Lähettäjä: Peepy 
Päivämäärä:   24.5.09 23:09:05

Prologi

Rappukäytävän alaovi narahtaa ilkeästi. Pujahdan äänettömästi keväisen, mutta kylmän yön syleilystä sisälle rapun varjoihin. Vedän keuhkoni täyteen ummehtuneen lämmintä ilmaa. Tunnen kuinka lämpö alkaa taas pikkuhiljaa virrata sormenpäihini, ja yritän sulkea narisevaa ovea mahdollisimman hiljaa. Ensimmäisen kerroksen herkkäuniset mutta sitäkin teräväsanaisemmat mummot heräävät pienimpään rasahdukseen, joita tosin tämän asuinalueen rapuissa riittää. Ne tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, etteivät kaupungin vuokra-asuntojen lukot ja seinät aina suojaa kaikelta siltä pahalta, jota ilmenee kaupungin rauhattomammilla alueilla.
Lähden valoja sytyttämättä kipuamaan portaita ylöspäin. Matka viidenteen kerrokseen olisi helpompi hissillä, mutta vanhojen kerrostalojen kolisevat hissit pitävät tunnetusti niin jumalatonta melua, että itse Ruusunenkin heräisi. Eikä mua todellakaan huvita kuunnella kenenkään valitusta tähän aikaan aamuyöstä. Tahdon vain päästä nukkumaan mahdollisimman nopeasti.
Toisen kerroksen tasanteella asunto numero kolmekakkosen edustalla kököttävä mytty saa askeleeni kuitenkin hidastumaan. Ympäröivä pimeys vaikeuttaa näköäni, mutta kun mytty kohottaa päätään, tunnistan mä sen naapurin Jennaksi. Jenna, neiti täydellinen, nukkumassa rapussa aamuyöllä? Hämmennys valtaa mieleni, mutten silti anna kylmän ulkokuoreni pettää. Jatkan siis nopeasti matkaa omaan kerrokseeni, mutta Jennan kasvot jäävät välkkymään mieleeni. Ihan kuin se olisi itkenyt, miksi? Oliko se heitetty ulos himastaan?
Pakotan Jennan kuitenkin pois mielestäni saapuessani kotioveni taakse. Toinen asia, jonka mä olen jo junnuna oivaltanut on, ettei tässä maailmassa pärjää muita mielistelemällä.
Katson hetken postilaatikon haljennutta ja paskaísta nimikylttiä, jossa komeilee nimi ’Heikkinen’. Inho hiipii sisälleni kaivaessani avaimia farkkujeni taskusta. Lukko kilahtaa vaimeasti, ja mä vedän oven hitaasti auki. Eteiseen kajastuva valonkajo kertoo jonkun yhä valvovan. Vilkaisen vanhaa seinäkelloa potkiessani kenkiä jaloistani, viisarit osoittavat puoli kolmea.
”Katsos, herrakin suvaitsi sitten saapua”, Kristinan äkäinen ääni kantautuu vaimeana olohuoneesta. Lähden laahustamaan kohti olkkaria peitellen kylmästä punaisia näppejäni hupparini hihoihin. Olohuoneen kellertävillä tapeteilla näkyy siellä täällä likaläiskiä, ja pölyiset halpahallin koriste-esineet nököttävät ikkunalaudalla.
Kristina makaa kuluneella sohvalla virttynyt huopa peittonaan ja katsoo mua pistävästi. Sen pääpuolella palaa vaarin vanha jalkalamppu ja toisella puolen huonetta nököttävä TV heittää lumisateellaan seinille oman ankean valonkajonsa.
”Missä mutsi?” kysyn astellessani television luokse ja napsauttaessani siitä virran pois. Kysyn, vaikka vastausta on turha hakea. Ja hiljaisuudellaan Kristina vahvistaa mun epäilykseni: baarissahan se.
”Mä menen nukkumaan”, huokaisen lopulta, ja sisko nyökkää. Lähden kulkemaan huonettani kohden, ja Kristina sammuttaa yksinäisen jalkalampun. Pimeys hiipii koko kämppään, kunnes mä huoneessani sytytän kattovalon päälle. Tylsältä sielläkin näyttää: kuluneet verhot roikkuvat ikkunanpielissä, tapetti on valkoinen ja sieltä täältä repeillyt. Lysähdän väsyneenä sängylleni ja suljen silmäni. Jaksamatta edes riisuutua mä nukahdan levottomaan uneen. Uneen, jossa en enää ole pelkkä tylsä minä, vaan joku muu. Joku, jolla on Elämä.

1. luku

Auringonsäteet leikittelevät kasvoillani saaden mut kohoamaan kokoajan ylöspäin uneni syvästä kaivosta. Joudun lopulta raottamaan silmiäni ja kiroamaan, kun en illalla muistanut vetää verhoja ikkunan eteen. Kello lähentelee jo puoltapäivää. Yritän kurkottaa lattialla makaavaa puhelintani, mutta totean sen olevan liian kaukana. Kiroan uudestaan ja vedän peiton takaisin korvilleni aikeenani jatkaa unia ainakin kolmeen saakka.
”Ai, ai, ai! Ei noin rumia saa puhua”, kirkkaat silmät tuijottavat mua ovenraosta. En jaksa kohottautua ylös, mutta kun Kirsin lapsenomainen juttelu vain jatkuu, käännähdän mä ovelle päin ja kohotan keskarini pikkutyttöä kohden. Kirsin siniset silmät pyöristyvät ja kiljuen se lähtee kantelemaan Kristinalle. Huokaisen syvään ja käännän jo toistamiseen kylkeäni. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tule mitään, tuttu levottomuus alkaa hiipiä niin mieleeni kuin jäseniinikin. Poltteleva tunne, joka ajaa liikkeelle eikä anna pysähtyä kuin vasta lopulta, sitten kun on viimein pakko nukahtaa.
Väsyneenä, mutta samalla kuitenkin kärsimättömänä mä viskaan peittoni sivuun ja heitän eilisen hupparini tuolille. Lähden paidatta hipsimään kylpyhuonetta kohden ja lukitsen oven perässäni. Nopea vilkaisu peiliin kertoo valvotusta yöstä: vaaleat hiukseni sojottavat minne sattuvat, ja sinisten silmieni alla häilyvät tummat varjot. Revin loputkin vaatteet yltäni ja astun suihkualtaaseen. Kuuma, virtaava vesi rauhoittaa ihanasti mieltäni. Lämmin kosteus täyttää huoneen ja peili huurtuu. Höyry kohoaa kohti kattoa, ja mä rentoudun. Veden lorina on ainoa ääni, jonka kuulen, ja kun vielä suljen silmäni, voin kuvitella olevani jossakin aivan muualla…
”Tuomas!” kuuluu Kristinan maanpinnalle palauttava ääni oven takaa. ”Älä käytä kaikkea lämmintä vettä!”
Isosisko tehostaa sanomaansa pamauttamalla ovea nyrkillään, ja mä tyydyn irvistämään. Mikä Kristinaakin taas riivaa? Ei se tätä nykyä muuta teekään kuin tiuski mulle... Tai kyllähän mä tiedän mikä sillä on, mutta miksi se ongelmaansa muhun purkaa? Mulla ei ole asiaan osaa eikä arpaa.

”Joku Nelli soitti sulle”, Kristina ilmoittaa tympeästi mun astellessani keittiöön pyyhe lanteilleni kietaistuna. Sisko istuu pöydän ääressä Vauva-lehteä selaillen, eikä sen ilme näytä kovinkaan iloiselta. Milloinkohan se on viimeksi hymyillyt?
”Kuka Nelli?” ihmettelen kaataessani kahvia tiskivuoren alta löytyneeseen lähes puhtaaseen kuppiin.
”Mistä minä tietäisin”, Kristina tiuskaisee ja syventyy taas lehtensä pariin. Mä istun kuppeineni sitä vastapäätä pöydän ääreen ja vilkaisen olohuoneen lattialla leikkivää Kirsiä. Se huomaa katseeni ja alkaa nelivuotiaan innolla kinuta mua mukaan leikkimään.
”Vittuako mua sun leikkisi kiinnostaa”, tokaisen tylysti ja keskityn kahviini. Vaikken näekään Kristinan kasvoja, tunnen mä joutuneeni sen polttavan katseen kohteeksi.
”No?” tiuskaisen lopulta, vaikka arvaankin jo, mitä sieltä on tulossa.
”Kyllä sä tiedät.”
”Niin tiedänkin.”
Kristina huokaisee ja syventyy taas lukemaan lehdestä jotakin artikkelia. Mulkoilen hetken aikaa lattialla leluineen pyörivää Kirsiä, kunnes käännän tuhahtaen katseeni takaisin kahvikuppini puoleen. Huomaan Kristinan edessä lojuvan lehden, ja yritän tavata itsestäni katsoen väärinpäin olevaa otsikkoa pöydän ylitse. Jotakin raskausaikaan liittyvää se käsittelee.
”Miksi sä lähdit tuohon mukaan?” kysyn katsellessani inhoten kuvia vaaleanpunaisiin ja –sinisiin tällätyistä kersoista. Mä en todellakaan vauvoista perusta.
”Arvaa, montako kertaa multa kysyttiin?” se puuskahtaa.
”Tuskinpa se Jonde sua väkisinkään painoi.”
”Mun asiat eivät kuulu sulle tippaakaan, kiitos vain”, Kristina pihahtaa, ja sen poskille kohoavat punaiset kiukunläikät. Tiedän osuneeni arkaan paikkaan. Tästä eteenpäin kaikki välisessämme sanasodassa on mulle voittoa. Tiedän myös seuraavaksi ylittäväni erään tietyn rajan, mutta sisälläni vellova paha olo on jo purkautumassa ulos sanoina.
”Ai ei vai? Mä en todellakaan halua tänne mitään haisevaa ja huutavaa penskaa. Yksi riittää jo”, sanon ja luon synkän katseen lattialla leikkivään Kirsiin. Kristina tuijottaa mua raivostuneena takaisin, ihme, kun sillä ei nouse savua korvista.
”Mun puolestani sä voit häipyä vaikka heti”, se lopulta sihahtaa.
”No niin mä häivynkin! Heti, kun – tai ei mitään”, lauseeni jää kesken ja suuni sulkeutuu tiukaksi viivaksi. Kristinan katseessa välähtää iva, ja tytön kasvoille kohoaa vino hymy.
”Heti, kun mitä? Kun isipappa soittaa ja kutsuu kylään, vai? Herää, Tuomas! Se ei soita. Ei nyt, ei koskaan.”
”Ei ehkä sulle”, sanon äkäisesti, ”mutta mua se ei ole hylännyt.”
”Haloo, sä kuulostat ihan Kirsin ikäiseltä”, Kristina tuhahtaa.
”@!#$ mä siitä! Mä vihaan tätä @!#$ läävää, mä vihaan tuota äpärälasta, mä vihaan mutsia ja mä vihaan sua!” kuulen oman ääneni huutavan, enkä pysty estämään sitä. Ehken mä edes tahdo.
Kristinan kasvoille kohoaa kova ja kylmä ilme. Mä en aio jäädä kuuntelemaan sen moraalisaarnoja vaan nousen ylös ja harpon eteiseen. Kuulen isosiskoni purskahtavan itkuun ja Kirsin kirkkaan lapsenäänen tiedustelevan, mitä ’äpärälapsi’ tarkoittaa. Tunnen pienen pistoksen jossakin syvällä rinnassani Kristinan itkun kuullessani, mutta kovetan mieleni ja astelen ulos rappukäytävään.

