|
Lähettäjä: Second Prize
Päivämäärä: 17.4.10 21:02:25
Ja tässä vähän lisää kun viime yönä ei nukuttanut niin kirjotin sitten. Ja seuraava pätkä jatkuu vielä Codyn näkökulmasta, eli tää on vasta osa. Niin, lupaan et seuraavissa pätkissä on enemmän sitä söpistelyä sun muuta siirappia, kun nää pätkät on nyt ollut tämmöstä angstia ihan oman elämän takia. Mut joo, katsellaan jos huomenna saisitte ton lopun tästä Codypätkästä.
Cody
Mun sisällä tuntui inhottava möykky Sammyn takia. Kundi ei ollut koskaan ollut mulle niin läheinen kuin Ray tai Chris, mutta silti mua pelotti ihan helvetísti, ettei se selviäisikään. Yö Jerryn kanssa oli rauhoittanut mua tosi paljon, sillä jätkällä oli sellainen hassu vaikutus muhun. Tuntui jotenkin, että oli turvassa sen luona tai jotain. Jerry oli varmasti parasta mitä mulle oli sattunut vuosiin, enkä mä voisi kuvitellakaan olevani kenenkään muun kuin juuri sen vierellä. Mä todella olin rakastumassa siihen koko ajan enemmän.
Suoraan sanottuna mua ei yhtään huvittanut mennä kotiin seuraavana päivänä eilisen tappelun takia. Musta tuntui vähintäänkin siltä, etten mä ollut tervetullut siihen taloon enää. Olihan se aika typerää alkaa purkaa hermostusta mutsiin, joka oli Sammyn asioihin ihan syytön, mutta oli äiti kyllä laukonut aika pahoja loukkauksia päin mun naamaa. Mattyn teoista mä en edes osannut loukkaantua, se äijä vihasi mua ja mä tiesin sen, eikä asia jaksanut vaivata sen suuremmin kun siihen oli tottunut. Hieman myöhemmin me kuitenkin halattiin Jeremyn kanssa siinä ovella ja mä lähdin Spikeyn kanssa kotiin.
Mutsi ja Matty eivät olleen kotona kun mä lapsin sisälle taloon. Annoin Spikeylle ruokaa ja hetken kuluttua kännykkä alkoi soida ja Rayn nimi vilkkui ruudulla. Jätkä kertoi Sammyn alkaneen heräillä, enkä mä muistanut milloin olisin viimeksi ollut niin helpottunut jostain asiasta. Sammy selviäisi, hitto, kyllä mä sen olin tiennyt, se oli juuri sellainen ihminen, että se selviäisi mistä vaan. Ray lupasi hakea mut ja kundin saavuttua me ajettiin sairaalalle.
Sammy oli tosi väsynyt ja ne hoitajat sanoivat, ettei me saataisi viipyä kauan kun kundin pitäisi saada nukkua. Oli helvetín helpottavaa nähdä Sammyn tavanomainen lämmin hymy, joka ei näyttänyt pyyhkiytyvän vaikka jätkän jalka ja käsi olivat paketissa ja kasvot ruhjeilla.
"Sammyboy", Ray tervehti aurinkoisesti kun me asteltiin huoneeseen. Ray oli aina sellainen tyyppi, joka ei stressannut paljon mistään tai ottanut asioita niin tosissaan, mutta Sammyn kolarista se oli todella säikähtänyt. Vaikka jätkä oli toisinaan ihan kauhean itserakas kusípää ja ajatteli vain omaa mainettaan ja etuaan, niin kyllä se kuitenkin välitti kavereistaan.
"Moi", Sammyn ääni oli käheä ja hiljainen. Me istuttiin pojan sängyn vierellä oleville tuoleille.
"Millanen olo?" kysyin ja Sammy käänsi päätään hieman vaivalloisesti.
"Ihan jees, mä en vaan muista mitään siitä kolarista..."
"Me oltiin ihan vítun huolissaan", totesin ja Sammy hymyili vaisusti.
"Mulla kävi tuuri kun ei käyny pahemmin", jätkä sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten väsyneenä. Kundi kertoi Stanin käyneen päivemmällä ja kyseli missä Chris on. Ray sanoi, että Chris tulisi myöhemmin kun ei ollut millään nyt päässyt. Oli siinäkin kaveri.
"Oottekste nähny mun faijaa? Onks se käyny täällä?" Sammy kysyi ja mä puraisin vähän huultani pyörittäen sitten päätäni. Sammy hymähti hiljaa ja alkoi sitten yskiä. Yskänpuuskan mentyä se sulki taas hetkeksi silmänsä. Sammyn perhe oli hajalla, todella. Stan käytti aineita, eikä näyttänyt pääsevän vankilakierteestään. Se oli ihan okei kundi silloin kun sillä ei ollut piikki päällä, mutta muutoin sen kanssa oli tosi vaikea tulla toimeen. Sammyn faijaa ei kiinnostanut mikään ja se tuntui musta itsestäni tosi pahalta, koska vielä joskus faija oli ollut Sammylle suurikin esikuva.
