan kaiken tarpeellisen ja suunnistin hieman Rampen jäljessä läheiselle liikenneympyrälle, mistä Royn ja sen mutsin oli tarkoitus tulla hakemaan meidät Alkoon.

Pian harmaa Peugeot kaasutti tietä pitkin laitonta vauhtia ja pysähtyi tyylikkäästi meidän kohdalle.
"Hypätkää kyytiin", pelkääjän paikalla istuva Nita huikkasi avoimesta ikkunasta ja nyökkäsi takapenkille.
Roy avasi oven. "Täällä on vähän täyttä kun Tomikin on messissä", se huomautti mulle. "Ja mä otan mielummin sut syliin kuin DeeDeen."

Se automatka oli kaikkea muuta kuin hiljainen.
"Onko meillä mitään safkaa himassa?" Nita huikkasi kysymyksensä etupenkiltä Roylle samalla kun Tomi selosti kovaan ääneen DeeDeelle siitä, miten linnassa kannattaa käydä suihkussa.
"Ei pahemmin", Roy vastasi. "Rico toi taas sen tavallisen hätävaran."
"Röökiä, kahvia ja leipää", Ronja tuhahti kuskin paikalta.
"Víttu, että se on turha jätkä", Nita totesi ärtyneenä. "Ammutaan se. Eihän se osaa käydä edes kaupassa."
"Ei kun hirtetään se kiveksistään kattoon", Roy ehdotti. "Tarvitaan vaan köyttä ja.."
"Roy, pää kiinni", Ronja keskeytti huvittuneena. "Nyt menee vähän yli."
Se pisti radion päälle. "Viisaus ei asu meissä.." lauloi Toni Wirtanen. Ronja löi käden otsalleen, mutta mä, Nita, Roy, Rampe ja Tomi laulettiin täysillä mukana koko matka ostarin parkkipaikalle asti.

Vielä siinäkään vaiheessa kun mä, Roy ja Rampe saavuttiin juomiemme kanssa Adamille ei mulla ollut aavistustakaan, että se ilta tulisi muuttamaan kaiken. Muu porukka oli joko jo aloitellut tai ollut muuten vain lärvit edellisestä illasta asti. Joka tapauksessa Adam seisoi farkut jalassa suihkun alla, Rogge kuvasi sitä puhelimellaan ja Dina vinkui ovella, että sen oli pakko päästä vessaan. Rampe aloitti juomispelin Mikin kanssa ja myöskin pöydän ääressä istuva Mirri katsoi niitä hymyillen. Kaikki oli siis meidän mittakaavassa melko normaalisti.
Mä ja Roy vilkaistiin toisiamme ja sanattoman sopimuksen johdosta korkattiin viinapullot ja siirryttiin parvekkeelle.

Nautinnollisesti mä sytytin röökin ja nojauduin kaiteeseen lempeän tuulenvireen tuntien. Loppukesästä illat alkoivat jo viilentyä, mutta päivät olivat edelleen lämpimiä ja kauniita.
Roy tuli mun vierelle puhaltaen savuvanan ilmaan. "Mitä sä mietit?"
"Sua", mä vastasin hymähtäen ja katselin taivaalle. "Mitä muutakaan?"
Tunsin lämpimän, kevyen kosketuksen olkapäälläni. "Onko se hyvä vai huono asia?"
Mä kohautin olkiani ja käännyin jätkää kohti. "Ehkä vähän molempia."
"Cheza.." Roy aloitti hiljaa, mutta mä nostin sormeni sen huulille hiljaisuuden merkiksi.
"Nautitaan nyt vaan tästä illasta, jooko?" kuiskasin hieman hymyillen.
"Okei", Roy sanoi katse vakavana. "Mutta mä vaan halusin sanoa.."

Mutta se ei ehtinyt. Ei vielä silloin.
"DeeDeellä on asiaa!" kuului Mikin huuto sisältä.
Mä katsoin Royyn. Se huokaisi, antoi sitten hymyn kohota suupieleensä ja avasi parvekkeen oven.

Sisätiloihin astuessani rypistin hieman kulmiani. Kaikki odottivat kuolemanhiljaisina, kuten aina. Mutta Rampea katsoessani mä huomasin kai jotain enemmän kuin muut. Se seisoi selkä niin suorassa ja kasvot niin ilmeettöminä, että tän oli pakko olla vakava juttu. Ja aivan pienen hetken, Rampen vilkaistessa mua olisin vaikka voinut vannoa, että sen teräksenharmaissa silmissä oli kipua.
Silti mä en tainnut olla ainoa, joka pisti jotain merkille, sillä Roy otti jotenkin vaistomaisesti mun käden omaansa. Hetken aikaa ne katsoivat toisiaan silmiin, Rampe ja Roy. Enkä mä ole ehkä koskaan nähnyt sellaista yhteyttä kenenkään välillä. Roy nyökkäsi lähes huomaamattomasti. Ja mun veli vastasi eleeseen.

"Viikon päästä perjantaina", Rampe puhui hyvin rauhalliseen sävyyn, eikä sen ääni tärissyt vähääkään. "Geo tulee puistoon trumalaisten kanssa. Siitä tulee isoin juttu koskaan ja porukkaa tullaan tappamaan. Moottoritien sillan tapahtumat ei tule olemaan mitään tähän verrattuna. Meillä on nyt viikko aikaa valmistautua. Ja", jätkä lisäsi lopuksi aivan yhtä vakaasti. "jos mä kuolen, niin Kantsun seuraava jengipomo on Roy Sirén."
Rampen lopetettua oli muutaman sekunnin niin hiljaista, että mä kuulin omat sydämenlyöntini. Sitten Miki veti raskaasti henkeä, Adam puristi kätensä nyrkkiin, Rogge painoi kasvot käsiinsä ja Riki ja Mirri kääntyivät tuijottamaan Royta, joka oli laskenut katseensa pois musta. Mä en pystynyt siinä shokissa tekemään muuta kuin kohottamaan tärisevin käsin pullon huulilleni. Mutta Dina purskahti itkuun ja syöksyi halaamaan Rampea.. ja aivan yhtäkkiä suuteli sitä.

Me tuijotettiin kaikki järkyttyneinä niitä. Dina taisi kuitenkin olla reaktiostaan itse vielä järkyttyneempi, sillä irrottauduttuaan se punastui rajusti ja perääntyi pari askelta. Jopa Rampe tuijotti Dinaa hetken jokseenkin hämmentyneenä, mutta virnisti sitten muijalle ilkikurisesti ja kääntyi meitä muita kohti.
"Niin kuin mä olin sanomassa", mun veli hymähti. "jokainen valmistautuu niin kuin itse tykkää. Mutta tää voi olla meidän viimeinen yhteinen ilta", se jatkoi kovan jätkän ilme kasvoillaan. "Eletään se täysillä."

Kaikki kohottivat kunnioittavina pullojaan ja kilistivät niitä. Ja vasta tässä vaiheessa mä tajusin jotain ja käännähdin Royta kohti. "Sä tiesit tästä", sihahdin.
Jätkä katsoi mua vakavana ja nyökkäsi.
"Sä et kertonut mulle mitään?" mä mutisin epäuskoisena ja otin askeleen kauemmas irrottaen otteeni Royn kädestä.
"Mä lupasin DeeDeelle", se sanoi ja katsoi mua edelleen totisena silmiin.
Mä vedin syvään henkeä, kohotin taas pullon huulilleni ja join kitkerästä mausta välittämättä. Ja silti Royta taas katsoessani mä olin vieläkin täysin avuton ja neuvoton.
Se kuitenkin kietoi kätensä mun ympärille ja sen lämmin vartalo hengitti rauhallisesti. "Mä rakastan sua, Cheza", Roy kuiskasi taas kerran käheällä äänellä niin hiljaa, että se olisi voinut olla vain tuulen henkäys hiuksissa. "Älä ikinä jätä mua."
Mä painoin silmät kiinni ja hengitin jätkän kevyttä tupakansekaista tuoksua. Hélvetti, kuinka paljon mä olisin halunnut vastata, että rakastin sitä ja luvata sille vaikka koko elämäni. Mutta mä en saanut suutani auki Barren viimeisiin sanoihin. En vain saanut. Sen sijaan mä huokaisin hiljaa. "En mä aio jättää sua." Ja Royn silmiin katsoessani mä tiesin ja se tiesi, että mun ei olisi pitänyt sanoa niin. Jätkä kuitenkin suuteli mua hiljaa, käänsi sitten päänsä pois ja liittyi Rampen ja Mikin juomispeliin.

*

Mua vítutti. Vítutti aivan hélvetisti. Mä en voinut olla vihainen Chezalle, mutta mun fiilis oli aivan hélvetin rikkinäinen. Ehkä mä olin luullut, että pystyisin pakottaa muijan rakastamaan mua. Mutta en mä pystynyt.

"Roy, 10 huikkaa", Rampe sanoi.
Mä nostin tottelevaisesti viinapullon huulilleni ja join irvistelemättä vaaditun määrän.
"Sä taidat mennä tänään pöydän alle", Miki sanoi myötätuntoisesti virnistäen.
"Sä menet ennen mua", totesin neutraalisti. Mua ei joisi tänään kukaan pöydän alle, paitsi ehkä mä itse.
"Voi olla", Miki vastasi sävyisästi ja otti pelikortin lupaamat 13 huikkaa virolaista viinaa.

"Roy", jätkä sammalsi jonkin ajan kuluttua. "Tule käymään mun kanssa röökillä."
Mä menin. Kiskoin savuja lähes väkivaltaisesti ja join välillä pullosta niin paljon, että kurkkua poltteli. Sellainen lempeä kesäilta ei vastannut mun mielialaa, ei ollenkaan.
"Roy", Miki sanoi ja lievästä huojumisestaan huolimatta katsoi mua yllättävän selvän oloisena.
Mä vain kohotin kulmiani.
"Halusin vaan, että sä tiedät.. Mä olen aina seisonut DeeDeen takana. Jos susta tulee johtaja, niin mä olen valmis turvaamaan sun selustan."
Mikin sanat lämmittivät mun mieltä yllättävän paljon. Mä nyökkäsin sille vakavan kiitollisuudenosoitukseni ja kävelin sitten takaisin sisälle.

Meni pari sekuntia tai monta tuntia. Mun ajantaju oli kadonnut. Lattia tuntui heiluvan ja huone pyöri silmissä. Mä halusin kertoa Chezalle, että rakastin sitä.. Mä halusin kertoa, etten välittänyt vaikka se ei tuntisikaan samoin.. Mutta en löytänyt Chezaa mistään.
Yhtäkkiä siro käsi tarttui mun omaani ja talutti eteisestä Adamin huoneeseen. Cheza? Mä kuljetin käsiäni muijan hoikkaa vartaloa pitkin ja suutelin sitä sängyllä.. Se ei tuoksunut Chezalta.. Eikä se tuntunut Chezalta.. Mutta sen oli oltava Cheza.
Ovi avautui jossain kaukana. Muija naurahti hiljaa mun korvaan, eikä se kuulostanut Chezalta. Mielessä kävi myös, miksi sen silmät yhtäkkiä näyttivät vaihtaneen väriä kirkkaasta vihreästä pehmeänruskeaan..
"Roy, mitä víttua!?" kuului Adamin ääni ovelta.
Mä kierähdin ympäri sängyllä ja näin Chezan, joka seisoi oviaukossa ja tuijotti mua lasittunein silmin. Edelleen sekavana mä vilkaisin Mirriä, joka makasi mun vieressä sängyllä ja katsoi ovelle kulmiaan kohottaen.

Kesti pari sekuntia ennen kuin mä tajusin, mitä oli tapahtunut ja hypähdin seisomaan. Maa huojui edelleen ja mä melkein horjahdin kaappia päin. Mutta mun silmät näkivät vain Chezan, jonka kasvoilla oli kylmä ilmeettömyys. Se astui pari askelta taaksepäin. Avuttomana mä ojensin käteni sitä kohti.
"Älä koske muhun!" muija sihahti.
"Se oli vahinko.." mä aloitin hiljaa ja laskin käden onnettomana sivulleni.
"Ei", Cheza sanoi jäätävästi. "Sä olit vahinko." Sitten se käänsi mulle selkänsä ja lähti.
Mä romahdin lattialle ja jäin vain tuijottamaan käsiäni. Sillä hetkellä valtavasta humalatilasta huolimatta mä vihasin itseäni enemmän kuin koskaan ennen.
Mirrin olinpaikkaa en tiennyt eikä mua todellakaan kiinnostanut, mutta jotenkin etäisesti mä tiedostin ovella seisovan Adamin, joka katsoi mua päätään hitaasti pudistellen ja huokaisi. "Tervetuloa hélvettin, Roy", se kuiskasi surullisesti. "Tällaiset bileet täällä on." Ja sitten Adamkin jätti mut yksin lattialle.

*

Mun muistikuvat siitä illasta pettivät hyvin nopeasti. Mä join niin paljon kuin pystyin ja enemmänkin. Yksityiskohdat jäivät hämärään siihen asti, kunnes mä löysin itseni tuijottamasta omaa oksennustani vessanpöntössä. Oli pimeää.

"Sun pitäisi puhua Royn kanssa", kuului Rampen rauhallinen ääni jostain yläpuolelta.
"Mulla ei ole sille mitään sanottavaa", mä kuiskasin kasvoilla roikkuviin hiuksiini.
"Sillä saattaa olla sulle", mun veli huomautti.
Mä aloin pikkuhiljaa hahmottaa olinpaikkaani, vaikka muuta valoa ei ollut kuin viereisen huoneen ikkunasta loistava valkea katulamppu, jonka säteet kimaltelivat meidän vessan kaakelilattiassa. Mä olin polvillani lattialla ja Rampe seisoi vieressä katsellen mua ylhäältäpäin tutkivasti. Mä en ollut koskaan tuntenut itseäni niin mitättömäksi.
"Mua ei kiinnosta", totesin itsepäisesti ja laskin toisen käteni vaistomaisesti tunnustelemaan lattiaa, tavoittaen pian viileän lasipullon.
"Kyllä sua kiinnostaa", Rampe totesi rauhallisesti ja istui mun viereen, seinään nojaten.
Mielessä välähteli heikkoja muistikuvia kuluneesta illasta, mutta yksi oli syöpynyt mun mieleen lähtemättömänä. Roy ja Mirri makaamassa Adamin sängyssä. Hirveästä olostani huolimatta mä nostin itsepäisesti pullon huulilleni, enkä edes tuntenut viinan makua kurkussani.

Mulla ei ollut juuri muistikuvia Barren kuoleman jälkeisistä päivistä.. ei varmaan viikkojen ajalta. Mutta mä saatoin kuvitella sen olleen samanlaista kuin mun seuraavat päivät. Ainoa ero vain, että ne päivät mä muistin loppuelämäni ajan.

Sunnuntaiaamu nousi viileänä ja tunteettomana. Mä sen sijaan en noussut, vaan jäin sänkyyni makaamaan ja tuijottamaan seinää. Ajatuksia oli paljon ja liian vähän. Mä en tuntenut mitään ja samaan aikaan meinasin hajota palasiksi pelkästä kivusta.
Viime aikojen muistot pyörivät mielessä kuin videofilmi, joka aina päättyi siihen tuskaa tuottavaan kuvaan Roysta ja Mirristä. Sen jälkeen Rampe istui mun vierellä vessan lattialla, enkä mä ollut siitä huolimatta koskaan ollut niin yksin.
Barren kuolema oli pahin asia, mitä mulle oli siihen mennessä tapahtunut. Se oli satuttanut niin paljon, etten mä edes löytänyt sanoja sellaiselle kivulle. Mutta mulla oli ollut Rampe, jota Barren menettäminen repi yhtä lailla palasiksi, ja muitakin. Tällä kertaa mulla ei ollut ketään, joka ymmärtäisi kaiken. Kukaan muu ei ollut menettänyt Royta. Mutta mä olin.

Mun päähän sattui ja silmissä tanssi pieniä valopisteitä. Pitäisi ehkä hakea särkylääkettä? Mutta ennen kuin mä olin jaksanut liikauttaa sormeanikaan, mielessä heräsi kysymys: Miksi?
En mä tarvinnut mitään niin kovasti, että jaksaisin liikkua siitä. En tuntenut nälkää. Aikakin oli kadonnut.

"Cheza?" kuului Rampen ääni ja se avasi oven.
Mä en jaksanut avata suutani vastaukseen.
"Mitä sä vielä täällä teet? Kello on jo jotain kuusi illalla."
Sain kohautettua toista olkapäätäni hieman merkiksi siitä, että kuuntelin.
Rampe seisoi hetken aikaa oviaukossa. Mä tunsin sen terässilmien katseen. Sitten se huokaisi. "Cheza hei. Sulla on vaikeeta nyt. Mutta ei se meinaa, ettetkö sä voisi olla.."
"Mä en ole onnellinen, Rampe", sanoin hyvin hiljaa. Mun ääni oli järkyttävän ohut ja käheä, niin kuin en olisi puhunut viikkoon. "Mä en ole edes uskottava."
Mun veli oli hetken hiljaa. Sitten sen askeleet kulkivat lattian poikki ja mä tunsin painon sängylläni, vaikka olin selkä siihen päin. "Kyllä sä olet", Rampe vakuutti ja veti peittoa paremmin mun päälle. "Sä olet aina ollut." Sitten se nousi taas ylös.

Ja oven sulkeuduttua mun kasvoilla valuivat lämpimän kivun kyyneleet

*

Mä olin kerran ampunut kännissä Ricoa käsiaseella jalkaan. Se oli joutunut sairaalaan ja mutsi oli melkein lähettänyt mut takaisin laitokseen. Mä olin hakannut rystyseni verille monta kertaa seuraavana päivänä. Mutta se fiilis ei ollut vielä mitään verrattuna sunnuntain moraaliseen krapulaan.
Mä olin pettänyt Chezaa. Se oli ollut pelkkä vahinko ja väärinkäsitys. Mutta mun sisintä repi tieto siitä, ettei Cheza ehkä koskaan antaisi sitä väärinkäsitystä anteeksi.

Miki soitti mulle sinä päivänä pari kertaa. Mutta mä en yksinkertaisesti jaksanut vastata. Mutsi ja Nita varmaan olettivat, että mä olin kipeä kun vain makasin koko päivän sängyssä. Mua ei kiinnostanut raahautua ulos. Ja vaikka olisinkin saanut tilaisuuden, mä en olisi pystynyt näkemään Chezaa. Se oli ollut mun enkeli.. ja mä olin repinyt siltä siivet irti.

Koko seuraavan yön mä makasin sängyssäni pystymättä edes nukkumaan. Ja aikaisen maanantaiaamun heikko valo paistoi säälimättömänä sisään ikkunasta, johon mä en ollut jaksanut nousta vetämään verhoja.
Sekin toi vain mieleen Chezan, joka oli kerran läheisellä hiekkatiellä siinä samassa aamuyön valaistuksessa näyttänyt ihan metsäkeijulta.

