|
Lähettäjä: Jackson
Päivämäärä: 27.7.09 02:40:56
Hoitaja häärää samassa huoneessa, jossa minä istun Chasen pedin vieressä ja annan katseeni kierrellä hänen kalvakalla ihollaan. Olen istunut siinä ainakin jo parikymmentä minuuttia, sanomatta mitään. En tiedä miksi, mutta minulla on koko ajan sellainen tunne, että hän tietää minun olevan siinä. Siksi olenkin pysynyt paikoillani niin kauan, vaikka on oikeastaan aika masentavaa katsoa häntä tuossa tilassa.
Hoitajan selostettua minulle kaikenlaista Chasen tilanteesta, en ole juurikaan huolestunut enää. Varmasti hän paranee ihan hyvin. Leikkaus oli kuulemma suhteellisen helppo, kaikki meni hyvin ja Chase herätettäisiin ylihuomenna. Jokainen jonka kanssa olen puhunut, on kuullostanut kamalan rauhalliselta ja varmalta.
Huokaisen ja luon viimeisen silmäyksen elottomana makaavaan mieheen. Nousen penkiltä ja sipaisen ohimennen tuon kättä, tunnen sen lämmön ja se saa minut rauhoittumaan entisestään. Vaikka kasvot ovat kuin kuolleella, ihan hengissä hän on.
Kävelen pois huoneesta sairaalan käytävän hälinään ja ulos, missä äiti odottaa autossa istuen. Hänen kasvonsa ovat kysyvät ja niillä on myötätuntoinen ilme.
”Mitä sinne kuului?” hän kysyy. Istun pelkääjän paikalle hänen viereensä ja vedän oven perässäni kiinni.
”Mitään kummempia”, vastaan ja kiinnitän turvavyön. ”Hänet herätetään ylihuomenna.”
”Hienoa. Kaikki on sujunut hyvin?”
”Jep.” Korjaan silmälaseja ja katselen ohivilahtelevaa kaupunkimaisemaa, kun ajelemme kohti kotia. Äiti pakottaa minut pysymään luonaan vielä, saa nähdä olenko yötäkin siellä. Toisaalta se on ihan mukavaa kun on seuraa, mutta jos en ole Chasen luona, siis hänen asunnollaan, minulle tulee sellainen olo että olen hylännyt hänet. Ahdistavaa.
Jason ja Michelle ovat edelleen meillä, ja Jason asentaa äidin televisioon jotain kanavasysteemiä, kun tuo itse ei osaa. Michelle ja äiti lähtivät uimaan jokin aika sitten. Minua ei huvittanut mennä mukaan ja Jason ei ole koskaan tykännyt uimisesta, ei edes pienenä. Istun sohvalle ja ristin jalkani, jääden tuijottelemaan kun veljeni touhuaa teeveen kanssa keskittyneenä. Oloni on hänen seurassaan vielä vaivaantunut ja haluaisin kysyä, mitä hänen päässään liikkuu, mutta sitä en todellakaan kehtaa tehdä.
Jason mutisee jotain ja huokaisee sitten aurinkoisesti hymyillen.
”Olen oikea elektroniikan ihmelapsi!”
Hän lösähtää viereeni sohvalle ja napsauttaa telkkarin päälle. Uudet kanavat toimivat täydellisesti. Minulle tulee veljeni lausahduksesta mieleen jotain.
”Olethan sinä. Synnynnäinen”, naurahdan.
Jason luo kysyvän katseen minuun. ”Kuinka niin?” hän hymyilee.
”Pesukone...” aloitan arvoituksellisella äänellä. ”Pikkukivet...”
Hän tuijottaa hetken ja naurahtaa sitten heittäen minua sohvatyynyllä.
”Älä pilkkaa. Ne olivat ihmisiä, eivät pikkukiviä, ja pesukone oli paha hirviö joka söi ne. Enkä minä voinut tietää, että se páska hajoaa jos sinne laittaa kiviä.”
Vastaan heittämällä tyynyn takaisin, aiheuttaen saman reaktion Jasonissa. Pian pystyssä on täysi tyynysota. Hakkaan veljeäni sohvatyynyllä minkä kerkiän, hänen pistäessä vastaan samalla mitalla.
”Mitä ihmettä?” kuuluu ovensuulta. Kyle seisoo siinä ja näyttää lievästi sanottuna huvittuneelta. Olen valunut sohvalta alas, Jason istuu selkäni päällä ja on juuri mäiskäisemässä kerran uudelleen minua tyynyllä päähän, mutta kädet pysähtyvät.
