|
Lähettäjä: Broken^^
Päivämäärä: 1.9.09 22:09:44
Mari
Häilyin jossakin unen ja valveen rajamailla. Mä yritin hahmottaa vieressäni makaavan ihmisen henkilöllisyyttä, mutta aluksi en saanut edes silmiäni auki. Niimpä mä tyydyin muistelemaan eilistä iltaa ja sitä miten olin joutunut sinne missä olin. Tämä sänky ei voinut nimittäin olla mun oma, tää oli liian kova ja liian leveä. Mulla oli pehmeä ja aika kapea sänky ja toisekseen mun vieressä harvemmin nukku ketään. Lopulta mä hieroin väkivaltaisesti silmiäni ja sainkin kuin sainkin ne aukaistua.
"Voihan mätäpaise", pärskähdin hiljaa, kun tajusin nukkuvan hahmon henkilöllisyyden. Jasse tuhisi kuin pieni possu ja välillä hento kuorsausaalto ravisutti sen kehoa.
"Näinpä juuri", mutisin itsekseni, kun nousin hiljaa ylös sängystä ja muistin kirkkaasti eilisen illan tapahtumat. Me oltiin ilmeisesti Roopella, sillä jostakin kuului oksentelua ja valtavaa kuorsausta. Sipsuttelin hiljaisin askelin keittiöön, mutta en onnistunut pysymään huomaamattomana, sillä Roope oli jättänyt vessan oven apposen ammolleen ja istui lattialla pää pöntössä.
"Musta tuntuu, että mun pää on yks iso mätäpaise", Roope murahti, kun mä pysähdyin hetkeksi vessan oven suulle ja vilkaisin poikaa arvioivasti.
"Usko pois, kyllä se mätä sieltä ulos tulee. Haluatko buranaa?" huokaisin. Buranaa oli tarvittu jo niin monena päivänä krapulan hoitamiseen, että se alkoi olla arkipäivää Jassen, Roopen ja Ikenkin kanssa.
"En, mä otin jo. Niin se varmaan tulee, mutta nyt se junnaa tuolla maksan tienoilla eikä nouse ylös. Mätä kutittelee", Roope sanoi sekavasti.
"Tiiäkkö. Ajattele, että se on sellanen sisäinen finni, joka tavallaan ottaa aikansa ennen ku se purskahtaa. Jossakin vaiheessa se kyllä nousee ja tulee ulos", sanoin ja tallustin keittiöön laittamaan kahvin tippumaan.
"Mari", kova ähkäisy kuului keittiön ovelta. Mä käännähdin tuolilla nähdäkseni Jassen, jonka hiukset sojottivat kuin harakanpesä. Sekin oli viettänyt viimeiset kaksi tuntia pöntön kaverina ja nyt poika oli ilmeisesti tuntenut olonsa sen verran turvalliseksi, että oli pystynyt nousta sen äärestä pois.
"Joko sait oksennukset ulos?" kysyin kuin ohimennen ja käännyin takaisin selaamani lehden puoleen. Roope tuskin koskaan luki sille tulevia sanomalehtiä, joten mä pystyin ihan hyvin auttamaan sitä, ettei lehdet ihan turhan takia tulleet. Meille ei tullut oikeastaan koskaan sanomalehtiä, ei kirjeitä, ei mitään... Isä ei halunnut ylimääräisiä laskuja.
"Joo, ainaki suurimman osan. Vielä kyllä vähä pyörryttää. Hei buranapimu, oisko sulla antaa pilleriä?" Jasse kysyi yrittäen virnistää, mutta virnistys vaihtui pian irvistykseksi.
"Joo. Istu tohon niin laitan sulle kahvia, vesilasin ja buranaa. Eiköhän se olo sitte helpota, vaikka mä tiiänkin, että sä oot jo kokenut konkari krapulapäivien kans", mutisin kuin itsekseni ja nousin varmaan viidennenkymmenennen kerran lääkekaapille buranapaketille.
"Tässä", sanoin ja ojensin ensin Jasselle pillerin ja vettä ja sen jälkeen täytin sinisen suuren kahvimukin ja laskin sen pöydälle pojan eteen.
"Kiitos Mari, sä oot enkeli", Jasse huokaisi ja sipaisi kuin ohimennen mun poskeani, kun käännyin katsomaan sitä hymähtäen.
"Enpä oo nähny itessäni mitään suurta muodonmuutosta enkeliks yhtäkkiä. Sulla varmaan silmät harittaa vieläki, mutta en mä sitä yhtään eilisen jälkeen ihmettele", sanoin ja vilkaisin itseäni peilistä.
"Ei sen muutoksen ulkonen tarvi ollakkaan, henkinen pikemminki. Ja kyllä sä kuule mun mielestä muistutat ulkosestikin enkeliä, hyvässä mielessä siis", Jasse naurahti.
"Ai henkinen muutos?" kysyin toista kulmaani merkitsevästi nostaen.
"No sä olit sillon alkuaikoina niin säikky ku aropupu ja niin vihanen ku pérseelle tykinkuulalla ammuttu karhu, että oikeen pelotti, mutta nyt sä oot tollanen avulias, ihana pikkunen hiiri", Jasse hymyili mulle säteilevästi.
"Mä en sitte ota tota hiiri-kommenttia kohteliaisuutena", piikittelin ja hörppäsin loput kahvit mukistani.
"No en mäkään ottais, mutta se oli ensimmäinen sana joka mulle tuli mieleen", Jasse nauroi mun ilmeelle.
"Mun pitäs kohta lähteä kotiin", huokaisin ja nousin viedäkseni kahvikupin altaaseen.
"Älä vielä mee", Jasse pyysi katsoen mua läpitunkevasti suloisilla silmillään.
"Mä... Mun on pakko mennä kattomaan missä iskä on", sanoin ja peräännyin ovelle. Jasse nousi mun perässäni ja tuli saattelemaan mut ulko-ovelle.
"Soittele", hymyilin ja olin astumassa ulos ovesta, kun Jasse tarttui nopealla liikkellä mun käteeni ja painoi hetkeksi huulensa mun huulilleni hellemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kosketus oli vain höyhenenkevyt sipaisu, mutta sai silti mut leijumaan korkeammalla kuin koskaan ennen. Mä olin totisesti menettänyt sydämeni sille ihmiselle, kenen mä viimesenä sen olisin halunnut vievän.
|