Talkkarin ämmä luuttuaa porrastasannetta verkkaisesti ja keskustelee samalla ylläkerran mummon kanssa. Ne molemmat vaikenevat ohittaessani ne, luovat vain perääni paheksuvia silmäyksiä. Näytän niille sentteriä olkani yli ja nautin ämmien närkästyksestä.
”Housutkin roikkuvat… Eikä mitään käytöstapoja. Tuollaiset pojat kyllä joutaisivat nuorisovankilaan!” talkkarin muija huutaa viimeisen lauseen perääni.
”Ja tuollaiset rahanahneet työlorvijat joutaisivat hautaan”, mä tuhahdan takaisin kerrosta alempaa. Talkkaripariskunnan laiskuus talonyhtiön töitä kohtaan on yleisessä tiedossa, mutta silti kukaan ei nosta asiaa esille. Niin kuin ei montaa muutakaan asiaa, joka täällä kaipaisi korjausta. Kiukku sisälläni kasvaa. Voisin mätkäistä seuraavaa vastaantulijaa turpaan ja kunnolla, mutta ei siitäkään olisi helpotusta kuin hetkellisesti. Tönäisen rappukäytävän ulko-oven auki väkivaltaisesti ja harpon pihalle. Katselen ympärilleni inhon vallassa. Pihamaa on kalju, vain yksi kuolemaa tekevä käppyräinen mänty kasvaa B-rapun vieressä. Ankeat talot ympäröivät piskuista hiekkalaatikkoa, jonka vieressä näkyy kaksi ruosteista keinua ja liitoksistaan natiseva liukumäki. Astelen kiukkuisesti viimeisiään vetelevän roska-astian luokse ja suuntaan siihen äkäisen potkun. Roskis narahtaa ilkeästi, ja siitä innostuneena mä potkaisen sitä uudestaan.
”No, mitä se on sulle tehnyt?” kuuluu huvittunut ääni takaani. Käännähdän nopeasti ympäri ja ikäiseni tytön seisovan rappukäytävän katoksessa. Naamallaan muijalla on noin kilo pakkelia, ja mulla kestää hetki tunnistaa tuo variksenpelätin kaiken sen meikin lävitse alakerran Jennaksi.
”Mikä vítun sotamaski sulla on?” mä kysyn nauruun purskahtaen. Jenna, joka ei yleensä tunge naamaansa kuin korkeintaan ripsiväriä, seisoo mun edessäni täysi teatterimaski kasvoillaan. Tytön poskille hiipivät punaiset läikät kielivät häpeästä ja epävarmuudesta, joista mä saan vain lisää vettä myllyyni.
”Ahaa, vai on meidän neitsyt Maria ajatellut viimein pokata itselleen jätkän?” jatkan ivailuani. ”Kukahan se onnellinen mahtaa olla?”
Jenna kääntyy ympäri ja kipittää puolijuoksua takaisin rappuun, ja hymyn kohoaa kasvoilleni. Sisälläni painavat tunteet helpottavat jokusen sadasosa-asteen verran purettuani niitä Jennaan. Potkaisen vielä kerran ruosteläjää, kunnes lähden laahustamaan pois pihasta. Mielessä pistelee yhä kina Kristinan kanssa sekä ihan yleinen kestovitutus, joka pukkaa päälle joka kerran ajatellessani elämääni vähänkään laajemmassa mittakaavassa. Tai oikeastaan sitä, mitä elämäni voisi olla, jollei mutsi olisi sellainen huora. Taskuihini sulloutuneet käteni puristuvat nyrkkiin, ja hammasta purren mä suuntaan askeleeni kohti ostaria.

2. luku

Faija on aina ollut se mulle se läheisempi. Tai siis oli joskus – en mä ole nähnyt sitä kunnolla vuosikausiin. Se jätti meidät mun ollessa kahdentoista, Kirsi kypsyi silloin vasta mutsin kohdussa. Se oli se sama, surkeanklassinen stoori: faija tapasi toimistollaan nuoren ja kauniin sihteerikön, ja nykyään niillä taitaa olla jo kersa tai parikin. Vaikka enpä mä voi faijaa asiasta syyttää, mutsihan se muille miehille niiden avioliiton aikana aina flirttaili. Sitä kautta pikkusysterikin ilmeisesti sai alkunsa, vaikken mä saanutkaan tietää asiasta kuin vasta puolisen vuotta sitten. Se tapahtui viime syksynä, kun mutsi eräänä iltana määräsi mut kauppareissulle Kirsin kanssa. Kotimatkalla me sitten törmättiin faijaan, joka ei yleensä tässä kaupunginosassa liikuskele. Mä muistan yhä selvästi, miten faija ensin katsoi mua hieman vaivautuneesti hymyillen ja siirsi sitten katseensa Kirsiin. Sen ilme muuttui radikaalisti johonkin inhon ja halveksunnan sekoitukseen, ja samalla se käski mua toimittamaan mokoman huoranpenikan pois silmistään. Kirsi ei tilannetta tietenkään ymmärtänyt, mutta mua faijan sanat jäivät vaivaamaan. Kun mä myöhemmin tiedustelin asiaa Kristinalta, myönsi se Kirsin olevan meille vain puolisisar. Sen jälkeen mä en ole enää pystynyt kohtelemaan Kirsiä kuten ennen. Toki mä ymmärrän, että Kirsi on koko jutussa kaikkein vähiten syyllinen osapuoli, mutta joka kerta kun mä katson sitä nyt, palaavat faija ja sen sanat mun mieleeni. Enkä mä voi olla ajattelematta, että entä jos Kirsiä ei olisi? Päädyn aina samaan vastaukseen: mulla saattaisi yhä olla perhe.

Kuljen tietä pitkin katse asfalttia mittaillen. Ostari häämöttää jo edessä, Ässän kulmalla näkyy hengailevan tuttu joukkio. Hitaasti mä kävelen lähemmäs ja silmäilen paikalle raahautunutta jengiä, ne samat perustutut vain. Kun mä huomaan hoikan blondin kikattamassa punapäiselle mimmille, tekee mieleni kääntyä takaisin. Nyt se on kuitenkin jo myöhäistä, joten ei muuta kuin pää pystyssä muita kohden.
”Tumppi!” Katri kiljaisee ja lähtee vaaleat hiukset heiluen juoksemaan mua kohden. Se ripustautuu kaulaani ja yrittää suudella. Mutisen sille pikaiset moit ja irrotan takiaisen tavoin takertuneen muijan itsestäni. Katri ei kuitenkaan kylmäkiskoisuudestani välitä, vaan pyörii ympärilläni kuin koiranpentu. Hymy kohoaa taas kasvoilleni, juuri sitä Katri mulle tosiasiassa onkin: ikioma leikkikaluni. Lelu, jonka voi heittää pois, kun siihen kyllästyy. Ja juuri tällä hetkellä Katri ei tunnu ollenkaan mielenkiintoiselta, vaan katseeni viipyilee luvattoman kauan punapäisen Mirjan antoisalla kaula-aukolla. Tyttö tajuaa katseeni ja lehahtaa kasvoiltaan lähes hiustensa väriseksi. Vaivihkaa se yrittää nykiä paitaansa piirun verran ylemmäs.
”Ihanan keväinen ilma”, Katri sirkuttaa tunkeutuen samalla kainalooni.
”On joo… Tosi lämmin”, mä sanon katse yhä nauliintuneena Mirjaan, joka selvästi kiusaantuu tuijotuksestani. Katrinkin täytyy huomata, ei se niin sokea voi olla. Silti se ei kuitenkaan sano mitään, se ei tahdo ärsyttää mua – ketkään tytöt ei tahdo. Jos yksi alkaa kyllästyttää, ei uuden löytäminen ole koskaan ollut mulle hankalaa. Tiedän, etten ole muijien mielestä mikään turhanpäiväinen ilmestys: vaaleat hiukseni ja faijalta perityt syvänsiniset silmät tummilla ripsillä saavat mimmin kuin mimminkin polvilleen. Varsinkin kun mä olen vielä höystänyt vartaloani oikeanlaisella urheilulla.
”Kulta, mihin sä eilen katosit?” Katri kysyy yrittäen johdatella huomiotani itseensä. Päätän viimein armahtaa sen ja vedän tytön lähemmäs itseäni hymy huulillani. Oikeasti mieleni tekisi pamauttaa totuus päin Katrin sievää naamaa ja kertoa, että syy eilisillan varhaiseen poistumiseeni oli rinnakkaisluokan muodokas brunetti. En kuitenkaan tee niin, sillä en tahdo nolata Katria näin suuressa porukassa. On se nätin naamansa sekä kuuman vartalonsa lisäksi kuitenkin ihan jees mimmi, vaikkakin hieman roikkuvaa sorttia.
”Piti mennä vahtimaan systeriä”, heitän ja haen samalla katseellani frendejäni. Katrin kasvoilla vilahtaa pieni epäilys, sillä se tietää, etten mä ikinä vahdi Kirsiä. Niinpä siis loihdin kasvoilleni parhaimman hymyni, ja Katri on taas kuin sulaa vahaa käsissäni. Mua melkein säälittää sen hyväuskoisuus – mutta vain melkein.
Kauempana seisoskeleva Jarkko katsoo mua vähän pahasti piponsa alta, muttei kuitenkaan sano mitään. Se tietää, mitä eilen tapahtui. Se tietää myös, ettei se ollut eka kerta, ei todellakaan. Mun ja Katrin yhteinen taipale on kestänyt vasta kuukauden päivät, mutta sinä aikana mä olen ehtinyt naida suunnilleen jokaisen sen kaverin kanssa. Ja silti se jaksaa yhä roikkua kiinni mussa. Kohautan harteitani Jarkon suuntaan ja sipaisen eksyneen hiuskiekuran pois Katrin kasvoilta. Tiedän olevani paljon kusípäisempi kuin mitä Katri ansaitsisi, mutta hei – se tiesi maineeni alkaessaan seurustelemaan kanssani ja itse se on päättänyt olla sinisilmäinen sulkemalla silmänsä tekemisiltäni.

