|
Lähettäjä: Lisette.
Päivämäärä: 28.5.10 22:12:29
Oiiivoii... Toivottavasti ette tapa mua tän pätkän jälkeen, joten sanon, että ei kannata lukea, jos yhtään epäilee!
Mutta tässä vika pätkä ja ilmoittelen uuden tarinan nimeä, sitten kun siitä varmistun. =)
Istuin lentokentän penkillä vähänväliä huokaillen. Olin tosiaan lähtenyt. Kuuntelin sivukorvalla kuulutuksia ja katselin kelloa. Lentoon olisi vielä tunti aikaa. Ihmisiä ramppasi ohitseni isojen matkalaukkujen kera, jotkut iloisena, jotkut murtuneina. Jokaisella näistä ihmisistä olisi varmasti eri tarina.
Eetu oli asia, jota en saanut pois mielestäni. Tuntui väärältä jättää poika tänne. En tiennyt mikä oli oikein ja mikä ei. Viimepäivien aikana olin kadottanut itseni kokonaan ja sen löytämiseen tarvittaisiin pitkä aika. Muistlelin pieni hymy suussa Eetun hölmöilyjä ja hetkiä, jolloin halusin pysäyttää ajan. Ne olivat juuri sellaisia, joita jokainen ihminen halusi kokea edes kerran elämässä. Hymyni ei laantunut edes huonoimpia muistoja muistellessa, jolloin olin itkenyt ja huutanut tälle kurkkusuorana. Harmikseni poika ei ottanut minua aina tosissaan vaan pisti leikiksi ja nauroi. Toivoin sisimmässäni, että tapaisimme vielä Eetun kanssa. Kuka tietää, ehkä hän oli juuri se, joka kuului tulevaisuuteni. Ja jos oli, tiesin, ettei yhdestäkään päivästä tulisi koskaan tylsä. Mutta sitä ennen minun piti antaa aikaa itselleni, harrastukselleni ja anteeksiannolle. Kolmas niistä kuulosti vaikealta, mutta jos jotain oikeasti rakasti, se ei ollut mahdotonta.
Aika mennyt nopeasti ja olin raahaamassa matkalaukkuani kohti terminaalia. Havahduin puhelimeni soittoääneen ja ihmettelin, kuka soittaisi minulle nyt.
-Haloo?
-Ekku! kuului Saran hätäinen ääni linjalta.
-Hei, käykö jos mä soitan myöhemmin mä oon just menoss...
-Ei! Kuuntele! Eetu ajo sen mopolla jotain autoa päin ja se on nyt sair...
-Mitä? kiljahdin.
Tunsin kuinka kylmä tunne ajautui koko vartaloni läpi.
-Onks Eetu... kuollut? sanat tuntuivat kamalilta, ja en todellakaan ollut kuvitellut joutuvani sanomaan noita sanoja.
-Se on nyt tajuton ja sen tilanne on tosi vakava.
Tunsin, kuina kyynelet purkautuivat silmistäni ja puhelin tipahti lattialle. Tunsin ihmisten katseet minussa, mutta en välittänyt. Minun oli pakko päästä nopeasti sairaalaan.
Istuin sairaalassa odotuspenkillä tuijottaen eteenpäin. Sara istui vierelläni aina välillä sanoen jotain rauhoittavaa. Sanat eivät kuitenkaan lohduttaneet minua. Pitkän odottelun jälkeen kuitenkin valkoisiin pukeutunut nainen tuli luoksemme. Yritin arvuutella ilmeestä, oliko Eetu kunnossa. Valitettavasti se ei kertonut. Hypähdin penkiltä ja melkein juoksin tämän luokse.
-No mikä tilanne on? kysyin malttamattomana. Sara tuli perässä luokseni ja puristi kättäni.
-Olen pahoillani, mutta tilanne on erittäin vakava. Hän kyllä heräilee vähän väliä, mutta on vielä ihan sekaisin.
-Selviääkö Eetu?
-No... Sanotaan nyt vaikka, että mikään ei ole mahdotonta.
Nielaisin ja luulin sekoavani. Lääkäri oli aukaisemassa uusiksi suutansa, mutta olin kuullut jo tarpeeksi.