”Jason menetti järkensä”, totean virnistäen ja kiemurtelen pois veljeni alta. Olen hengästynyt, kuten Jasonkin, ja olohuone on kuin kaatopaikan jäljeltä. Kyle pyörittää päätään ja katoaa keittiöön. Ilmeisesti hänestä on tullut talon virallinen asukas, kun hän käy kaupassakin, ainakin kauppakasseista päätellen. Jason huokaisee ja kaatuu sohvalle.
”Inhoan häntä”, hän melkein kuiskaa. Käännän katseeni ihmeissäni veljeeni, istuen puoliksi pöydän alla lattialla.
”Miksi? Minusta hän on mukava.”
”Tekopyhä”, Jason tuhahtaa.
”Miten niin tekopyhä?”
”No kyllä hänestä näkee, että hän teeskentelee. Salaa jotain. Jos hän on oikeasti vaikka murhaaja...”
”Sinä ja sinun typerät teoriasi. Ole tyytyväinen ettei äiti kiinnostunut siitä nakkikioskin vieressä asuvasta puliukosta”, murahdan ja nousen lattialta, kolauttaen pääni ohimennen pöydänkulmaan. Kohotan silmälasejani ja otsaani pidellen alan keräämään tyynyjä lattialta, eikä Jason vaivaudu avustamaan, makaa vain sohvalla. Heitän tyynyt hänen päälleen ja menen Kylen perässä keittiöön. Mies latelee tavaroita jääkaappiin ja hyräilee.
”Mites Chase?” hän kysyy kun otan keittimestä kahvia ja istun pöydän ääreen.
”Hyvin”, vastaan ja kulautan juomaa kurkkuuni. Ottaisin maitoakin, mutta en viitsi tunkea ahtaassa keittiössä samaan aikaan jääkaapille. ”Hän joutuu olemaan vielä huomisen tajuttomana.”
”Mhmm. Niin, aivothan vissiin saattavat turvota leikkauksen jälkeen tai jotain”, Kyle sanoo ja laittaa tyhjentyneet muovipussit talteen. ”Serkkuni äidillä oli aivokasvain”, hän jatkaa, varmaankin lukien ajatukseni. Kohotan kulmiani. Eikä hän ole kertonut aikaisemmin? Noh, miksipä olisi pitänyt. Jason tulee keittiöön ja ottaa kaapista syötävää.
Puhelin taskussani pirahtaa soimaan. Lasken mukin pöydälle ja vastaan siihen.
”Andrew.”
”Hei, Andrew, miksi et ole jo täällä?” toisesta päästä kuuluu korviavihlovan kimeällä äänellä.
”Yvonne?” kysyn kummastellen.
”No olen olen!” tyttö sanoo innostuneen kuuloisena.
”Öö... Oletko kotona?”
”Sitäkin olen”, hän nauraa.
Onko siitä jo tosissaan kaksi viikkoa? Herranjestas.
”No tulen käymään”, sanon naurahtaen ja lopetan puhelun. Onneksi satuin olemaan nyt äitini luona.
”Käväisen Yvonnella”, huikkaan Jasonille ja Kylelle. Menen eteisen kautta ulos ja toivon, että he eivät saa sillä välin mitään tappelua aikaiseksi.
”Ihanaa nähdä sinua!” Yvonne hihkuu ja rutistaa minut käsivarsiensa suojaan, ennen kuin olen edes päässyt heidän ovestaan sisälle. Hän on ruskettunut hirvittävästi, ja tummien kiharoiden kanssa näyttää melkein siltä, että hän olisi ulkomaalainen. Halaan takaisin hymyillen.
”Milloin sinä tulit?” kysyn ja riisun kenkäni, seuraten tyttöä peremmälle.
”Eilen illalla”, hän aloittaa ja jatkaa ilmeisesti matkalaukkujensa purkamista. ”En raaskinut soittaa vielä tultuani, kello oli jo vaikka mitä.”
”Tuskinpa minä olisin nukkumassa ollut”, totean, kunnes tajuan, että Yvonne ei tiedä siitä että Chase on sairaalassa.
”Mites sinulla ja Chasella on mennyt?” hän virnistää ja tunkee vaatepinoa suoraan matkalaukusta sellaisenaan kaappiin. Hänen hymynsä hyytyy, kun hän huomaa minun empivän ja miettivän vastausta.
”Ei kai hän ole lempannut sinua?”
”Äh, ei tietenkään”, vastaan ja ihmettelen jälkeenpäin, mitä tuo ”tietenkään” siellä tarkoitti. Hyvin Chase olisi voinut kyllästyä ja heittää minut pihalle.
”Mikä sitten on?” hän tivaa ja katsoo minuun tiiviisti ruskeilla silmillään.