Moment of silence - blackened my eyes
Come through your dreams - voices from beyond
Call your name - envoke your pain

Guardian angel sleep - tears in their eyes
Deep from the darkness - the shadows arrives
While the wall of glasses reaches the sky
See the death in your eyes

I feel how my strength is growing
I wait for the dawn to come
The earth of mankind is bleeding
For the last sentence of mortal life

Emptiness, fear and despair
Shadows move where light should be
Feel and see this dying world
Through demon eyes I cry - cry!
Through demon eyes I die - die!

By life betrayed to endless sleep
To live without a dream
Once stands straight with faith and pride
Now drenched in blood I lay

Dark dreams of the past, calling back to me
Shadows that embrace me, with wings of frozen fear
Hear the silent whispers, which makes my dream come true

Feel the darkest velvet, breath between the dreams
When the veil of death covers up your mind
Once again the path of dark painted in blood
Kill or be killed, live for the ancient ones

Guardian angel found their end
As blood rains from the sky
Demons on the ancient world
Sacrifice their soul
Across the waves the dragons fly
Bringing the evil sight
See the fearsome death
Reflecting in your eyes

Sinä aamuna mä kuitenkin pakotin itseni sängystä ylös ja suunnistin juuri mitään ajattelematta aamun aikaisimmalla dösällä mun ja Rikin tulevalle duunipaikalle.
Me saatiin kuulla työnkuvamme ja heti ensimmäisenä meidät käskettiin ajamaan hotellin nurmikko.

Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mikä sai mun mielialan vain entistä katkerammaksi.
Me tehtiin ensimmäiset pari tuntia työtä poikkeuksellisen hiljaisina ja vaihdettiin vain pakolliset sanat. Mä en voinut syyttää jätkää siitä, jos se oli mulle vihainen.

Lounastauon koittaessa me sammutettiin ruohonleikkurit ja käveltiin röökipaikalle.
Mä kaivoin askista tupakan ja jäin sitten kaivelemaan tyhjiä taskujani turhautuneena. Mutta rööki syttyi jo ennen kuin mä olin ehtinyt alkaa kiroamaan sitä, etten ollut ottanut tulta mukaan. Siirsin hitaasti katseeni stenkkua pitelevästä kädestä Rikin kasvoihin. Sen silmissä oli jotain.. ei vihaa, vaan enemmänkin myötätuntoa.
"Älä katso mua noin", mä yritin ärähtää, mutta se kuulosti enemmänkin hiljaiselta pyynnöltä.
"Miten?" Riki kysyi.
"Noin.. säälivästi", mä tuhahdin inhoten. "Mä en tarvitse mitään armopaloja."
Rikin ilme ei muuttunut. Mua otti päähän todella pahasti. Miksi se ei voinut olla vihainen? Olisi vaikka ennemminkin lyönyt mua. Toivoin, että joku edes olisi tehnyt niin, sillä mä ansaitsisin sen.
"Sä petit Chezaa", jätkä sanoi hiljaa ja mä tunsin sisälläni jotain, mikä sattui enemmän kuin se, jos mut olisi hakattu teholle. "Mä en sääli sua siksi, että sulla on páska fiilis", Riki jatkoi. "Mä säälin sua siksi, että tunnen sen muijan. Ja ennemmin tai myöhemmin se vielä tappaa sut."
Mä huokaisin ja laskin katseeni. "Hyvä", mutisin hiljaa. "Saakin tappaa."
Rikin ilme muuttui nyt myötätuntoisesta enemmänkin kunnioittavaksi. "Mä ihmettelin ensin", se sanoi. "miksi DeeDee valitsi sut seuraajakseen." Mä en ollut koskaan kuullut jätkän puhuvan niin vakavasti. "Mutta nyt mä en ihmettele enää ollenkaan."
Ja kaikesta páskasta huolimatta mä tunsin sillä hetkellä syvää kiitollisuutta Rikin sanoista.

Loppupäivästä mun fiilis ei ollut juurikaan parempi, mutta ainakin meidän välit tuntuivat paljon vähemmän viileiltä. Me heitettiin läppää melko normaalisti ja ajettiin kilpaa ruohonleikkureilla. Mä aloin taas saada itseäni koottua, ainakin ulkoisesti.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 14:00:24

*

Mä olin todella vihainen sille jollekin tuntemattomalle, mikä ehkä oli tai ei ollut olemassa. Miksi se ei voinut antaa mun olla onnellinen?
Ja tietenkin olin edelleen aivan liian hajalla tehdäkseni millekään yhtään mitään. Mä en syönyt ja nukuin hyvin vähän. Pääasiassa vain makasin sängyssäni ja silloin tällöin poltin pari röökiä huoneessani vaivautumatta avaamaan ikkunaa.

Mutta tiistai-iltapäivä sai mut viimein nousemaan sängystä ja kävelemään horjuvin askelin kylpyhuoneeseen. Mä istuin suihkun lattialla ilman ajantajua, kädet polvien ympärille kiedottuina, enkä uskonut edes tuntevani kylmää vettä, joka satoi ympärillä kaakelilattiaan. Mä tunsin vain sen, mikä ei todellisuudessa ollut siinä. Mä tunsin Royn. Sen lämpimän ihon, sen sileät hiukset ja jopa sen tuoksun.
Lopulta havahduin siihen, kun Rampe koputti oveen ja sanoi, että luuli mun pyörtyneen sinne kun vesi oli valunut jo yli tunnin.

Mutsilla oli taas äiti-päivä ja se tarjosi mulle spagettia ja jauhelihakastiketta huolehtivaisen hymyn kera. Mä kieltäydyin sanomalla, että olin jo syönyt, ja kävelin loputtoman pitkän matkan rappusia takaisin yläkertaan.

Laskemattoman ajan kuluttua Rampe tuli taas avaamaan mun huoneen oven. Sen kasvot olivat ilmeettömät, kun se käveli lupia kyselemättä sisään ja istui tietokonetuoliin.
"Mitä nyt?" mä kysyin, otin askista röökin ja sytytin sen.
Hetken uskoin, että veli kieltäisi mua polttamasta sisällä, mutta se vain kaivoi taskustaan oman savukkeen ja otti tulta pöydällä lojuneesta stendarista. "Aiotko sä olla puistossa perjantaina?" Rampe kysyi tyynesti.
Mä nyökkäsin hiljaisen vastauksen.
"Siinä tapauksessa sun on parasta lopettaa tää", jätkä tuhahti. "Kaikki muut harjoittelee."
"Niinkö?" mä kysyin ihmeekseni täysin välinpitämättömänä.
"Adam ja Miki nyrkkeilee", Rampe sanoi. "Riki ja Roy treenaa lähitaistelulajeja, Rogge ja Timi harjoittelee puukkotappelua, ja", nyt sen äänestä loisti ylpeys. "Dina ilmoittautui koko viikoksi itsepuolustuskurssille."
Mä kohautin olkiani tuntematta juuri muuta kuin itsesääliä. Jos Rampen oli tarkoitus saada muhun jonkinlaista päättäväisyyttä, se ei onnistunut siinä. Ainoa sen sanoista, mikä tuntui jossain, oli Royn nimi.
Sitten mun mieleen tuli pieni, mitätön ajatus, joka leijui siinä hetken. "Mitä sä sitten olet tehnyt?" mä kysyin veljeltäni.
Rampen kasvot olivat kuin kiveen veistetyt, mutta sen graniitinharmaat silmät säteilivät lämpöä, kun se vastasi mun kysymykseen: "En yhtään mitään."
Ja vasta siinä vaiheessa mä ymmärsin, että koko sen ajan kun olin hukuttautunut murheeseeni, oli isoveli istunut himassa mun takia.

Mä makasin taas yöllä sängyssäni useita tunteja hélvetin tutuksi käynyttä seinää tuijottaen.

Ja sitten mua ei taas ollut. Oli vain lunta ja pakkasta ja kaksi hahmoa katulamppujen hennon valon ulottumattomissa.
Toisella niistä oli pitkä nahkatakki ja kädessään pieni, valkoista pulveria sisältävä Minigrip-pussi. "Toimita tää Truman markkinoille", se hahmo puhui hiljaa Miron äänellä. "Ja pidä huoli, että Geo saa sen."
"Entä mun palkkio?" kysyi toinen, jonka terävä ääni ja ruskeat silmät paljastivat sen edesmenneeksi Robertoksi.
"Satanen, niinhän me sovittiin?" Miro murahti hiljaa.
Roberto nyökkäsi, otti pussin ja sujautti sen povariinsa. "Mitä tässä on?" se kysyi vielä äänessään uteliaisuutta. "Ethän sä nyt Geolle puhdasta heroiinia myy?"
Miro pudisteli päätään ja sen suupielessä käväisi iloton hymy. "Toi on parasta tappokamaa, mitä mä tiedän. Vie hengen alle puolessa tunnissa. Siksi sun täytyy katsoa, ettei kukaan muu koske siihen", se vannotti hiljaa.
Roberto nyökkäsi vakavana, lähti kävelemään ja sytytti röökin metsätielle kääntyessään.
Miro katseli hetken sen perään, käännähti sitten kannoillaan päinvastaiseen suuntaan ja lähti varmoin, mekaanisin askelin kävelemään sillan ali.
Pakkanen kirveli iholla ja mä huomasin olevani sittenkin olemassa ja seisovani tarkalleen sillä paikalla, missä Miro äsken oli ollut. Sillan alla näkyi vain nahkarotsin loittoneva selkämys. Jostain kuului hyvin hiljaista, tasaista hengitystä. Mä kohotin katseeni ja siellä se istui sillan vieressä. Barre. Mun isoveli, joka poltti tupakkaa ja katsoi suoraan muhun viisaissa silmissään loputon suru. Barre näytti ihan enkeliltä, joka murehti maailman pahuutta.

Hiljalleen Barren kasvot vaihtuivat mun huoneen taaimmaisen seinän inhottaviksi kuvioiksi ja katulamppujen valaisema hämärä muuttui värittömäksi auringonpaisteeksi, joka säteili huoneeseen verhojen lomitse. Silti mun sisällä oli sama tuska ja murhe kuin Barren pohjattomissa silmissä.

Mä vaivauduin vilkaisemaan kelloa, joka näytti neljää iltapäivällä. Ja juuri kun olin aikeissa heittäytyä takaisin sängylle, kuului tuttua musiikkia. Mä olin aika varma, että olin kuullut sen saman äänen monta kertaa viime päivien aikana. Kesti pitkään ennen kuin tajusin musiikin tulevan lattialle heitetystä puhelimesta.
Kiirehtimättä mä ojensin käteni poimimaan esineen ja tuijotin välkkyvää näyttöä hiljaisena. Krisu?
"Haloo", mä vastasin hetken mielijohteesta.
"No moi", kuului entisen poikaystävän jokseenkin hiljainen ääni toisesta päästä. "Missä sä olet?"
"Himassa", totesin neutraalisti.
"Ai", Krisu sanoi ja kuulosti miettivän hetken. "Mitä sä olet tänään tekemässä?"
"En mä tiedä", vastasin.
"Haluaisitko sä nähdä?" kuului jokseenkin ujo kysymys sitten ja mä muistin Krisun ruskeat silmät, jotka katsoivat aina hieman surumielisinä sen mustien hiusten takaa.
"Joo", mä sanoin ja yritin saada ääneeni jonkinlaista tunnetta. "Voisitko sä tulla meille tai jotain?"
"Okei", jätkä sanoi ja mä kuulin, että se hymyili. "Mulla menee suunnilleen puoli tuntia."

Mä lopetin puhelun ja huomasin hymyileväni ehkä ensimmäistä kertaa moneen päivään huolimatta siitä, että löysin vastaamattomista puheluista Royn, Dinan, Mikin ja monen muun numeroita. Mä en soittanut yhteenkään takaisin, vaan pakottauduin alakertaan keittämään kahvia ja jopa ulos röökille.
Oven avautuessa ulkopuolinen maailma tuntui hyökkäävän kasvoille iltapäivän lämpimän tuulen ja auringonpaisteen mukana. Mutta mä yritin välttää turhaa nostalgiointia ja sytytin nopeasti tupakan.

Melko tarkalleen puolen tunnin kuluttua ovikello soi ja tuttu ihminen halasi mua kevyesti ja varovaisesti, kuin mä olisin ollut haurasta lasia.
"Mitä sulle kuuluu?" Krisu kysyi kun me istuttiin sohvalla ja kuunneltiin In Flamesia.
"Mulle kuuluu aina hyvää", mutisin hiljaa ja näin suklaasilmien katseesta, ettei jätkä tietenkään uskonut mua. Olin äkkiä hyvin tietoinen siitä, että mä näytin varmaan juuri kuolleista heränneeltä. "Mitä sulle?" esitin nopeasti vastakysymyksen.
"Ihan hyvää", Krisu vastasi ja kallisti hieman päätään niin, että sen mustat, kasvoilla roikkuvat hiukset liikahtivat hieman. "Mulla on kauhea ikävä vanhoja aikoja", se jatkoi sitten. "Muistatko sä vielä sen yhden vapun, kun me oltiin hiekkarannalla?"
Mä katsoin hetken Krisua hyvin neutraalina ja olin jo valmis pudistamaan päätäni, mutta sitten mun mieleen iskeytyi nauravia kasvoja ja viileä tuuli ja rommin terävä maku suussa.. "Muistan mä", sanoin hiljaa ja tajusin huulilleni kohonneen hymynkareen. "Silloin, kun me pukeuduttiin kaikki merirosvoiksi."
"Ja juotiin rommia ja kaaduttiin sillä kumiveneellä", Krisu sanoi virnistäen ja laski kätensä mun omalle.
Mä huokaisin ja laskin pääni sen olkapäälle.

Me oltiin siinä vielä tunteja ja muisteltiin kaikkea kaunista, mikä joskus oli vielä ollut niin tavallista ja itsestäänselvää. Ja taaksepäin katsoessa ne kuitenkin olivat mun elämän onnellisimpia aikoja.
Yhdessä vaiheessa Rampe tuli käymään himassa. Se pysähtyi eteiseen meidät nähdessään, moikkasi Krisua, katsoi mua hetken vakavana silmiin ja hymyili vielä hieman ennen kuin lähti taas ulos.

"Muistatko sä sen, kun me suudeltiin ensimmäistä kertaa?" Krisu kysyi. Sen katse harhaili jossain kaukana ja toinen käsi silitteli mun hiuksia.
"Joo", mä kuiskasin hiljaa. "Se tapahtui täällä, eikö niin?"
Krisu nyökkäsi hiljaa, vaihtoi hieman asentoa ja katsoi mua kaivaten silmiin. "Just tällä sohvalla", se sanoi ääni muistoista käheänä.
Ja sitten mun ja Krisun kasvot olivat äkkiä paljon lähempänä toisiaan ja sen huulet koskettivat mun omia, vähän niin kuin Royn huulet olivat tehneet.. "Älä", sanoin hiljaa ja käänsin pääni pois. Mun silmien takana polttelivat kyyneleet ja kurkkua kuristi. "Sori", kuiskasin hiljaa Krisulle ja Royn kasvot näkyivät edelleen selkeinä mun mielessä. "Mä en pysty."
Krisu veti henkeä ja huokaisi, mutta halasi mua edelleen. "Ei se mitään", jätkä vakuutteli hiljaa. Se tiesi, ja mä tiesin, ettei me oikeasti enää välitetty toisitamme. Me vain etsittiin kumpikin jotain, mikä tuntui kadonneen jo hirveän kauan sitten.

Kului pieni ikuisuus ja me vain molemmat oltiin siinä toistemme lähellä ja tuijotettiin tyhjyyteen.
"Haluatko sä, että mä lähden?" Krisu kysyi lopulta hiljaa.
"En", mä kuiskasin päätäni pudistellen. "Ole kiltti ja jää."
Jätkän kasvoilla käväisi surumielinen hymynpoikanen. Se kietoi käsivartensa mun ympärille ja hengitti rauhallisesti. "Se jätkä on hélvetin onnekas", kuulin vielä Krisun mutisevan hiljaa, ennen kuin nukahdin puoliksi sen syliin.

*

Mun viimeiset pari päivää olivat tuntuneet järjettömän pitkiltä. Mä olin edelleen pahalla fiiliksellä, mutta pakottauduin silti ulos normaalin porukan kanssa. Me treenattiin kaikki kuin hullut ja se sopi loistavasti mun agressioiden purkamiseen. Rikin seurasta oli tullut lähes korvaamatonta, niin duunissa kuin sen ulkopuolellakin.
Mua vähän ihmetytti se, ettei DeeDee ollut ottanut muhun mitään yhteyttä lauantain jälkeen, vaikka se oli silloin vielä ollut mulle melkein kuin veli. Mutta toisaalta Cheza oli sen sisko, eikä vain melkein.
Mä tavallaan toivoin jo törmääväni siihen muijaan. Halusin päästä selittämään sille asioiden oikean laidan, pyytämään siltä anteeksi ja rukoilemaan sitä takaisin elämääni. Mutta Chezaa ei näkynyt. Mun olisi tehnyt mieli mennä soittamaan niiden ovikelloa, mutta todennäköisesti olisin saanut vähintäänkin oven päin naamaa.

"Eiköhän tää ollut tarpeeksi tältä päivältä. Röökitaukokin voisi olla hyvä juttu", Adam totesi, kun mä ja Riki hakattiin sen seurana nyrkkeilysäkkejä. "Vai?" se kysyi ja katsoi mua merkitsevästi.
"Mä jatkan vielä vähän aikaa", totesin tapani mukaan, vaikka jokaista lihasta särki. "Menkää te edeltä."
"Roy, sun pitää levätä välillä", Adam sanoi vakavana. Sekin oli ensin ollut mulle melko vihainen, mutta leppynyt nopeasti. "Tule vaikka myöhemmin takaisin."
Mä huokaisin ja riisuin hanskat. Edellisinä päivinä olin jatkanut aina muita pitempään vain itseäni rääkätäkseni. Mutta Adam harrasti nyrkkeilyä, enkä mä halunnut siinä aiheessa kyseenalaistaa sen asiantuntemusta. En, vaikka mun olisikin tehnyt mieli väsyttää itseni hengiltä.