-Missä Eetu on? Mä haluan nähdä sen, HETI, sanoin ja painoitin vihaisesti viimeistä sanaa. Lääkäri mietti hetken ja kohautti sitten olkiaan.
-Vierailuaika on 15 minuuttia.
-Haluatko sä mut mukaan? Sara kysyi.
-Oota sä täällä, pyysin.
Sara nyökkäsi ja istui tutuksi tulleelle penkille. Seurasin valkotakkista naista ja tunsin, kuinka jännittynyt olinkaan. Melkein kiljaisin, kun näin pojan makaavan valkoisella sängyllä. Ruhjeilta ei oltu säästytty. Eetun silmät olivat visusti kiinni. Lääkäri poistui hiljaisesti huoneesta ja istahdin penkille Eetun sängyn viereen. Kosketin käsi täristen tämän kättään.
-Oo kiltti ja herää Eetu, pyysin.
Poika ei kuitenkaan herännyt. Tämä näytti niin onnettomalta siinä sängyllä makaessaan. Purskahdin itkuun painaen pääni tämän viereensä. Oliko tämä nyt todella tässä?
-Ekku, kuulin hiljaisen äänen.
Säpsähdin nopeasti ylös ja katsahdin Eetua. Pojan silmät olivat auki ja tämä tuijotti minua.
-Eetu, sanoin ja yritin pyyhkiä kyyneleitä poskiltani.
Eetu ei sanonnut mitään, tuijotti vain. Otin pojan käden hellästi omaani ja purisitin sitä, aivan niinkuin tämä oli tehnyt silloin, kun minä olin pelännyt, tai oli vaikeaa.
-Sun piti olla Pariisissa, poika sanoi ja puhe oli epäselvää ja sekavan kuuloista.
-Anna sen Pariisin olla, mä oon nyt tässä, sanoin ja tiukensin otettani tämän kädestä. Varoin kuitenkin puristamasta liian kovaa, sillä pelkäsin, että tämä katoaisi hetkellä millä hyvänsä minusta. Eetu yritti tavoitella hymyä kasvoilleen.
-Ei tässä ihan näin pitänyt käydä, Eetu sanoi ähkäisten.
-Sattuuko sua?
Eetu nyökkäsi.
-Kutsunko mä lääkärin? kysyin hädissäni.
Poika pyöritti päätänsä.
-Mä haluun, että sä menet Pariisiin. Toteuta sun unelmas ja tee itestäs onnellinen. Lupaatko?
-Mä en oo menossa minnekkään. Eetu, ethän sä jätä mua, ethän? vaadin, enemmänkin kuin kysyin ja ääneni oli epätoivoa täynnä. Eetu oli vain hiljaa ja tuijotti minua hetken. Teki pahaa katsella tätä, kun näin, miten paljon tätä sattui.
-Mua väsyttää, Eetu sanoi ja sulki silmänsä. Hetken päästä tajusin, että puhuin huoneessa yksinäni. Poika ei enää vastannut. Tällä hetkellä minut teki onnelliseksi nähdä tämän rintakehän kohoilevan, poika ainakin hengitti vielä.
Kuulin oven käyvän ja lääkäri astui huoneeseen.
-Vierailuaika on päättynyt, tämä sanoi pahoillaan olevalla äänellä.
Tuhahdin itsekseni, saamarin vierailuajat. Painoin hellän pusun Eetun poskelle ja lähdin huoneesta vastahakoisesti.
Istahdin Saran viereen henkäisten. En kerennyt sanoa sanaakaan, kun Eetun huoneeseen juoksi joukko valkotakkisia, ja huoneesta kuului piippausta. Hätäännyin. Ryntäsin heidän perään Saran estelyistä huolimatta. Näin kuinka lääkärit hääräsivät tämän ympärillä, mutta kohta he katsoivat toisiaan päätään pudistellen.
-Tehkää hemmetti jotain, huudahdin itkukurkussa.
Yksi niistä raahasi minua huoneesta pois Sara kintereillään.
-Istu hetki paikoillasi, tämä käski minua.
Sara istui viereeni ja halasi minua. Sekunnit olivat pitkiä, minuutit ikuisia.
En tiennyt kauanko oli kulunut aikaa, mutta lääkäri istui viereemme ja tämän naamansa ei luvannut hyvää.