"Paraneeko sun jalka?" Rayn kysymys herätti mut ajatuksistani.
"Joo, tai jäähän siihen aika isot arvet, enkä mä saa tehdä enää mitään kovin rasittavia juttuja, mut kyllä muuten", Sammy sanoi käheästi. Sen hengittäminen oli vaivalloista, mutta ainakin se hengitti, se oli tärkeintä.
"Kiitti jätkät", se sanoi, "onneks mulla on tollasia frendejä."
"Onneks sä oot kunnossa", totesin ja me hymyiltiin vähän. Ray tönäisi Sammya kevyesti kylkeen ja me heitettiin muutama surkea läppä, kunnes Sammy alkoi väsyä ja hoitaja käski meidän lähteä.
***
Mattya ei näkynyt koko päivänä. Mutsi hääri siellä täällä ympäri taloa ja yritti parhaansa mukaan vältellä mua. Välillä se vilkaisi mua luimistellen ja katosi sitten taas tekemään jotain muuta. Mä lojuin huoneessani ja mietin, että olisin kysynyt Jeremyä lähtemään jonnekin, mutta jotenkin tuntui, että piti olla yksin. Lopulta kuitenkin soitin pojalle ja kerroin Sammyn heränneen. Me puhuttiin vaikka miten pitkään, Jeremyn kanssa aika tuntui vaan lentävän, kunnes lopetettiin puhelu ja sovittiin että nähtäisiin huomenna. Mä leijuin aina jossain vaaleanpunaisessa tyjiössä kun mä mietin mua ja Jerryä. Me oltiin tapeltu meidän suhteenkin aikana ja mä olin toiminut välillä tosi víttumaisesti, mutta kaikesta huolimatta Jerry oli se ihminen, jonka luona mä halusin pysyä aina. Mun oli ikävä sitä vaikka me oltaisiin vain pari päivää erossa, hassua, mutta niin se vain oli.
Illemmalla mä kyllästyin siihen tekemättömyyteen ja koitin keksiä jotain tekemistä. Päätin alkaa tonkia jotain vanhoja levyjä olohuoneen kaapistosta siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista. Siellä oli aika paljon jotain mutsin vanhoja levyjä joita se ei enää kuunnellut, David Bowieta ja Rollareita sun muuta. Pölykerros oli laskeutunut niiden päälle. Spikey tuli katsomaan mun tekemisiäni ja siinä tutkiessani mun käsiin osui kasa papereita, jotka olivat tipahtaneet levyröykkiön taakse. Vanhoja asiakirjoja ja joulukortteja sun muuta tylsää, ja sitten sellainen valkea kirjekuori. Siis eihän siinä kuoressa ollut mitään ihmeellistä sinällään, kirjekuori kuin kirjekuori, mutta kuoressa lukevat nimet saivat mut väkisin tutkimaan sitä tarkemmin. Anthony & Rosie, kuvia 1987-89. Mutsin nimi ei ollut sen suurempi ihmetyksen aihe, mutta faijan nimen esille pomppaaminen sai mussa aina aikaan jonkun oudon reaktion. Kun mutsia ei missään näkynyt, istahdin paremmin lattialle ja avasin kuoren. Sen sisällä oli pinkka valokuvia. Valokuvia mutsista ja siitä ihmisestä, jota mun pitäisi kutsua ainakin biologisella tasolla isäkseni. Mä todella järkytyin kun mä katsoin sitä päällimmäisessä kuvassa olevaa nuoren pörrötukkaisen mutsin vieressä seisovaa miestä. Olihan äiti sanonut, että mä näytin ihan isältäni, mutta en mä nyt olisi uskonut, että noin paljon. Helvettí. Kuvan mies näytti ihan multa, hiukset vain olivat vähän pidemmät, vaatetus hieman erilainen ja hartiat leveämmät, mutta muutoin tuntui kuin mä olisin katsonut itseäni. Mulle tuli jotenkin ahdistava olo. Seuraavassa kuvassa faija oli kiertänyt kätensä mutsin ympärille ja nämä polttivat tupakkaa jonkin pubin edustalla virnistellen kameralle. Mutsi näytti erilaiselta, sen hiukset olviat villisti sekaisen ja se hymyili tavalla, jolla mä en ollut koskaan nähnyt sen hymyilen. Mutsi näytti onnelliselta. Kuvia oli aika paljon, lähinnä sellaisia ulkona otettuja tunnelmakuvia. Jossain kuvassa mutsi seisoi mekko päällä järven rannalla ja toisessa faija, tai Anthony, tähtäsi ilmakiväärillä jonkun varnhan rakennuksen seinään kiinnitettyyn maalitauluun hiukset samalla tavalla sekaisin kuin mulla nykyisin. Mä en tiedä olisinko mä halunnut nähdä niitä kuvia, tuli nimittäin tosi sekava olo. Tuntui oudolta ajatella, että mun faija, joka oli nuorena näyttänyt aivan multa, todella eli jossain edelleen täysin tietämättömänä siitä mitä sen pojalle kuului. Kusípää äijä, hitto, mutta silti mutsi näytti jokaisessa Anthonyn kanssa otetussa kuvassa uskomattoman onnelliselta. Sellaista onnellisuutta mä en sen levottomasta olemuksesta nykyään voinut millään löytää. Matty oli imenyt mutsin kuiviin.