Niinpä me käytiin nopeasti suihkussa, vaihdettiin vaatteet ja käveltiin ulos urheiluhallin ovista.
"Sieltä ne meidän nyrkkeilijät tulee", Ane sanoi hymyillen. Se, DeeDee ja Miki olivat ulkopuolella meitä vastassa. Kaikki vaikutti yllättävän normaalilta suhteessa siihen, että paljonpuhuttu tappelu olisi jo seuraavana päivänä.
"Täältähän ne", Adam sanoi virnistäen ja sytytti röökin, kun me lähdettiin kävelemään dösärille.
Se ja Miki puhuivat jostain nyrkkeilyyn liittyvästä. Ane ja Riki taas olivat ilmeisesti syventyneet melko agressiiviseen väittelyyn sukupuolten välisistä asioista.
Mulla ei taaskaan ollut tulta ja jäin rööki suussa kaivelemaan taskujani hiljaa kiroillen.
"Sä olet kyllä yksi sosiaalipummi", kuului DeeDeen huvittunut ääni, kun se sytytti mun röökin juuri niin kuin Riki oli tehnyt pari päivää sitten. "Ei ikinä omaa liekkiä mukana."
Mä hymähdin olkiani kohauttaen ja vedin savut juurikaan jätkään päin katsomatta. "Sua ei ole pahemmin näkynyt", mutisin, enkä voinut peittää synkkää äänensävyä. Kyllähän mä ymmärsin, että DeeDee oli Chezan broidi ja sen oli pakko valita siskonsa ennen kavereitaan. Silti mun sisällä oli jonkinlaista typerää katkeruutta jätkää kohtaan.
DeeDee veti savut röökistään mielettömän hitaasti ja asteli yhä vain eteenpäin. "Mä kelasin, että sä haluaisit olla vähän aikaa yksin", se sanoi niin hiljaa, että mun oli aivan pakko kääntää katseeni siihen. Jätkän harmaissa silmissä oli sellaista katumusta, että se sai mut pysähtymään. Mä en ollut koskaan ennen nähnyt DeeDeetä niin haavoittuvaisena. "Mä olin väärässä. Anteeksi", se kuiskasi lähes äänettömästi tuulenvireeseen ja seisahtui itsekin paikalleen.
Mä vedin savut syvälle keuhkoihini ja puhalsin ne sitten ulos. "Mä kelasin, ettet sä ole koskaan väärässä", sanoin ja yritin saada kasvoilleni virnettä, joka kuitenkin syntyi kuolleena.
DeeDee huokaisi. "Niin mäkin joskus", se hymähti ironisesti. "Mutta luulin ainakin, ettet sä alkaisi kaivaa itsellesi hautaa yhden muijan takia", jätkä totesi sitten melkeinpä terävä sävy äänessään.
Ja meidän valtavasta yhteisymmärryksestä huolimatta sillä hetkellä, parin sekuntin ajan, mun ja DeeDeen välillä oli suunnaton kuilu. Se ei ollut koskaan kokenut sitä fiilistä yhdenkään muijan kanssa, mä tajusin. Sitä, mitä mä olin sen siskoa kohtaan tuntenut.
"Mutta mä teen niin", vastasin ilmeettömänä, kun me edelleen katsottiin toisiamme silmiin. "Enkä minkä tahansa muijan takia."
DeeDee nyökkäsi mulle hyväksyvästi. "Sun on parasta katsoa, ettet enää ikinä satuta sitä", jätkä sanoi vakavana ja tuhannen kilometrin repeämä meidän välillä kuroutui umpeen hetkessä. Oli sanomattakin selvää, että DeeDee oli tosissaan.
Mä nyökkäsin aivan yhtä vakavana ja vedin viimeisen henkäyksen tupakastani. "Mä tiedän."
Ja sitten me lähdettiin kävelemään muita kiinni.

Hetken kuluttua mä, DeeDee, Adam, Riki, Miki ja Ane istuttiin kaikki dösässä matkalla kohti omaa kaupunginosaamme.
"Mitä keskustan porukalle muuten nykyään kuuluu?" Miki kysyi matkan loppuvaiheilla mietteliäänä DeeDeeltä, joka kohautti olkiaan.
"Etkö sä sanonut, että Krisu oli teillä yötä?" Ane kysyi päätään kallistaen. "Siis se Chezan exä?"
Mun sisällä repeytyi jokin. Ja dösäriltä himaan kävellessäni toivoin, että vastaan olisi tullut vaikka sata trumalaista. Mä olisin sillä hetkellä pistänyt ne kaikki säleiksi.

*

Sinä iltana mä pakotin itseni yksin ulos. En oikein kaivannut kenenkään seuraa.

Oli viileä, mutta suhteellisen tyyni ilta. Viereisen koulunpihan nurmikko oli jo hieman lakastunut, mutta katulamput loistivat edelleen itsepäisesti kalpeaa valoaan.
Jokainen askel tuntui raskaalta ja vaikealta. Raikas ilma ja sen nostalginen tuoksu tekivät hengityksestä hankalaa, sillä mun kurkkua kuristi valtava ikävä.
Moottoritiellä kuului ajavan autoja harvakseltaan ja mä huomasin suunnistaneeni tarkoituksetta ääntä kohti.

Pysähdyin sillan viereen, aivan tarkalleen siihen kohtaan, missä Miro ja Roberto olivat käyneet keskustelunsa mun unessa. Tuijotin pitkään sillan alle juuri mitään näkemättä, enkä antanut nostalgian tuoda kyyneleitä silmiin.
Sitten mä hetken mielijohteesta nostin katseeni nurmikkoiselle kalliopenkereelle, jolla Barre oli unessa istunut. Mutta sen kirkkaiden silmien katse ei lävistänyt mua. Sen sijaan mua katsoi joku ihan muu.

"Moi, Cheza", kuului ääni, joka oli käheä ja särkynyt.
Mä tuijotin pitkään riutunutta ihmistä, enkä ensin meinannut edes tunnistaa sitä. Niin paljon Seeri oli muuttunut. Sen ennen niin komeat kasvot olivat nyt kalvakat ja pääkallomaiset. Tummanvihreät silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa ja osittain niiden edessä roikkuivat huonokuntoiset punaruskeat hiukset.
"Moi", mä melkein kuiskasin vastauksen, enkä vieläkään saanut silmiäni irti jätkän muuttuneesta olemuksesta.
"Mitä sulle kuuluu?" Seeri kysyi ja sytytti röökin. Sen pitkät, ohuet sormet tärisivät.
Mun oli aivan pakko mennä lähemmäs. Kiipesin melko vaivattomasti kalliolle ja istuin Seerin viereen. "Víttuakos tä.." aloitin huokaisten, mutta hiljenin nopeasti. Läheltä katsottuna Seeri oli kuin elävä kuollut. Sen silmissä oli tyhjä katse ja iho näytti vaalealta hiekkapaperilta. Mä tuijotin jätkää järkyttyneenä. "Mitä sulle on tapahtunut?"
Sebastian Niemi hymyili, mutta sen silmät jäivät elottomiksi. "Onko sulla koskaan sitä fiilistä, että kaikki vaan kuolee ympäriltä?"
Mä laskin katseeni.
"Tietenkin on", Seeri tuhahti ennen kuin mä ehdin vastata, ja veti täriseviä henkosia tupakastaan. "Barre oli sun broidi."
"Niin oli", kuiskasin hiljaa ja annoin heikon viiman tuoda vedet silmiin.
"Se oli hieno jätkä", Seeri sanoi ja sen ääni särähti kuin keuhkokuumeisella. "Ne hienoimmat jätkät aina lähtee ensimmäisinä."
Mun päässä napsahti jokin. "Roberto", mä ajattelin ääneen ja Seeri värähti, kuin se olisi säikähtänyt nimeä. "Sä puhut nyt Robertosta."
Seeri oli hiljaa ja tuijotti vieläkin tyhjyyteen. "Aika ironista", jätkä kuiskasi lopulta tuulenvireeseen. "että sitä ollaan vielä muka niin nuoria ja kaikki on vasta edessä. Ja silti joskus ei haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin oman elämänsä takaisin."
Seerin sanat repivät palasiksi jotain mun sisällä. En osannut edes vastata sille. Ei sillä, että jätkä olisi vastausta odottanutkaan.

"Suhun sattuu", Seeri puhui lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Sen ääni oli kaikessa ironisuudessaan tavallisen perikuva. "Eikö niin?"
Mun olisi tehnyt mieli vastata kieltävästi, mutta nyt tummanvihreiden silmien katse suunnattiin ensimmäistä kertaa suoraan muhun.
Silti Seeri ei taaskaan odottanut vastausta sanoilleen. "Ota tää", jätkä sanoi ja laski mun käteen jotain. Pieni Minigrip-pussi, jossa oli yksi ainoa pyöreä valkoinen pilleri. "Se vie kivun pois."
Käheällä äänellä lausutut sanat jäivät soimaan mun päähän. Ne täyttivät mun aivojen jokaisen solun ja antoivat lämpimän lupauksen paremmasta.

Mä en epäröinyt hetkeäkään tai ajatellut yhtään mitään. Avasin vain pussin ja tiputin viattoman näköisen pillerin kämmenelleni. Sitten mä laitoin sen suuhuni ja nielaisin.

Maailma oli jotenkin hirvittävän melankolisella tavalla kaunis, kun mä ja Seeri istuttiin moottoritien sillan vieressä ja katseltiin, miten alkusyksy hiljalleen tappoi luontoa.

"Huomenna on tulossa tappelu", mä totesin kummallisen tyhjällä äänellä.
Seeri laski katseensa ja sen hiukset roikkuivat kasvoilla. Mä muistin siinä samassa, ettei se enää koskaan tappelisi.
"Mä tiedän", jätkä sanoi ja me oltiin molemmat ihan hiljaa. Vain kaksi rikkinäistä ihmistä, joiden sanat ja hengitys haihtuivat tuuleen.
Mun sydän takoi kiivaasti ja iho kihelmöi. Viima ei enää ollut kylmä. Mä katselin tielle ja olin varma, että näin Barren kävelevän siellä tuulenvire hiuksissaan. Mutta silmänräpäyksessä se oli poissa.
Siinä samassa mun mieleen tuli kysymys. "Näetkö sä koskaan unta Robertosta?"
"Joka yö", Seeri sanoi käheällä äänellään.
"Puhuuko se sulle?" mä kysyin.
Seeri huokaisi. "Ei koskaan."

Me istuttiin ikuisuus hiljaa ja mä olisin vaikka voinut vannoa, että vastapäinen tie keinui silmissä. Puut heiluivat tuulessa ja varmaan kaatuisivat kohta. Ajatus alkoi ahdistaa mua valtavasti. Suljin silmäni ja painoin pään käsiini. "Seeri?" kysyin heikosti. "Olenko mä tulossa hulluksi?"
"Cheza?" kuului jätkän ääni. Sävy oli selkeämpi kuin aikaisemmin. Seerin silmiin syttyi tunne. Se tunne oli pelko ja se sai mut paniikkiin. Näkymättömät seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja mä yritin nousta ylös, mutten osannut enää kävellä.
"Cheza, oletko sä kunnossa?" Seerin ääni kaikui jostain kaukaa, enkä mä tiennyt kuulinko sitä vai en. "Yritä pysyä rauhallisena", se sanoi. "Älä mene paniikkiin. Hengitä."
Mun vartalo tärisi ja kyyneleet valuivat silmistä. "En mä osaa", nyyhkytin hiljaa. "Mä en osaa hengittää."

Kaikki sumeni ja mä olin aivan varma, että kuolisin. Lopulta silmissä pimeni.

"Cheza.." kuului tuttu ääni jostain. Ilmassa leijui tupakan tuoksu ja kaikki oli epäselvää.
"Barre?" mä kysyin hiljaa ja joku kosketti mun kättä.
"Ei", kuului rauhallinen vastaus. "Rampe."
Mun kasvoille kohosi väkisinkin hymy, vaikka en halunnut avata silmiäni. "Sua ei saa kutsua sillä nimellä."
Kuului kevyt naurahdus ja lämpimät lakanat mun ympärillä liikahtivat hieman.
"Missä mä olen?" kysyin. "Mitä tapahtui?"
"Sä olet kotona", veli sanoi ja mä raotin varovasti silmiäni. Mun huone oli hämärä ja lämmin. "Sä vedit jotain aineita", Rampe sanoi. "Ja sait paniikkikohtauksen."
Mun silmistä valui taas hiljaisia kyyneliä. "Anteeksi", kuiskasin.
Rampe pudisteli päätään. "Kello on paljon", se totesi lyhyesti. "Sun ei tarvitse tulla huomenna sinne puistoon. Parempi, että sä lepäät."
Mä en osannut väittää vastaan ja Rampe nousi hitaasti seisomaan. Sen käsi pyyhkäisi vielä viimeisen kerran mun omaa.
"Elä vapaana", veli sanoi.
"Kuole hyvin", mä kuiskasin voimattomana.

Taivas ei koskaan ollut näyttänyt niin kylmältä. Tuttu nahkarotsin omistava hahmo nojasi hiekkatien rikkinäiseen penkkiin ja odotti. Tummia silmiä ei näkynyt aurinkolasien takaa ja kasvonpiirteet olivat hyvin vakavat.
Jostain kuului kevyitä askelia ja maiharit jättivät lumeen tasaiset jälkensä. Niiden omistajalla oli yllään lähes samanlainen pitkä nahkarotsi kuin aurinkolasipäisellä. Sileät mustat hiukset oli sitaistu kiinni ja muutama suortuva roikkui kasvoilla huolettoman tyylikkäästi.
Aurinkolasipäisen kasvot sulivat hymyyn. "Mitä jätkä?" se kysyi.
Toinenkin hymähti rauhallisesti. "Mitä aina ennenkin", se vastasi olkiaan kohauttaen ja kirkkaiden silmien katse vaelsi lumihangen pinnalla. "Entäs sä, Miro? Ei mitään uutta, niinkö?"
Miro rypisti hieman kulmiaan. "Miten niin?" se kysyi nopeasti.
Barre naurahti jokseenkin surumielisesti. "Sä et voinut kuvitella, etten mä saisi tietää", se sanoi sitten hyvin lempeä sävy äänessään.
"Tietää mistä?" Miro hymähti ja liikahti hermostuneesti.
"Siitä, että sä aiot tappaa Geon", Barre puhui edelleen lämpimästi.
"En mä sitä aikonut tappaa", Miro mutisi katse maassa. "Ainakaan ihan täysin. Ei se kuitenkaan olisi kuollut."
Barre katsoi edelleen lumen pintaa. "Mä arvasin, että sä sanoisit noin." Sen käsi kulkeutui nahkatakin povariin ja veti rauhallisesti esiin Minigrip-pussin, joka oli lähes tyhjä valkoisesta jauheesta. Sen sijaan pussissa oli pieni, käytetty neula.
Miro kiskaisi nopeasti aurinkolasit silmiltään, joiden lasittunut katse oli kiinnittynyt pussiin. "Sä.. et.."
Barre nyökkäsi hiljaa, pudotti pussin lumihangelle ja otti pienen, jokseenkin epävakaan askeleen lähemmäs. Nyt se nosti samean katseensa Miron silmiin. "Älä tee koskaan kenellekään mitään", se kuiskasi. "mitä sä et tekisi parhaalle ystävällesi."
Miro aukoi suutaan järkyttyneenä. "Barre.." se sanoi käheällä äänellä ja otti pari kiireistä askelta lähemmäs, pysähtyen kuitenkin siihen. Jätkän oikea käsi oli kohonnut hieman kuin ojentuakseen toista kohti, mutta sekin liike oli pysähtynyt. "Me.. Me voidaan vielä pelastaa sut", Miro kuiskasi. "Soitetaan ambulanssi.. Milloin.. Milloin sä teit sen?"
Barre pudisteli hymyillen päätään ja nojautui kevyesti läheiseen penkkiin. "Puoli tuntia sitten."
Miro nielaisi ja sen tummat silmät kostuivat kyynelistä. "Miksi?" jätkä kuiskasi käheästi.
"Sä ymmärrät vielä joskus", Barre sanoi niin hiljaa, että sen huulet vain juuri ja juuri liikkuivat. Silmissä ei näkynyt kipua tai pelkoa, vain syvää rauhaa. "Mä toivon, että sä opit tästä jotain."
Miro pudisteli järkyttyneenä päätään ja koko sen olemus tärisi. "Ei.." se kuiskasi hiljaa. "Älä mene."
"Joskus yhden on pakko mennä", Barre sanoi edelleen poissaolevasti hymyillen. "ettei muiden tarvitse." Ja sitten se sulki silmänsä, eikä hymy ehtinyt kokonaan pyyhkiytyä pois kasvoilta, jotka näyttivät vain vaipuneen rauhalliseen uneen.
"Barre!" huuto lävisti pakkasilman ja Miron lämpimät kyyneleet jättivät pienet, pyöreät kuoppansa sileään lumihankeen.

Jos joku joskus on sukeltanut niin pitkään, että keuhkoja polttelee ja lopulta veden pinnan rikkoutuessa saa taas happea, niin se tietää, miltä siitä unesta herääminen musta tuntui. Oli, kuin kylmä totuus olisi äkkiä syöksähtänyt keuhkoihin ja ruumiiseen.
Ja edelleen se takoi pään sisällä mun sydämen lyöntien tahtiin, kun juuri ja juuri pystyssä pysyen horjuin rappuset alas ja katsoin seinäkelloa. Kauhukseni mä tajusin, että oli jo ilta ja puistoon oli varmasti alkanut tässä vaiheessa liikkua porukkaa.
Mitään ajattelematta kiskoin kengät jalkaan ja juoksin ovesta ulos vaivautumatta sulkemaan sitä perässäni.

Mun koko keho oli täynnä kipua ja liikkumisen vaikeutta, enkä siitä huolimatta antanut tahtini hidastua. Ainoa ajatus oli se, että mun olisi päästävä estämään tappelu.
Repivä fyysinen ja henkinen kipu sisälläni juoksin läheisen koulunpihan poikki hiekkatielle. Ja siinä samassa silmiin sattui yksinäinen puupenkki.
Tässä vaiheessa mä pysähdyin aivan pieneksi hetkeksi ja haukoin happea. Päässä huusi julma todellisuus siitä, että sillä samalla paikalla Barre oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Ja taas kerran mä olin hetken aikaa aivan varma, että näin sen istumassa siinä. Se katsoi suoraan muhun, kasvoillaan rohkaiseva hymy.
"Barre", viileä tuuli repi hiljaisen lupauksen ulos mun suusta. "Sä et kuollut turhaan."

Viima sai kyyneleet kuivumaan poskille, kun mä juoksin kohti puistoa taistellen kipua ja aikaa vastaan. Se matka ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Mutta mä en välittänyt.

Kun mun juoksuaskeleet viimein rikkoutuivat horjuvaksi kävelyksi, olin ehtinyt jo puiston laitaan. Näkökenttä oli sumea, mutta mä saatoin havaita suuria ihmisjoukkoja jossain edessäpäin. Päättäväisesti astelin niitä kohti ja kiitin sitä kuuluisaa tuntematonta tekijää siitä, että ne kaikki seisoivat vielä hievahtamatta paikallaan.

Lähemmäs tullessani mä näin aivan trumalaisten kärjessä seisovan Geon, ja jonkin matkan päässä sitä vastapäätä Rampen. Ne tuijottivat toisiaan.
Mä otin taas muutaman kivuliaan juoksuaskeleen ja olin jo aivan lähellä, kun Rampen katse kääntyi. "Cheza?" se kysyi.
Mä hengitin kiivaasti ja nieleskelin tullessani sen luokse. Mun suu oli kuiva ja päässä heitti. "Rampe.." kuiskasin, sillä puhuminen tuotti vaikeuksia. "Elä vapaana."

