|
Lähettäjä: Lisette.
Päivämäärä: 14.4.10 22:25:32
Huokaisin helpotuksesta kun koulupäivä loppui ja aloin suunnistamaan askeliani kaupunkiin päin. Meidän oli tarkoitus Saran kanssa nähdä siellä tänään ja olin innoissani, sillä koulussa ei oltu pitkään aikaan keretty vaihtamaan edes kuulumisia. Vatsani kurni nälkää, mutta yritin unohtaa sen. Olin lihonut viimeaikoina ihan liian paljon, ja vähäinen herkuttelu oli vaihtunut ahmimiseksi. Vähänkin tylsät iltapäivät yksin kotona vietin pöydällä syöden. Tiesin myös aivan liian hyvin, että minun oli laihdutettava ne pois ja äkkiä sittenkin.
-Haluatko sä kyydin? Kuulin äänen takaantani, joka kuului Eetulle. Jotenkin en enää osannut yllättyä pojan tulosta, olimme törmänneet näinä päivinä paljon, mutta oli se sitten vahingossa tai tarkoituksella, olin joka tapauksessa siitä iloinen.
-En mä tarvi, sanoin, kun muistin, että minun tosiaankin pitäisi liikkua.
-Tarvitpas, Eetu sanoi.
-Eihän sulla oo edes toista kypärää, sanoin ja katselin pojan mopoa. Eetu ei sanonut mitään, vaan otti kypärän päästään ja ojensi sen minulle.
-Nyt on.
-Mut et sä voi ajaa ilman kypärää, jankutin.
-Älä jaksa, täällä ei aja paljon kyttiä, hyppää kyytiin. Pojan katseen ja äänensävyn jälkeen en uskaltanut vastustella, vaan hyppäsin epäröiden kyytiin.
-Pidä kiinni.
Enempää minua ei tarvinnut käskeä, tarrasin kädet tiukasti kiinni poikaa ja yritin tottua pojan hurjapäiseen vauhtiin. Olin varma että vehje oli viritetty. Huokaisin helpotuksesta ja hellitin otetta kun poika hidasti vauhtia.
-Minne sä olit siis menossa?
-Kaupunkiin, korotin ääntäni, niin että Eetu kuulisi sen.
-Okei.
Vähän aikaan ajettuamme olimme perillä. Kiitin poikaa kyydistä.
-Sun kaveris taitaa oottaa sua jo.
Käänsin katseeni taakseni, ja toivoin, että olisin voinut kadota sillä hetkellä maanalle.
-Sulla on paljo selittämistä, Eetu kähisi ja katosi pois moponsa kanssa.
Selittämistä todellakin. Kävelin hitaasti Saran ja Jonin luokse. En tiennyt miksi Joni oli taas änkenyt seuraan.
-Mitä vittua sä teit ton kanssa? Joni tivasi.
-Eetu heitti mut vaan tänne, ei muuta.
-Heitti sut tänne? Etkö sä todellakaan tajua? Jonin puhe muuttui jo huudoksi.
-Ekku, Joni on oikeessa, älä liiku Eetun kanssa enää, Sara yhtyi Jonin sanoihin.
-Mitä sillä on väliä, sanoin ja toivoin, että he unohtaisivat koko jutun.
-Mä en anna sen koskea enää sormellakaan sua, usko mua, siitä ei oo mitää muuta ku haittaa ja sä joudut kuseen kohta sen takia, Joni sanoi, ja joka sanan jälkeen, pojan ääni hiljeni.
-Mutta ainaki mä varotin sua.
-Eikö meidän pitäny mennä kahville? yritin vaihtaa puheenaihetta ja olla kuuntelematta Jonin sanoja.
-Ehkä on parempi että me mennään joku toinen päivä, Sara hymähti. Tajusin, että tyttökin oli loukkaantunut, että liikuin Eetun kanssa, tajusin myös sen, etten ollut kuullut koko totuutta pojasta. Sara kuitenkin halasi minua ennen kun lähti Jonin kanssa pois. Pyörittelin päätäni yksinäni kadulla seisoessani, mihin olinkaan taas ryhtynyt.
Kävelin ärsyyntyneenä, mutta myös pettyneenä kotiin päin. Tiesin kyllä, että Sara leppyisi, tuskin tyttö oli edes tosissaan suuttunut. Pian tulin risteykseen, josta olisin voinut kääntyä oikealle syrjätielle, jossa olin joskus törmännyt Nikoon ja pojan jengiin. Sen jälkeen olin vannonut, etten koskaan enää oikaisisi sieltä. Mutten myöskään voinut olla kuulematta sieltä kantautuvia ääniä, jotka muistuttivat aivan liian paljon Eetun ääntä. Vaikka järkeni huusi vastaan, suuntasin askeleeni mielenkiinnosta sinne. Ja totta. Siellä oli Eetu, mutta poika ei ollut yksin. Mieleni teki heti kääntyä takaisin, mutta en voinut, kaikki olivat nähneet minut, ja tuijottivat minua hiljaa. Ylpeys ei antanut enää periksi juosta pois paikalta. Pari miestä jota seisoivat Eetun kanssa, näyttivät kymmenen kertaa kamalemmilta kuin Niko ja kaverinsa. Heidät oli kuin poimittu suoraan kauhuelokuvasta. Tai, ehkä se johtui hämärästä, joka oli tullut nopeasti auringon mentyä piiloon.
-Mä hoidan tän, Eetu sanoi käheästi miehille ja käveli luokseni.
-Mitä @!#$ä sä teet täällä?
Sanat yllättivät minut täysin, en ollut koskaan nähnyt poikaa noin vihaisena.
-Mut, mä...
-Pitääkö sun sekaantua ihan kaikkeen?
-Sori, mutisin.
Poika tarrasi ranteeseni kovin ottein, ja se sattui.
-Eetu, päästä irti, mua sattuu, kuiskasin.
Eetu ei hellittänyt otetta, vaan katsoi minuun vihaisesti.
-Tajuatko, sä et sais olla täällä.
-Mistä mä voisin tietää kun kukaan ei @!#$ kerro mulle mitään, parahdin.
-Sä tajuat sen kyllä joskus.
Poika päästi irti ranteestani ja hieroin sitä varovaisesti. Näin Eetun puhuvan miehille jotain, jotka eivät ilostuneet kuulemastaan. Sitten näin Eetun käynnistävän moponsa ja ajavan kohdalleni. Hyppäsin nopeasti kyytiin. Pojan vauhti koveni aivan liian paljon ja pelko kasvoi hetki hetkeltä.
Säpsähdin, kun vauhti alkoi taas kiihtyä ja otteeni kiristyi taas pojan vyötäröstä. Toivoin, ettei poika nopeuttaisi vauhtia enää. Tien pinta oli liukas, muta yritin luottaa Eetun ajotaitoihin, tai edes hyvään tuuriin.
-Eetu oo kiltti ja hidasta, huusin, mutta se oli turhaa, poika ei joko kuullut tai halunnut kuulla. Mutta yksi asia oli aivan varma, jos poika ei hidastaisi, meistä kummastakaan ei olisi kohta mitään jäljellä.
|