|
Lähettäjä: Muisto97
Päivämäärä: 14.4.10 14:00:54
Palasin Helsinkiin kolme päivää myöhemmin. En tosin omaan asuntooni, jonka olin tyytyväisenä vuokrannut Joonalle ja Tommille. Isäni oli ostanut minulle pienen yksiön Itäkeskuksesta, toiselta puolelta kaupunkia kuin entinen kämppäni. Hän ei ollut kysellyt mitään sen enempää, kunhan oli käskenyt hieman katsella samassa talossa asuvien Leenan perheen perään. Olin totta kai myöntynyt.
Riku tuli pari päivää muuttoni jälkeen noutamaan Jörön. Kerroin hänelle mökin tapahtumista. Kolarista hän oli toki jo kuullut uutisissa, ja hänkin oli tunnistanut Leksan auton.
-No, jos sä nyt pääsisit siitä lopullisesti eroon, mies sanoi lohduttavasti.
-Niin, mutisin vain epäröiden. Sen verran tiesin Leksan kohtalosta, että hän oli edelleen pidätettynä, syytettynä seitsemästä kuolemantuottamuksesta, liikenteen vaarantamisesta ja päihtyneenä ajamisesta. Minna oli tiennyt kertoa, että hänet oli siirretty Pasilasta Kellokoskelle mielentilatutkimukseen. Hän oli olut Kellokoskella kaksi päivää, ja jo nyt oli varmistumassa, että hänet otettaisiin pakkohoitoon. Sinäänsä inua harmitti sillä tiesin jo valmiiksi, että oikeus toteaisi hänet syyntakeettomaksi, mutta toisaalta kun ajattelin Suomen oikeuskäytäntöä, hän todennäköisesti pysyisi suljetulla kauemmin kuin mitä hänelle annettaisiin vankeutta.
Oltuani viikon Helsingissä, nousin Pertin kyytiin. Autossa oli ahdasta, mutta kukaan ei sanonut mitään. Suuren tilan vei kukkavihot, joita autossa oli viisi, ja kun siihen vielä lisättiin neljä aikuista ja neljä lasta, oli tila-autokin pieni. Kimmon äiti, vanha hauras nainen itki vieressäni koko matkan, eikä Kaisa tai Leenakaan paljoa hänelle hävinnyt. Ite istuin kalpeana eteeni tuijottaen. Aurinko paistoi ulkona, ja ihmiset kulkivat kesäisissä asuissaan iloisen näköisinä. Heitä ei painanut suru eikä murheet, sillä he eivät oleet menettäneet rakasta ihmistään.
-Marko, millainen olo sinulla on? Pertti kysyi huolissaan vilkaistessaan minua liikennevaloissa.
-Ei mitään hätää, mutisin nopeasti ja vilkaisin miestä, joka keskittyi taas ajamiseen.
Kaikki oli niin samanlaista, ja kuitenki niin erilaista. Hiljainen puheensorina, hiljaiset nyyhkäisyt ja mustiin pukeutuneet ihmiset olivat aivan kuten Arin hautajaisissa. Mutta nyt paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, linnut lauloivat ja kevyt tuulenvire lehautti kukkaisten tuoksua haudan ympärille kokoontuneiden ihmisten kimpuista ilmaan.
Laskin vuorollani oman kukkavihon kummulle, muiden joukkoon, jonka jälkeen palasin seisomaan paikalleni äitini viereen. Hän ja isä olivat laskeneet vihkonsa ennen minua, ja isäni rutisti minua olkapäästä lohduttavasti, kun palasin paikalleni. Nostin katseeni kummusta, ja tavoitin haudan toisella puolella seisovan miehen katseen. Leena oli kylmästi esitellyt miehen meille, hänen tullessa esittämään osaanottonsa.
-Tässä on Kalle Virta, Kimmon... Kimmon miesystävä, nainen oli sanonut viitaten lyhyeen ja pulskaan mieheen, jonka hiusraja oli alkanut jo vetäytymään aaksepäin.
-Otan osaa, sanoin miehelle, josta huomasi selvästi, että hän oli oikeasti rakastanut kummisetääni.
-Niin minäkin. Hän oli ylpeä sinusta, tiesitkö sitä? Kalle oli vastannut puristaessaan kättäni.
Nyt mies seisoi pienen välimatkan päässä muusta perheestä, pyyhkien kyyneleitään. Minun kävi sääliksi häntä, joten kiersin hiljaa hautajaisväen mulkoiluista huolimatta Kallen vierelle, ja kiedoin käsivarteni hänen harteileen. Leena tuijotti minua hetken pöyristyneenä, ja käänsi sen jälkeen selkänsä meille. Huokaisin hiljaa ja silittelin lohduttavasti Kallen käsivartta. Minä en ymmärtänyt Leenan käytöstä sitten alkuunkaan.
Kun kaikki olivat laskeneet kukat, oli aika siirtyä seurakuntakotiin kahville. Jäin kävelemään joukon hänille Kallen kanssa.
-En tiedä pitäisikö minun tulla ollenkaan, Kalle sanoi kun aloimme lähestyä seurakuntakotia.
-Kimmo valitsi sut, eikö siinä ole ihan tarpeeksi syytä tula? kysyin vilkaisten miestä.
-Niin mutta Leena ei oikein välitä minusta. Tai no, en sinäänsä ihmettele, hänhän uskoo minun rikkoneen ensimmäisen avioliittonsa. Kimmo tosin sanoi aina, että se olisi ajautunut karille joka tapauksessa...