Alakerran penskat riehuvat hiekkalaatikolla Kirsin kanssa, kun mä tallaan takaisin himaan päin. Pysähdyn hetkeksi katsomaan niiden riehumista ja kaivan vastaostetun tupakka-askin farkkujeni takataskusta. Röökin mittainen tuokio nuoren sukupolven leikkejä ihastellessa, siinä on mulle lauantaipäivän kulttuuriannos.
”Tuomas! Tuu kattoo!” Kirsi hihkaisee keksittyään mut.
”Mä näen täältä ihan hyvin”, vastaan nauraen samalla sisäänpäin kersojen taidepaukulle. On joo upea, kasa kosteaa hiekkaa ja muutama möyritty onkalo. Jonkun tikun ne ovat sentään keksineet huipulle tökätä, tosi omaperäistä. Katselen vielä hetken aikaa tulevaisuuden arkkitehtitaivaan lupauksien taiturointia, kunnes sisäinen kelloni alkaa huutaa ravinnonpuutetta. Tumppaan röökini alakerran mummon eilen vääntämiin kukkaistutuksiin ja lähden astelemaan sisälle samalla yhä pentujen linnalle naureskellen.
”Oliko Kirsi vielä ulkona?” eteisessä kenkiensä kanssa äheltävä mutsi tiedustelee.
”Joo, kai se oli”, vastaan puolihuolimattomasti ja jätän kenkäni keskelle lattiaa. Mutsi korjaa ne huolellisesti ylös ja nostaa riviin muiden viereen.
”Kristinalla oli aika neuvolassa, mutta kai se sieltä kohta tulee. Viitsisitkö sä mitenkään hakea Kirsiä syömään puolen tunnin päästä? Jääkaapissa on teille ruokaa, pistätte vain mikroon ja…”
”Homma hoidossa”, kuittaan jaksamatta kuunnella mutsin listaamista. ”Baariin menossa?”
”Töihin”, mutsi vastaa selvästi sanavalinnastani loukkaantuneena. Nyökkään sille rennosti sen suurempia syyllisyydentuntoja potematta ja lähden tallaamaan keittiöön päin.
”Onks jotain safkaa?” kysyn raottaessani jääkaapinovea.
”Justiinhan mä sanoin… Siellä on teille makaronilaatikkoa, lämmitätkö sitten Kirsillekin, jos Kristina ei ole vielä tullut?”
”Jep.”
Viimein mutsi häipyy ja mä kippaan lautaseni mikroon. Katson ikkunasta sen menoa pihalla, hiekkalaatikon kohdalla se pysähtyy ja mitä ilmeisimmin luettelee samat litaniat Kirsille, jatkaa sitten matkaansa ja katoaa näköpiiristä. Alkuaikoina, kun vanhusten erosta ei vielä ollut kulunut vuottakaan, paahtoi mutsi jonkin aikaa tupladuunia, jolloin rahantulosta ei ollut pulaa. Myöhemmin toinen niistä sitten jäi baarireissujen astuttua kuvaan, ja kun Kristinakin suunnitteli muuttoa yhteen sen kirotun Jondensa kanssa, olisi taloudessa ollut yksi suu vähemmän ruokittavaa. Niillä kuitenkin meni suunnitelmat täysin plörinäksi, enkä mä yhtään ihmettele, että miksi. Jonde herätti mussa alusta saakka pelkästään negatiivisia tunteita, ja ne tunteet osoittautuivat ajan myötä varsin oikeiksi. Harmi vain, että Kristinalla kestin niin kauan tajuta se.

3. luku

”Tuomas!” Kristinan äkeä ääni kajahtaa eteisestä heti oven sulkeuduttua. No mitä nyt taas, ajattelen kääntäessäni pöydälle unohtuneesta Iltalehdestä esille uuden sivun. Tyhjäksi syöty lautanen lojuu yhä edessäni, en ole jaksanut nousta viemään sitä tiskialtaaseen saati sitten tiskaamaan.
”Sun piti hakea Kirsi syömään jo kauan sitten”, Kristina jatkaa raivoamistaan ja astelee keittiöön kikattelevaa pikkutyttöä edellään tönien.
”Oho, sori. Lipsahti mielestä”, vastaan välinpitämättömästi silmäillen samalla lehdestä jonkun missin kaiman sukulaisen ex-naapurin haastattelua. Kristina ei sano mitään, mutta tämän ilmeestä mä näen sen olevan enemmän kuin lievästi víttuuntunut. Äkäisesti se paiskaa kaksi lautasta tiskipöydälle ja alkaa kaapia niihin jääkaapista kaivamaansa makaronilaatikkoa. Huomaan katseeni seilaavan sisareni vatsantienoille. Ei siinä mitään merkkejä siitä tulevasta muksusta vielä näy. Tai ainakaan mä en erota.
”Voi saatanán saataná!” Kristina kiroaa lasin tippuessa lattialle ja räsähtäessä pieniksi sirpaleiksi.
”Anna mä autan”, kuulen oman ääneni sanovan ja yllätyn itsekin. Kristinakin katsoo mua oudosti, muttei kuitenkaan torju apuani. Kaivan komerosta harjan sekä rikkalapion ja alan kerätä sirpaleita siihen Kristinan kutsuessa Kirsiä pöytään. Kristina istuutuu Kirsin viereen ja kuuntelee kärsivällisesti tytön selityksiä upeasta hiekkalinnasta, jonka ne pihalla rakensivat. Kaadan rikkalapioon kerääntyneet sirut roskikseen ja laitan kamat takaisin paikoilleen siivouskomeroon. Nappaan Iltalehden pöydältä tyttöjen edestä ja siirryn olohuoneen vanhalle sohvalle lukemaan sitä.

Ovikellon pärähdys havahduttaa lehden parissa seikkailevat ajatukseni. Kristina ja Kirsi näyttävät yhä syövän, joten mä nousen ylös ja lähden tallustamaan eteiseen päin.
”Tuomas, odota”, Kristinan ääni pysäyttää mut. Vilkaisen siskoani hämmästyneenä. Kristina nousee ylös pöydän äärestä ja kävelee luokseni.
”Olkaa hiljaa”, se sanoo vakavana. Sitten se kävelee ovelle ja kurkistaa ovisilmästä, vetäytyy äkisti pois ja nostaa sormen huulilleen. Mä olen yhtä kysymysmerkkiä. En ymmärrä yhtään mitään, kuka siellä on?
”Kristina! Mä tiedän, että sä olet siellä… Avaa, pliis! Mä pyydän!” kuuluu rappukäytävästä. Ääni on tuttu, hyvin tuttu. Hetken aikaa mietittyäni mä tunnistan sen Jondeksi. Mitä helvettíä se täältä hakee?
”Kisu… Mä olen pahoillani, avaisit nyt”, Jonde jatkaa mouruamistaan. Pikkuhiljaa sen ääni alkaa muuttua vaativammaksi, ja kun ensimmäinen turhautunut nyrkinisku osuu oveen, alkaa Kirsin alahuuli vapista uhkaavasti. Olen tytön luona parilla harppauksella ja kumarrun tämän viereen.
”Ei kai se tuu tänne?” Kirsin silmissä välkkyy pelko.
”Ei, se menee kohta pois”, vastaan hiljaa ja vilkaisen yhä paikallaan seisovaa Kristinaa. Se tuijottaa lattiaa silmät kyynelissä ja kämmenet suunsa eteen painettuina.
”Víttu! Nainen, kuuletko sä mitä mä sanon? Jollet sä avaa, niin mä murran tämän pérkeleen oven!” Jonden ääni pauhaa rapusta. Kristina kyykistyy lattialle ja nojaa seinään. Mä käännän katseeni pois. Mielikuvat alkavat vilistä silmieni edessä, vaikka yritän sulkea ne pois. En halua edes ajatella, mitä kaikkea sisko on saanut kestää niiden yhdessäoloaikana. Ja mitä kaikkea toi kusípää on sille tehnyt…
”Mitä sä jätkä siellä oikein mesoat? Häivy, tai soitan poliisit!” kuuluu yläkerran mummon nariseva ääni rapusta.
”Víttu, mä en lähde mihinkään! Mun muija on tuolla kämpässä ja mulla on sille asiaa!” Jonde jatkaa mesoamistaan. Kristinan hartiat ovat alkaneet vavahdella ja mä tunnen oloni avuttomaksi yrittäessäni lohduttaa hiljaista itkuaan itkevää Kirsiä.
”Ei se Heikkisen tyttö siellä ole, olisihan se muuten avannut oven!” mummon ääni kuuluu taas.
”No helvettí, kun se ei avaa!” Jonde raivoaa takaisin. Voin kuvitella, kuinka ne mulkoilevat mummelin kanssa toisiaan murhaavasti. Hyökkäisivät vielä toistensa kimppuun, ihan sama kumpi häviäisi, mä nimittäin voittaisin kuitenkin. Joko yksi kilipää naapuri vähemmän tai sitten siskoni hullu ex-avopuoliso poissa pelistä – kumpi tahansa kävisi, mieluusti tietysti molemmat.
”Sitten se ei halua tavata sua. Jollet sinä häivy nyt, niin mä tosiaan soitan ne poliisit”, mummon napakka ääni uhkaa. Jonde päästää suustaan karskin kirouslitanian. Kohta rapusta kuitenkin kaikuvat loittonevat askeleet, alaoven avautuminen, sulkeutuminen ja lopulta hiljaisuus. Harmi, kukaan ei tainnut kuolla tänään.
”Menikö se?” Kirsi kuiskaa ja tytön itkuiset silmät katsovat mua pelokkaina.
”Meni”, vastaan ja patistan tytön takaisin syömään. Katson kuinka Kirsi pienen mietinnän jälkeen toteaa vaaran olevan ohitse ja rientää takaisin ruokapöytään. Käännän katseeni ovelle päin ja lähden varovaisin askelin kulkemaan kohti Kristinaa.
”Ootko sä ihan okei?” kysyn ja kosketan siskoni olkapäätä. Kristina vavahtaa ja nostaa kyyneleiden juovittamat kasvonsa.
”Joo, olen mä”, se vastaa vaimealla äänellä kasvojaan pyyhkien.
”Mitä se täältä haki?”
”En mä tiedä… Mä näin sen, kun kävin neuvolassa. Se oli taas ihan aineissa, enkä mä halunnut puhua sen kanssa. Siksi se varmaan tuli.”
”No, onneksi yksi haahkoista oli taas skarppina”, sanon vinosti hymyillen. Kristina vastaa hymyyni vaimeasti. Pian keittiöstä kuuluu vaimea kolahdus ja Kirsin ”hups”. Huokaisten Kristina nousee ylös ja kiiruhtaa korjaamaan kaatuneen maitolasin aiheuttamia sotkuja. Jään mietteliäänä katsomaan sisareni perään. Tiedän, etten anna tai varsinkaan näytä Kristinalle edes puolta sen ansaitsemasta arvostuksesta, mutta salaa mielessäni mä päätän, että mulla on oikea terässisko.

