|
Lähettäjä: Broken^^
Päivämäärä: 3.12.09 19:31:43
Nyt saatte jatkoa.. Laadusta en takaa mitää :s
Mari
Mä istuin Jassen vieressä, kun lääkäri tikkasi sen huulta äkäisesti puhisten. Pojan kylkiluussa oli hienoinen murtuma, joka korjaantuisi itsestään, kunhan Jasse välttäisi liikaa rasitusta ja pitäisi tukisidetta kaksi viikkoa kyljensä ympärillä.
"No niin. Koita vähän rauhoittaa vauhtiasi", lääkäri huokaisi ja pyyhkäisi viimeiset veripisarat Jassen huulesta.
"Joo, ei tässä mitään. Saadaanko me nyt mennä?" Jasse pyysi ja nousi irvistäen tuolilta. Lääkärin nyökätessä Jasse oli jo oven ulkopuolella ja kiskoi mut terävällä nykäisyllä käsivarresta mukaansa.
"Seuraava pysäkki on sitten poliisilaitos", Jasse murahti pitäen mua kädestä. Mä sipsutin kuuliaisesti pojan vierellä ja arvelin, että mun oli parasta olla sanomatta mitään, jos en halunnut äkäisiä sanoja päälleni. Kyllä mä tajusin, ettei Jasse ollut mulle vihainen, Petteri sitä suututti. Ja hémmetisti suututtikin. Mä tärisin edelleen pelosta, kylmyydestä ja ehkä vähän helpotuksestakin. Tällä hetkellä mua pelotti eniten minkä tuomion poliisit antaisivat ja että löytäisikö ne enää isää vai oliko isä jo ottanut jalat alleen ja häipynyt.
"No niin, muista sitte vastata suoraan kaikkiin kysymyksiin mitä ne poliisit sulle esittää", Jasse painotti, kun poliisiasema näkyi uhkaavana rakennuksena edessäpäin.
"Niin joo, mutta...", mutisin, mutten keksinyt miten olisin jatkanut lauseeni loppuun.
"Mari, mä tajuan, että tää tilanne on sulle vítun vaikea ja tuut varmasti muistaan tän koko elämäs, mutta jotta me saataisiin sun isä vastuuseen teoistaan, niin sä joudut tekemään tän. Ethän sä voi haluta, että tää jatkuu?" Jasse pysähtyi halaamaan mua tiukasti ja pitkään välittämättä kipeästä kyljestään.
"Ehkä mä sitten oon valmis tähän", huokaisin raskaasti ja otin viimeiset ratkaisevat askeleet poliisilaitoksen nurmikentälle.
Mä elin kuin sumussa koko ajan, mikä me poliisilaitoksella oltiin. Vastailin turtana kysymyksiin ja en oikeastaan edes kuullut mitä Jasse poliiseille selitti. Ainoat asiat mitä mä tajusin oli, että kolme poliisia oli lähteneet kotiin katsomaan oliko isä vielä siellä ja että asiaa ei olisi välttämättä pakko käydä oikeuden kautta mikäli isä tunnustaisi tekonsa nopeasti.
"Selvä. Tulkaa huomenna uudestaan, niin katsotaan jatkotoimenpiteet", vanhempi poliisimies neuvoi ja näytti huolestuneelta selatessaan paksua paperipinoa edessään.
"Hyvä, kiitos paljon", Jasse sanoi ja veti mut ylös pehmeältä nahkasohvalta.
"Se on ohi nyt Mari, me voidaan mennä", Jasse kuiskasi korvaani, kun pieni kyynel valui poskelleni. Mua pelotti, mihin suuntaan elämäni kulkisi tästä edespäin. Kaiken tämän lisäksi mun täytyisi vielä soittaa tänään lääkäriin saadakseni tulokset. Voi kuinka mä toivoinkaan, että tulokset olisivat puhtaat. Jos yksikään ongelma vielä ilmestyisi tielleni, mä varmasti kuolisin. Musta tuntui, etten mä kestäisi enää ainuttakaan päälleni lankeavaa stressinaihetta. Tässä kaikessa oli jo ihan tarpeeksi. Jasse puolittain kantoi mut ulos, mutta ulkoportailla sen oli pakko jättää mut seisomaan omille jaloilleni, kun pojan kännykkä soi vaativasti. Puhelu kesti kauan ja Jasse kuului väittelevän ilmeisesti Roopen kanssa jostakin.
