|
Lähettäjä: Jackson
Päivämäärä: 13.7.09 04:55:38
Andrew
Potkaisen kenkäni huojentuneena pois jaloistani ja huokaisen syvään. Vihdoinkin pääsin eroon äidistäni – ensin hän käytti minua asioilla ajokortin hankkimista varten ja sitten hän pakotti minut vielä olemaan luonaan melkein kolme tuntia, ennen kuin suostui tuomaan kotiin. Hassua sanoa kahta paikkaa kodiksi... Noh, väliäkö sillä.
Jätän avaimet ja lompakon eteisen pöydälle ja lähden etsimään Chasea. Melkein jo ehdin säikähtää, kunnes huomaan hänen istuvan parvekkeella ja puhuvan puhelimessa vakavan näköisenä. En viitsi mennä häiritsemään joten otan vain jotain syötävää jääkaapista ja istun keittiön pöydän ääreen syömään. Kello on jo melkein kuusi. Hetken päästä Chase ilmestyy puhelun lopettaneena keittiöön. Mumisen hänelle tervehdykseni. Mies näyttää vähän kummalliselta, silmissä on oudon epävarma katse.
”Oletko kunnossa?” tungen loput leivästäni suuhun ja kurtistan kulmiani Chasen pysähtyessä ja nojatessa ovenkarmiin.
”Mhm”, hän vastaa. Tulkitsen mumiman myöntäväksi vastaukseksi. ”Niistä särkylääkkeistä tulee vaan jotain ihme sivuvaikutuksia.”
Kurtistan kulmiani enemmän ja nousen tuolilta, suunnaten vessaan. Chase jatkaa matkaansa keittiön tuolille ja laittaa sauvat nojaamaan seinään.
Kaivan vessan kaapista särkylääkepurkin ja siristän silmiäni lukeakseni sen kyljen tekstin. Minun pitää varmaan hankkia silmälasit ennen ajokorttia, enhän minä näe juuri mitään.
”Ei tässä kyllä sanota muista sivuvaikutuksista kuin väsymyksestä”, huudan vessasta Chaselle ja laitan purkin takaisin kaappiin, palaten keittiöön. ”Väsyttääkö sinua?”
”No vähän”, Chase myöntyy. ”Ehkä huimauskin sitten johtuu siitä väsymyksestä.”
”Varmaankin.”
En jaksa huolestua tuollaisesta, pääasia että häntä ei satu mihinkään. Huimaus ei ole vaarallista. Otan kaapista mukin myös Chaselle ja kaadan hänelle siihen kahvia.
”Oliko kivaa?” mies kysyy.
”Ai mikä?”
”No siellä kaupungilla. Yvonnella ja missä sitten olitkin.”
”Jaa”, tajuan ja hörppään juomastani. ”Yvonnella joo, mutta äiti oli rasittava.”
”Sellaisia ne ovat. Puhuin äsken omani kanssa puhelimessa.”
”Mhm”, totean. ”Mistä?”
”Vaikka mistä. Hän aikoo kuulemma hankkiutua osastolta pois ja muuttaa jonnekin keskustaa päin.”
”Ahaa... Onko se hyvä asia?” varmistan. Mies kuulosti sanoissaan vähän tympääntyneeltä.
”No en tiedä. Onhan se toisaalta, mutta en ole nähnyt häntä kuuteen vuoteen, ja on vähän outoa jos hän yhtäkkiä asuu nurkan takana ja juoksee viidesti päivässä kylässä.”
Nyökkään ja hymähdän vastaukseksi. Huomaan mahdollisen tilaisuuteni tulleen.
”Missä loput sinun perheestäsi asuu?”
Chase katsoo minua hetken, kuin ei ymmärtäisi kysymystä, ja kääntää kasvonsa sitten pöydän pintaan. Minua alkaa kaduttaa huomattuani hänen reagointinsa.
”Öö... jos saa kysyä”, jatkan, yrittäen korjata virhettäni. Chase nostaa katseensa äkkiä.