Työnnän peittoni tuskastuneena pois päältäni ja nousen ylös sängystä. Uni ei tule ja vessaan täytyy päästä. Lähden hipsimään kämpän läpi pelkät bokserit jalassani, mutta pysähdyn heti huoneeni ovelle. Katseeni osuu olohuoneen risaisella sohvalla nukkuvaan Kristinaan. Ulkoa tulevat valot luovat kelmeää kajoaan sotkuiseen olohuoneeseen, jossa sisareni nukkuu rauhallista unta virttynyt huopa peittonaan. Siskoni sisällä kasvavaa pikkuihmistä ajatellessani nostaa se sama, outo, iltapäivällä koettu tunne sisälläni päätään. Mä olen harvoin uhrannut ajatustakaan isosiskoni urheudelle. Sillä sitä Kristina nimenomaan on, urhea. Lapsen saaminen kahdeksantoistakesäisenä tuskin on helpoin mahdollinen tapa jatkaa sukua – mä en ainakaan halua kersoja vielä vuosikausiin, jos nyt edes ikinä. Ja tietenkin se on ihan eri juttu; vaikka mä saisin elämäni aikana kymmenen muksua, ei mun tarvitsisi kantaa niistä yhtäkään sisälläni yhdeksää kuukautta, saati sitten synnyttää ulos. Ajatuskin moisesta saa väristyksen kulkemaan kehoni lävitse. Mutta silti sisareni nukkuu tuossa ihan rauhallisena. Vaikka se olisi voinut tappaa lapsensa abortissa, jatkaa lukiota, elää täysillä nuoruuttaan. Mutta ei – se istuu kotona kaiket päivät ja hoitaa sisaruksiaan. Se valitsee itse oman tiensä ja kulkee sitä, eikä se tie ole aina helppo ja kivetön.
Lasken katseeni takaisin lattiaan ja lähden kulkemaan kohti vessaa. Oudot mietteet vilisevät mielessäni, kun napsautan katkaisijasta valon päälle ja lukitsen oven. Olenko mä tosiaan Kristinaan verrattuna täysi nolla? Tuijotan hetken peilikuvaani kysyvänä, kunnes ravistan päätäni kuin yrittäen selkeyttää ajatuksiani. Päivän tapahtumat ovat saaneet mut selvästi pehmoilutuulelle, mun on pakko skarpata ja jättää keittiöpsykologia alan ammattilaisille – kuten niille yläkerran mummoille.

4. luku

”Tuomas – ulos! Mene nyt, ennen kuin minä todella hermostun!” Koivisto kimittää nostaen tuskastuneena kämmenensä silmilleen. Nousen löysästi ylös tuoliltani ja heitän reppuni selkään. Vilkaisen silmänsä sulkenutta rouvashenkilöä luokan etuosassa, ja huvittunut ilme hiipii kasvoilleni.
Nainen näyttää laskevan mielessään hitaasti kymmeneen ja toivovan mun katoavan savuna ilmaan. Lähden laahustamaan luokanovea kohti, matkalla huomaan takarivistä irvailevien Jarkon ja Akin ilmeet. Virnistän niille ja astun ulos luokasta unohtamatta pamauttaa ovea kiinni voimalla, joka saa seinille ripustetut taulut heilumaan.
Kävelen rennosti käytävän ainoalle penkille, lasken reppuni siihen ja istahdan itse viereen. Kuin itsestään käteni hakeutuu farkkujeni taskulle, kaivaa esille röökin ja nostaa sen huulilleni. Siinä sitten istun ja odotan, että jostakin luokasta potkaistaisiin mulle röökiseuraa. Kun väkeä ei kuitenkaan ala viiteen minuuttiin kuulua, eikä mua huvita lähteä ulos yksinäni, rupean mä vakavissani pohtimaan kessun polttamista siinä käytävällä. Hyväntuulinen virne kohoaa kasvoilleni kuvitellessani Koiviston lyllertävän ulos luokastaan se kermanvärinen jakkupuku yllään, haistavan ilmaa ja – no jaa. Luultavasti täti pökertyisi siihen paikkaan, kun sen hajuaisti välittäisi viestin aivoille, ja aivot ylikuumentuisivat yrittäessään pohtia, montaako koulun sääntöä käytävässä on rikottu, ja mikä niistä on vakavin.
Ajatus kyllä sinänsä huvittaa mua. Käteni etsiytyy jo taskuuni ja hipelöi sytytintä, mutten ehdi tehdä päätöstä joon ja ein välillä, kun vastapäisen luokan oven takana herra Lehtosen volyymitaso kohoaa huippuunsa – joka ei muuten ole enää mikään pikkuinen kuiskaus. Kohta ovi tönäistäänkin auki, mutta pettymyksekseni mä joudun toteamaan tulijan olevan vain joku muija – ja kaiken lisäksi vielä ei-kiinnostavaa laatua. Kun tulija sitten käännähtää, tunnistan mä sen Jennaksi ja pieni nauruntyrskähdys karkaa huuliltani.
Jenna the maailmanpelastaja on lentänyt ulos luokasta! Kuinka tämä on mahdollista?
Tyttö katsoo mua ja huviani ärtyneenä, jonka vuoksi mä repeän totaalisesti. Kiukustuneena Jenna kävelee ohitseni, mutta tajuaa valtaamani penkin olevan ainoa laatuaan tässä käytävässä ja joutuu siis istumaan samalle – tosin mahdollisimman kauas musta. Yhä huvittuneena mä seurailen sen tekemisiä, mutta tytön sipaistessa punertavia hiuksia korvansa taakse, kokee huulilleni levittäytynyt vahingonilo äkkikuoleman.
Jään tuijottamaan Jennan kalpeilla kasvoilla loistavaa valtavankokoista mustelmaa. Muija taitaa tajuta katseeni, sillä vilkaistuaan ensiksi suuntaani hämmästyneenä, alkaa se nolona haroa hiuksiaan mustelman peitoksi. Rypistän otsaani ja katson Jennaa kysyvästi, mutta se vain nousee ylös ja marssii tiehensä. Okei, miksi se mulle olisi tullut mitään mistään avautumaan? Eihän me olla oltu edes lähes hyvissä väleissä sitten alaluokkien.
Nousen ylös venytellen ja nostan reppuni selkään. Lähden kävelemään kohti pihaa yksinäni, kun ketään muuta ei kuulu. Käytävällä polttaminen ei enää houkuttele samalla tavalla; Jennan mustelma käänsi ajatukseni huvittelusta jonnekin ihan muualle.

Aurinko paistaa ja ilma on muutenkin ihanan lämmin. Seison avoimesti keskellä koulunpihaa savuava rööki suupielessäni. Jennan mustelma herättää päässäni muistoja: kuinka Kristina vielä jokin aika sitten saattoi palata Jonden luota naama samanlaisessa kunnossa kuin Jennalla nyt. Jotenkin musta tuntuu, että lauantaina historia oli vähällä toistaa itseään, kun Jonde kävi hakkaamassa ovea.
Pari seiskaluokkalaista kiiruhtaa ohitseni kikattaen – lähestyvä kesäloma nostaa itse kunkin mielen korkealle. Mä en kuitenkaan sillä hetkellä pysty kelaamaan pian koittavaa vapautta. Eilen me istuttiin aamupalalla mutsin ja Kristinan kanssa, kun Kirsi alkoi lastenohjelmiensa lomassa kysellä jotakin siitä ’ilkeästä sedästä, joka eilen kävi huutamassa ovella’. Mutsi tietenkin heti järkyttyi, varsinkin tajutessaan ’ilkeän sedän’ olevan Jonde. Kristina heilautti turhautuneena kättään, totta kai me pärjättäisiin.
Niin, kyllä mä pärjään, mutta siskoistani en ole yhtä varma. Mähän voittaisin sen nistin vaikka silmät kiinni jos tarvetta tulee, mutta entäpä Kristina – tai Kirsi?
”Ei olisi siitäkään pojasta uskonut”, oli mutsi huoannut.
Vaan mä uskoin, sanon hiljaa mielessäni. Mä uskoin ja mä tiesin, että Jondessa oli jotakin vikana; mä näin sen siitä heti. Ja kun Kristinakin lopulta tajusi styylaavansa narkkarin kanssa, sanoi se, ettei tahdo jatkaa, ellei Jonde lopeta kaman kanssa pelaamista. Kyllä Jonde yritti, pariinkin otteeseen ja varmaan ihan tosissaan, muttei kuitenkaan ikinä päässyt kuiville, joten Kristinalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin jättää se. Se oli ollut niille molemmille kova pala, ne olivat kuitenkin seurustelleet kauan, ja varsinkin Jonden risainen elämä rakentui aika pitkälti Kristinan varaan. Mä olin kuitenkin todella helpottunut Kristinan päätöksestä, sillä varsinkin niiden suhteen loppumetreillä Jonde käyttäytyi kuin mikäkin yliväkivaltainen psykopaatti – ja joku sellainenhan se taisi ollakin.
Kellon pirahdus herättää mut mietteistäni ja röökin tumpattuani mä lähden kävelemään takaisin sisälle päin.