”Hän... tuota, hän on sairaalassa.”
”Sairaalassa? Miksi?”
”Hänellä oli aivokasvain.”
Yvonnen silmät laajenevat.
”Hyvä Luoja. Onko hän kunnossa?”
”On on, se saatiin pois.”
”Voi, Andrew”, tyttö huokaisee tuskastuneen kuuloisena ja halaa minua taas kovakouraisesti.
”Riittää jo tuo lähentely, olen ihan kunnossa”, tuhahdan ja hymyilen perään. Yvonne irrottautuu ja jatkaa purkamista, eikä ilmeisesti oikein ota todesta sitä, että olen kunnossa.
Olenko minä? Chase paranee varmasti, pääsee kotiin ja kaikki on taas hyvin. Olen minä.
”Noh, kerro kaikki siitä matkasta nyt sitten”, sanon ja istun Yvonnen sängylle jalat ristissä.
Tyttö hymyilee ja alkaa selostamaan perin yksityiskohtaisesti jokaikisen tapahtuman siitä lähtien, kuinka hän oli aivan rättiväsynyt päästessään perille ja siihen asti kun hän tapasi jonkun upean-mahtavan-ihanan-suloisen-hurmaavan italialaispojan rannalla.
Kello lähentelee jo kahdeksaa, kun viimein pääsen lähtemään Yvonnelta. Tyttö on kamalan innoissaan jälleennäkemisestämme ja juttua olisi jatkunut varmaan yöhön saakka, mutta en viitsi odottaa pimeän tuloa, koska haluan kävellä Chasen luo. En tiedä miksi, minun vain täytyy saada happea. Käväisen äkkiä vielä kotona ennen lähtöäni.
”Oletko varma, ettet halua kyytiä?” äiti kysyy ovensuulla huolestuneisuus äänestään kuultaen.
”En halua, kävely tekee vain hyvää. Itsekin aina jankutat sitä.”
”No onhan se totta, mutta...”
”Ei muttia”, äidin selän takaa kuuluu. Kyle kiertää kätensä hänen ympärilleen. ”Hän on jo aikuinen, hän pystyy kyllä kävelemään pienen matkan. On vielä ihan valoisaakin.”
Äiti hymähtää ja kääntää katseensa maahan. Hymyilen Kylelle kiitollisena, ennen kuin poistun viilentyneeseen iltaan ja lähden kävelemään kohti Chasen asuntoa.
Olen kävellyt ainakin puolet matkasta, kun minua vastaan tulee joukko samanikäisiä nuoria. Sydämenlyöntini tihenevät, kun näen tutut kasvot muiden joukossa. Noita en olekaan nähnyt vähään aikaan, enkä kyllä välittäisi nähdä nytkään. Käännän katseeni muualle ja kävelen vain reippaasti heidän ohitseen. Hetken jo kuvittelen, ettei hän tunnistanut, mutta harmikseni pian perästäni kuuluu tuttu huudahdus.
”Rhymerkö se siinä?”
Hengitän syvään ja jatkan matkaani, rukoillen, etteivät he tule perääni. Juoksuaskeleet kuitenkin rasahtelevat takaani ja tunnen iskeytyväni puistotien varrella olevaa puuta päin. Ivan katselee minua alaspäin kännisillä silmillään. Tunnen puun epätasaisen pinnan selkäni alla ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Yritän rauhoittua ja tuijotan uhmakkaasti takaisin tuon silmiin. Muut hänen porukastaan ovat kerääntyneet ympärillemme ja varmistaneet sen, etten pääse karkuun, vaikka yrittäisinkin. Ivan virnistää irstaan näköisesti.
”Silmälasit sopivat sinulle”, hän sanoo ja yrittää ottaa niitä, mutta huitaisen tuon käden pois saaden hänen ilmeensä hämilleen hetken ajaksi. Se kuitenkin muuttuu pian vihaisemmaksi, ja tiedän tehneeni virheen. Ivan on kännissä, ja silloin hänen luonteensa on vielä kamalampi. Vaikka ei hän selvinkään päin niin ihana ole.
”Kuulin että se... poikaystäväsi on sairaalassa”, hän sanoo ilkeän näköisenä hymyillen. ”Kuoleeko hän?”
”Ei”, murahdan nopeasti vastaukseksi. Katseeni putoaa hetkeksi pois hänen silmistään, mutta nostan sen pian takaisin. En halua vaikuttaa heikolta.
”Taitaa kuolla...” Ivan naurahtaa. ”Hän kuolee. Voi surkeus.”