"Cody?"
Äidin ääni sai mut säpsähtämään. Olin vajonnut niin ajatuksiini, etten ollut tajunnut naisen kävelleen mun luokseni.
"Mä.. Tai meidän... Hei mitä sulla siinä on?" mutsi katsoi mua hämmästyneenä ja kyykistyi mun tasolleni nähdäkseni kädessäni olevat kuvat. Katsahdin sitä ja huomasin, että se oli itkenyt. Sen silmät punoittivat ja olivat turvoksissa.
"Mitä.. Miten.. Mistä sä löysit noi?" se kysyi hämmentyneenä, "Cody?"
"Tota... Siis mä katoin noita levyjä ja toi kuori oli siellä kasan takana. Ei mun ollu tarkotus alkaa tonkia, mutta jotenki jäin vaan kattomaan", sanoin ja mutsi otti hieman levottomana kuvat mun kädestäni. Sen silmissä välähti oudosti.
"Et sä sais tutkia mun tavaroita", se sanoi ja istui alas. Se selasi kuvia hämmentynyt ilme kasvoillaan ja mä mietin missä sen ajatukset juuri nyt juoksivat, sillä tuskin ainakaan tässä hetkessä.
"Mä luulin että heitin nää kuvat roskiin", se mumisi lähinnä itselleen ja siveli yhden kuvan pintaa hajamielisesti. Hetkeksi se näytti unohtavan mut täysin. Jotenkin se vaan vajosi ajatuksiinsa, hymyili yhdelle kesäiselle kuvalle ja kohti tajusi palata takaisin nykyhetkeen. Se pyyhkäisi vähän toista silmäänsä ja laski kuvat käsistään.
"Sun ei ois ehkä pitänyt nähdä noita", mutsi sanoi vaisusti, "mun piti heittää ne pois, mutta ilmeisesti en oo sit heittänytkään..."
"Onko sulla ikävä sitä?" kysyä pamautin.
"Anthonya? En mä tiedä, kai. Mä oon opetellu unohtamaan sen, vaikka en mä oo ikinä rakastanu ketään samalla tavalla ja niin paljo kuin sun isää", mutsi sanoi. Tuntui oudolta puhua tuollaisista asioista mutsin kanssa, koska ei me koskaan puhuttu toisillemme mitään tuollaista.
"Hitto, jos te kerta rakastitte toisianne niin miten se kusípää pysty jättämään sut?" pukahdin.
"Anthony lähti koska se ei ollut valmis. Sitä pelotti. Se oli sellainen ihminen, joka ei voinut millään sitoutua sellaiseen asiaan kuin lapsi tai isyys ja se sanoi, että oli lapsen, eli sun kannalta parempi, että se lähtee", mutsi sanoi hiljaa ja katsoi kuvia, "se värävytyi armeijaan, eikä pitänyt yhteyttä pitkään aikaan." Äiti huokasi ja oli hetken hiljaa
"Kun sä olit kahden, se otti muhun yhteyttä, mutta mä olin liian katkera tavatakseni sitä tai antavani sille uutta mahdollisuutta. Jonkun aikaa se soitteli, kunnes luovutti. Sitten se alkoi lähetellä kirjeitä ja hitsi... Se lähetteli sulle joululahjoja ja vaati saada tavata sut, mutta mä heitin kaikki ne lahjat roskiin, vaikka mulla oli oikeasti kauhea ikävä Anthonya. Mä tiedän, että sillä olisi ollut oikeus nähdä sut, mutta mä en voinut sallia sitä silloin."
Mä olin hämmentynyt. Todella. Tuijotin mutsia sanomatta mitään. Se ei koskaan puhunut faijasta mitään, ainoastaan suutuspäissään saattoi todeta mun olevan samanlainen kuin isänikin, mutta mitään tuollaista mä en ollut koskaan kuullut.