”Näitsä Jennan tänään?” Aki katsoo mua, ja mä valpastun oitis. Vihjaako se jotain?
”Joo, kai mä sen jossain välissä”, vastaan ympäripyöreästi potkaisten maassa lojuvaa kiveä. Täällä me taas ollaan, ostarin kulmalla. Muita ei vielä näy, sillä koulu on vasta loppunut.
”Näitsä sen posken?” Aki jatkaa kärttämistä.
”No voi jumalauta, arvaa paljonko mua kiinnostaa jonkun helvetín Jennan poski?” pihahdan. Oikeasti vastaus on paljon, mutta eihän Aki voi sitä tietää.
”Ei tarvitse suuttua. Mä vain kelasin, että kun se asuu teidän talossa, niin sä olisit voinut kuulla tai nähdä jotakin”, Aki tokaisee heilauttaen tummanruskeita hiuksia silmiltään. Sen letti on kasvanut talven ja kevään aikana siilistä surffitukkamittaan, ja omien sanojensa mukaan se aikoo hankkia kesäloman kunniaksi afron.
Kohautan harteitani turhautuneena jätkän uteluille, miksi mua Jennan asiat liikuttaisivat? Meidän talossa nyt tapahtui joka hetki jotakin, hyvä kun edes oman asuntonsa asioissa pysyi perillä.
”Nyt tekisi mieli naista”, virnistän Akille ohjatakseni keskustelun arkipäiväisemmille reiteille.
”No, anna palaa. Niitähän näkyy tässä ympärilläkin niin paljon”, Aki nauraa lähes autiota ostaria vilkuillen.
”Kyllä mä jotain keksin”, tokaisen ja katselen ympärilleni. Akin sanat vain ovat ikävän todet, ainoat naispuoliset henkilöt näköpiirissä näkyvät olevan pari mummoa ja joku kotiäiti.
”Siinä sulle varttunutta”, Aki naurahtaa katseeni seuratessa naista, joka lastaa rattaisiin huutavaa muksua ja painavia kauppakasseja. Jostakin syystä aivoni luovat tuon rupsahtaneen naikkosen tilalle oman siskoni noin muutaman kuukauden päästä, ja tunnen värähtäväni. Siirrän katseeni pikaisesti pois näystä ja tajuan Katrin kävelevän kauempaa meitä kohden kahden kaverinsa kanssa. Mahtava ajoitus!
”Nyt tärppäsi”, totean Akille ja päätän samalla, ettei tänään huvita alkaa pelata mitään kenenkään uuden kanssa.
”Vítut. Sä saat Katrilta lättyyn, jos sä lähdet sille nyt ehdottelemaan. Oot sä sitä sen verran tylysti viime aikoina kohdellut”, Aki tuhahtaa.
”Ai jaa?” katson Akia haastavasti ja lähden kulkemaan kohti Katria ja sen kaveria. Tarpeeksi lähelle päästyäni mä tartun Katria kiinni vyötäisiltä, ja ennen kuin se ehtii vastustella tai sanoa mitään, mä hukutan sen vaaleanruskeat silmät omiini. Tuijotan sitä syvälle silmiin ja tiedän, ettei se voi vastustaa katsettani. Pian mä näenkin hämmennyksen sekä kaiken muun väistyvän tytön silmistä ja hymyilen sisäänpäin: se on taas kuin sulaa vahaa käsissäni.
”Moi, kulta, mun oli sua ikävä”, kuiskaan Katrin korvaan, ja annan huulteni kevyesti hipaista tytön parfyymiltä tuoksuvaa kaulaa.
”M-mullakin sua”, Katri kuiskaa takaisin heikosti. Liu’utan huuleni tytön huulille ja suutelen sitä ensin kevyesti, mutta Katrin päästyä peliin mukaan, muutan otteeni vaativammiksi. Tyttö vastaa suudelmaani halukkaasti ja kietoo kätensä niskaani.
”Voidaanks mennä teille?” kuiskaan hiljaa. Naamioin limaisen ehdotukseni suloisella, mutta viettelevällä hymyllä. Katrin huulille leviää hymy ja se nyökkää. Mäkin hymyilen, tosin aivan eri syystä. Kun Katri kääntyy lähteäkseen niille päin, vinkkaan mä silmää yhä paikoillaan seisovalle Akille. Jätkän ilme on kieltämättä näkemisen arvoinen – aitoa hölmistystä ei voita mikään. Luulisi Akinkin jo tosin oppineen, ettei ole meikäläisen charmin voittanutta; pystyn yhä kietomaan niin muijan kuin muijan sormeni ympärille missä vain ja milloin vain.
Parilla ripeällä askeleella olen saanut Katrin kiinni ja kiedon oikean käteni omistavasti tämän vyötäisille. Katri hehkuu tyytyväisyyttä, kaipa se luulee tunteideni heränneen sitä kohtaan uudestaan. Raukka vain ei tiedä, ettei mulla mitään halua suurempia tunteita sitä kohtaan ole koskaan ollutkaan.

5. luku

”Missä sä olet taas luuhannut?” Kristina on tikkana ovella mua vastassa. Naamallaan sillä on kaikkea muuta kuin iloinen ilme.
”Ei mun tarvitse menojani sulle tilittää”, tokaisen, ja vielä puolisen minuuttia sitten korkealla liidellyt mielialani rysähtää taas runsaasti miinuksen puolelle. Sisareni siniset silmät leiskahtavat. Ne ovat täsmälleen samanlaiset kuin omani, Kristinakin on perinyt ne faijalta.
”No, selitä sitten mutsille. Munkin pitää varmaan selittää sille ne asiat, joista sun luokanvalvojasi taas vaihteeksi soitteli”, Kristina tokaisee. Huokaisen ja katson Kristinaa samalla tavalla kuin Kirsiä sen uhmaikäisyyden noustessa esille.
”Itsehän sä juuri sanoit, etteivät sun asiasi mulle kuulu. Mä siis kerron ne suoraan mutsille”, Kristina tokaisee.
”Miksi sun pitää aina olla tuollainen helkkarin jäärä, mitä vítun väliä mun menoillani edes on? Vai onko mulla nykyään joku helvetín kotiintuloaika – suoraan koulusta himaan välipalalle, niin kuin ala-asteella?” tuijotan Kristinaa ivallisesti.
”En mä kyllä ihmettelisi, vaikka sä sellaisen saisitkin”, Kristina vastaa järkähtämättä. ”Mutta mutsia varmasti kiinnostaa, minkälaista alamäkeä sun koulunkäynnillesi nykyään kuuluu.”
Kiroan mielessäni. Mun on pakko antautua, tai muuten Kristina epäilemättä selostaa mutsille kaiken, mitä se luokanvalvojalehmä on musta puhelimessa juorunnut. Enkä mä jaksaisi kuormittaa mutsia enää yhtään enempää.
”No, okei, mä olin Katrilla”, sanon hampaideni välistä ja työnnyn Kristinan ohitse keittiöön. Ei se totuuden kertominen haittaa, mutta periksi antaminen potuttaa.
”Katrilla?” Kristina toistaa hämmästyneenä. ”Mä luulin, ettet sä enää tapaile sitä.”
”Tapailen ketä huvittaa”, totean ja kaivan jääkaapista appelsiinimehupurkin. Lasia en jaksa ottaa esille, joten hörppään mehua suoraan purkinsuusta saaden Kristinan suunnalta taas paheksuvan katseen.
”Sen mä kyllä olen huomannut”, se mutisee ja tulee repimään purkin pois kädestäni. ”Kymmenen eri muijan kanssa samanaikaisesti touhutessa pöpöt leviävät. Ei niitä meille, kiitos.”
Tartun nyrpeänä Kristinan äidillisesti ojentaman lasiin, jonka se kaataa puolilleen mehua. Kas, kun ei Kirsin vanhaa nokkamukia antanut. Sisko näyttää kuitenkin olevan paremmin kuin hyvin perillä mun värikkäästä seuraelämästäni, eikä yllättäen katso sitä suopeasti – kuten ei nykyään muitakaan tekemisiäni tai valintojani.
”Tuomas”, Kristina aloittaakin äänensävyllä, joka ei enteile hyvää. ”Mä vain – äh. Muistathan sä, että niillä tytöilläkin on tunteet?”
Mulkaisen Kristinaa, mutten sano mitään aiheeseen liittyvää. Parempi vain olla antamatta sille lisää vettä myllyyn.

”No, mitä se haahka tällä kertaa soitti?” kysyn kääntäen puheen Kristinan mainitsemaan puheluun. Se huokaisee ja pyyhkäisee kullanvaalean hiussortuvan pois otsaltaan. Hiustenvärikin meillä kahdella täsmää, se taas on mutsin peruja. Kirsikin on vaalea, mutta silti siitä huomaa eri piirteitä, jotka johtunevat sen herra X -isästä.
”Mitäs se… Ihan tavallista. Sut oli kuulemma heitetty luokasta pariinkin otteeseen päivän aikana ja tupakalla olit käynyt keskellä pihaa”, Kristina latelee neutraalilla äänellä. Luokkis tosiaan soittelee asioistani himaan harva se päivä, niinpä uutiset eivät näytä taaskaan siskoa järkyttäneen. Miksi olisivatkaan, hyvin se on perillä niin lintsaamisistani, rettelöimisistäni oppitunneilla, huonoista arvosanoista kuin tupakoinnistakin.
”No, eihän siinä sitten ollut mitään uutta”, virnistän ja lasken lasini tiskipöydälle.
”Etkö sä tosiaan voisi edes yrittää pärjätä koulussa? Miten sä kuvittelet pääseväsi lukioon?” Kristina huokaisee.
”Hyvin”, totean iloisesti. Hakupaperit yhteishakuun on jo aikaa sitten jätetty – ykköseksi mä laitoin matalakeskiarvoisen lukion, johon oletan pääseväni. Jos en, niin oli siellä listalla jokunen amiskin. Kristina ei ole yhtä positiivinen asian suhteen, vaan päätänsä pudistellen se mutisee jotakin hallitsemattomasta elämästä. Ja paskát, kerrankin systeri on väärässä. Mä todellakin hallitsen elämäni, kaikki on täysin kontrollissa. Tämä on matsi minä vastaan maailma, ja tällä hetkellä mä olen vahvasti niskan päällä – ja aion myös pysyä siellä.
”Käypäs viemässä toi ulos”, Kristina työntää haisevan roskapussin käteeni.
Joopa joo, mietin mennessäni eteiseen vetämään kenkiä jalkaani. Maailman kanssa menee hyvin, mutta himan akkavalta vetää mua yhä kuus-nolla. Ehkä mun kannattaisi ihan tosissaan alkaa organisoida sitä muuttoa faijan luokse.

Ehdin laskeutua portaita neljänteen kerrokseen, kun alempana avataan ovi, ja vihainen huuto täyttää rapun. En erota sanoja kaiun vuoksi kunnolla, joten jatkan matkaani eteenpäin ensin kolmanteen kerrokseen ja siitä vielä yhdet portaat alemmas kakkoseen. Puolivälissä portaita jähmetyn paikoilleni ja jään tuijottamaan näkymää edessäni.
”Víttu, mä vihaan sua!” Jenna kiljuu kurkku suorana selkä muhun päin käännettynä. Tytön pään kääntyessä hieman mä huomaan, että sillä on taas ne variksenpelätinpakkelit naamassaan. Tällä kertaa mua ei kuitenkaan naurata yhtään. Jennan takana nimittäin seisoo mahakas ja punakka mies, joka yrittää turhaan tarrata lähes hysteeristä tyttöä käsivarresta.
”Saatanán muija, nyt sisälle sieltä huutamasta”, juopunut ääni murahtaa. Toivon muuttuvani näkymättömäksi, kun verestävä silmäpari ovenraossa tajuaa läsnäoloni. Ukko tuhahtaa ja pudistaa päätään niin, että rasvaiset hiukset heilahtavat.
”Mene poika kotiisi siitä tuijottamasta”, Jennan isä sanoo ja tarttuu huomionsa hetkellisesti muhun kääntänyttä tytärtään turpeilla sormillaan olkapäästä. Jennan suusta karkaa liuta kirosanoja, kun äijä kiskoo sen sisälle ja pamauttaa oven perässään kiinni. Huutotulva jatkuu asunnon sisällä, mutten enää erota kuin yksittäisiä sanoja. Seison vain paikoillani kulunutta ovea tuijottaen, kunnes lopulta tajuan lähteä liikkeelle. Otsalleni kohonneet ajatusrypyt eivät poistu matkatessani harmaan pihan lävitse roskiskatokselle. En haluaisi miettiä koko asiaa, mutten voi olla tajuamatta, etteivät Jennan mustelmat enää taidakaan olla niin kovin suuri arvoitus.