”Tietenkin saa”, hän vastaa ja näyttää valitsevan sanoja, millä ilmaista asian.
”Oikeastaan en ihan tiedä.” Hänen äänensä on normaalia hiljaisempi ja hän sekoittelee kahvia mietteissään. ”Näin isäni viimeksi kuudentoista vanhana.”
Nyökkään taas, keksimättä mitään järkevää sanottavaa. Mies näyttää hiukan surulliselta, mutta sitten hänen ilmeensä muuttuu enemmänkin vihaiseksi vähäksi aikaa, kunnes se on taas normaali.
”Mites se ajokortti?” hän kysyy vaihtaen puheenaihetta. Olen tyytyväinen vaihdokseen, hän ei näyttänyt kovin onnelliselta puhuessaan isästään.
”Sain jonkun kirjan sieltä toimistolta tänään, sitä pitää kuulemma lukea ja ensimmäinen teoriatunti on ensi viikolla. Ja pitää varmaan hankkia silmälasit.”
”Silmälasit?”
”Mm. En näe kunnolla, äskenkin teki tiukkaa kun yritin lukea sitä pilleripurkin kylkeä.”
Chase nyökkää.
”Onko se paha?” kysyn kulmat koholla.
”Ei, miksi olisi?”
”Kunhan kysyin. Näytit hassulta.”
Mies naurahtaa hiukan. ”Sitten näytät vaan aika paljon eräältä tutulta. Näytät jo muutenkin.”
”Tutulta?”
Chase nyökkää ja näyttää siltä, ettei siitä sen enempää.
Juon loput kahvit ja venyttelen. Väsyttää, vaikka ei ole edes ilta vielä.
”Taidan mennä makoilemaan sänkyyn vähäksi aikaa.”
”Tahdotko seuraa?” Chase kysyy hymyillen. Virnistän takaisin.
”Jos seura osaa käyttäytyä.”
Nousen tuolilta ja suuntaan makuuhuoneeseen. Lösähdän sängylle ja saan pian Chasen seurakseni. Hänen sänkyyn kiipeämisensä on vähän varovaisempi, mutta paikat eivät näytä olevan mitenkään hirveän kipeänä. Menen lähemmäs ja käperryn hänen kainaloonsa. Chasen lähellä minulla on aina niin turvallinen olo, vaikka hän onkin puoli-invaliidi. Mies sivelee kädellään hiuksiani. Painan pääni hänen tasaisesti kohoilevaa rinakehäänsä vasten ja hiljalleen valun uneen.
Chase
Taas minulle tuli semmoinen ihme imelä ja umpirakastunut olo, kun Andrew käpertyi minua vasten ja nukahti. Käteni liike pojan vaaleissa hiuksissa pysähtyy ja painan pääni tyynyyn. Mietin niitä paria kysymystä, joiden vastaamiseen puhetaitoni eivät riittäneet. Yksi koskien Gregiä... siis isääni, ja toinen sitä tuttua, jota Andrew muistuttaa valitettavan paljon.
Minulla ei oikeastikaan ole mitään mielikuvaa Gregin sijainnista tai edes siitä, onko hän elossa. Mistäs sitä tietää vaikka hän oikeasti silloin kerran olisi juossut kännipäissään jonkin kulkuneuvon alle, kun sitä toivoin. Tuskinpa kuitenkaan, hänellä on aina ollut liian hyvä tuuri. Luultavasti mies asuu jonkun huoran siipien suojassa ja edelleen käyttää kaikki rahansa huumeisiin tai alkoholiin. Minua hävettää jo hänen ajattelemisensakin. Miten minulle sattuikin tulemaan sellainen isä?
Vaikka kuinka yritän, en saa ajatuksiani pidettyä poissa toisesta henkilöstä, jonka muistelemista olen yrittänyt vältellä viimeiset neljä vuotta. Silti joskus hän eksyy mieleeni ja aiheuttaa inhottavan, surunsekaisen tunteen ja puristuksen jonnekin kurkun tienoille. Tunteen, jollaista minä inhoan yli kaiken. Ainakin silloin kun se johtuu hänestä.
