|
Lähettäjä: Jackson
Päivämäärä: 22.8.09 13:50:39
Five months later
Lämmin hengitykseni tunkeutuu kaulahuivin läpi pikkupakkaseen ja nousee höyrynä ilmaan. Sora rahisee kengänpohjien ja asvaltin väliin jäädessään kun kävelen näyteikkunoiden valojen valaisemaa katua pitkin. On joulukuu ja kello ei ole varmastikaan kuin viisi, mutta talven tullessa myös ilta pimenee aikaisemmin. Tungen kädet syvemmälle takintaskuihin ja saavun pian koulun pihalle. Rakennuksen ikkunoista paistaa valo. Hypin rappuset pääovelle ja astun sisään lämpimään ilmaan. Käytävä on autio, mutta jostain kantautuu kuitenkin puhetta. Istun seinän vierelle penkille ja huokaisten vilkaisen taas kelloa ranteessani. Se näyttää muutamaa minuuttia vaille iltapäiväviiden. Opettajakokous loppuisi ilmeisesti tasalta.
Edes kylmä ilma ja auringon aikaisempi lasku ei ole saanut mieltäni maahan viimeisten kuukausien aikana. Elämä hymyilee, kuten joskus tavataan sanoa. Chase on päässyt ajat sitten kotiin, aloittanut jo työtkin ja minulla on siis tietenkin alkanut koulu. Miten ikävöinkään vasta vähän aikaa sitten tätä normaalia elämää... Kaikki ahdistus ja pelko tuntuu nyt niin kaukaiselta asialta. Pyrin kuitenkin pitämään ne tuoreina mielessäni, sillä jostain syystä minusta tuntuu, että jos unohdan, ne voivat tapahtua uudelleen.
”Huomiseen.”
”Samoin.”
”Nähdään.”
Jäähyväiset kantautuvat käytävän toisesta päästä ja ovi sulkeutuu kolahtaen. Askeleet kaikuvat laatoilla ja Chase tulee luokseni. Nousen ylös hymyillen.
”Mennäänkö?” mies ehdottaa vastaten hymyyni. Nyökkään ja seuraan häntä ulos. Kylmä ilma nipistelee hengitysteissä. Vaikka Philadelphiassa ei yleensä pahemmin lunta satele, ilma on kyllä talvella paljon viileämpi. Nytkin on muutaman asteen pakkasen puolella.
Istun autoon ja Chase käynnistää sen, lähtien ajelemaan pois collegen pihalta.
”Käydäänkö nyt heti siellä vanhempiesi luona?” hän kysyy kääntyessään risteyksestä.
”Hmh? Ai joo, käydään vaan”, vastaan tajutessani tuon puhuneen. Matka jatkuu hiljaisuudessa. Aina kun edes erehdyn muistelemaan aikaa, jolloin mikään ei ollut varmaa, uppudun ajatuksiini täysin. En edes huomaa kun olemme jo saapuneet tutulle pihalle. Ikkunoista loistaa valo ja myös Jasonin auto on parkkipaikalla, samoin kuin Kylen. Kyle asuu nykyään äitini kanssa, ja myös veljeni on oppinut hyväksymään sen, vaikka aluksi inhosikin tuota miestä. Minusta hän on aina ollut mukava.
Nousen ulos autosta ja Chasen seuraamana suuntaan ovelle. Kopistelen jalkoja vähän ennen kuin avaan oven omilla avaimillani. Sisällä tuoksuu vastatehdylle ruoalle ja se saa jo valmiiksi tyhjän vatsani vaatimaan täytettä vielä kovemmin. Jätän takin ja muut ulkovaatteet eteiseen ja suuntaan keittiöön Chase perässäni. Sieltä kantautuu iloista puhetta ja naurua.
”Hei!”, äiti sanoo iloisesti tiskipöydän äärestä hymyillen nähdessään meidät. Jason, Michelle ja Kylekin tervehtivät.
”Ottakaa kahvia”, Kyle sanoo nyökäten keitintä kohti. Chase hakee kaapista mukin ja laittaa itselleen. Istun pöydän ääreen ja tarkkailen miestä. Minusta on hassua, kuinka hyvin hän on sopeutunut kummalliseen perheeseeni, mutta se ei todellakaan ole huono asia. Nappaan pöydällä olevasta kiposta keksin, alan järsimään sitä ja kuuntelen, mistä muut niin kiivaasti keskustelevat. Pian Chase istuu viereeni.
”Minä olisin halunnut vaaleansiniset, mutta Michelle vaatii että odotamme vielä, kunnes tiedämme onko se tyttö vai poika”, Jason naurahtaa jatkaen keskustelua ja vilkaisee Michelleen hymyillen.
Siis mitä?”
”Ai mikä on tyttö?” suustani pääsee. Puhelu hiljenee ja muut kääntyvät katsomaan minua. Michelle hymyilee niin että hänen valkoiset hampaansa paljastuvat, samoin Jason. Olen pihalla. Tummanruskeat hiukset omistava nainen huokaisee.