Ja sitten mä tein jotain, mikä vaati enemmän rohkeutta kuin mikään koskaan aikaisemmin. Mä kävelin suoraan kahden toisistaan eristäytyneen jengin väliin ja seisoin siinä, mielessäni ainoastaan Barre. Mun katse kohtasi Geon jäiset silmät ja jostain sivulta kuului metallinen naksahdus. Vilkaisemattakin tiesin, että joku niistä kasvottomista trumalaisista osoitti mua aseella.

"Cheza, mitä sä teet!?" Rikin ääni huusi. Ja täytyi myöntää, että hetkeen mä en tiennyt itsekään. Kaikkien niiden ihmisten katseet polttelivat enemmän kuin tieto siitä, että silläkin sekunnilla mua kohti oli suunnattu käsiase.
Sitten jokin asia syvällä mun alitajunnassa liikahti. Mun ei tarvinnut miettiä, mihin käänsin katseeni. Tiesin tarkalleen, missä kohtaa Roy seisoi katsomassa mua. Sen koko olemus oli aivan yhtä varautunut ja reaktiovalmis kuin aina ennenkin. Mutta sen silmissä oli tapahtunut muutos. Tummansinivihreä suru ja kipu, jota Roy ei enää huomannut tai välittänyt peittää oli samaa, mihin mä olin hautautunut viime päivien aikana.

Ja yhtäkkiä mä tiesin kaiken, mitä piti tehdä ja sanoa. Käännyin kohti Rikiä ja katsoin sitä vakaasti. "Mä yritän saada päätökseen sen, minkä takia Barre kuoli." Oli hiljaista. Kukaan ei tuntunut edes hengittävän.
"Mistä sä puhut, Cheza?" Adam kysyi. "Barre kuoli huumeisiin."
Mä vedin syvään henkeä. "Niin kuoli", myönsin tyynesti. "Mutta se tiesi, mitä teki." Tässä vaiheessa mun katse tavoitti tummat silmät, jotka normaalisti oli verhottu aurinkolasien taakse. "Eikö niin, Miro?"

Kaikkien katseet kääntyivät nyt Hakkarin jengipomoon, joka tavallisesti seisoi ylpeänä, selkä suorassa. Mutta nyt Miro laski katseensa ja nyökkäsi hiljaa. Se sai aikaiseksi hiljaista puhetta ja liikehdintää kaikilta, jotka olivat tarpeeksi tarkkanäköisiä huomaamaan eleen.

"Mitä hélvettiä tää on?" kuului Geon viileä ääni mun selän takaa.
Mä käännyin ympäri. Ja se oli ensimmäinen kerta, kun en pelännyt sitä jätkää hetkeäkään. "Tää", mä sanoin vakavana. "on totuus. Barre kuoli sun puolesta."
Geon silmät kaventuivat hieman. "Mitä sä selität?" se kysyi epäluuloisena. "Oletko sä hullu?"
Mä hymähdin ilottomasti. "Voi olla", sanoin ja huomasin, että mun ääni oli vakaa ja voimakas. "Mutta näitä asioita on pidetty salassa jo liian pitkään. Silloin, kun Mirri petti Barrea sun kanssa", puhuin neutraalisti. "Sä vedit silloin aineita, eikö niin?"
Geo liikahti hieman. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä havaitsin siinä todellista epävarmuutta. Ja niin taisivat havaita muutkin, sillä jopa monet trumalaiset näyttivät järkyttyneiltä.
Mä en jäänyt odottamaan vastausta. "Miro yritti lähettää sulle silloin epäpuhdasta heroiinia. Mutta Barre tiesi sen. Se käytti ne kamat itse."
Kaikkialla oli hiljaista, lukuunottamatta muutamaa terävää henkäystä, jotka tällainen tieto sai aikaan ympäröivissä ihmisissä.
"Miksi se niin olisi tehnyt?" Geo kysyi.
"Ei ehkä sun takia", mä vastasin. "Mutta rauhan puolesta."

Kuolemanhiljainen oli sopiva sana kuvaamaan puistoa seuraavan parin sekuntin ajan.
"Sä valehtelet", Geo töksäytti äkkiä kovaan ääneen ja otti pari askelta taaksepäin. "Toi ei ole totta."
Mä astelin suoraan sen luokse. Muutama metallinen naksahdus lisää kertoi useammasta kuin yhdestä aseesta.
"Mä revin pään irti siltä, joka koskee mun systeriin", Rampen varoittava ääni ilmoitti.
Ja tajuamattani tein jotain, mitä en olisi koskaan aikaisemmin uskonut mahdolliseksi. Mä vaiensin Rampen pelkällä käden liikkeellä vilkaisemattakaan siihen. Tavalla, jolla veli itse sai lähes kenet tahansa hiljaiseksi.
Mutta sillä hetkellä mun huomio oli kiinnittynyt Geoon. "Seisoisinko mä tässä, jos valehtelisin?" kysyin siltä kulmiani rypistäen. "Olisinko mä tässä aseella uhattavana, jos en puhuisi totta?"
Geo oli hämmentynyt. Se oli tullut tänne tappelemaan, eikä viivyttelemään. Mutta jäänsinisten silmiensä takana jätkä kävi jo tappelua itseään vastaan.

Kaikki tuntui jotenkin hélvetin epätodelliselta. Mua ei pelottanut. Tunsin ainoastaan syvää helpotusta siitä, että olin päässyt kertomaan kaikille totuuden Barresta. Ja siitä, että tiesin sen nyt itse.
"Rampe", mä sanoin sitten hiljaa ja käännyin ympäri. "Barre halusi tätä. Ihan oikeasti. Se kuoli, että me saataisiin rauha. Ole kiltti, Rampe", pyysin. "Meillä ei ole kenelläkään enää mitään voitettavaa. Mutta meillä on kaikki hävittävänä."
Ja Rampe piilotti jälleen kerran taitavasti tunteet sisälleen. Mutta mä tiesin, että se tunsi voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Seuraava puoli minuuttia oli ehkä mun elämän pisin aika. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tuijottivat mua, ja tietenkin edelleen toisiaan vastapäätä seisovia Rampea ja Geoa.
"Hyvä on", mun isoveli rikkoi hiljaisuuden. Se veti kerran syvään henkeä ja asteli lopulta mun viereen, Geon luokse. Trumalaisten aseet kääntyivät Rampea kohti. "Barren takia", jätkä sanoi hiljaa ja ojensi oikean kätensä, jota Geo jäi tuijottamaan epäuskoisena.

Kaikki ympärillä olevat ihmiset jännittivät sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mun sydän takoi varmaan kurkussa asti.
Rampen kylmänharmaat silmät kohtasivat Geon jäänsiniset. Sen käsi oli edelleen vakaasti ojennettu toista kohti.
Trumalaiset tuijottivat jännittyneinä jengipomoaan siinä, missä kaikki muutkin.

"Ei", Geo sanoi päätään pudistellen. Pelko alkoi pikkuhiljaa soida mun korvissa. Trumalaisten otteet käsiaseista tiukentuivat.
Siinä samassa Geo ojensi äkkiä kätensä, ennen kuin Rampe oli ehtinyt vetää sen pois. "Rauhan puolesta", jätkä sanoi vakavana ja ympäriltä kuului valtava kohahdus kuin yhdestä suusta.
Aseita pitelevät trumalaiset vilkuilivat hämmentyneinä toisiaan, kunnes Geo näytti niille vapaalla kädellään merkin piippujen laskemisesta.

Helpotus vei multa jalat alta ja romahdin täristen maahan.

Barre. Mun vanhempi isoveli, joka oli tappanut itsensä pahimman vihamiehensä puolesta. Mä tiesin, etten koskaan oppisi suremaan niin kuin Barre. Mutta siitä olin aivan varma, että jossain siellä lähellä veli nojaili rennosti seinään muutama hiussuortuva kasvoillaan ja hymyili ylpeänä pikkusiskostaan.
Kosketin hiljaa kaulaketjussa roikkuvaa sormusta ja katsoin trumalaisten loittonevia selkiä. Mua heikotti ja väsytti, mutta helpotus ja ilo pyyhkivät niiden tunteiden yli kuin viileä vesi.

"Sä teit oikein", sanoi mun nuorempi isoveli lempeästi. Se oli polvistunut mun viereen.
Katsoin Rampea ja hymyilin. "Mä tiedän."
"Sitä mä mietin", Rampe sanoi hiljaa ja katseli meidän hieman kauempana istuvia kavereita, jotka puhuivat ja nauroivat. "että mistä sä tiesit ton kaiken?"
Mä huokaisin ja katsoin hieman hymyillen maahan. "Sitä mä en voi kertoa. Mutta sanotaan vaikka, että Barre ei jättänyt meitä yksin."
Rampe naurahti ja pudisteli päätään. "Ei se koskaan jätä."

Muut jäivät vielä puistoon istumaan. Mä olin sillä hetkellä aivan liian väsynyt puhumaan kenenkään kanssa, joten toivotin niille vain hyvät yöt. Dina tarjoutui saattamaan mut himaan, mutta kieltäydyin ystävällisesti ja sanoin, että pärjäisin hyvin yksinkin.

Mä olin jo puolessa välissä parkkipaikkaa, kun kuulin askeleita. En ehtinyt kääntyä ennen kuin joku tarttui mun käsivarteen ja käänsi mut itse ympäri.

Tuijotin liian tuttuihin tummansinivihreisiin silmiin ja tunsin voimakkaat käsivarret ympärilläni. Mun kurkkuun nousi tukehduttava tunne ja kyyneleet pyrkivät ulos.
"Älä päästä irti", huusi pieni ääni mun pään sisällä. Mutta mä käänsin katseeni pois. "Päästä mut."
"En päästä", Roy kieltäytyi hiljaa. "Sun pitäisi tietää, etten mä ikinä päästä."

Mä nielin kyyneliä ja käytin kaiken keskittymiskykyni, etten osoittaisi heikkouden merkkejä Royn edessä. En saisi enää antaa sen satuttaa mua.
"Cheza", Roy sanoi hiljaa.
Mun sisälmyksiä viilsi, kun kuulin sen pehmeän äänen lausuvan nimeni.
"Mulla on ollut ikävä sua", jätkä sanoi.
"Niin mullakin sua", ääni mun pään sisällä sanoi, mutta mä vedin syvään henkeä ja pakotin kasvoni ilmeettömiksi. "Aha."
"Mä haluan vaan, että sä vastaat yhteen kysymykseen", Roy kuiskasi. "Rakastatko sä mua?"
Purin huultani ja tunsin, että kyyneleet murtautuisivat pian läpi. "Rakastan!" Mä laskin katseeni maahan. "En."

Roy päästi irti.
Mä en pystynyt katsomaan sitä. Käännyin vaan ympäri ja käytin viimeiset voimani, kun lähdin juoksemaan pois parkkipaikalta. Purskahdin matkalla niin rajuun itkuun, että mun oli vaikea hengittää, saati sitten nähdä eteeni. Barre oli viimeinkin voittanut taistelunsa. Mutta mä olin hävinnyt omani.

*

Mä makasin taas unettomana sängyssäni pikkutunneille asti, rystyset verillä ja tyhjä tunne sisälläni. Mun oli vaan niin paha olla. Eikä se edes johtunut niin kovasti Chezan sanoista, vaan enemmänkin siitä, että mä olin saanut sen itkemään.

Mun enkeli. Cheza. Se oli ollut niin rohkea seistessään trumalaisten ja meidän välissä. Muistin vieläkin tuulen sen hiuksissa ja kaaren selässä, kun muija piti ryhtinsä Geon edessä. Tajusin taas kerran, kuinka hélvetisti olin sitä ikävöinyt.
Valtava kaipauksen aalto nousi taas jostain sydämen tienoilta ja ravisteli mua. Se sai kädet puristumaan nyrkkiin ja kuivuneen veren halkeilemaan rystysillä.

Cheza ei rakastanut mua. Niin se oli sanonut. Miksi mä silti olin saanut sen itkemään? Miksi se ei ollut katsonut mua silmiin?
Petollisen toiveikas kipinä paloi edelleen mun sisällä. Halusin vaan niin järjettömän kovasti puhua Chezan kanssa. Halusin saada sen antamaan mulle anteeksi. Halusin olla sen kanssa pelkkä ystävä. Halusin pystyä näkemään sen joka päivä. Halusin nauraa ja itkeä sen kanssa. Mitä tahansa, mutta mä en halunnut menettää Chezaa.

Silloin mä päätin, että oli pakko yrittää vielä kerran.

A million memories flood my brain
Drown my sorrow
Kill my pain
Whets my thirst for you again
Just another night to get through

All my neighbors scream for quiet at my door
Shattered glass and torn up photos on the floor
Well, I couldn't stand to see your pictures anymore

Baby, I could have been someone
I could have been something
It would have been nothing to die for you
Baby, you're going to need me
You'd better believe me
It would have been easy to die for you

*

Sinä yönä mä nukuin kunnolla varmaan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. En muista nähneeni oikeastaan minkäänlaisia unia. Ja jotenkin mä tiesin, ettei Barre enää kummittelisi mun pään sisällä. Ei yöllä, eikä päivällä.
Mun uni oli levollista ja pehmeää. Kunnes sen läpi alkoi tunkeutua voimakasta musiikkia..

Mä jätin sänkyni upottavan lämmön ja oven avatessani huomasin, että fiilis oli selkeämpi kuin pitkään aikaan. Ei ehkä parempi, mutta huomattavasti todellisempi.

Kävelin rappusia viileään alakertaan ja jäin tuijottamaan Rampea. Veli revitti juuri ilmakitaraa Panteran tahtiin, hiukset silmillä ja sohvalla hyppien.
Mua hymyilytti, kun nojasin seinään ja katselin sitä.

Biisin loputtua Rampe heittäytyi sohvalle makaamaan ja katsoi mua virnistäen.
"Mikä hélvetti sua vaivaa?" mä kysyin päätäni pudistellen ja hymyilin edelleen.
"Tsekkaa keittiön pöytä", veli vain ilmoitti. Se katsoi mua todella rampemaisesti ja uuden biisin alkaessa pomppasi taas seisomaan.

Mä astelin keittiöön ja tutkin pöytää katseellani. Ei ollut kovin vaikea löytää jotain joukkoon kuulumatonta. Se oli paperi, johon oli kirjoitettu viesti nopealla käsialalla:

Heippa!

Hese lähti työmatkalle Liettuaan. Mulla on tyttökaverien kanssa varattu rantaloma Teneriffalla. Jätin teille 500 euroa käyttörahaa. Soittakaa, jos tarvitsette enemmän.
Nähdään parin viikon päästä!

Äiti

Mä tuijotin paperia vähän aikaa ja vilkaisin sitten uudestaan olohuoneessa hyppivää Rampea.
Tunsin virneen kohoavan omillekin kasvoilleni. Ja samassa mut kaikesta páskasta huolimatta valtasi mieletön vapauden tunne. Mä en ajatellut sen enempiä, vaan syöksyin sohvalle ja liityin veljen ilmakitarabändiin.

Tarpeeksi kauan riehuttuamme me molemmat rojahdettiin istumaan.
"Well I've always believed
In freedom of speech
And i've always been the one
Who practiced what I preached
Love it or leave it
I'll give you the choice
But it'll snow in hell
Before I lower my voice.." solistin ääni kaikui edelleen voimakkaana meidän olohuoneen stereoista.

Ikkunan ulkopuolella tuuli puhalsi hiljalleen lehtiä puista ja aurinko oli jo kallistumassa länteen päin. Mä olin nukkunut vähintäänkin kellon ympäri.
"Pidetäänkö me tänään jotkut bileet?" kysyin Rampelta ja tuijottelin taivasta, jolla pilvet lipuivat tasaiseen tahtiin.
"Ei", Rampe vastasi totisena.
Mä siirsin katseeni siihen ja kohotin kulmiani yllättyneenä. "Oikeasti?"
Isoveljen kasvoille kohosi taas virne ja se puhalsi muutaman mustan hiussuortuvan kasvoiltaan. "Tänne on tulossa vain puoli Suomea."
Mä hymähdin. Niin tietysti. "Eli ketä?"
"Kaikki perusporukat", Rampe totesi olkiaan kohauttaen. "Ja Hakkari ja Maltsu."
"Ja kaikilla perusporukoilla sä tarkoitat..?" mä kysyin epäilevänä.
"Joo", veli vastasi automaattisesti. "Roy tulee."
Mä laskin katseeni. "En mä sitä.."
Rampe tuhahti ja pudisteli päätään. "Cheza, älä kúseta", se sanoi hyväntahtoisesti. "Ja yritä olla järjestämättä mitään ihan tajutonta kohtausta sen kanssa."
Mun sisällä syttyi ensin kiukun kipinä, mutta Rampen katse sammutti sen nopeasti. "Mä yritän", lupasin huokaisten.

Viileän suihkun alla seisoessani yritin taas epätoivoisesti valuttaa ajatukseni viemäriin. Mutta se oli liian myöhäistä. Kaikki palasi taas mun mieleen.. Muistot Roysta ja siitä, miten se oli ensimmäistä kertaa väläyttänyt mulle puhtaanvalkoisen hymyn.. Siitä, miten me oltiin pelattu elämää suurempi korttipeli.. Siitä, miten Roy oli suudellut mua kaatosateessa.. Siitä, miten se oli kutsunut mua enkeliksi.. Kaikki ne katseet.. Kaikki ne kosketukset.. Hyvätkin muistot tekivät nyt vain kipeää.
Mutta mä purin huultani ja päätin, etten pilaisi muiden iltaa. Mä välttelisin Royta parhaani mukaan ja yrittäisin taas aloittaa puhtaalta pöydältä nyt, kun Barren tapauskin oli antanut siihen mahdollisuuden.

Ovikello soi ensimmäistä kertaa juuri, kun mä olin tullut suihkusta.
Vilkaisin edelleen sohvalla makaavaa Rampea, joka katsoi mua ensin kulmiaan kohottaen, mutta asteli sitten itse avaamaan oven, jonka takana olivat mun iloiseksi yllätykseksi vain Dina ja Ane.