Takaisinpäin tullessani mä huomaan Jennan istuvan hiekkalaatikon reunalla katse maahan luotuna. Katson tyttöä hetken, kunnes lähden kävelemään lähemmäs. Parin askeleen päässä tytöstä mä pysähdyn, ja Jenna nostaa katseensa tajutessaan saapumiseni. Nopeasti se pyyhkäisee poskilleen valuneet kyyneleet pois kuluneen farkkutakkinsa hihalla. Avaan suuni, mutta suljen sen heti.
Käännyn lopulta ympäri ja lähden kävelemään takaisin rappuun päin. Tunnen Jennan katseen seuraavan kulkuani, mutten käänny takaisin. Mitähän mä oikein kuvittelin tekeväni? Tai sanovani? Enhän mä ole sanonut koko likalle mitään ei-ilkeää sitten hiekkalaatikkoiän, mitä mä nytkään olisin keksinyt? Ja miksi mua edes mokoman muijan perheongelmat kiinnostaisivat, onhan mulla omissanikin pohtimista enemmän kuin tarpeeksi. Vedän rapunoven auki hitaasti ja lähden kipuamaan portaita ylös.
Okei, me oltiin joskus Jennan kanssa kavereita, hyviäkin sellaisia, mutta siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa. En kai mä vain vanhaan ystävyyteen vedoten voisi Jennan elämään tunkeutua? Hei, hetkinen, enhän mä sen elämään ollut tunkeutumassa.
Pääni tuntuu sekavalta, mokomakin Jenna. Rämpytän himan ovikelloa ja teen pyhän päätöksen, etten vaivaa päätäni enää Jennalla. Pitäkööt ongelmansa, mulla on omani, enkä mä lisää tarvitse.

6. luku

Päätöksestäni huolimatta huomaan heti seuraavana päivänä Jennan kasvoja komistavat uudet ruhjeet. Syypää taitaa tosiaankin olla sen faija, mietin katseeni mittaillessa läheisessä pöydässä lihakeittoaan hörppivää Jennaa. Ehkä mä tuijotan vähän turhankin tiiviisti, sillä ruokatunnin hälinä on kadonnut ympäriltäni. Jenna istuu yksinään, ja sen punertavien hiusten latvat viistävät lihaliemen pintaa. Tyttö näyttää todella säälittävältä, mutta samalla kuitenkin kiehtovalta. Jotakin kaunista tuossa yksinäisessä hahmossa on, en vain keksi, että mitä. Tai ehkä sitä kauneutta ei ole tarkoitettu mun länsimaisen populäärikulttuurin naisihanteita palvoville silmilleni.
”Tumppi, herää”, Jarkon ääni kutsuu mua takaisin nykyhetkeen.
”Täh?” katson kavereitani kuin vastaheränneenä. Ne molemmat katsovat huvittuneina takaisin.
”Se on ihan muissa maailmoissa”, Aki naureskelee paiskaten lusikkansa tyhjäksi särvitylle lautaselleen.
”Taitaa nyt joku muu viedä sun huomiosi ihan kokonaan”, Jarkkokin virnistää ja vilkaisee Jennan suuntaan. Suljen silmäni ja lasken hitaasti kymmeneen. Voin jo valmiiksi kuvitella tilannetta seuraavan häpeäntunteen. Ei, edes Jarkko ei voi olla niin idiootti. Jos se nyt päättää möläyttää jotakin välkkyä aiheesta Jenna ja minä, mä huudan. Sellaisten huhujen alkaessa kiertää ympäri koulua voin mä saman tien alkaa kaivaa omaa hautaani, sillä en tosiaankaan ole kiinnostunut Jennan kaltaisesta hiipparista, enkä luonnollisesti halua muidenkaan olettavan niin.
”Asia on nyt kyllä niin – ” en ehdi edes kunnolla aloittaa puolustuspuhettani, kun Jarkko jo alkaa mölistä päälle.
”Älä yhtään selittele, kyllä mä huomasin, miten sä tuota uutta muijaa vilkuilit”, jätkä irvailee pilke silmäkulmassaan.
”Mitä muijaa?” katson Jarkkoa aidosti hölmistyneenä. Jarkko kuitenkin vain virnistelee tietäväinen katse harmaissa silmissään, eikä tajua, etten mä oikeasti ymmärrä, mistä se puhuu.
”Oletko sä kipeä tai jotakin?” Aki katsoo mua epäilevästi ja tähyilee sitten taas Jennan suuntaan. En tajua yhtään mitään, mikä helvetín uusi muija? Kavereilla taitaa heittää isopyörä ja pahasti. Jennahan sen vain on, sama, vanha tylsä Jenna.
Vilkaisen kuitenkin uudelleen Jennan suuntaan ja alan tajuta, mistä jätkät puhuvat. Jennan takana olevassa pöydässä, siinä somasti kikattavien rinnakkaisluokkalaisten tyttöjen joukossa näkyy joku uusi, mulle ennalta tuntematon mimmi. Eikä mikä tahansa tyttö! Se on upea. En saa irrotettua katsettani näystä. Tytöllä on pitkät, tummat hiukset, ainakin näin kaukaa katsottuna sinivihreät silmät, sekä lähes täydellinen kroppa. Jopa Katri, joka ulkonäössään kuuluu ehdottomasti koulun kuohukermaan, näyttäisi harmaavarpuselta tuon rinnalla.
”No jo on pakkaus”, saan lopulta sanottua.
”Varo ettei kuola valu”, Aki nälväisee katsoen lievästi ärtyneenä päässäni seisovia silmiäni. ”Tuo on ehkä vähän liiankin täydellinen. Se oli muuten mun kanssa samalla kemiantunnilla, nimi taisi olla Emma tai joku.”
”Tuohon pitää tutustua lähemmin”, päätän irrottamatta katsettani tytöstä. Katson kuinka tyttö naurahtaa jonkun ystävättärensä vitsille, ja valkea hammasrivistö paljastuu hillitysti huulikiillolla maalattujen huulten välistä.
”Katri ei taida pitää ajatuksesta”, Jarkko toteaa olkansa yli vilkuillen, ja revin viimein silmäni irti unelmieni prinsessasta. Harmaa arki iskee kasvojani vasten kääntyessäni suuntaan, johon Jarkko pälyilee. Katri ja tämän pari kaveria kävelevät meitä kohden luoden halveksuvia katseita rinnakkaisluokkalaisten mimmien pöydän suuntaan.
”Jos Katri on ongelma, niin Katri saa jäädä”, tuhahdan ja käännän synkkänä katseeni pois Katrista.
”Tuomas!” Katri kuitenkin kailottaa niin, että varmasti koko ruokala kuulee; etenkin se Jennan takana oleva pöytä.
”Hmh – moi”, sanon vaisusti ja revin kohteliaasti mutta määrätietoisesti Katrin ympärilleni kietomiaan käsivarsia irti itsestäni. Mokomakin tahmatassu. Tyttö tajuaa hienovaraisen vihjeeni, ja katsoo mua ymmällään.
”Mitä sä nyt… Mä luulin, että meillä oli eilen kivaa”, Katri sanoo mutristaen suutaan. Vilkaisen kavereitani, mutta nämä vilkuilevat poissaolevina täysin muihin suuntiin. Tiedän niiden kuitenkin olevan läsnä, valmiina imemään korviinsa jokaisen sanan, jonka Katrille lausun.
”Se oli eilen”, tokaisen ja nousen ylös pöydästä. ”Lähteekö joku ulos?”
”Mä”, Katri vastaa nopeasti ja luon siihen pitkästyneen katseen. Lopulta Aki armahtaa mut palaten takaisin nykyhetkeen ja lupautumalla mukaani. Kolmistaan me sitten lähdetään kävelemään ulko-oville päin, Katri mulle jotakin tyhjänpäiväistä lirkutellen, minä Akille vanhoja juttuja selittäen sekä Aki hiljaa itsekseen hyräillen.

En voi uskoa tuuriani, kun matikantunnin ikävyys keskeytyy luokanovelta kantautuvaan hentoon koputukseen. Kohta huoneeseen pujahtaa sisälle se sama tummahiuksinen tyttö, jonka näin ruokalassa. Kauniilla äänellään tyttö pahoittelee maikalle myöhästymistään vedoten vieraaseen kouluun ja tehostaen sanomaansa vielä jäät sulattavalla hymyllä. Kun mimmi sitten alkaa etsiä itselleen istumapaikkaa, heivaan mä kamani alas viereiseltäni tuolilta suunnaten tyttöön polttavan katseen. Vaikka luokassa onkin vapaita paikkoja vaikka muille jakaa, huomioi tyttö eleeni ja hymyilee. Loihdin kasvoilleni vähintäänkin yhtä valovoimaisen hymyn, ja muija lähtee seulomaan tietään kohti luokan takaosaan.
”Onko tässä vapaata?” tyttö kysyy ja sipaisee hiuksiaan hymyillen.
”Kauniille neidoille tilaa löytyy aina”, virnistän iloisesti. Tyttö naurahtaa heleästi ja istahtaa vapaalle tuolille asetellen käsilaukkunsa varovasti pulpetille.
”Emma Alexandra Laine?” Koivisto tavaa luokan etuosasta nenä kiinni paperissaan. Tänään se kurppa on vaihtanut kermanvärisen jakkupukunsa viininpunaiseen, väri korostaa muuten mukavasti tädin ryppyjä. Epäilen sen omistavan kokonaisen skaalan erivärisiä pukuja samalla kaavalla, se olisi jokseenkin sopivaa matematiikanopettajalle.
”Joo”, viereeni istahtanut tyttö nyökkää, ”ja luokka on yhdeksän bee.”
”Kiva nimi”, virnistän vaivihkaa Koiviston kääntyessä vääntämään taululle yhtälöparien kaavoja. Emman poskille leviää vieno puna, ja se alkaa kaivella muistiinpanovälineitä laukustaan.
”Mutsin älynväläyksiä”, se mutisee hymyillen avatessaan ruudullista vihkoaan. ”Etkö sä olekin Tuomas? Mä kuulin, kun sun tyttöystäväsi kutsui sua ruokalassa.”
”Mikä tyttöystävä?” ihmettelen silmät suurina. Emma katsoo mua hieman hämmentyneenä ja alkaa sitten kuvailla Katrin ulkonäköä sekä tilannetta ruokalassa. Rypistän kulmiani kuin en ymmärtäisi ja tiedän saavani tytön tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi. Nautin kuitenkin joka sekunnista, joka syventää punaa tämän ihanan neidon poskilla.
”Ai, sä meinaat Katria”, päästän tytön lopulta pälkähästä, ”ei se ole mun tyttöni.”
”Eikö?” Emma katsoo mua epäröiden.
”Ei. Se on vähän tuollainen, tiedäthän, pinnallinen – ja jälkeenjäänytkin. Ei oikein tajua kunnolla, että missä mennään – ” alan sepustaa Emmalle mahtavasti väritettyä stooria Katrista sekä tytön muka-vajavaisuudesta. Pokkani pitää hämmästyttävän hyvin, ja Emma tuijottaa mua silmät pyöreinä, niellen joka sanan.
Tytön silmät tosiaankin ovat sinivihreät, aivan kuten mä ruokalassa olin katsovinani. En ole ikinä nähnyt kellään tuollaisia silmiä, ja Emma naurahtaa huomatessaan katseeni.
”Ne ovat piilarit”, se kuiskaa. Totean vain että aijaa, ja muijan pointsit laskevat silmissäni aavistuksen verran. Suosin enemmänkin aitoja tapauksia, au naturel, mutta Emman kertoessa silmiensä oikeaksi väriksi tummanruskean, kasvaa kiinnostukseni taas uusiin ulottuvuuksiin. Ruskeat silmät noin kauniissa kasvoissa ovat varmasti enemmän kuin hurmaavat.
Lopputunti kuluukin sitten aivan muissa merkeissä kuin yhtälöpareja ratkoessa, mutta on ainakin omalta osaltani tuhat kertaa mielenkiintoisempaa.