"Kun Matty muutti meille niin Anthony pikkuhiljaa lopetti niiden kirjeiden lähettelyn, mutta nyt kesän alussa se kirjoitti taas ekan kerran moneen vuoteen. Mä en tiedä mistä se edes löysi meidän osoitteen, mutta se sanoi, että se haluaisi tavata sut edes kerran."
Sen sanottuaan mutsi huokasi ja käänsi hajamielisen katseensa jonnekin seinille. Mä tuijotin eteeni hieman sekavana. Mutsi oli salannut kaiken tuon multa koko mun elämäni ajan. Siltikään mä en osannut olla sille vihainen.
"Anteeks Cody, mun olisi pitänyt kertoa sulle aikaisemmin kaikesta tästä", äiti huokasi, "mä en vaan saa susta otetta, enkä oo pystyny puhumaan."
"Mikset sä antanut sen tavata mua?" kysyin hiljaa ja vilkaisin mutsia.
"Mä olin niin katkera kun se lähti, siksi kai", mutsi sanoi katsahtaen mua.
"Ai." Musta oli outoa ajatella, että mun faija oli oikeasti jossain ja halusi nähdä mut.
"Anteeks Cody", äiti sanoi hiljaa, "anteeks ihan kaikesta. Anteeks siitä mitä sä oot joutunu kestämään ja siitä, että mä oon ollut huono äiti, enkä oo ollu sun tukena. Mä oon niin pahoillani, enkä mä tarkoittanut mitään mitä mä eilen sulle sanoin, kunhan suutuin vaan. Anna anteeks, että mä en oo ollut sulle kunnollinen äiti. Musta on vaan tullut niin etäinen sulle, etten mä oo oikein osannut tai edes uskaltanut puhua sulle..."
Katsoin äitiini hämmentyneenä. Mitään tällaista mä en olisi koskaan osannut odottaa. Mutsi oli aina niin etäinen, eikä me koskaan puhuttu mitään vakavasti, eikä meidän suhde ollut lainkaan läheinen, mutta nyt se sanoi noin. En meinannut uskoa korviani. Mä auoin suutani, mutta en osannut sanoa mitään.
"Mä rakastan sua kuitenkin Cody, sä oot mun poika ja tulet olemaan aina vaikka mitä tapahtuis, sä oot mulle uskomattoman tärkeä, vaikka mä en oo ikinä ollut tarpeeksi sun luona", mutsi sanoi hiljaa. Se pyyhki silmiään ja musta tuntui todella omituiselta. Jotenkin lämpimältä, niin kuin muuri meidän väliltä olisi murtunut, tai ainakin osittain hajonnut. Musta tuntui kerrankin elämässäni, että mutsi oikeasti välitti musta.
"Säkin oot mulle tärkeä", sain takelleltua ja äiti hymyili vähän.
"Anteeksi Cody."
"En mä oo kovin katkeroitunut mistään sulle."
"Tule tähän."
Mutsi kiersi kätensä mun ympärilleni ja me halattiin. Se oli ensimmäinen kerta kun mutsin halaus jopa tuntui muultakin kuin etäiseltä rutistukselta. Musta tuntui jotenkin helpottuneelta. Vaikka viimeisen kymmenminuuttisen aikana mutsi oli suoltanut mun korviini todella paljon uutta informaatiota, josta mä todella olin hämmentynyt, mulla oli silti jotenkin helpottunut fiilis.
"Kuka sun haavan on paikannut?" äiti kysyi halauksen jälkeen ja hipaisin vähän silmäkulmaani.
"Jerry.. Se on mun poik..." lopetin lauseeni kesken ja mietin, etten voisi sanoa mutsille ainakaan vielä mitään Jeremystä, "se on se lippispäinen jätkä, joka kävi täällä joskus."
"Onneks sulla on ees kunnon kavereita", mutsi sanoi ja yritti vähän hymyillä. Sitten se laittoi kuvat takaisin kirjekuoreen ja nousi.
"Mä tiedän, että sä oot varmaan ihmeissäs Anthonystä, mutta älä mieti sitä ihmistä, jooko?"
"Okei."
Mutsi hymyili vähän ja nousi sitten ylös. Se sanoi keittävänsä kahvia. Mä istuin siinä lattialla aika kauan. Ajatukset vaan vilisivät mun päässäni. Mä mietin mutsia ja faijaa, mietin millainen mun elämä olisi jos Anthony ei olisikaan lähtenyt. Jos Mattya ei olisi. Silloin mulla ei ehkä olisi Jeremyäkään. Kundin ajatteleminen lämmitti. Mutsi oli oikeassa, onneksi mulla oli kunnon kavereita. Onneksi mulla todella oli Jerry.
|