Vilkaisen nukkuvan Andrewin rauhallisia kasvonpiirteitä. Minulla on nyt hänet. Hän on paljon parempi minulle. Tuon ajatteleminen vihlaisee vähän omassatunnossa. Muistan sen ajan joskus nelisen vuotta sitten niin pelottavan elävästi, asuin silloin vielä Glassportissa... Pudistan päätäni ja karkoitan muistelut mielestäni. Pakotan itseni keskittymään vieressäni makaavaan poikaan. Jossain vaiheessa uni alkaa painamaan minunkin silmäluomiani alas.
About a week later
Andrew
Sovitan laseja päähäni ja kurtistan kulmiani nähdessäni itseni peilistä. Näytän oudolta. Todella oudolta. Chase vieressäni katselee jotain näytehyllyä. Hän on päässyt jo kepeistä eroon, tai oikeastaan hän vain lakkasi käyttämästä niitä, vaikka vielä vähän ontuukin.
”Näytän typerältä”, totean ja käännyn katsomaan Chaseen. Mies vilkaisee minuun ja näyttää jäätyvän hetkeksi, mutta sulaa pian.
”Et näytä, ihan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Ellet paremmalta”, hän hymyilee.
Mutristan suutani ja vilkaisen peiliin. No ehkä minä pystyn niitä käyttämään, ainakin autoa ajaessani, sitten kun sen kortin saan.
Otan lasit pois ja menen tiskille. Saan sieltä paketissa oikeat, nuo olivat vain kokeilukappale. Maksan ostokseni nyrpeänä – ne maksavat omaisuuden. Vilkaisen Chaseen.
”Käyn vessassa, mene vaan autoon äitisi kanssa.”
Nyökkään ja suuntaan ulos ostoskeskuksesta, Kylen Volvolle. Äiti lähti kuskiksi, Chase ei saa ajaa vielä (tai siis en anna hänen ajaa vielä) eikä hänellä ole autoakaan.
”No minkälaiset sait?” äiti kysyy hymyillen. Istun takapenkille ja kaivan paketin pussista, ojentaen sen äidille. Hän ottaa lasit pois sieltä, katselee niitä ja sovittaa päähänsäkin.
”Nämähän ovat tyylikkäät.”
”Ota pois”, vastaan ja naurahdan vähän. Äiti katsoo minua syyttävästi ja laittaa lasit pakettiin takaisin. ”Niissä ei ole mitään vikaa, älä näytä tuollaista naamaa.”
Chase avaa auton oven ja istuu etupenkille. Äiti käynnistää auton ja lähtee ajelemaan iltapäiväruuhkassa kohti kotia. Siis sitä, missä nykyään asun.
Pihalla äiti pysäyttää auton Chasen takia ihan oven eteen. Mies mutisee jotain siitä, ettei häntä tarvitse kohdella kuin pyörätuolipotilasta ja saa äidin naurahtamaan heleästi. Minua ihmetyttää, kuinka hän on alkanut pitää Chasesta. Aluksi hän ei ollut muuta kuin sairas pedofiili joka muka pakotti minut asumaan luonaan. Kolari teki ihmeitä. Varmaan ensimmäinen hyvä puoli siinä.
Astun ulos autosta ja heilautan kättäni äidille, joka ajaa tiehensä. Menen Chasen perässä rappukäytävään ja hissille. Hissi on juuri laskeutumassa alas. Olin aivan varma, että se tuo mukanaan rouva Smithin, mutta Luojan kiitos se olikin vain jokin meitä ylempänä asuva pariskunta, joka tervehti iloisesti. Menemme hissillä kahdeksanteen kerrokseen ja sisälle asuntoon. Potkin tennarit jaloistani ja suuntaan keittiöön, enkä huomaa Chasen kaivavan jotain taskustaan ja tunkevan sen eteisen pöytälaatikkoon.
|