Vilkaisin Kallea uteliaana. Jokin miehen vilpittömyydessä sai minut tuntemaan syyllisyyttä yöstä, jonka olin Kimmon kanssa. Pureskelin huultani mietteliäänä, kun Kalle yllätti minut sanomalla.
-Minä tiedän, että hänellä oli irtosuhteita, enkä ihmettele. En alun perinkään odottanut, että hänen näköisensä komea rauhanturvaaja olisi vain minunlaiseni myyrän kanssa. Meillä ei ollut salaisuuksia. Sen takia pysyimmekin kaikki nämä vuodet yhdessä.
Kalle sortui uudestaan kyyneliin, enkä enää tiennyt, mitä olisin sanonut.
-Anteeksi, Kalle nyyhki kun seisahduimme seurakuntakodin eteen.
-Kuule, mitä jos ei mentäiskään kahville, vaan mennään juomaan jotain vahvempaa, ehdotin epäröiden, ja Kalle nyökkäsi hiljaisena. Käännyimme palaamaan samoja jälkiämme takaisin, ja pian löysimme itsemme pienestä nuhruisesta baarista, joka oli hautausmaan vieressä, ja nimikin oli positiivisesti Haudankaivaja. Hain meille tiskiltä oluet, ja menin Kallen perässä nurkkapöytään.
-Kimmolle, sanoin kohottaen tuppiani.
-Kimmolle, Kalle vastasi ilauttaen tuoppinsa omaani vasten. Hiljaisina joimme muistomaljat, ja jäimme istumaan mietteliäinä, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
-Tiedätkö, minun ensirakkauteni sanoi kerran, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa liitää taivaalle, siirtyen tähdeksi tuikkimaan ja odottamaan uutta syntymää, sanoin katkaisten hiljaisuuden.
-Ensirakkautesi? Missä hän on nyt? Kalle kysyi surulisesti hymyillen. Tuijottelin tuoppini pohjaa vastatessani hiljaa
-Tähtenä taivaalla.
-Olen pahoillani, en tiennyt.
-Ei se mitään. Mutta minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, sanoin ja nousin hakeakseni uudet tuopit.
Seuraavana aamuna heräsin krapulaisena ovelta kuuluvaan pimputukseen. Unisena valuin ovelle, jonka takana vanhempani seisoivat.
-Onko pakko möykätä ennen kukonlaulua? kysyin päästäessäni heidät sisälle.
-Ihan vain tiedoksesi, kukko on kiekaissut jo kuusi tuntia sitten. Kello on jo 12, ja herra vaan nukkuu, isäni sanoi katsellen krapulaisia kasvojani.
-Ilta vähän venyi, mutisin siirtyen keittokomerolle, jossa laitoin kahvin tippumaan, ja jonka jälkeen suuntasin kulkuni parvekkeelle tupakale välittämättä vanhempieni ilmeistä.
-Missä sä oikein olit? Ja minne sä hävisit kun et hautajaiskahveille tullut? äitini paapatti tullen kanssa parvekkeelle.
-Me mentiin Kallen kanssa Haudankaivajaan, ja sinne tuli sitten Kimmon rauhanturvaajakavereita, niin meillä meni ilta pilkkuun asti muistellen Kimmoa, sanoin katsomatta vanhempiani päin. Tiesin katsomattakin heidän vaihtavan katseita keskenään.
-Tiesitkö sä Kimmon... Kimmon pitävän miehistä? äitini kysyi oudon kuuloisesti, mikä sai minut katsomaan häntä hämmentyneenä.
-Tiesin, sanoin mietittyäni hetken mikä koira kysymykseen oli haudattuna.
-Me ei tiedetty, ennen kuin Leena kertoi eilen kuka se mies oli, isäni selitti parvekkeen ovelta, katsellen samalla kaukaisuuteen. Poltin tupakkani mietteliäänä loppuun. Vanhemillani tuntui edelleen, melkein kahden vuoden kuluttuakin, olevan kova paikka se, että minä olin homo, ja nyt vielä selvisi, että edesmennyt kummisetäni oli rikkonut perheensä miehen takia... Arvasin mihin suuntaan vanhempieni ajatukset olivat menossa.
-Mä sain tietää asiasta vasta juhannuksena, sanoin myös taivaanrantaan katsellen.
-Ai me ajateltiin... Tai ei mitään, äitini sanoi, ja kääntyi palatakseen sisälle.
-Te ajattelitte, että Kimmo ois tehnyt musta homon? kysyin katkerasti. En ollut katkera Kimmolle, vaan vanhemmilleni. Miten he edes kehtasivat ajatella moista.
-Marko, me...
-Mä en halua kuulla, päätin ja käännyin katsomaan vanhempiani.
-Ja eikö teiän ois jo aika lähteä kotimatkalle, niin olette ihmisten aikaan vielä kotona, sanoin äkäisesti, ennen kuin tungin heidän ohitseen sisälle ja sulkeuduin suihkuun.
Tullessani suihkusta asunto oli tyhjä, mutta isäni oli jättänyt lapun keittiön tasolle kahvinkeittimen vierelle.
Me lähdimme kotiin.
Soittele kun olet rauhoittunut.
Emme me tarkoittaeet pahoittaa mieltäsi.
Tuhahdin lapulle, ja kaadoin mukillisen kahvia, jonka jälkeen palasin parvekkeelle ja sytytin toisen tupakan. Vanhemat osasivat olla ärsyttäviä.
|