Huomasin katseen, jonka ensimmäisenä mainittu vaihtoi mun veljen kanssa. Sitten ne molemmat kääntyivät muhun päin. "Cheza!" ne kiljaisivat yhteen ääneen ja syöksähtivät halaamaan mua.
"Ihan rauhassa", mä naurahdin.
"Miten sä voit?" Ane kysyi ja katsoi mua huolestuneena.
"Hyvin", vastasin kevyesti päätäni pudistellen.
"Me ollaan oltu susta tosi huolissamme", Dina sanoi ja muistutti pientä lasta. "Ensin sua ei saanut mistään kiinni ja sitten sä ilmestyit vaan puistoon tosi sekavana ja.." muijan sinisissä silmissä kimaltelivat kyyneleet. "Voi, Cheza.." se parkaisi ja halasi mua vielä uudestaan.
"Ei mitään hätää", mä sanoin hymyillen ja vilkaisin Rampea, joka katsoi takaisin. Lähes huomaamattomasti jätkä kohotti leukaansa ja sen suupielessä käväisi hymynpoikanen. Me ei ehkä oltu täysin onnellisia.. Mutta uskottavia me oltiin.
Mä käänsin katseeni takaisin Dinaan ja Aneen. "Tuletteko te mun kanssa yläkertaan valitsemaan vaatteita?" kysyin virnistäen.

"Dina tykkää DeeDeestä", Ane ilmoitti mulle melkein heti oven sulkeuduttua ja kuulosti hyvin ala-asteikäiseltä.
"Enkä tykkää", Dina kivahti sille antamatta itsestään yhtään sen vanhempaa vaikutelmaa.
Mä hymähdin huvittuneena. "Ei tullut hirveänä yllätyksenä", totesin ja vedin alusvaatteiden päälle mustan, pitsisen korsettitopin.
"Miten niin muka?" Dina kysyi ja sen kasvojen punoitus kertoi kaiken.
"Sä suutelit sitä", Ane huomautti kiusoitellen sovittaessaan mustavalkoraidallista toppia.
"Mä olin kännissä", Dina puolusteli. "Ja sitä paitsi olet säkin sitä suudellut", se huomautti sitten. "Ja nainut sen kanssa."
"Niin olet säkin", Ane totesi neutraalisti. "Mutta mä tarkoitankin nyt erilaista suutelemista."
"Miten niin erilaista?" mä ja Dina kysyttiin nyt yhteen ääneen.
"Sellaista, kun ei muuten vaan nuole jonkun kanssa", Ane sanoi tietäväisenä. "Vaan siinä on tunnetta mukana. Esimerkkinä Cheza ja Roy."
Mä olin kompastua maastohousuihin, joita juuri kiskoin jalkaani.
"Sori", Ane sanoi äkisti. "Mä en tajunnut.."
"Ei se mitään", totesin jäykästi ja vihlova tunne käväisi taas mun sisällä. "Ei nyt vaan puhuta siitä."
Dina kohotti kulmiaan. "No, mistä me sitten puhutaan?"
Mun katse vaelsi nopeasti Anesta Dinaan.. ja sitten taas Aneen. Hetkeen en ollut yhtään tilanteen tasalla. Mä olin odottanut Barren jutusta valtavaa kysymysryöppyä vähintäänkin niiltä kahdelta. Ja nyt ne käyttäytyivät, kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Ane huokaisi. "DeeDee käski meitä olemaan kyselemättä sulta siitä eilisestä", se totesi hiljaa.
Mä nyökkäsin. "Ihan hyvä vaan", sanoin vakavana. "Mä en varmaan itsekään osaisi vastata."
Me oltiin kaikki hiljaa. Ja sen hetken ajan mun silmissä pyöri taas muistojen videonauha.. Täynnä surua ja kaipausta.
Lopulta Dinan kasvoille kohosi lämmin hymy. "Cheza hei.. Se on ohi nyt", se sanoi ja tarkoitti jengitappeluita.
"Niin on", mä huokaisin ja tarkoitin Royta.

Auringon tehdessä matkaansa länteen meidän kämppä alkoi hiljalleen täyttyä juhlivasta porukasta. Paikalle oli saapunut useita maltsulaisia ja hakkarilaisia, mutta Tommy ja Miro olivat jättäytyneet pois.
Taustalla soi Guns N' Rosesin Estranged. Hakkarin Beni juoksi kiroilevaa Anea karkuun ympäri olohuonetta. Ilmeisesti se oli sanonut tai tehnyt jotain väärää. Maltsun Tony törmäsi vahingossa Timiin ja läikytti juomansa sen paidalle.

Lievä humala alkoi pikkuhiljaa sumentaa munkin aisteja, mutta nousin kuitenkin sohvalta ja menin hakemaan lasillisen itse tekemääni boolia.
"Cheza", Adam sammalsi ja nojasi keittiön pöytään. "Tule mun kanssa katsomaan, ketä yläkerrassa on."
Mä kohautin olkiani ja päädyin osittain taluttamaan jätkän rappusia ylös.

Mun huoneessa oli neljä ihmistä. Dina, Rogge, Miki ja Roy. Ensimmäinen niistä oli onnellisesti sammunut mun sänkyyn. Toiset kolme pelasivat juomapeliä. Rogge ja Miki istuivat lattialla. Roy puolestaan oli asettunut tietokonetuoliin ja käänsinopeasti katseensa meihin.
Hetken aikaa ei taaskaan ollut muita kuin mä ja Roy. Jätkän katse lävisti mut tavalla, joka sattui kuin puukon isku.
"Mä rakastan teitä, jätkät!" Adam huusi ja tilanne meidän välillä oli taas ohi.
"Mä taidan tästä mennä.." aloitin mahdollisimman uskottavasti hymyillen.
"Sä et mene mihinkään", Miki virnisti. "Tulet nyt pelaamaan."
Mä huokaisin ja istuin jätkien seuraan lattialle paremman tekosyyn puutteessa.

Tunsin koko ajan Royn katseen ja mun sisuksia poltteli. Siitä huolimatta kieltäydyin katsomasta enää takaisin.
"Neljä huikkaa, Cheza", Adam kuulutti.
Mä join ja laskin katseeni taas lattiaan. Mietin, pitäisikö mun esittää huonovointista tai keksiä jokin muu hyvä syy lähteä huoneesta, joka alkoi jo tuntua tukahduttavan kuumalta.
"Cheza?" ovi avautui samassa ja mä käänsin katseeni Rampeen syvän kiitollisuuden vallassa. "Riki kiipesi äsken katolle. Voisitteko te käydä hakemassa sen alas?"
Mä nyökkäsin hymyillen ja astelin ulos huoneestani. Mun harmiksi muut seurasivat esimerkkiä, Roy mukaan lukien.

Mä avasin ikkunan, josta mahtui juuri ja juuri kiipeämään meidän punaiselle tiilikatolle.
"Cheza", kuulin pehmeän äänen läheltäni ja sävähdin kuin ruoskan iskusta. Mun ei tarvinnut arvata, kenelle se ääni kuului. "Ole varovainen."
Mä melkein tunsin taas jätkän lämpimän hengityksen ihollani, mutta puristin hampaani kipeästi yhteen ja pakotin ääneni neutraaliksi. "Aina", vastasin Roylle hiljaa ja kiipesin katolle.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 14:01:09

*

Tuuli huuhteli kattotiiliä. Kaikki, mitä auringosta oli jäljellä, olivat punertavat säteet, jotka tanssivat Chezan hiuksilla.

"Riki, mitä hélvettiä sä teet?" Miki kysyi kiivetessään viimeisenä ikkunasta ulos.
Puhuteltu jätkä kääntyi hieman horjuen meihin päin ja sytytti röökin. "Heavy metal", se virnisti. "Mä kelaan, pystyykö täältä kusta Kuikan pihan puolelle."
"Ei pysty", Cheza ilmoitti. "DeeDee on kokeillut."
"Sitä paitsi sä joutuisit kúsemaan vastatuuleen", mä huomautin virnistäen ja istuuduin katolle.
"Tule takaisin sisälle, jooko?" Rogge maanitteli. "Sä et ole mitenkään hyvässä kunnossa."
"Mä olen aina hyvässä kunnossa", Riki mutisi edelleen vaarallisen lähellä reunaa. "Mä olen Doctor Feelgood."
Adam naurahti. "Ole vaikka Paavo Lipponen", se sanoi. "Mutta sä tulet nyt pois sieltä."
Riki ei vaikuttanut edes kuuntelevan. Se vaan tuijotti johonkin kauas. "Vähänkö olisi siistiä olla Paavo Lipponen.."
Tällä kertaa se oli Cheza, joka nauroi. Sen ääni oli heleä ja kuulosti mun korviin ikään kuin musiikilta. "Riki, tiedätkö sä edes, kuka on Paavo Lipponen?" muija kysyi huvittuneena.
"Joku mäkihyppääjä?" Riki ehdotti ja poltti hitaasti tupakkaansa.
Cheza ja Rogge vaihtoivat epätoivoisia katseita ja kääntyivät sitten taas katon reunalla seisovaan jätkään päin.
"No niin, ala tulla", Miki murahti kärsimättömänä.
"Miksi?" Riki intti vastaan.
"Sisällä on ilmaista viinaa", Adam puolestaan yritti.
"Vítun alkoholistit", virnuili Riki. Ja siinä samassa kuului pineimuotoinen räsähdys, kun jätkän tasapaino petti ja se putosi selkä edellä.

Me kaikki syöksähdettiin katon reunalle.
"Riki!" Cheza huudahti hätääntyneenä.
Adam ja Miki suunnistivat kohti alas johtavia palotikkaita ja Rogge pudisteli päätään huolestuneen näköisenä.
Täytyy myöntää, että Riki makasi selällään maassa niin liikkumattomana, että muakin alkoi pikkuhiljaa huolestuttaa.
Sitten jätkä avasi sinisävyiset silmänsä ja virnisti meille. "Heavy metal", se sammalsi. "Heittääkö joku röökin?"

Muut kiipesivät ikkunasta takaisin sisälle, mutta mulla ei ollut kiire. Mä puhuisin Chezan kanssa sopivan tilaisuuden sattuessa kohdalle.
Niinpä jäin istumaan katolle varhaissyksyn tummanpunaiseen auringonlaskuun, joka pian kuolisi kokonaan pois. Mulla oli seuranani vain bissepullo, joka tyhjeni hiljalleen.

Mä olin ihminen, joka harvoin todella pysähtyi ajattelemaan. Mutta sillä hetkellä aloin kelailla asioita. Mun sisälmyksiä kylmäsi, kun ajattelin kaikkia niitä muijia.. kaikkia niitä, jotka ehkä olivat joskus tunteneet mua kohtaan samoin kuin mä Chezaa.. kaikkia niitä sydämiä, jotka mä olin särkenyt ilman mitään tunnon tuskia.. Se oli totta. Mä tosiaan olin kusípää. Mutta juuri tällä hetkellä mä satuin olemaan aivan hélvetin rakastunut kusípää.
Cheza oli mulle vieläkin mysteeri. Mua oli varoitettu siitä muijasta montaa kertaa. Tietenkään mä en ollut kuunnellut. Olin niin tottunut saamaan haluamani. Siksi mä istuin nyt tässä miettimässä, kumpi meistä loppujen lopuksi olikaan satuttanut toista enemmän.

"Moi, kulta", kuului kiusoitteleva ääni mun takaa. Se oli DeeDee.
Mä rypistin itsekseni kulmiani, sillä en ollut kuullut jätkän tulevan. Ennen multa ei olisi jäänyt sellainen huomaamatta, tajusin harmikseni. Mun ennen niin uskomaton tietoisuus ympäristöstäni oli heikentynyt pelottavan paljon. Mä hymähdin vastaukseksi DeeDeelle ja otin huikan bissestäni, edelleen kaukaisia puiden latvoja tuijotellen.
DeeDee istui mun vierelle oma pullo kädessään. "Rakkaushuolia?" se kysymys lausuttiin ironiseen sävyyn, mutta seassa oli jotain muutakin..
Mä käännyin katsomaan ihmetellen DeeDeetä. Jätkän kasvot olivat selkeäpiirteiset ja kovat, niin kuin aina. Ne eivät antaneet ilmi sen tunteita. Mutta mä olin varma, että olin kuullut DeeDeen äänessä lähes olemattoman häivän.. katkeruutta? Hymähdin taas. "Mitä muutakaan.. Entäs sulla?" mä kysyin hetken mietittyäni.
DeeDee kohotti kulmiaan ja hymähti huvittuneesti. Sen harmaiden silmien katse pysähtyi kuitenkin ohikiitäväksi hetkeksi taivaanrantaan. Ja nyt mä olin aivan varma, että näin niissä jonkinlaista melankoliaa. "Joo", DeeDee naurahti aidosti ja hallitusti. "Mä olen ihan vítun kúsessa Rikiin."
Mun selässä kulki kylmät väreet kun mä tajusin, miten loistava näyttelijä se jätkä oli. Ja miten samanlainen mäkin olin ollut. Mutta jokin mussa oli muuttunut täällä. Mä olin laskenut osan siitä suojauksesta, jota olin kantanut lastenkodista saakka.
Me istuttiin hetken aikaa hiljaa. Taivas oli vielä valoisa. Tuuli puhalsi DeeDeen hiuksia sen silmille ja munkin pitkät suortuvat karkasivat peittämään puolet kasvoista. Kumpikaan meistä ei vaivautunut korjaamaan asiaa.
"Cheza ei rakasta mua", mä totesin ääneen ajatellen. Se ei ollut mikään avunpyyntö tai tunteiden vuodatus. Se oli vain yksinkertainen lause.
"Niinkö se sanoi?" DeeDee kysyi pehmeällä äänellä. Me molemmat tuijotettiin johonkin kauas.
Mä nyökkäsin hiljaa ja sytytin röökin. "Valehteliko se?"
DeeDee ei vastannut. Mä näin sivusilmällä, kuinka se kohotti bissepullon huulilleen ja joi.
Meni muutama minuutti ja meidän välillä oli edelleen hiljaisuus, joka oli täynnä hentoa tuulen suhinaa puiden lehdillä.
"Mun systeri ei ole koskaan itkenyt yhdenkään jätkänsä takia", DeeDee kertoi ja sen äänestä kuulsi ylpeys. "Viime viikolla", se jatkoi hetken kuluttua ja nosti katseensa taivaalle. "se ei päässyt sängystään ylös moneen päivään."
Mun sisällä kuohui jokin ilon ja syyllisyyden sekainen tunne. Mä olin satuttanut Chezaa ja sitä muistellessani tuntui kuin sisuksia olisi revitty pihalle. Mutta pieni ääni mun päässä sanoi, ettei toivoa oltu menetetty ja että Chezalla oli vielä tunteita mua kohtaan.. Mun oli aivan pakko saada puhua sen kanssa.
DeeDee hymähti hiljaa. Tuuli oli puhaltanut sen mustat hiukset kokonaan silmien peitoksi. Jätkän suupielessä oli viileä, huvittunut hymynpoikanen. "Cheza on yksin mun huoneessa", DeeDee vihjaisi ilkikurisesti, mutta sen äänessä oli valtava määrä auktoriteettia. "Mene."
Mä vedin henkeä, heitin bissepullon naapurin pihalle ja nousin seisomaan. Ikkuna oli auki ja mä kävelin sitä kohti, mutta käännyin kuitenkin vielä katsomaan katolla istuvaa jätkää, jonka selkä oli muhun päin. "DeeDee", sanoin hymyillen. "Sä olet jätkä kultaa."
Sain vastaukseksi olan yli näytetyn keskisormen ja tiesin, että sen omistaja hymyili taivaanrannalle.

Mä laskin käteni viileälle metallikahvalle ja pysähdyin hetkeksi tuijottamaan oven valkoista maalipintaa. Mua ei edes pelottanut. Jos mulla oli pienikin mahdollisuus saada Cheza takaisin, se olisi minkä tahansa riskin arvoista.

Avasin oven hitaasti ja rauhallisesti. Mä en tahtonut pelästyttää Chezaa.
Mutta sitä vaaraa ei oikeastaan olisi ollut, sillä muija ei kääntynyt ensin edes katsomaan ovelle päin. Se tuijotti ikkunasta ulos niin kauniina ja poissaolevana, että mun oli ensin vain pakko jäädä hetkeksi katselemaan.
Cheza ei puhunut tai kiinnittänyt muutenkaan huomiota muhun. Sen kaukaisuuteen katsovissa silmissä oli sellaista syvää surua, että muhun sattui aivan hélvetisti. Enkä silti voinut kääntää katsettani poispäin.
"Mitä sä mietit?" puhuin lopulta rauhallisesti.
Mun äänen kuullessaan muija sävähti taas äkisti, niin kuin mä olisin vähintäänkin huutanut sille. Sen vihreisiin silmiin palasi valppaus, mutta ne kieltäytyivät edelleen katsomasta muhun. "En mitään ihmeellistä", Cheza sanoi lyhyesti ja asiallisesti. "Mene pois, jooko?"
Muhun sattui kuulla sellainen kylmä sävy sen äänessä. Niin kuin mä olisin ollut joku ihan tuntematon, jolla ei ollut mitään osallisuutta muijan elämään. "Mä en halua", vastasin. "Mä haluan olla sun kanssa."
Cheza sävähti taas, niin kuin mä olisin juuri äsken haukkunut sitä húoraksi päin naamaa. Ja sitten se taas kokosi itsensä. "Jos sä et nyt lähde, niin mä lähden", muija sanoi, mutta tällä kertaa sen ääni tärisi lähes huomaamattomasti.
"Sitten mä seuraan sua", mä sanoin hiljaa ja huomasin itsekin valtavan lämmön äänessäni. Ne sanat tulivat suoraan jostain mun sisältä. "Ja kannan sut himaan kun et enää jaksa kävellä."
Cheza painoi päänsä, enkä mä nähnyt hetkeen sen kasvoja. Muijan kädet puristuivat nyrkkiin, mutta kun se taas kohotti kasvonsa, ei niillä kimallellut pienintäkään kyyneltä. "Usko jo", se sanoi pitäen äänensä vakaana. "Se on ohi."

Sitten Cheza lähti kävelemään tasaisin askelin kohti oviaukkoa mun takana. Kun se oli ehtinyt kohdalle, mä kohotin käteni ja kosketin varovasti muijan vaaleaa poskea.
Se pysähtyi ja käänsi kasvonsa muhun. Ja kaikki ne tunteet ja ajatukset Chezan pohjattomissa silmissä raivosivat mun sisällä ja repivät mua palasiksi. Se oli niin pieni ja niin heikko ja niin yksin ja se vihasi ja rakasti niin paljon.. Cheza kallisti hieman päätään ja sen hengitys oli lämpöä mun huulilla ja siro käsi kohottautui varovasti mua kohti..
Ja siinä samassa muija ikään kuin heräsi transsista ja sen silmissä oli taas vihreää pelkoa ja epäluuloa. Se vetäytyi nopeasti pois mun läheltä ja katosi ulos oviaukosta.

Mä jäin hetkeksi siihen miettimään, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Oliko Cheza meinannut suudella mua? Ajatus iski äkkiä mun päähän voimakkaana, niin kuin myös tietoisuus siitä, että osa mun sydäntä kuului juoksevan juuri rappusia alas ja ulko-ovesta hämärään iltaan. Ja sen tajuttuani mä juoksin perään.