Joudun sulkemaan silmäni. Viha kerääntyy sisälleni ja minun tekisi mieli repiä tuo ihmisen irvikuva edessäni kappaleiksi, mutta tiedän, ettei minusta ole juuri mihinkään häntä ja kuutta muuta vastaan.
”Syytäkin. Saisit kokea saman. Homo”, hän sylkäisee suustaan, kääntäe katseensa hetkeksi toisaalle. Huomaan tilaisuuteni tulleen, potkaisen häntä vatsaan niin kovaa kuin ikinä pystyn, saaden hänet kaatumaan maahan henkeä haukkoen. En ehdi edes lähteä karkuun, kun kaikki muut ovat kimpussani, lukuunottamatta kahta tyttöä. Iskuja satelee sieltä täältä, tunnen kipua ympäri kehoani ja teen kaikkeni antaakseni edes vähän vastusta.
”Riittää!” Ivan karjahtaa ja saa muut lopettamaan. Makaan kyynärpäitteni varassa hiekalla, hengästyneenä ja vihaisempana kuin koskaan. Ivan mulkoilee muita. ”Minä hoidan hänet.”
”Suuruudenhullu”, suustani karkaa. Hän kääntää katseensa salamannopeasti minuun. Nousen ylös, ehkä lievästi huojuen, ja tuijotan häntä viha leiskuen silmissäni. Lasit ovat lentäneet aikoja sitten jonnekin minun toimestani – jos joku sattuisi iskemään niihin ja lasinsirpaleet lentäisivät silmilleni, ei olisi paljon millä eteen katsella. Ivan tulee lähemmäs, enkä minä peräänny. Verenmaku suussani odotan hyökkäystä. Olen päässyt tappelun makuun.
Hän tulee lähemmäs, lähemmäs, lähemmäs, ihan kasvojeni eteen. Minua alkaa ahdistamaan ja hän melkein saa minut lannistumaan jo tuota itsevarmuutta uhkuvalla katseellaan, mutta kerään voimani ja ryhdistäydyn. Huomaan hänen tekevän pienen liikkeen vasemmalla kädellään, kuin valmistautuen iskemään kiinni, mutta ehdin ensin. Lyön häntä nyrkillä kasvojen sivuun kerran, toisenkin, ennen kuin hän edes tajuaa. Ivan suuttuu ja tekee oman siirtonsa. Kipu lävistää koko kehoni kun hän potkii ja hakkaa. Yritän pistää vastaan, vaikka tiedän sen olevan niin turhaa.
Näin siinä kävi – loppujen lopuksi saan löytää itseni nojaamasta saman puun karheaan pintaan, jokaikinen vartaloni kolkka särkien ja tuskin eteeni nähden. He katosivat jonnekin hetki sitten, jättäen minut jälkeensä. Suussa maistuu veri ja päässä tykyttää. Ajatusmaailmani on sekava, mutta etsin kuitenkin sumealla katseellani silmälasit ja asetan ne kasvoilleni. Ei se paljon näköä tarkenna, mutta luultavasti en näe vain sen takia kun silmäni ovat täynnä hiekkaa ja kyyneleitä jo senkin takia. Räpyttelen niitä muutaman kerran ja näen jo hiukan paremmin. Pystyn seisomaan ja liikuttamaan kaikkia ruumiinosiani, vaikka se ei tunnukaan kovin ihanalta. Mitään ei siis ole varmaan murtunut.
Luulin jo päässeeni tästä eroon, kun en ollut joutunut kohteeksi vähään aikaan, mutta turha luulo.
Kävelen verisen taistelutantereen läpi ja jatkan matkaani kotia kohti. Onneksi en ole kovin kaukana enää.
Kotona menen suoraan suihkuun ja pesen veret pois. Puhdistan haavat ja vilkaisen peilikuvaani. Kasvoihin on sinertymässä pari mustelmaa ja niiden joukossa ruhje, mutta muuten olen säilynyt jotenkuten kasassa. Viha on kaikonnut ja tunnen oloni säälittäväksi. Meinasin jo soittaa jollekin, mutta peruin ajatukseni. Pitää minun nyt jostain selvitä yksinänikin.
Olen jo poistumassa suihkusta, kun muistan Chasen särkylääkkeet kaapissa. Nappaan purkista yhden ja vielen sen veden kera toivoen, ettei niihin synny kovin helposti mitään riippuvuutta.
Makuuhuoneessa vaihdan vaatteet pyyhkeen tilalle ja kömmin pehmeään sänkyyn peittojen alle. Lääke alkaa vaikuttaa ja ei kulu kymmentä minuuttiakaan, kun olen jo täydessä unessa.
|