”Sen tytön mä haluan, ei mitään noin ihanaa voi olla olemassakaan”, sanon pudistellen päätäni epäuskoisena Jarkolle, joka vain hymähtää. Seisoskelemme vakiopaikallamme Ässän kupeessa, paikalla on myös muutama muu. Tomi polttaa vasta käärimäänsä sätkää vähän sivummassa, ja Jonne vonkuu siltä hatsia.
”Kuka mimmi?” Tomi yskäisee henkostensa välistä. Jonne kärkkyy alapuolella, ties vaikka kallisarvoinen kääryle pääsisi tipahtamaan. Voi elämä, mikä lokki.
”Se uusi, sellainen tumma. B-luokalta”, Jarkko selventää. Tomi pohtii hetken, muttei saa tyttöä mieleensä. Syypää huonoon muistiin taitaa savuta jätkän kädessä, tuumin itsekseni mutta pidän kuitenkin mölyt mahassani.
”No, mihin asti sä pääsit?” Jonne kysyy luovuttuaan toivosta Tomin käsissä savuavan sätkän suhteen.
”Ai, koulussa vai?” nauran. Jonne kohauttaa harteitaan ja alkaa kaivella tupakoita taskuistaan. Ihme ja kumma se löytääkin, jätkä kun on pahimman luokan pummi.
”Mitenkäs Katri?” Jarkko kysyy ja tajuaa heti itsekin turhan vakavan äänensävynsä.
”Miksi se Katri sua kokoajan kiinnostaa?” katson Jarkkoa pistävästi.
”Ei kiinnostakaan, mä vain kelasin”, jätkä mutisee tuijotellen äkillisen kiinnostuneesti purkanjälkiä asfaltissa. Yritän arvailla, mitä sen päässä liikkuu, mutten pääse selville jätkän ajatuksenjuoksusta.
”Katri ei tiedä”, tokaisen lopulta. Kaipa mun pitäisi jotakin Katrille sanoa, tyyliin että tämä on nyt ohi. Mutta toisaalta, miksi viitsisin vaivautua? Jos se kerran tahtoo roikkua, niin roikkukoot. Alan hajamielisesti kaivella omia röökejäni, ja tönäisen filtterin suuhuni stendaria mietteliäänä raapien. Niin, mitä Katri ei tiedä, ei sitä satuta, päätän lopulta – enkä tippaakaan etuajassa.
”Víttu sun kanssasi! Miten helvetíssä sä saatoit tehdä tämän mulle?” yhtäkkinen hyökkäys takaapäin saa mut säpsähtämään, ja ympäri kääntyessäni mä kohtaan Katrin sievät, mutta tällä hetkellä kiukun vääristämät kasvot.
”Oho, muijastahan löytyy ytyä”, virnistän ympärillä seisoskeleville kavereilleni, joista kaikki muut paitsi Jarkko remahtavat röhönauruun. Sitten luon selvästi viileämmän katseen Katriin, turhaan se mulle höyryää.
”Mistäs nyt tuulee?” kysyn kylmällä äänensävyllä.
”Älä yhtään esitä siinä”, Katri sähisee tuoden mulle mieleen jonkin haavoitetun villipedon. Tytön takana seisovan tissi-Mirjankin kasvoilta loistaa paheksunta, ja mä katson Katria rauhallisen odottavasti tietoisena, että ärsytän sitä tyyneydelläni vielä enemmän.
”Että sä kehtaatkin! Ensiksi sä levittelet musta perättömiä huhuja koulussa ja sitten vielä nuolet toisen muijan kanssa keskellä koulua kaikkien katsoessa! Eikä tainnut muuten olla eka kerta, häh?” Katrin silmät salamoivat. Voi, tietäisitpä vain. Mua melkein naurattaa, mutta saan kuitenkin pidettyä pokkani kurissa.
”Niin, eipä muuten tainnut ollakaan. Itse asiassa, sähän voisit ruveta tekemään kaveriporukassasi gallupia ja selvittää, että monesko kerta se oikein oli. Mua itseänikin nimittäin kiinnostaisi”, sanon. ”Mutta muista sitten lisätä siihen saatuun tulokseen joku seitsemän. Että se luku on edes lähes oikea tämän kuukauden osalta.”

Katri tuijottaa mua epäuskoisena. Tuijotan sitä takaisin tyynesti. En tunne sisälläni minkäänlaisia omantunnontuskia; en edes siinä vaiheessa, kun Katrin silmät kyyneltyvät ja se joutuu ottamaan tukea vieressään seisovasta Mirjasta.
”Sä – sä siis et oikeasti rakastanut mua?” tyttö saa lopulta nyyhkäistyä. Kohotan kulmiani ja katson Katria lähes pitkästyneenä.
”Olenko mä jossain vaiheessa niin väittänyt?” kysyn tympeänä. Katri ei vastaa, sillä mä olen oikeassa. Ne kolme sanaa ovat pyhiä jopa mulle – mä en ole koskaan ketään rakastanut, enkä siis niitä sanojakaan ääneen lausunut.
Katri irrottaa otteensa Mirjasta ja katsoo mua silmiin, mutta nyt sen silmistä loistaa surun alta puhdas viha. Kyyneltyneet kasvot ovat kiihtyneet, eivätkä meikatut huulet hymyile.
”Sika”, tyttö sihahtaa ja käännähtää ympäri. Ripein askelin se lähtee painelemaan parkkipaikkaa pitkin, ja silmäkulmastani mä huomaan Jarkon luovan haikean pitkiä katseita muijan loittonevan selän suuntaan. Vítutus hiipii sisälleni Jarkon kyhnäämistä seuratessani. Eivät ne sen selvästi lämmenneet tunteet Katria kohtaan mua häiritse, vaan se jätkän saamattomuus asian suhteen. Víttu, iskisi kiinni, kun saalis kerran on vapaalla.
”Jos sä pelkkää persettä ihailet, niin voin kertoa, ettei maksa vaivaa. Katri ei oo mikään huippupano, mutta jos sä sitä pidemmällä kaavalla katsot, niin anna palaa”, tokaisen sille lopulta äkäisesti. Jarkko vilkaisee mua hölmistyneenä, mutta tajutessaan mun olevan tosissani lähtee se hipsimään loittonevan blondin perään. Sytytän huokaisten savukkeen ja yritän hiljaa mielessäni laskea kymmeneen rauhoittuakseni. Että mulla on idiootti-nynnyjä kavereita. Toivottavasti Emma toisi vaihtelua, nämä palikkapäät alkavat jo pikkuhiljaa tympiä.

7. luku

Mieltäni kalvava vitutus ei ole haihtunut vielä kotipihaankaan saapuessani, niinpä en saata vastustaa kiusausta nähdessäni yksinäisen, kasvonsa taas täyteen meikanneen hahmon istuvan mattotelineellä.
”Hei, anna kun mä arvaan. Sä esität sitä klassikkoa, sirkuksen itkevää klovnia”, tokaisen ohi kulkiessani. Jenna nostaa kasvonsa mua kohden, ja punertavien hiuksien valahtaessa sivummalle sen piiloon meikatut mustelmatkin näkyvät. Tällä kertaa mä olen kuitenkin osannut jo varautua, eivätkä ruhjeet saa mua hätkähtämään. Tuijotan vain itselleni tyypillisen kylmällä tavallani tytön mustaksi maalattuihin silmiin.
”Haista víttu”, se sähähtää.
”Vau, sähän olet oppinut puhumaan! Eikä mennytkään kuin kuusitoista vuotta. Ja vielä pahoja sanoja, soo, soo”, ilkun.
”Sä taasen et näytä vieläkään osaavan käyttää aivojasi”, Jenna tiuskaisee takaisin, ”sitä paitsi, jos mä olisin sä, pistäisin mä vauhtia masiinaan. Teiltä päin kuului äsken aika kovaa huutoa.”
”Totta kai. Meillä on, katsos, sukuorgiat menossa, siellä ne anopit ja appiukot paraikaa hässii toisiltaan aivoja pihalle. Hitsi, tänäkään vuonna ne eivät odottaneet mua mukaan.”
”Sä oot sairas”, Jenna katsoo mua nenäänsä nyrpistäen.
”Ja mikähän sä sitten olet, kummajainen?” tuhahdan ja käännyn ympäri. Lähden kulkemaan kohti rappua ja oloni tuntuu entistäkin ärtyneemmältä.
Kiskaisen rappukäytävän raskaan oven auki väkivaltaisesti ja astun rappuun. Jähmetyn kuitenkin niille sijoilleni, sillä ylemmästä kerroksesta kuuluva meteli tosiaan on kova. En erota sanoja, mutta miehenäänen kyllä. Rauhoitun hieman ja lähden hitaasti kapuamaan portaita ylös. Meillä ei mun lisäkseni asu ketään miespuolista, joten huudon on kantauduttava jostakin naapuriasunnosta.
Ohittaessani kolmannen ja neljännen kerroksen välistä porrastasanteen ikkunaa mä vilkaisen vihaisesti Jennan yksinäiseen hahmoon päin ulos pihalle, vittuako se mulle tuli mitään valehtelemaan. Puoliväliin keskisormi ojossa kohotettu käteni jää kuitenkin paikoilleen, kun ilmaa halkoo pienen lapsen itku. Aivoni suorittavat pari pikaista yhtälöä: rapussamme asuu toki Kirsin lisäksi muitakin alle kouluikäisiä räkänokkia, mutta niiden kerrokset mä olen jo ohittanut, ja tuo huuto tulee selvästi ylempää.
Ennen kuin ehdin tajutakaan, ovat jalkani jo syöksyneet loput raput ylös aina viidenteen kerrokseen saakka, ja seison kotiovemme takana avaimia vapisevin käsin taskustani kaivaen. Viimein ne löytyvät vasemmasta farkuntaskustani, ja vetäisen oven auki paiskaten sen kiinni heti perässäni.