-Olen pahoillani, mutta Eetu on menehtynyt. Kukaan ei pystynyt tehdä sille mitään enää.
Halusin huutaa, halusin itkeä, mutta en saanut sanaani suustani. Luulin olevani kuollut. Sara halasi minua taas ja tunsin niskassani tämän märät kyyneleet. Mutta minä en itkenyt. En voinut uskoa, että se oli totta. Ei se voinut, ei voinut. Ei voinut! Mieleni huusi, ja paloi, mutta suustani ei lähtenyt pihaustakaan. Siitä hetkestä lähtien, millään ei ollut väliä. Millään ei ollut merkitystä. Ei edes itselläni.
Istuin nuhruisella sohvallani ja päässäni pyöri. Pojan kuolemasta oli jo kolme viikkoa. Pyörittelin sormiani, ja katselin vähän väliä kelloon. Yritin saada ajatukset pois Eetusta. Yksikin ajatus joka liittyi poikaan satutti minua enemmän kuin mikään oli koskaan satuttanut. Nousin ylös sohvalta ja vilkaisin peiliin. Turvonneet silmät valvomisesta eivät tehneet minusta erityisen kaunista.
Puristin kädessäni hetken balettitossuja, jotka olivat kuluneet käytöstä. Kaikki rakkaus niihin oli sammunut, niin kuin kaikkeen muuhunkin. Heitin tossut seinään, vaikkei se mitään hyödyttänyt. Kaikki oli yhtä tyhjää. Kirosin, huusin, mutta itkua ei tullut. Äkkiä päähän putkahti asia, joka ei ollut käynyt mielessäni kertaakaan. Lauri. Mitenköhän se pikkuinen pärjäsi, kun omaa äitiään tuskin koko asia hetkautti. Tajusin, että minun oli pakko käydä tarkistamassa tämän vointi, vaikka en jaksaisikaan. Mutta, eihän mikään voisi enää pahentaa oloani.
Tunsin olevani sydämetön. Tunsin, kuinka hetki hetkeltä jokin poltti sydäntäni, joku halusi tuhota sen. Eikä minulla ollut enää syytä, miksi, tai kenen takia taistella siitä. Asiaa ei helpottanut se, että talossa tuoksui Eetu.
Katsahdin Lauriin ja tämän kättä, joka tuhersi kynällään paperille jotain.
-Mitä sä piirrät, Lauri? kysyin, vaikka ei se minua kauheasti liikuttanutkaan.
Lauri oli hetken hiljaa ja lopetti piirtämisensä katsellen aikaansaannostaan. Laurin silmät punoittivat ja ne täyttyivät hetkessä kyyneleistä. Poika ei ollut itkenyt vuosiin, ei edes Eetun kuoltua.
Lauri käänsi paperinsa niin, että pystyin näkemään sen. Lauri oli piirtänyt Eetun, jota enkeli piteli kädessään. Tunsin omienkin kyyneleiden valuvan poskilleni. Kosketin paperia hellästi sormellani.
-Miksi Eetun piti kuolla? Lauri nikotteli.
Otin Laurin käden omaani ja puristin sitä hiljaa. Olisin halunnut sanoa ja lohduttaa tätä, että kyllä tämä tästä, mutta en ollut ollenkaan varma mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Muistot välähtelivät ajatuksissani aivan kuin elokuva. Poika oli pidellyt kädestäni aina kiinni, kun pelkäsin. Eetu oli saanut minut nauramaan, mutta sitäkin helpommin suuttumaan. Aika, jonka ehdimme viettää, ei ollut koskaan tylsä. Joka päivä oli erilainen.
-Mä en tiedä, mä en tosiaan tiedä, huokaisin ja miten toivoinkaan, että sanani olisivat tuoneet Eetun takaisin, istumaan tuohon viereeni. Mutta tätä ei näkynyt.
Laurin kasvot olivat täyttyneet uudestaan kyynelistä, yritin pyyhkiä niitä pois tämän kasvoilta, mutta niitä tuli koko ajan lisää.
-Mitä seuraavaksi tapahtuu? Lauri kysyi.
Kohautin olkiani, koska en tiennyt mitä vastata. En tiennyt mistään mitään. Vain yhdestä asiasta olin varma, Eetua ei kukaan korvaisi koskaan.
|