*

Mun askeleet olivat nopeat ja hiljaisia kirosanoja karkaili suusta. Tuuli puhalsi kasvoille ja jälleen kerran vakuuttelin itselleni, että se oli syy mun silmien kostumiseen. En mä vielä silloin tuttua asfalttitietä pitkin kävellessäni voinut tietää, mitä tulisi tapahtumaan.
Autojen suhina kuului moottoritieltä ja yläasteen piha oli yhtä hiljainen ja kaunis kuin ennenkin. Mun pään sisällä sen sijaan ei ollut kaunista tai hiljaista. Kirosin sillä hetkellä itseni alimpaan hélvettiin, kun olin taas kerran näyttänyt heikkouden merkkejä Royn edessä. Mikä víttu muhun oli mennyt? Mähän olin luvannut, etten enää sekottaisi päätäni sillä tavalla..

Havahduin ajatuksistani, kun jostain takaa kuuluivat nopeat askeleet. Mun ei tarvinnut kääntyä katsomaan, kenelle ne kuuluivat.
"Cheza!" Roy huusi. "Mä haluan puhua sun kanssa!"
Mä en vastannut. Sen sijaan nopeutin kävelyäni entisestään, kunnes se lopulta muuttui juoksuksi.
Tiesin katsomattakin, että Roy juoksi perässä. Tiesin myös, että se oli paljon nopeampi ja saisi mut kiinni hetkessä. Niinpä mä tein lähes suunnittelematta äkillisen käännöksen vasempaan. Roy huusi jotain, mutta tuuli humisi mun korvissa niin voimakkaana, etten voinut kuulla sen sanoja.
Mua alkoi pikkuhiljaa hengästyttää, kun juoksin vanhan energialaitoksen ohi ja Royn askeleet lähenivät koko ajan. Mä kirosin huonoa kuntoani ja sitä, etten edes tiennyt, mihin olin menossa. Moottoritien silta ja sen alta kulkeva tie olivat ainoa vaihtoehto.
Siinä samassa Roy oli jo aivan mun vierellä ja mä saatoin kuulla sen hengityksen. Meinasin jo tehdä käännöksen takaisin päin, mutta jätkä juoksikin mun ohi. Pysähdyin kuin seinään ja tuulen huminan lisäksi kuulin omat sydämen lyöntini ja raskaan hengityksen.

Roy kiipesi vaivattomasti kalliolle. Se oli nyt aivan liian tutuksi käyneen moottoritien sillan vieressä.
Mun olisi pitänyt kääntyä ja lähteä juoksemaan toiseen suuntaan, mutta en saanut jalkojani liikkumaan tai katsettani irti Roysta, joka seisoi tarkalleen sillä paikalla.. juuri sillä, missä Barre oli kerran istunut mun unessa.
Roy katsoi suoraan muhun silmillä, joissa ei ollut pelkoa tai epävarmuutta. Tuuli puhalsi rajusti jätkän hiuksiin, kun se nousi seisomaan muurille, joka reunusti moottoritietä. "Cheza!" se huusi ja otti muutaman vakaan askeleen vasemmalle. "Mä en tule alas, ennen kuin sä puhut mun kanssa!"
Mun sisällä risteilivät sekavat tunteet. Olin rikkonut kaikkia itselle tekemiäni lupauksia jo liian monta kertaa vain sen ihmisen takia. Se ihminen oli satuttanut mua liikaa. Se ihminen seisoi nyt muurilla ja kiristi mua omalla hengellään.. Mun sydän löi koko ajan tiheämmin.
Roy otti taas useita askelia. Nyt se oli jo sillan ali kulkevan autotien yläpuolella, allaan monen metrin pudotus.

Mun katse oli liimattu Royn katseeseen. Ja tällä kertaa silmät todella olivat sielun peili, sillä mä en koskaan ollut nähnyt Royta niin avoimena. Sen katseessa oli pelkkää lämpöä ja rakkautta..
Mä nielaisin ja taas kerran luovuin päätöksestäni sen jätkän takia.. Vain sekunnin liian myöhään.

Olin jo avannut suuni huutaakseni Roylle, että mä suostuin puhumaan sen kanssa ja että tulisi alas.
Ja silloin kuului sydämen pysäyttävä meteli, kun valtava rekka-auto syöksyi järjetöntä vauhtia moottoritietä pitkin. Se ääni oli sekoitus jarrujen kirskuntaa ja varoitustorvea ja mun omaa huutoa.
Kaikki tapahtui aivan liian nopeasti. En edes tajunnut, että olin lähtenyt juoksemaan kohti autotietä. Mun korvissa soi kauhu ja epätoivo. Näin, miten Roy horjahti. Sen pienen ikuisuuden kestänyt pudotus päättyi kuvottavaan rusahdukseen, kun ihmiskeho murskaantui asfalttiin.

Mun silmissä sumeni kaikki muu, enkä enää tuntenut omia juoksuaskeliani tai kyyneleitä, jotka polttivat näkymättömät jäljet kasvoihin. Mä näin vain Royn, joka makasi liikkumattomana ja lopulta sen luokse päästyäni romahdin polvilleni maahan.
Jätkän silmät olivat vielä auki. Se hengitti tuskallisesti, mutta katsoi syvälle mun sieluun. Eikä Royn katseessa ollut muuttunut mikään siitä hetkestä, kun se oli vielä seisonut sillalla.
Mä tunsin tukehtuvani omiin kyyneliini. "Idiootti", karkasivat kivuliaat sanat mun omasta suusta, mutta kuulosti siltä kuin joku toinen olisi sanonut ne. "Miksi sun piti mennä tekemään jotain niin järjetöntä?"
Royn silmien loiste oli himmenemässä, mutta sen suupieleen nousi tuttu hymy. "Etkö sä aina tehnyt.." se kuiskasi rahisevalla äänellä. "..järjettömiä asioita mun takia?"
Sitten jätkä kohotti viimeisillä voimillaan toisen kätensä mun niskan taakse ja veti mun kasvot omiensa tasalle. Ja sen viimeisen suudelman aikana me ei enää oltu Cheza ja Roy. Me oltiin yksi ainoa olento.
Lopulta oli jäljellä enää se viimeinen henkäys, enkä mä enää tiennyt kumpi meistä tunsi repivää kipua, tai kumman veri mun suussa maistui. Sillä hetkellä, kun Roy kuoli mun huulille, palanen mun sydäntä ja sielua kuoli sen mukana.

Sen jälkeiset tapahtumat ja sanat ja ihmiset olivat täysin merkityksettömiä ja tyhjiä. Todennäköisesti se oli Rampe, joka kantoi mun tunnottoman ruumiin kotiin.

Kymmenen vuoden kuluttua:

Syksy tuli sinä vuonna aikaisin ja illat hämärtyivät yhä nopeammin. Ostarin alue oli muuttunut yllättävän vähän huolimatta siitä, että vuodet haalistivat kerrostalojen seinistä graffiteja, jotka joukko nauravia teinejä oli niihin kauan sitten töhrinyt.
Kymmenen vuotta oli aivan järjettömän pitkä aika.. Ei sellaista voinut edes käsittää.

"Sitä ei sitten tervehditä vanhaa ystävää?"
Mä hätkähdin ja käännähdin äkisti ympäri. Mun murhaavan katseen kohtasivat väistelemättä tuikkivat ruskeat silmät.
"Adam!" huudahdin yllättyneenä ja hyökkäsin halaamaan jätkää. Tai mieheksi sitäkin nykyään olisi kai pitänyt kutsua. Adam Johan Norz oli pitkä, komea ja täysissä miehen mitoissa. Mutta sen silmät tuikkivat samaa ilkikurisuutta kuin aina ennenkin.
Adam oli aina ollut yksi parhaista ihmisistä, mitä mä tunsin. Se osasi arvostaa ja kunnioittaa jopa niitä henkilöitä, joista ei pitänyt. Mä muistin Adamin aina ihmisenä, joka astui kahden tappelevan jätkän väliin, vaikka ne olisivat olleet sille täysin tuntemattomia. Adam rakasti ihmisiä. Ja ihmiset rakastivat sitä. Ironista sinänsä, että niin rauhallisen luonteen omaavasta jätkästä oli tullut ammattinyrkkeilijä.

"Eikö sun pitäisi palvella asiakkaita, eikä hyppiä niiden niskaan?" Adam vinoili hyväntahtoisesti ja mä halasin sitä uudestaan.
Niin. Mä olin jättänyt koulun kesken ja työskentelin nykyään aivan tavallisen lähiöbaarin tiskillä. Ei ehkä hehkein mahdollinen duuni, mutta mä viihdyin täällä kuuntelemassa, miten ihmiset vuodattivat murheitaan lasien pohjalle.
"Mun työnkuvaan kuuluu myös häiriötekijöiden pihalle heittäminen", huomautin huvittuneena.
Adam naurahti ja istui rennosti baarijakkaralle. "Siinä tapauksessa sä taisit juuri saada ylitöitä", se nyökkäsi ovelle päin.

Mun katse nousi samassa viiteen ihmiseen, jotka astelivat pieneen baariin vaivattomasti kuin omaan kotiinsa. Joukon kärjessä käveli tietenkin mun rakas isoveljeni, jonka ikuisesti viileä olemus keräsi pitkiä, kaipaavia katseita vastakkaiselta sukupuolelta.
"Hei, Cheza", Rami Marcus Lindholm (mulle aina ja ikuisesti Rampe) virnisti läimäytettyään Adamia tuttavallisesti hartialle. "Mä tarjoan kierroksen", se ilmoitti, heittäytyi rennosti baarijakkaralle ja nosti kädet niskansa taakse.
"Miten sulla sellaiseen on varaa?" mä piikittelin, mutta otin veljeltäni rahat ja aloin täyttämään oluttuoppeja.
"Palkkapäivä", Rampe hymähti flirttaillessaan muutaman pubiruusun kanssa.
Mä pyöräytin silmiäni. Niin se teki aina. Antoi muijan ymmärtää asiat väärin ja sitten vain hävisi kuvioista. Rampe ei tulisi vakiintumaan vapaaehtoisesti vielä moneen kymmeneen vuoteen ja jollain tavalla se ajatus helpotti mua.
Mun víttuilu raha-asioista jäi lyhyeen, sillä veli oli meistä se, joka tienasi paremmin. Se teki leffoihin stuntteja, enkä mä voinut kuvitella paremmin Rampelle sopivaa ammattia. Se oli selvästi löytänyt kutsumuksensa.
Rampella oli oma poikamieskämppänsä keskustassa, mutta se vieraili mun luona niin usein, että olisi yhtä hyvin voinut asua siellä. Mä huokaisin tajuttuani jälleen kerran, että Rampe tulisi varmasti aina olemaan mun elämäni mies.

Vasta nyt naulakoilta saapuivat Ane, Dina, Rogge ja Miki. Mä jäin vaihtamaan iloisia kuulumisia kahden ensiksi mainitun kanssa.
"Rene kosi mua", Ane täräytti heti ensimmäisenä ja sen koko olemus hehkui.
Mä kohotin yllättyneenä kulmiani. "Ja?"
"Me mennään kihloihin", Ane hihkaisi posket punaisina.
Mä hymyilin ja halasin sitä, vaikka en voinut olla tuntematta pientä pistosta jossain sydämen tienoilla.. Heitin kuitenkin nopeasti kateuden pois mielestäni. "Onneksi olkoon."
Anette Karolina Pirilä oli ollut pitkään mun hyvä ystävä. Jätkät olivat aina käyttäneet sitä hyväkseen ja mä tiesin, kuinka vaikea Anen oli luottaa kehenkään. Nyt sen elämässä oli kaikki kohdallaan. Ane oli juuri pistänyt pystyyn oman kampaamoliikkeen ja muuttanut yhteen lähes täydellisen poikaystävänsä kanssa. Ja mä tiesin, että se todella ansaitsi olla onnellinen.

Miki asteli meidän luokse ja antoi Dinan poskelle hellän suudelman. Niin. Jenny Johanna Salomaa (kavereiden kesken Dina) oli ollut mun paras ystävä niin kauan kuin muistin. Ja suunnilleen yhtä kauan se oli myös rakastanut mun isoveljeä. Mutta Rampe oli aivan liian sokaistunut alkoholinhuuruisesta sekoilusta ja kuoleman uhmaamisesta, että se olisi koskaan tajunnut sitä. Kyllä mulla oli tunne siitä, että Rampekin oli rakastanut Dinaa. Se vain tuskin oli myöntänyt asiaa silloin edes itselleen, ja tässä vaiheessa oli aivan liian myöhäistä.
Dina oli päätynyt viisi vuotta sitten seurustelemaan Mikin kanssa ja pari vuotta myöhemmin mennyt sen kanssa naimisiin. Ne olivat hyvä pari. Mä tunsin ne molemmat lapsuudestani saakka. Dina oli aina ollut meidän oma pieni suojelusenkeli. Niin puhdas ja viaton. Miki sen sijaan oli välillä lähes yhtä ajattelematon kuin Rampe. Se osasi todellakin olla ärsyttävä ja hoitaa itsensä vaikeuksiin. Mutta pohjimmiltaan Mikael Joonas Ranta oli se amerikkalaisten high school-elokuvien jätkä, joka jää ritarillisesti käytävälle keräämään muijan kirjoja yhteentörmäyksen jälkeen.
"Miten te olette päässeet juhlimaan?" mä virnuilin tiskiin nojaten. "Molemmat vielä samaan aikaan?"
Dina naurahti heleästi. "Me saatiin lapsenvahti", se vastasi hymyillen.
Mikillä ja Dinalla oli kaksi kaunista vaaleahiuksista ja sinisilmäistä lasta; 3-vuotiaat kaksostytöt Jonna ja Sanna.

Baarissa oli meitä lukuunottamatta melko autiota ja hetkeksi mä unohdin olevani työntekijä, enkä asiakas.
Mua hymyilytti katsoa taas kaikkia niitä ihmisiä yhdessä. Ne juttelivat ja nauroivat ja muistelivat välillä vanhoja aikoja.. Ja mä tunsin taas kuuluvani johonkin.
"Miten muuten Seeri?" Ane kysyi sitten Roggelta, jonka ilme vakavoitui asteen verran.
Roger Daniel Niemi oli yksi niistä ihmisistä, joihin pystyi aina luottamaan. Mutta nykyään sen tummia silmiä varjosti välillä vakavuus, jollaista mä en muistanut juurikaan teinivuosina niissä nähneeni. Rogge oli käynyt lukion ja oikiksen loistavin arvosanoin. Siitä oli tullut nuori, lupaava juristi ja sekin oli ollut naimisissa jo pari vuotta. Mutta mä tiesin, mikä oli jo pitkään ollut Roggen elämän varjopuoli. Sen isoveli, Sebastian, joka joskus tunnettiin Seerinä, oli vajonnut onnettomuutensa ja parhaan kaverinsa kuoleman jälkeen syvälle aineisiin. Mä olin edelleen nähnyt sen muutaman kerran pyörimässä ostarin kulmilla. Ja joka kerta musta tuntui, että Seeri näytti yhä riutuneemmalta.
"Ei ihmeellistä", Rogge sivuutti aiheen nopeasti. "Se on taas vieroituksessa."
Ja niin me kaikki jätettiin tulenarka puheenaihe syrjään.

Ovi kolahti samassa vielä kerran ja mä havahduin nopeasti.
"Ai että täällä pidetään bileitä ilman mua?" kysyi virnuileva ääni. Tällä jätkällä oli pitkät, vaaleanruskeat hiukset niin kuin aina ennenkin. Lisäksi sillä oli korvassaan ohut rengas ja yllään kallis nahkarotsi.
"Riki!" me kaikki huudahdettiin yhteen ääneen.
Riki naurahti rennosti ja asteli halaamaan meitä kaikkia. Sen liikkeissä oli valtavaa itsevarmuutta.
"Me luultiin, ettet sä ehtisi", Dina hämmästeli.
Jätkä tuhahti. "Mä en ehtisi näkemään vanhoja kavereitani?" se sanoi virnistäen. "Turha toivo."
Syy meidän kaikkien ihmetykseen oli se, että Rikistä oli kuin olikin tullut tunnettu kitaristi. Nimi Richard Rane Tiianen tunnettiin ympäri Suomen ja kauempanakin. Riki eli omaa unelmaansa; keikkoja, bileitä ja naisia. Siksi me yllätyttiin todella iloisesti, että jätkä oli vaivautunut vanhoille kotikulmilleen vain meidän takia.

"Sade", kuului suhteellisen tuttu ääni jostain, mutta mä en edelleenkään reagoinut tähän nimitykseen. "Sun työaika on ohi", ääni sanoi.
Tässä vaiheessa mä havahduin ja käännyin katsomaan pitkää latinomiestä, jonka nimi ei muistunut mieleen. "Okei", sanoin sille hymyillen ja kiersin tiskin toiselle puolelle.
"Jäätkö sä vielä parille?" Miki kysyi kulmiaan kohottaen.
Mä pudistelin päätäni. "Aikainen vuoro huomenna."
"Cheza hei", Riki maanitteli. "Tämän kerran."
"Ei", mä toistin ja hymyilin pahoittelevasti. "Joku toinen kerta sitten."

Niin mä halasin kaikkia hyvästiksi, heitin takin päälleni ja suunnistin synkkään syysilmaan. Mun olisi kyllä tehnyt mieli jäädä vielä niiden ihmisten seuraan, mutta mun 'pari' harvoin jäi pariksi. Ja olihan mulla tietenkin parempikin syy lähteä aikaisin kuin pelkkä aamuvuoro..

Harmaan kerrostalon ovi avautui vastahakoisesti. Hissi oli taas jumissa, joten mä kiipesin portaita neljänteen kerrokseen. Se ovi oli toinen vasemmalta ja postiluukussa oli tylsin valkoisin irtokirjaimin aseteltu sukunimi Lindholm.
Mahdollisimman äänettömästi livahdin sisään, suljin oven perässäni ja kiskoin mustat buutsit jalasta.

Keittiöön päästyäni mä en sytyttänyt valoja. Sen sijaan annoin stendarin liekin tarttua valkoisen kynttilän sydämeen. Pieni tuli loi lepattavaa valoaan huoneeseen, kun mä istuin huokaisten pöydän ääreen ja suljin silmäni.
Tänään oli taas se päivä. Siitä oli nyt tarkalleen kymmenen vuotta, kun Roy Christian Sirén oli kuollut. Mä syytin vieläkin itseäni. Mutta tavallaan olin myös todella onnellinen siitä, että mä olin saanut kokea edes niin lyhyen ajan sellaisen ihmisen kanssa.
Joka vuosi tähän aikaan sytytin kynttilän maailman suurimman rakkauden muistoksi. Oli totta, etten mä osannut surra niin kuin Barre. Mutta mä surin vuosia.

