|
Lähettäjä: Lisette.
Päivämäärä: 23.2.10 23:59:16
Sori, ihan totta tosi sekavasta pätkästä, enkä oo ite tyytyväinen tähän, mutta lupasin tänään pistää jatkoa, niin pistin nyt sitten : D
Olin maannut iltapäivään asti koomassa tekemättä yhtään mitään. En ollut ololtani vain pystynyt. Sara oli soittanut päivällä pariin kertaan ja ihmetellyt minne katosin bileistä. En vaivautunut vastata kysymyksiin, sillä enhän edes itse tiennyt, miten ja millä pääsin kotiin. En ollut edes miettinyt koko asiaa, tärkeintähän oli että olin kotiini päässyt. Kiitollinen kyllä saisin sille olla, joka minut kotiin auttoi, sillä olin varma, etten yksin olisi selvinnyt tänne asti, vaan olisin herännyt aamulla ulkoa. Onneksi oloni oli parantunut illemmalla, ja päätin lähteä haukkaamaan ulos happea.
Kävelin ulkona rauhalliseen tahtiin, ja tunsin oloni paranevan koko ajan paremmaksi. Aurinko oli kadonnut jo piiloon aikoja sitten, ja tilalle olivat vaihtuneet pimeys ja tähdet. Huokaisin, kohta tulisi jo talvi ja lunta, jota vihasin enemmän kuin mitään muuta. Pienenä en koskaan ollut suostunut talvella menemään ulos. Kun muut lapset olivat menneet tekemään lumiukkoja ja laskemaan mäkeä, olin minä istunut kotona, ja odottanut, että äiti palaisi töistä kotiin. Odotukseni venyivät kyllä yleensä pitkäksi, sillä äiti oli usein ja pitkään töissä. Isää en ollut koskaan nähnytkään. Mieleeni palasi muistot ala-aste ajoilta, kun muut oppilaat olivat kertoneet mitä kivaa olivat tehneet isänsä kanssa, olin minä alkanut itkemään. En siksi, että olisin kaivannut häntä, vaan siksi, etten osannut edes kuvitella miltä tuntui olla isän kanssa. En osannut kaivata leikkejä, mitä ei voinut leikkiä äidin kanssa, sillä en tiennyt miltä se tuntui. En tiennyt miltä tuntui, kun isä otti syliinsä ja lohdutti. Aina äidiltä kysyessäni isästä, oli äiti tiuskaissut minun pysymään hiljaa, ja keskittymään olennaiseen. Jatkoin kuitenkin kyselemistä, ja ollessani 10-vuotias, kysyin viimeisen kerran isästä. Ehkä vain siksi, koska äiti meinasi saada hermoromahduksen kyselyitteni takia. Silti samainen kysymys raastoi päätäni vieläkin usein puhki. Suhde äitiin oli vuosien aikana vain huonontunut, eikä häntä ollut edes kiinnostanut pääsyni tanssilukioon. Mikko oli ainut, joka todella jäi minua kaipaamaan kotikaupungissani. Olihan minulla kavereitakin, mutten uskonut heidän montaakaan kertaan ajattelevan poissaoloani. Sitä paitsi, moni oli vaihtanut maisemaa ja koulua. Itselläni oli edessä uusi alku, joka usein ahdisti minua. Toisaalta, se oli alku, josta olin unelmoinut pikku likasta asti, ja se oli unelma, jota rakastin.
Havahduin ajatuksista, kun kuulin ja näin kauempana edessäni sen saman äijäporukan, kun viikkoja sitten alikulkutunnelilla. Tunsin meneväni paniikkiin, ja tiesin, että kohta he näkisivät minut. Pari jätkistä tappeli maassa, ja mieleni teki sulkea silmät pahalta todellisuudelta. Ja sitten Nikoksi kutsuttu mies huomasi minut, ihan niin kuin olin pelännytkin. Mies huudahti jotain, ja näin tämän suuntaavan askeleet minua kohti. Tajusin, etten saisi toista armonpalaa, eikä pelastava Eetu pelastaisi enää toisten. Mustat hiukset heiluivat tuulessa, ja pystyin jo kaukaa nähdä hänen vahingoniloisen ilmeen, joka oli tarkoitettu minulle. Väärässä paikassa aina väärään aikaan, huokaisin. Puraisin huultani, ja näin Nikon kävelyin vaihtuvan juoksuksi. Näky kasvatti minulle siivet selkään, ja pingoin pitkin pimeää katua. Poika oli nopea, vaikka sekaisin olikin, ja saavutti minua hyvään tahtiin. Kovensin vauhtia, ja miten toivoinkaan, etten olisi tullut kävelemään näin syrjäiselle kadulle. Tuuli puhalsi kasvojani vasten, ja tunsin yksinäisen kyyneleen eksyvän poskelleni. Pyyhkäisin sen kuitenkin nopeasti kädelleni pois ja vilkaisin nopeasti taakseni. Huokaisin helpotuksesta, en nähnyt enää Nikoa. Luultavasti hän tajusi, että kissa hiiri leikki oli liian alentavaa, sellaiselle miehelle kuin hän oli. Pysähdyin hetkeksi kadulle ja nieleskelin kyyneleitä puuskuttaen. Tällaistako elämä täällä tosiaan olisi? Miten paljon jouduinkaan pelkäämään, unelmani vuoksi.