”Olen raskaana”, hän toteaa minulle, kuin olisin kovinkin hidasälyinen.
”Raskaana?” toistan ja kohotan kulmiani. Silmäkulmastani huomaan kuinka Chase hörppää mukistaan ja hymyilee.
”Onneksi olkoon”, hän sanoo kohteliaasti. Michelle ja Jason kiittelevät. Tunnen pienen töytäisyn sääressäni, herään tuosta jonkinlaisesta horroksesta ja vilkaisen vieressäni olevaan mieheen. Hänen katseensa on paljonpuhuva.
”Öh, siis, onnea”, saan takelleltua. Muut naurahtavat ja jatkavat juttelua. Tuijottelen pöytäliinaa ja syön toisenkin keksin. En ihan osannut odottaa tätä.
Jonkun ajan päästä olemme syöneet ja majoittautuneet olohuoneeseen katselemaan jotain elokuvaa. En ole ihan pysynyt juonessa kärryillä, enkä viitsi enää edes keskittyä siihen. Jaksan jonkun aikaa tuijotella ruudulla liikkuvia ihmisiä, kunnes tunnen kuolevani tylsyyteen.
”Eihän haittaa jos käväisen tässä Yvonnen luona?” kysyn ja olen jo nousemassa nojatuolilta.
”Ei tietenkään, käy vain”, äiti vastaa ja hymyilee. Suuntaan eteiseen ja laitan kengät jalkaan ja takin päälleni. Enempää en jaksa varustautua tuollaista pikkumatkaa varten. Poistun talosta, hölkkään aution kadun yli ja soitan ovikelloa. Ovi naksahtaa ja avautuu.
”Andy, moi!” Yvonne hihkaisee ja päästää minut sisään. Hymyillen menen taloon.
”Olemme käymässä kotona ja ajattelin piipahtaa”, sanon riisuutuessani. Yvonne nyökyttelee.
”Hyvä, hyvä”, tyttö sanoo. Seuraan häntä keittiöön, jossa hän on laittamassa syötävää nuorimmalle pikkuveljelleen.
”Miten Chase jakselee?” hän kysyy touhutessaan. Istun tuolille ja nostan toisen jalkani penkin reunalle naurahtaen.
”Olet kysynyt tuota joka kerta siitä lähtien, kun hän pääsi kotiin. Hän voi hyvin, paremmin kuin koskaan.”
Yvonne tuhahtaa ja hymyilee. ”Hyvä juttu. Ajattelin vain, kun näytät vähän mietteliäältä.”
”Joo, tuota...” aloitan. Yvonne kääntyy katsomaan minua.
”Onko jotain sattunut?”
”Ei, ei sinänsä.”
”No mikä sitten on?” hän asettaa lautasen ja mukin veljensä paikalle pöydän ääreen.
”Jerome, syömään!” Pikkupoika ilmestyy pian ovensuuhun ja kiipeää paikalleen.
”No... Michelle on raskaana.”
”Ai on vai?” Yvonne sanoo hämmästyneenä. ”Mutta sehän on upeaa!” hän melkein kiljahtaa nauraen.
”Niin kai.”
”Mitä ”niin kai”? Mikä sinua nyt siinä pännii?”
”Ei minua pänni mikään, se on vain hassua”, sanon totuudenmukaisesti ja hymähdän.
”No, piristy sitten.”
”Piristä minua”, sanon haastavasti hymyillen.
”En minä osaa”, Yvonne vastaa vähän moittivalla äänensävyllä. ”Ja sitäpaitsi sinä olet homo ja tuo kuulosti kamalan pervolta.”
”En tarkoittanut sitä niin!” naurahdan. Jerome pöydän päässä on keskeyttänyt syömisen.
”Mikä on homo?” poika kysyy kulmiaan kurtistaen. Käännän katseeni häneen ihmeissäni, kuten Yvonnekin. Tyttö näyttää lievästi vaivaantuneelta.
”Öö... tuota... Aikuisten juttuja. Syö nyt nopeasti, että pääset taas leikkimään. Isä ja äiti tulevat pian ja silloin sinun täytyy mennä nukkumaan.”
Pikkupoika ei näytä olevan tyydyttynyt vastaukseen, mutta hetken mietittyään jatkaa kuitenkin syömistään. Yvonne huokaisee helpottuneena ja muodostaa huulillaan pahoittelunsa. Pudistan hymyillen päätäni.
___________________________________________________________
Mulla oli vähän lisääkin tota, mut tuli yhen kohdan kanssa vaikeuksia enkä saa sitä näpyteltyä selkokielellä... :''D Kokeilen illemmalla jos onnistuisi.
Ja tuosta hyppäyksestä... Se on sen takia, että en vain osannut enää jatkaa samasta kohtaa kuin lopetin silloin joskus muinoin. Ei vain tullut mitään. Toivottavasti ei kamalasti haittaa.
|