Muistin edelleen Royn hautajaiset kuin eilisen päivän. Sen mutsin tummansinivihreät silmät olivat täyttyneet kyynelistä. Sen faija ei ollut puhunut sanaakaan kenellekään. Joka puolella ympärilläni mä olin nähnyt Royn kasvonpiirteitä, kun sen sukulaiset olivat kerääntyneet suremaan menetystään. Kaikki olivat itkeneet. Mutta mä olin vain tuijottanut niitä sellaista kipua tuntien, jota kyyneleet eivät pyyhkisi pois.
Jokainen hautajaisvieras oli kirjoittanut pienen kortin. Suurin osa sukulaisten kirjoituksista oli ollut jotain kaunista ja runollista, hyvin hautajaisiin sopivaa. Mutta meidän korteissa oli ollut yksinkertaisia, lyhyitä lauseita suoraan sydämestä. Tuun muistamaan sut aina, Rogge oli kirjoittanut. Lepää rauhassa, veli, Adamin kortissa oli lukenut. Aina sydämes, kulta, Rikin käsiala oli painautunut paperille. Me nähdään vielä, Miki oli kirjoittanut. Sä olet jätkä kultaa, Rampen paperissa oli lukenut. Mun omassa olivat olleet yksinkertaiset, sanomatta jääneet sanat: Mä rakastan sua.
Meidän ensimmäinen ja viimeinen yhteinen keikka pidettiin siellä. Miki oli korvannut Rampen toisessa kitarassa. Mun veli puolestaan oli ottanut Royn paikan basson varressa sen muiston kunniaksi, ja vetänyt taustavokaaleja. Mä olin seisonut mikrofoni kädessäni, tyhjyyttä tuntien sen mustiin pukeutuneen yleisön edessä, kun jätkät olivat alkaneet hiljaa soittaa Guns N' Rosesin kappaletta Don't cry. Muistin vieläkin kuulleeni, miten Rampe oli ennen biisin alkua kuiskannut mikrofoniin hiljaiset sanat: "All in the name of rock'n roll." Mä en voinut edelleenkään ymmärtää, miten olin pystynyt laulamaan. Mutta sen tiesin, että se oli sattunut ja kovaa.
Royn hautajaisten jälkeinen tilaisuus oltiin pidetty niiden kotona. Sen sukulaiset olivat itkeneet edelleen, ja esittäneet suruvalittelujaan vanhemmille.
Kaikkien muiden siirryttyä alakertaan mä olin hetken mielijohteesta avannut Royn huoneen oven ja kohdannut valtavan järkytyksen. Mikään ei ollut muuttunut. Julisteet olivat edelleen roikkuneet seinillä, eikä edes sänkyä oltu pedattu. Royn kevyt shampoon- ja tupakansekainen tuoksu oli vallannut mun aistit asteltuani sisään. Ja silloin mä olin menettänyt kaiken alitajuisen itsehillintäni. Olin heittäytynyt sängylle makaamaan ja purskahtanut itkuun, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Olin painanut pääni Royn tyynyyn pieneksi ikuisuudeksi ja vain toivonut, että voisin tukehtua sen tuoksuun.
Sitten ovi oli avautunut hiljaa. Mä en ollut raivoisalta itkultani nähnyt tulijaa kunnolla, mutta olin tunnistanut sen pienen pojan olemuksen kyyneltenkin läpi. Ronin tummansinivihreät silmät olivat katsoneet suoraan muhun. "Roy sanoi, ettei kovat jätkät koskaan itke", se oli kuiskannut. Mä olin vain purskahtanut uuteen itkunpuuskaan ja syöksähtänyt halaamaan sitä lujaa.

Muistojen aiheuttamat kyyneleet karkasivat taas valumaan poskille. Mä nostin hiljaa kynttilän käteeni ja astelin pieneen, hämärään oviaukkoon.
"Äiti?" kuului ääni huoneesta.
"Nuku vaan, kulta."
Niin. Mulla todella oli hyvä syy lähteä baarista aikaisin.
Jonkin ajan kuluttua Royn hautajaisista mä olin tajunnut olevani raskaana ja tehnyt elämäni suurimman päätöksen. Jos se lapsi olisi ollut kenen tahansa muun, olisivat asiat luultavasti päättyneet eri tavalla. Mutta mä en ollut katunut sekuntiakaan sen jälkeen.
Se oli ollut terve poikalapsi. Marko Christian Lindholm. Etunimensä se oli saanut tietenkin Barren mukaan. Toinen nimi tuli suoraan Roylta. Ja lisäksi sillä oli mun ja Rampen sukunimi. Marko oli syy siihen, miksi mä olin kaiken tapahtuneen jälkeen onnellinen. Pian 9-vuotias, maailman kultaisin lapsi. Sirot kasvot, vaalea iho ja tummat hiukset. Ja jo ennen Markon syntymää mä olin tiennyt, että sillä tulisi olemaan Royn silmät.

Lähettäjä: mau 
Päivämäärä:   28.8.08 14:26:05

mult meni 2 tuntia lukee tää koko tarina.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 15:38:50

mau: Turha kommentti..? Palaute olis kivempaa.

Lähettäjä: any 
Päivämäärä:   28.8.08 18:05:17

mä luin tän jo joskus aikasemmin ja nyt uudestaan ja ei voi kyllä muuta sanoo kun, että rakastuin tähän ihan järjettömästi.

Lähettäjä: Breathless 
Päivämäärä:   28.8.08 20:18:12

siis mäen ymmärtänyt nyt tota kerrontahommaa alussa. onko kertojana Cheza vai joku muu? täh

Lähettäjä: Troya Nightstalker 
Päivämäärä:   28.8.08 20:55:41

Haa, luin tän sillonkun olit vasta kirjoittamasta, olen ehdoton FANI. <3
En voi sanoa muuta kun että aivan ihana.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.8.08 23:00:07

Breathless: Kertojia on siis kaksi. Cheza ja Roy. Ja kertojan vaihtuessa tulee väliin *-merkki.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.8.08 23:03:36

Lasienkeli, olipa ihanaa, että sait tän lopulta laitettua uudestaan! Olenkn odottanut viimeistä versiota :)

Lähettäjä: Breathless 
Päivämäärä:   29.8.08 09:32:20

jaahas..

Lähettäjä: Mmurunen 
Päivämäärä:   29.8.08 22:47:06

Ei hitto miten joku voi kirjottaa näin osaavasti, kauniisti ja herkästi! Ihana tarina ihanalla juonella :))

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   30.8.08 14:14:47

Sennnu ja Troya: Muistan teiät, pikkuiseni. Kiitos. ^^

Mmurunen: Kiitoksia siulle myös. :)

(Piilouppia..)

Lähettäjä: kirpeä 
Päivämäärä:   30.8.08 21:17:19

IHANASTI kirjotettu tarina, täähän vois olla kirja ;o <3 mua ärsytti sikana ku roy kuoli lopussa, vihaan sellasia loppuja ! :D
Kirjotat hyvin ja teksti on helposti ymmärrettävää (koita nyt selvää tästä saada..(: )ehdottomasti paras tarina mitä oon lukenu!

Lähettäjä: hateme 
Päivämäärä:   31.8.08 12:35:15

ihan loistava! luin tätä monta päivää:D ja täytyy kyllä sanoa, et ikinä en oo lukenu näin hyvää tarinaa:))

Lähettäjä: RilliErakko 
Päivämäärä:   31.8.08 13:03:51

Musta on kamalaa, että tää tuli tänne uudestaan. Joka kerta kun mä luen tuon hautajaiskohdan (ja voit uskoa, että mä olen lukenut sen aika monesti), mä itken. Siis mä itken, enkä mä ikinä itke!

No ei, kyllähän mä olin odottanut tätä, ja vaikka mä olen lukenut tämän jo niin monesti, tähän ei vaan kyllästy.. Mä rakastan Royta ja Chezaa, ja vieläkin ihmettelen syvästi, miten joku voi osata laittaa sanoiksi tollasen tunnelatauksen niin kuin sä osaat.

Lähettäjä: .diu. 
Päivämäärä:   31.8.08 18:32:50

tää on ihana, oli kiva lukea pitkästä aikaa <33 ^^)

luin tätä silloinkin kun teit tätä, ja nyt kerralla luettuna on vieläkin ihanempi. suosikkeihin taas meni.

haittaako jos tallentaa tän omalle koneelle omaa lukemista varten vain?

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   1.9.08 13:27:40

Omaan käyttöön saa aivan vapaasti tallentaa. :)

Lähettäjä: Sinnia 
Päivämäärä:   1.9.08 16:26:56

Luin tän nyt kokonaan, ja pakko sanoo että upeempaa tarinaa saa ettiä! Oon ihan sanaton.. Aivan tajuttoman hienosti kirjotettu!

Lähettäjä: Carthago 
Päivämäärä:   2.9.08 00:13:17

Aivan tajuttoman mahtava!
Itken silmiäni päästä, muutaman(ehkä 3-4?) kirjoitus virhettä bongasin.
Ehdottomasti ykköslistalle kaikista lukemistani tarinoista.
Vaan pitikö se Roy mennä tiputtamaan :(

Yksi asia häiritsi, kun itse asun Kantsussa, niin mitä piruja Hakkarit ovat? Haagalaisia? :D
Entä Turmalaiset?
Myönnän, alle kk asunut täälläpäin, en tiedä näistä nimityksistä. :)

Ja vielä, upeaa kirjoitusta, jatko-osaa kaivataan, jos vain mielenkiintoa löytyy.

Lähettäjä: Broken^^ 
Päivämäärä:   2.9.08 10:52:14

siis :o en osaa sanoa mitään. Kyyneleet valuu vieläki :'( Ehdottomasti paras tarina mitä oon ikinä lukenu ht.netistä! Kannattaisko harkita kirjailijan uraa? :) ja tehä kenties tästä kirja, pidennettynä versiona? ;)

Lähettäjä: ninn. 
Päivämäärä:   3.9.08 22:25:44

Tää oli aivan ihana itken vieläki tää oli niiin ihana tarina ja toi hautajais juttu sai mut itkeen aivan tosissaan

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   4.9.08 21:13:30

Tarvii sanoo, et harvempi tarina saa mut itkee, mut tää kuuluu niitten joukkoo. Tykkäsin tästä tosi paljo sillo aikasemminki ku luin, ja pidän vieläki :)

Lähettäjä: MAIJAA 
Päivämäärä:   4.9.08 23:48:25

Huh, juuri yksi päivä lueskelin tätä koneelta. Täähän löytyy siis koneeltani miltei kokonaan, joskus kirjoitusvaiheessa kokosin sitä sinne. Mutta...

Mä en osaa sanoa mitään. Multa loppuu aina sanat. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä kaikkea mitä olen tuntenut lukiessani tätä...

Olen aina tykännyt, tulen varmasti aina tykkäämään.

Pahoittelen, musta ei mitään irtoa enää.

Lähettäjä: hk 
Päivämäärä:   8.9.08 19:46:17

Nostellaanpa etusivulle muidenkin luettavaksi. :)

Lähettäjä: fogger 
Päivämäärä:   11.9.08 16:05:24

kyl täs kyyneleit irtos. vielä ko kuuntelen tota guns n' roses dont cry. paras tarina varmaan mitä oon täällä lukenu. aivan upee. rakastan tätä. kiitos ko kirjotit tämmösen. <3 ja muuta en ossaa sanoo.

Lähettäjä: ^^Unelma 
Päivämäärä:   12.9.08 18:46:59

Olen lukenut tämän ennenkin, ja aina aivan yhtä upea. Rakastan tätä tarinaa, yksi parhaista <3
Jatko-osa olisi kivaa luettavaa (:

Lähettäjä: nictornactor 
Päivämäärä:   3.10.08 18:56:14

aina vaan niin rakastettava ja ihana 10+

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   15.10.08 10:36:23

Jatko-osa on harkinnassa. ^^
Suunnittelen tässä samalla erästä uutta tyttö-/poikarakkaustarinaa. Ensimmäinen osa pian julkaisukelpoinen.

Lähettäjä: hevosenkorva 
Päivämäärä:   16.10.08 19:40:09

Oi voi. aivan ihana, kertakaikkisen ihana.

itkut piti tirauttaa.

aivan mahtavaa tekstiä <3

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   16.10.08 21:04:21

mielletön! huippu!

Lähettäjä: Geekajo 
Päivämäärä:   17.10.08 14:27:04

Mä oon niin aina rakstunut tätä tarinaa<3 ja itkenyt sitä lukiessa <3

Lähettäjä: saltsu 
Päivämäärä:   18.10.08 12:28:58

v*itun hyvä tarina harmi vaan et se roy kuoli ja niil ei onnistunu se suhde =(

Lähettäjä: risa. 
Päivämäärä:   19.10.08 13:30:10

tiesitko lasienkeli että mää fanitan sua. oot mun idoli ;> rakastan tätä tarinaa niin hirveenä.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   19.10.08 15:24:44

Aww, kiitoksia kaikille rakkaille lukijoille. Tämän kirjoittaminen oli ihan mahtava kokemus. ^^

Tuotantoani ei löydä täältä paljoa, mutta tämän lisäksi olen alkanut kirjoittaa uutta tarinaa, I'm the highway. Joten jos kiinnostaa niin lukekaa toki. :>

Lähettäjä: saltsu 
Päivämäärä:   20.10.08 17:45:55

ois ihanaa jos sä voisit tehä tän tarinan silleenki et se roy ei kuole eikä sille kävis mitään koska mua niin itkettää ku se kuoli pliis se ois aivan ihanaa aww

Lähettäjä: saltsu 
Päivämäärä:   20.10.08 18:55:50

kiltti mua vaan niin häiritsee ku se kuoli se roy pliis

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   23.10.08 11:49:33

Vau, niin, muuta en voi juurikaan sanoa kun että vau.
Tiedän, että olen sanonut tämän saman lauseen hyvinkin useasti, mutta nytten voin sanoa sen suoraan ja totuuden mukaisesti sitä tarkoittaen, tämä oli todellakin yksi parhaista tarinoista mitä olen koskaan ikinä lukenut.
Et voi uskoa miten joissain kohdin itkin ja joissain kohdin nauroin.
Kaiken kaikkiaan, tiivistän tämän kolmeen kirjaimeen.. Tai ei sittenkään, tiivistän sen neljään kirjaimeen.. Awww.

Lähettäjä: Soar 
Päivämäärä:   26.10.08 20:19:07

Juu, tulihan tämäkin luettua. Ihan piti laittaa tiettyä fiilistelymusaa soimaan. Ja sanottakoon että en oo voinu kuunella tuota biisiä yhden tosi raskaan tapahtuman jälkeen, mutta asiaant takaisin.

Kokonaisuudessaan aivan loistava. Kirjoitustyyli on erikoinen, ja mahtava. Niin, ja rakastan tuota truma- hakkari yms juttua aivan mielettömästi. Ja tuo kun se käy Barren haudalla, huhhuh. Ei, en keksi mitään pahaa. Ainiin, nimet on kanssa ihania. Tykkäsin, ja oon oikeesti ranttu lukemisien suhteen, nyt voin sanoo että rakastan, ja itku kyllä tuli, juuri mainitsemassani kohdassa, kun käy Barren haudalla...

Lähettäjä: !- 
Päivämäärä:   27.10.08 20:44:36

Huhhuh miten hyvä! Eikai haittaa jos tulostan ihan omaa lukua varten? Nimittäin tosi tosi hyvä! =)

Lähettäjä: jule 
Päivämäärä:   27.10.08 21:38:30

Wow! tosi hyvää tekstiä lasienkeli, niinku muutki jo sano, itkuhan se siinä tuli viimeistään kun menit perhana sen royn tipauttamaan sieltä alas. tosin mä kyllä osasin siihen jo varautua (royn kuolemaan) ettei se niin paha järkytys ollu.

jotenki mä en vaan tykänny noista nimistä, varsinkaan tosta päähenkilön(cheza vai mikä nyt olikaa).

muttamutta hyvä kirjoitustyyli ja lukiaystävällinen teksti.

kiitos lukuelämyksestä lasienkelille :)

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   29.10.08 17:11:45

Kiitoksia palautteestanne, muruset. ^^ Ja kuten olen sanonut, tämä tarina ei koskaan olisi päässyt loppuun asti ilman teitä lukijoita. Joten kiitos tästä kuuluu myös teille.<3

saltsu: Valitettavasti Royn kuolema oli alusta asti suunniteltu juttu, joten en ala sitä muuttamaan. Mahdollisen jatko-osan tälle saatan kuitenkin vielä joskus kirjoittaa. ^^

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   29.10.08 17:12:50

P.S. Omaan käyttöön saatte tietenkin tallennella ja tulostella tätä ihan mielenne mukaan. En pahastu ollenkaan. ^^

Lähettäjä: saltsu 
Päivämäärä:   30.10.08 15:11:53

ok mut silti harmi ois kyl kiva jos sä voisit kirjottaa jatko tarinan x)

Lähettäjä: ~Sislie~ 
Päivämäärä:   1.11.08 14:30:07

Ihana tarina<3 Itkin oikeesti tos lopussa ;((

Sulla on ihana tapa kirjoittaa ja teksi oli lähes virheetöntä! Se on hyvä se. Tarinan juoni ja idea on mahtava. Kuvailit kaikki tapahtuman mielestäni hyvin aidosti ja onnistuneesti.

Oli mukava lukea tarinasi<3

Lähettäjä: Summer^^ 
Päivämäärä:   1.11.08 14:48:42

Ihana tarina, vaikka välillä meni hermot sen työn käytoksessä :D Itkin välillä ihna kunnolla. Oli nii ihana ja surullinen <33

Kaveri kerto tän tarinan ja oli pakko lukea. Mahtavaa tekstiä! <33 Oot hyvä kirjottamaan.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   1.11.08 18:39:55

Oih, kirjoita kirjoita todellakin se jatko-osa! Odotan sitä hirmuisesti! :)

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   1.11.08 20:01:59

tää oli jotenki.. koskettava.

aivan loistava.

Lähettäjä: vou 
Päivämäärä:   1.11.08 20:34:33

ei oo totta ! mite oot osannu kirjottaa tämmösen? Aivan täydellinen tarina, paras mitä oon lukenu ..
Sai kyllä miettimään erinäisiä asioita omassa elämässä ja kyllä itku tuli muutamassakin kohdassa.:s

Lähettäjä: Mmurunen 
Päivämäärä:   1.11.08 21:24:36

Miten joku voi osata kirjottaa näin hyvin!? Loistavasti kuivailtu, hyvin ja selkeästi kirjoitettu tarina. Jossain kohdissa sai vaan miettiä kuka tässä nyt kertoo mutta siitä pääsi kyllä aika helpolla selville.
Hyvin toden mukaisesti kirjotat ja viittaa myös kivasti elämään oikeasti. Itkin kyllä aiva täysillä jossain kohdissa.
Täydellinen 10 tämä tarina!

Lähettäjä: Hanna K 
Päivämäärä:   1.11.08 21:25:49

LUIN TÄN AIKOJA SITTTEN, mutta en jaksanu kommentoi. Aivan perfetto ja sairaan täydellinen. Itkin toss lopus ihan sikana. sry caps.