-Nyt huoranpenikka, pysy paikoillasi, kuulin takanani. Niko. En ajatellut, en miettinyt, en kääntänyt päätäni taakse, enkä kuunnellut pojan huutoja takanani, minä vain juoksin. En ollut koskaan juossut henkeni edestä, mutta nyt todella juoksin. Päästäni katosi ajantajunta. En tiennyt kauan olin juossut ja jalkani turtuneina huusivat apua. Hetken jo luulin juosseeni helvettiin, mutta kova törmäys johonkin, palautti minut kai maan pinnalle. Tunsin jalkojeni pettävän, ja tunsin lyyhistävän maahan kuin vellipuuro. Joku kuitenkin auttoi minut takaisin pystyyn. Päätäni huimasi. Uskalsin kuitenkin avata silmäni auki, ja jo hetken huomasin toivoa, etten niitä olisi avannutkaan. Eetu.
-Sä sitten tosiaan taidat kerjätä verta nenästä, poika hymähti. Tunsin kyyneleiden valuvan pitkin poskeani, eivätkä ne johtuneet pojan sanoista, vaan pelosta, joka äsken valtasi mieleni, ja luulin vieläkin kuolevani siihen. En ollut tottunut takaa ajoihin, tai muihin sellaisiin. Hetken luulin tukehtuvan märkiin kyyneliin, ja huomasin Eetun ilmeen muuttuvan. Näin ensikertaa hänen ilmeensä hämmästyvän. Näin hänen kohottavan kättään, ja luulin jo saavani turpaan pojalta. Ennen kuin kerkesin perääntyä, tunsin pojan käden rutistavan olkapäätäni.
-Nikoko? kuulin pojan hiljaiset, mutta itsevarmat sanat. Hän tosiaan taisi pysyä kärryillä. Nyökkäsin hitaasti. Silmilleen nousi vihaa ja kavahdin mielessäni. Pystyin lukemaan huulilta äänettömän kirouksen. Eetu ei sulkenut minua halaukseen, eikä sanonut lohduttavia sanoja, kuten ’’kaikki on hyvin’’, ja tiesin, että moiset sanat olisivat olleet turhia. Eihän poika itsekään ollut mikään nallekarhu, tai enkeli. Silti, siinä seisoessani, jokin kuivatti kyyneleeni ja tunsin itseni jollakin tapaa erityiseksi. Sen pienen hetken, joka oli liian hyvää ollakseen totta, pilasi kännykkäni soittoääni, ja kaivoin sen huokaisten taskustani.
-No?
-Moi, Mikon ääni vastasi yli-innokkaana langalta.
-Soitan sulle myöhemmin, ok? ja äänestäni paistoi turhautuneisuus, vaikka yritin pitää itseni neutraalina. Mikko huokaisi kuuluvasti.
-Okei, mutta muista, että mä rakastan sua.
Joo, joo, mäkin sua, sanoin, tajuamatta edes sanoja, tai niiden merkitystä. Oikeastaan nuo sanat eivät olleet tarkoittaneet pitkään aikaan yhtään mitään, ne olivat vain sanoja muiden joukossa. Ne sanat olivat kadottaneet kokonaan merkityksensä päässäni.
-Poikaystäväkö? Sun on parasta mennä kotiin, Eetu sanoi pää kallellaan ja kulmat koholla. Pudistelin päätä, Mikko ei ollut enää poikaystäväni. Meinasin avata suuni selittääkseni, mutta tajusin sen olevan turhaa. Miksi minun sellaista piti pojalle selittää? Jossain sydämessäni tiesin kyllä miksi, mutta viivasin yli pois koko ajatuksen.
-No mä menen nyt, mutisin, ja käännyin, ja miten toivoinkaan, etten törmäisi Nikoon. Eetu virnisti ja käveli vierelleni.
-Sä et taida pärjätä yksin. Poika tosiaan osasi lukea ajatuksiani, tai sitten olin yksinkertaisesti liian läpinäkyvä. Luultavasti pelkoni paistoi kilometrien päähän, ja koiratkin pystyivät sen haistamaan. Olimme pitkän aikaa hiljaa kävellessämme, aina välillä katsahdin ujona poikaan päin. Kerran katseemme kohtasi, ja tunsin olevani ala-astelainen, sillä käänsin katseeni ujona pois. Mutta aina salaa, kun poika ei huomannut, katselin sivusilmällä tämän ruskeita silmiä, kalpeita kasvoja. Hyvän kroppansa huomasi jopa löysien vaatteitten alta. Silmät olivat jotenkin salaperäiset, ja niissä tuntui olevan aivan liian monta puolta. Harmikseni, en ollut tutustunut kunnolla yhteenkään puoleen. Ja tuskin tulisin koskaan tutustumaankaan.
-Arvaa mitä? Eetu katkaisi hiljaisuuden.
-No?
-Sun poikaystävä on raukkis, poika murahti huuliensa välistä.
-Mitä? hymähdin huvittuneena, vaikka asia ei hauska ollutkaan.
-No jättää nyt sut yksin toistamiseen.
-Ei se tosimieheltä vaikuta, poika jatkoi.
En voinut mitään naurulleni, joka karkasi suustani. Mutta nähdessäni Eetun vakavan ilmeen, ja silmät, jotka eivät enteilleet hyvää, suljin suuni. Koko loppumatkan tyydyin katselemaan kengän kärkiäni ja pudistelemaan tyhmänä päätä.
|