"En mä nyt voi sinne tulla!" Jasse melkein huusi puhelimeen.
"Kyllä sä voit sinne mennä. Tekis mulle varmaan hyvää olla vähän aikaa yksin", mutisin Jasselle, joka hiljeni ja kääntyi katsomaan mua.
"Oota hetki Roope...", Jasse sanoi ja laski puhelimen korvaltaan.
"Ootko sä varma, että pärjäät? Roope on ilmeisesti tehny jotai vähän laitonta koulussa ja nyt se on vítunmoisissa vaikeuksissa", Jasse huokaisi raskaasti pyöräyttäen silmiään kohti taivasta.
"Joo, kyllä mä pärjään. Mee vaan", vannotin pojalle.
"Selvä, mä tuun sinne nyt", Jasse sanoin puhelimeen ja tunki kännykän takaisin taskuunsa.
"Pärjäile. Mä tuun tänään vielä käymään", Jasse sanoi ja hipaisi huulillaan mun huulia.
Mä etsin rauhallisen paikan sairaalan vieressä olevasta puistosta ja istahdin syreenipensaan varjossa olevalle penkille. Painelin kännykkääni vastaanoton numeron ja yritin tasoittaa hengitystäni, joka vapisi jännityksen takia.
"Haloo, kuinka voin auttaa?" kirkas naisen ääni vastasi puhelimen toisesta päästä. Mä kerroin mahdollisimman selvällä äänellä nimeni ja asiani ja odotin vastausta.
"Lääkäri haluaa tavata sinut henkilökohtaisesti. Hän on tuossa vieressä ja kysyy, että pääsetkö nyt heti?"
"Joo, enköhän...", sanoin. Mun ääneni rupesi tärisemään pelosta. Jotakin tuloksissa oli täytynyt olla, jos lääkäri halusi mut henkilökohtaisesti tavata. Lopetin puhelun ja lähdin nopein, huojuvin askelin harppomaan sairaalan etuovia kohti. Mua pelotti enemmän kuin silloin, kun me lähestyttiin Jassen kanssa poliisiasemaa. Hetkessä mä olin sairaalan ovilla, jotka aukesivat ystävällisesti. Punaiset laput toivottivat asiakkaan tervetulleeksi ja valkoiset ohjelaput kummittelivat pääni sisällä.
"No niin, siinähän sinä olet!" Pekka sanoi vakavalla äänellä vastaanottohuoneensa ovelta. Miehen yleensä niin valoisilla kasvoilla ei näkynyt hymyn häivähdystäkään, kun hän piteli mulle ovea auki ja sai mut pelkäämään entistä enemmän.
"Minä ajattelin, että on parempi puhua kasvotusten kuin puhelimen kautta. Se tuntuu jotenkin... kohteliaammalta, kun katsoo asioita tässä valossa", Pekka aloitti.
"Vaikka suuressa sairaalassa olenkin töissä ja joudun tietyin väliajoin tällaisia asioita puhumaan lävitse, tuntuu tämä aina yhtä hankalalta. Pyydän sitä anteeksi", Pekka huokaisi heti aluksi ja kaivoi laatikostaan kallokuvani ja muut kuvat joiden hienoista lääketieteellisistä nimistä mulla ei ollut mitään tietoa. Pekka kasasi paperit järjestykseen ja laittoi ne eteeni.
"Ero on huomattava", mies sanoi lyhyesti. Mä tuijotin kuvia sekaisin ajatuksin ja yritin käydä mielessäni läpi asioita, jotka seuraavaksi kuulisin Pekan suusta.
"Sinulla on pahanlaatuinen aivokasvain. Elinaikasi on noin 3-5 kuukautta", Pekka sanoi ja nosti suruntäyttämän katseensa suoraan silmiini.
|