Lähettäjä: Remu 
Päivämäärä:   4.11.08 17:46:54

En nyt ihan jaksa lukee koko tarinaa, mutta sen verran mitä luin, niin ihan tosi mahtavaa ja koskettavaa tekstiä. Mä pystyn ihan täysin eläytymään päähenkilön tossuihin ja muutenkin tosi todentuntusta ja loistavaa tekstiä. Ja aijoin kyllä lukea loppuun saakka! ;)

"Mihin víttuun sä meinasit suunnistaa?" mä kyselin iloisesti.

Reps ;D

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   7.11.08 16:21:44

Hoo, mukava ja surullinen tarina.

Ei tähän oikein osaa sanoa mitään. Hyvää tekstiä.

Tosin yhessä kohtaa pomppas silmille pieni virhe.
Tokihan olet tietoinen siitä, että jos alaikänen jää kiinni viinapullon kanssa nii sinivuokkoset takavarikoi viinakset ja soittaa kotia. Saattaa lisäks joutuu putkaan jos on joku 16-17 vee.

Et laki ei todellakaan mee niin et jos ei oo sammunu tjsp nii ei tuu ongelmia. Mutta tokihan tää on sun tarina ja tässä tarinas voit väännellä sitä miten tykkään ^__^ aattelin vaa huomauttaa ku pomppas silmää.

Lähettäjä: Ctrl 
Päivämäärä:   13.11.08 16:10:51

tää oli kyllä ihan paras tarina täällä ikinä, ja RilliErakko puki mun ajatukseni tänne loistavasti. Muuta en osaa tästä tarinasta sanoa, muuta kuin että jatkotarina voi saada tän sitten junnamaan paikoillaan, tosin jos sen osaa kertoa hyvin niin sitten ei :)

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   16.11.08 14:12:07

refugee: Itseasiassa on totta, että niiden pitäisi tehdä niin. Tosin meilläpäin ne harvoin jaksaa jos on vähänkin isompi porukka liikkeellä. Ja ideana tarinassa on nimenomaan hieman korruptoitunut virkavalta. Hienoa kuitenkin, että jaksatte myös mahdollisista asiavirheistä huomautella. ^^

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   21.11.08 12:10:27

Upittelen hieman.

Lähettäjä: cinnamon 
Päivämäärä:   23.11.08 15:20:37

Upea kokonaisuus, täytyy myöntää. Kirjoitustyyli on todella koskettava ja mielestäni tarina ei olisi ollut näin hieno jos se ei olisi myös loppunut noin surullisesti.
Kiitos tästä!

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   30.11.08 00:30:29

cinnamon: Kiitos kiitos. ^^

(Piilouppia. Vielä muillekin kiinnostuneille luettavaksi.)

Lähettäjä: Trigger 
Päivämäärä:   30.11.08 16:36:52

Tän tyyppisiä tarinoita ei oikeasti löydä enää mistään. Hienosti kirjoitettu, koskettava ja tapahtumat vaikuttaa hyvin suunnitelluilta. Ei ollenkaan ennalta-arvattava. Jotkut pienet virheet häiritsi välillä, mutta ihan loistava kokonaisuus! Mun pisteet menee kyllä tälle. Kiitos, että kirjoitit. Jatko-osan luen varmasti jos sellainen aikoo ilmestyä.

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   9.12.08 21:58:28

Trigger: Kiitokseni siulle myös. ^^

Ja jatko-osan vihdoin saavuttua päätin sitten nostaa myös tämän täältä ihmisten ilmoille. Jatkothan löytyvät täältä sellaisen otsikon takaa kuin My Generation. (Muahah, mainostan.) ^^

Lähettäjä: Dye 
Päivämäärä:   13.12.08 14:34:33

Paras ja ihanin tarian minkä oon täältä lukenu.Itkin tos lopus.Nyt pitääki site heti mennä ettimään toi jatko osa.

Lähettäjä: riitasointu. 
Päivämäärä:   14.12.08 20:36:10

kertakaikkiaan kauneinta mitä oon ikinä lukenut.
muuta en pysty sanomaan.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   15.12.08 18:07:00

Hei Lasienkeli, eihän siuta haittaa jos kopioin tän tarinan mun omalle koneelle ihan vaan että voin ite lukea sitä? (:
(Ku en muista että kysyköhän joku sitä täällä jo, enkä jaksanu ruveta kahlaan kommentteja läpi!)

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   15.12.08 18:32:56

ssfä: Henk.koht. käyttöön tätä saa aivan vapaasti tallentaa ja tulostaa niin kuin itse tykkää. ^^

Lähettäjä: roosa 
Päivämäärä:   23.12.08 22:40:18

aivan hirveen hyvä tarina. oon tääl iha kyynelet naamas:D ihan oikeesti, kauheen koskettava. aivan ihana oikeesti. ei riitä edes sanat kuvaamaan. oon 110 % fani <3 :)

Lähettäjä: NiinaR 
Päivämäärä:   25.12.08 10:13:51

Tää tarina on aivan mahtava. Sä kirjotit tosi hyvin ja mä pillitin monessa kohtaa. Aivan ihana.
Must on hirveetä, et Roy kuoli. :( Chezal ja Royl oli koko ajan joku tilanne päällä. Rampe oli niin.... ihana. Samoin Barre. :DDD Ihan parhaita. Mä oikeestaan tykkäsin kaikist hahmoist, mut eniten Roysta, Rampesta ja Barresta.
Pillitin ku pikku vauva sillon ku Roy kuoli. Se oli kauheeta. Mun näppäimet melkein sai vesivaurion. :D
Oon jo lukenu sitä jatko-osaa, ja vaik se ei kuitenkaa koskaa tuu oleen näin hyvä ku tää, aion silti lukee sitä. :D
Hyvä ettei omaan käyttöön kopioituna haittaa, koska kopioin tän kauan sitte. Tätä voi sit lukee aina ku on aikaa :DDDD
Harmi et Barre kuoli.
Chezan ja Rampen isä oli ihan hirvee... mä en pitäny siitä :(
En haluu mitenkää mitää... tää oli kaikkein paras tarina mitä mä oon koskaa lukenu. Tää oli niinku aito eikä mikää sellane, et jollain liisal on jotain ongelmii. Aito, surullinen, mut kuitenki päätty hyvin, vaik Roy kuoliki.
Hyvää joulua <3

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   26.12.08 20:01:30

tallensin tän koneelle enkä voi olla lukematta tätä joka viikko. luen tätä aina. en tiedä, tää on liian koskettava, liian ihana, liian hieno. rakastan tätä. tahtoisin olla kun Cheza, tommonen vahva jolla on ihmisiä ketä välittää siitä. tosin Roy ei olis saanu kuolla mun elämässä enkä usko että Barrekaan. puolittain toi on mun elämää, tosin paljon hienompaa. onneks luin tän ekan kerran, tää on aivan liian ihana.

Lähettäjä: Ruusunen 
Päivämäärä:   28.12.08 23:11:35

Woouu. Tämä tarina oli jotain niin uskomatonta! Niin kaunis ja aito, toisaalta taas niin surullinen. Olen aivan hämmennyksissä vieläkin, kun sain tämän 4 päivän luku urakan tehtyä:) Mutta kyllä se olikin sen arvoista. Itkin melkein joka kohdassa, tunteet oli niin aidosti kuvailtu ja herkkyys otti vallan.

Virheetöntä tekstiä, plussaa siitä! Yksi mikä minun suuhuni ei niin hyvin maistunut, oli tuo muija sana joka esiintyi aina naisista puhuttaessa. Tietysti se saattoi kuulua kirjoitustyyliisi, ja ymmärrän hyvin, jos se tosiaan kuului olla näin. Sujuvaa ja niin aitoa kerrontaa. Hahmot oli luotu huolellisesti, jokseenkin salaperäisiksi. Ja tuo Barren juttu oli mahtava! Juoni oli erilainen kuin muissa tarinoissa. Siihen sisältyi paljon asiaa, eikä tarinasi jäänyt junnaamaan paikoilleen missään vaiheeessa. Kaikki oli huolellisesti ja siististi mietitty valmiiksi.Ainakin itse sain sellaisen kuvan:) Kauhea stoori tuli...Anteeksi.

Aloitan nyt heti lukemaan jatko-osaasi, teehän siitä yhtä loistava kun edellisestäkin!:) Kiitos sinulle tästä mahtavasta luku nautinnosta!

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   30.12.08 23:01:35

Ruusunen: Se muija sana on siellä lähinnä tasa-arvoisuuden vuoksi. Jos poika=jätkä, niin tyttö=muija miun logiikan mukaan. ^^
Kiitän kovasti ja arvostan pitkää palautetta.<3

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   30.12.08 23:07:53

jätkä vs mimmi?

Lähettäjä: Ruusunen 
Päivämäärä:   30.12.08 23:09:09

Aaaa, juuri näin! Anteeksi, en kiinnittänyt muuhun huomiota kuin tuohon:D Turha kommentti siis minulta. Ole hyvä, kommentoin toki jatkossakin:))

Lähettäjä: prso 
Päivämäärä:   6.1.09 07:01:00

ensinnäkin, MAHTAVAA! luin tätä nyt tähän asti, kello on melkein 7 aamulla, nyt pakko mennä nukkumaan, mut loistavaa! Ellei olisi ollut, olisin keskeyttänyt ja jatkanut myöhemmin, mutten vain voinut! :---) sanattomaksi menin, herkkänä ihmisenä, sain myös porun väännettyä muutamaan otteeseen, kivaa :--D Vallan mahtava, taitoja kyllä löytyy! Tämä on juuri yksi niistä tarinoista, joiden ei haluaisi loppuvan, tuntuu että pala itseänn lähtee samalla kun loppuu. Ja, että tätä voi jäädä oikein ikävöimään. LOISTAVAA ! olen sanaton, kiitos tästä yhdestä parhaimmista lukuhetkistä :--)

Lähettäjä: ml 
Päivämäärä:   6.1.09 16:37:31

Tämä on ehdottomasti paras tarina minkä olen koskaan lukenut. Mikään kirjakaan ei ole tätä parempi. Ihana, täydellinen, hauskakin ja kaikkea muuta. Oon sanaton.
Pari kertaa tais itkukin tulla, myönnetään.
Mahtava kerronta ja hahmot olivat todella hyviä. Tarinaan pystyi eläytyä ja mielessäni näin jokaisen hahmon ulkonäön ja kaiken ympäristön mitä tarinassa oli. Mahtavaa.
Sanaton, liikuttunut ja mikähän muu vielä pystyisi kuvailemaan mun tunteita just nyt, kun sain luettua tämän loppuun.

Lähettäjä: prso 
Päivämäärä:   6.1.09 19:47:04

luinpas taas uudestaan, onneksi eksyin tuohon nykyiseen, ennen en tästä ollutkaan kuullut. Otin nyt koneelle ja äitini sanoi että lukee sen kun lähdemme lomalle :--) Rou juttu pisti poraamaan ihan täydellisesti :--D Eilen aamulla olin jo niin poikki ettei mitään rajaa, joten en pystynyt muuta kuin ylistämään. Tasan yksi kirjoitusvirhe koko pitkässä tekstissä, mahtavaa kerrontaa, erittäin hyvä luonne ja koko tarinaan pystyi samaistumaan, niin ihmisiin kuin tilanteisiin. Miten joku voi omata noin hélvetin hyvän mielikuvituksen !

Sanoin jo mutulle äskön, että tää on eka tarina, minkä voisi jopa uskoa myyvän! TÄYDELLISTÄ. en voi kuin sydämmellisesti kiittää tästä <3 nyt vaan kun on taas ohi, tuli taas hassu olo, tämä oli kyllä sanoin kuvaamaton :---) vetelet hyvin vertoja monille kirjailijoille, voin ihan tunnustaa, että luin tätä yhtä keskittyneesti ja ihannoiden kuin Da Vinci - koodia, joten, HÉLVETIN HYVÄÄ TYÖTÄ! ja minä olen lukuihminen, on hyvin harva kirjailija jota en tiedä, ja jokaisin bestsellerin varmaan elämäni aikana lukunut, ja tämä oli oikeasti lukunautinto

KIITOS ! :-) ♥

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   8.1.09 17:16:40

Kiitoksia teille, kultaseni. Tässähän ihan punastuu kaikista kehuista. ^^ Satanin kirjoittaminen oli myöskin loistava kokemus.
Ja btw mielikuvitusta ehkä löytyy, mutta mm osa dialogeista on poimittu ihan oikeasta elämästä. Myös hahmoissa on vaikutteita oikeista ihmisistä.
Mutta kiitos kuuluu edelleen myöskin teille lukijoille. Hienoa, että piditte.<3

Lähettäjä: mira 
Päivämäärä:   8.1.09 21:35:53

Lähettäjä: riitasointu.
Päivämäärä: 14.12.08 20:36:10

kertakaikkiaan kauneinta mitä oon ikinä lukenut.
muuta en pysty sanomaan.

...

komppaan täysin, sanattomaksi vetää. upea tarina, oikeasti!

kiitos.

Lähettäjä: encoding. 
Päivämäärä:   13.1.09 18:41:17

itku tuli.

Lähettäjä: Lacoste. 
Päivämäärä:   17.1.09 03:25:58

hyvä muuten mut mua ärsyttää ihan sikan et se roy kuoli ;<

Lähettäjä: Lacoste. 
Päivämäärä:   17.1.09 11:49:16

itkin illalla varmaa tunnin yhteensä, sen aikaa ku luin tätä. ;D oli tosi upea tarina komppaan melkeenpä kaikkia ylempiä (:

Lähettäjä: Lasienkeli 
Päivämäärä:   28.1.09 14:19:11

Nostanpa tämän. ^^

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   28.1.09 16:05:24

Voisipa vaikka huomenna lukea tämän taas, jos vaikka jäisin kotiin. (:

Lähettäjä: ...? 
Päivämäärä:   4.2.09 21:46:46

ihana, tähän jäi koukkuun ! oli pakko lukea joka päivä !<3

Lähettäjä: piu 
Päivämäärä:   18.2.09 23:34:24

Ohhoh. Ihankun olis palannu muutaman vuoden taaksepäin vanhaan kunnon htnetin tarinatuokioon. En tajunnu että tällästä tasoo löytyy nykyään, jossei Sennnua lasketa.

Ei kai muuta sanottavaa kun että aivan loistavaa. Toi tarina on niin tosi, tai siltä se tuntuu. Kaikki tuntuu elävältä ja realistiselta, ei mitään turhaa paskaa. Dialogit toimii, oli ne sitten totta tai keksittyä. Kerronta etenee ilman mitään ongelmia ainakin mulle. Muutama täällä onki sanonu et sun pitäis olla kirjailija ja jumatsuka, mä oon aikalailla samaa mieltä. Eipä täs kai muuta, jatka samaa rataa beib.

Lähettäjä: cinnamon 
Päivämäärä:   3.3.09 13:52:23

ei anneta tippua!

Lähettäjä: LöööW 
Päivämäärä:   6.3.09 21:29:32

Paras... Mä oikeesti itken just nyt <3 Alotin tänään aamulla ennen kouluu lukee tätä, ja jatkoinpaha sit koulun jälkeenki :> Luin pari tuntii, ja lähdin käyttää koiraa ulkona yms. Illemmalla sit oli pakko tulla taas lukee tätä, ja olin monessa vaiheessa lähtemässä suihkuun, mutta en voinut... Oli pakko saada lukee tää loppuun, enkä kadu yhtään! Olet aivan mahtava kirjoittaja :D Ehdottomasti yksi parhaista, mitä olen ikinä lukenut, ja varma siitä <3

Lähettäjä: -.- 
Päivämäärä:   6.3.09 21:41:00

Tää on varmastikin toki loistava (alku ainakin enteili hyvää), mutta arvaa mitä. En uskaltanut lukea. Tee joskus jotain vähän "iisimpää"? (:

Lähettäjä: pilkku 
Päivämäärä:   22.3.09 20:02:36

awws<3 Tää on ihana<3 Tuli tippa linssiin.

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   17.4.09 21:11:10

rakastan tätä edellee.

Lähettäjä: PP 
Päivämäärä:   5.5.09 16:10:21

Tää tarina on upee!! en oo lukenu noin hyvää tekstiä täältä ikinä!

Lähettäjä: petkula 
Päivämäärä:   5.5.09 18:30:33

rakastan tätä, tää on ihanin mitä oon ikinä lukenut :)

Lähettäjä: dream_on 
Päivämäärä:   5.5.09 19:28:13

herranjumala! siis sinulle nostan hattua sitten koko loppuelämäni ajan. mieletöntä tekstiä! en ehtinyt edes loppuun asti lukea, sillä oli jo pakko tulla kommentoimaan tätä.
siis puoleenväliin tekstiä tosiaan nyt luin ja voit olla varma, että luen tätä tarinaa vaikka koko yön!

osaat kirjoittaa todella koukuttavasti, mutta samalla hyvin kuvailevasti sekä aidontuntuisesti. voisin jopa kuvitella, että kirjoitat kokemuksistasi.

henkilöhahmot olivat ihania. rakastuin jokaiseen yksilöön (tosin henkilöitä oli niin monta, että välillä menin sekaisin). pakko kysyä, onko kaikki hahmot ihan omaa mielikuvitustasi vai perustuuko muutamat omiin tuttaviisi?

+++suuret plussat vielä jännittävistä jengitappeluista (sydän pomppi kurkussa niitä lukiessa!) sekä kiusoittelevasta rakkaudesta.

voin jopa sanoa, että tämä on paras tarina mitä täältä olen koskaan lukenut.

Lähettäjä: dream_on 
Päivämäärä:   5.5.09 19:30:31

typeräpäs olin, kun en aikaisempia kommentteja lukenut.

arvelinkin, että olet napannut omasta elämästäsi muutamia asioita tähän.

toivottavasti kirjoitat uusia juttuja ja pistelet tänne muiden luettavaksi. sanattomaksi vetää tällainen.

Lähettäjä: Nictornactor 
Päivämäärä:   8.5.09 07:13:40

otin tän koneelleni et voisin lukeetätä aina <3 tästä ei muuta voi sanoa kiun että :

Minä rakastan sitä

Lähettäjä: loddes 
Päivämäärä:   8.5.09 07:46:59

Herranjumala mitä tekstiä! En voi sanoa muuta, kuin että rakastuin tähän täysin. Niin kuvailevaa ja aidon tuntuista tekstiä, joka tempaisi mukaansa. Tätä oli hirmuinen ilo lukea. Ehdottomasti paras tarina ikinä, minkä olen lukenut.

Toivon ihan kamalasti, että tälle tulisi jokin jatko-osa tai jokin joskus :)

Komppaan dream_onia, nostan myös hattua sinulle!

Lähettäjä: NanNe 
Päivämäärä:   8.5.09 14:46:59

Aijai, pitää joku päivä lukea tämä oiken ajan kanssa, niin pitkä mutta vaikutti HYVÄLTÄ :D ! :)