Syöksyn puolijuoksua läpi pienen kämpän kohti olohuonetta, enkä edes huomaa kuraisia kengänjälkiä, joita skeittikenkäni lattialle jättävät. Kun viimein saan olohuoneen näköpiiriini, tunnen mä vereni seisahtuvan hetkeksi. Huone on kuin kaaoksen vallassa: matot rullalla, sohva ja pari tuolia kaadettuina sekä seinällä roikkuvat taulut vinossa; jopa vaarin vanha jalkalamppu on tönäisty kumoon. Kaadetun sohvan takana mä näen Kirsin itkuiset kasvot, jotka hätäisinä pälyilevät huoneen tapahtumia. Kristina nojaa seinää vasten kyyneleet poskillaan ja hätä katseessaan, toistellen sanoja ’lopeta’ ja ’mene pois’ lähes hysteerisesti.
Ja keskellä kaikkea tätä sotkua näkyy huojuvan Jonde. Viha kuohahtaa sisälläni, ja parilla nopealla askeleella mä katson suunnilleen itseni pituista, mutta paljon leveämpää jätkää sen epämiellyttävästi harottaviin silmiin.
”Ulos”, sanon vihaisesti. En pelkää, en tosiaankaan. Mutta se viha, joka sisälläni myllertää, on miltei tainnuttavan vahva.
”Saatánan pikkupentu, pois alta”, Jonde tiuskaisee ja heilauttaa nyrkkiään. Tunnen kivuliaan iskun osuvan leukaani, ja siitä lisää vettä myllyyni saaneena tönäisen körilästä niin kovaa kuin pystyn. Jonde lentää kaaressa taaksepäin, tarraa kiinni olemattomasta tuesta ja seuraavaksi se jo röhnöttää lattialla pitkin pituuttaan. Samassa olenkin jo niskan päällä, siis ihan kirjaimellisesti.
”Vítun kirppu, irti musta”, se karjuu ja yrittää riuhtoa itseään irti otteestani. Istun kuitenkin hievahtamatta jätkän selän päällä estäen tätä liikkumasta suuntaan taikka toiseen.
”Ai kirppu?” toistan hengästyneenä ja alan vääntämään Jonden kättä tämän selän taakse jätkän ulvahtaessa kivusta. ”Kuka se täällä kirppu on, ite hyökkäät puolustuskyvyttömien muijien kimppuun!”
Jonde valittaa käsivarressaan tuntuvaa kipua, ja mä vilkaisen siskojani. Kirsi tuijottaa näytöstä sohvan takaa, tytön silmiin näkyy asettuneen pelon rinnalle ihailu. Kristina nojaa yhä kalpeana seinään ja katsoo allani makaavaa Jondea kauhistuneena.
”Kristina, soita kytät”, sanon, mutta sisko ei tunnu kuulevan mitään. Toistan lauseeni pariin otteeseen, ennen kuin sisareni silmiin syntyy eloa. Päätään kädellään koskettaen se lähtee hoipertelemaan kohti puhelinta, ja mä tunnen allani istuvan Jonden rauhoittuneen vähän. Vonkale kiikissä, ajattelen ja pieni hymy kohoaa kasvoilleni. Ikuinen voittaja, sehän mä olen.

”Sä voisit mennä Kirsin kanssa pihalle”, Kristina sanoo putsatessaan huuleeni auenneesta haavasta valunutta verta pumpulitupolla. Avaan suuni vastalauseeseen, mutta Kristinan jämerä asenne ei hyväksy vastaväitteitä.
”Menkää nyt, niin mä pääsen siivoamaan. Te olisitte kuitenkin vain tiellä”, Kristinan äänensävy saa suuni vetäytymään tiukaksi viivaksi, ja vastentahtoisesti mä lähden kävelemään eteiseen taluttaen hämmentynyttä Kirsiä vierelläni. Just näin, mä ajattelen auttaessani Kirsille pinkkejä tarralenkkareita jalkaan. Mä tulen himaan ja Jonde riehuu täällä aineissa. No, mä sitten taltutan sen jätkän, ja kun kytät saapuvat, karkottaa Kristina mut kuulomatkan päähän lohduttamaan Kirsiä. Sitten viimein, kun kaikki ylimääräiset häipyvät kämpästä, patistaa Kristina mut ulos Kirsin kanssa. Kyllä muakin kiinnostaisi tietää, mitä täällä oikein tapahtui. Tönäisen oven auki víttuuntuneena ja työnnän yhä järkyttyneen oloisen Kirsin edelläni ulos. Se jää odottamaan, kun mä suljen oven ja tarttuu mua sitten kädestä kiinni. Hölmistyneenä mä vilkaisen alaspäin tytön itkun jäljiltä kirkkaisiin silmiin.
”Mua pelottaa”, Kirsi sanoo hiljaa.
”Ihan turhaan. Se meni jo, eikä tule takaisin”, sanon ja nostan tytön syliini. ”Vau, sä olet kasvanut! Enhän mä kohta jaksa enää nostaa sua!”
Kirsin kasvoille leviää pieni hymy. Se tykkää, kun mä kehun sitä isoksi tytöksi. Puolivälissä rappusia mä lasken tytön sylistäni maahan, ja reippaasti se lähtee laskeutumaan portaita alaspäin. Huultani puraisten mä vilkaisen Kirsin kepeää menoa. Harva nelivuotias saa kokea lapsuudessaan samaa kuin Kirsi. Mä toivon vilpittömästi, etteivät lapsuuden tapahtumat tule vaikuttamaan negatiivisesti tytön tulevaistuuteen.

Jenna on siirtynyt mattotelineeltä hiekkalaatikon reunalle istumaan. Se tuijottaa keskittyneesti syliinsä, ja vähän aikaa katseltuani mä tajuan sillä olevan sylissään jokin vihkontapainen. Kirsi lähtee reippaasti kävelemään hiekkalaatikolle päin, kun mä taas jään katoksen alle sytyttämään savuketta. Taivas on pilvessä, eikä ilma ole mitenkään järisyttävän lämmin, mutta tarkenen silti hyvin ilman takkia. Katselen Kirsin kulkua, se pysähtyy ujosti vähän matkan päähän Jennasta, aivan kuten mä eilen. Jenna kohottaa katseensa sylistään, ja huomaan sen kädessä olevan kynän, jolla se luultavasti on kirjoittanut vihkoonsa jotain. Jenna tuijottaa hetken Kirsiä hämillään ja vilkaisee sitten mun suuntaani. Muijan ilme kylmenee, kun mä lähden kävelemään sitä kohden.
”Runojako sä raapustelet?” yritän nähdä, mitä vihkossa lukee, mutta Jenna sulkee sen ja työntää paitansa alle. Muistan Jennan olleen ainakin ala-asteella innokas kirjoittaja, se piti päiväkirjaa ja kaikkea.
”Mitä teillä tapahtui? Mä näin, kun kytät raahasivat jotain äijää ulos”, Jenna katsoo mua arasti.
”Eipä erikoisempia”, totean ja katson, kuinka Kirsi kasaa löytämällään hiekkalapiolla hiekkakasaa. Jenna nyökkää ja laskee katseensa alas. Kirsi tönäisee lapionsa syrjään ja housuistaan hiekkaa pudistellen se lähtee kipittämään keinuja kohden.
”Tuomas! Tuu antaa vauhtia!” Kirsi kiljuu könytessään heiluvaan rengaskeinuun. Huokaisten mä lähden laahustamaan Kirsin luokse Jennan jäädessä kyyhöttämään paikoilleen. On Jenna säälittävä, joo. Mutta vaikka mä haluaisinkin olla sille ystävällinen, niin mitä mä muka sanoisin? Me vain ollaan niin eri planeetoilta, mistä me muka puhuttaisiin?

8. luku

”Nyt selität”, katson Kristinaa tiukasti. Seison keittiössä kengät yhä jaloissani, ja Kristina istuu pöydän ääressä. Kirsi on jo kiskonut tarralenkkarit pois jalastaan ja istuu taas kuntoon saadun olohuoneen lattialla televisiota katsellen. Kristina katselee Kirsin kanavapujottelua, muttei vastaa mulle mitään. Siskon puhumattomuus ärsyttää mua, sillä alan jo muutenkin olla melko kypsynyt tähän tragediaan. Viimein Kristina huokaa syvään.
”Jonde tuli, näki ja riehui. Mitä muuta?”
Istahdan sisartani vastapäätä pöydän ääreen ja huokaisen.
”No, esimerkiksi se, että miten se jätkä ylipäätään pääsi tänne sisälle?” kysyn väsyneesti. En jaksaisi jauhaa asiasta, tuskin Kristinakaan, mutta silti jupakka häiritsee mieltäni.
”Ovikello soi ja Kirsi juoksi avaamaan. Ennen kuin mä tajusinkaan, oli Jonde jo olohuoneessa asti. Ei se suostunut lähtemään, vaikka mä kuinka yritin huutaa sille.”
”Vai niin”, mä tokaisen. Koko tilanne on alkanut ärsyttää mua yhä enenemissä määrin, kyllä omassa himassaan sentään pitäisi saada elää rauhassa. Meillä se vain näyttää olevan lähes mahdotonta.
Nousen ylös ärtyneenä ja lähden kävelemään takaisin eteiseen päin. Himan ilmapiiri ei enää innosta mua pätkääkään, tämä oli viimeinen pisara. On viimein aika tehdä se, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta vuotta sitten.
”Mihin sä nyt menet?” Kristina huutaa perääni.
”Faijalle!” tiuskaisen takaisin. Siskon kulmakarvat kohoavat miltei hiusrajaan saakka ja se nousee ylös.
”Ei sun sinne kannata lähteä”, Kristina sanoo seuraten mua eteiseen.
”Ja miksei muka? Kyllä se ottaa mut sinne asumaan, jos mä kerron sille millaisessa helvetíssä mä täällä joudun elämään”, sanon ärtyneenä ja alan etsiä avaimiani.
”Milloin toi sun murrosikäsi oikein mahtaa rauhoittua”, Kristina huokaisee tympääntyneenä.
”Varmaan siinä kolmenkympin tienoilla”, vastaan äkäisesti. Huumorintajuni on tallautunut jonnekin sisälläni riehuvan myrskyn alle. ”Ei sulla olisi heittää dösärahaa?”
”Ei, mutta mä voin viedä sut, niin saat kyydin takaisinkin. Faija ei nimittäin tule päästämään sua eteistä pidemmälle”, Kristina ennustaa ja alkaa kaivaa takkiaan esiin naulakosta. Huikattuaan Kirsille mutsin tulevan ihan parissa minuutissa, seuraa Kristina mua rappuun ja sieltä ulos. Vai ei faija ottaisi mua muka luokseen? Vítut, mä vielä näyttäisin Kristinalle.

”No niin, anna palaa kultapoju”, Kristina toteaa parkkeerattuaan auton kadunvarteen. Mulkaisen sitä pahasti ja tönäisen autonoven auki. Asfaltti kiil

Lähettäjä: Peepy 
Päivämäärä:   24.5.09 23:10:36

kiiltelee märkänä, sade on juuri pyyhkäissyt läntisen kaupunginosan ylitse. Astun ulos autosta ja pamautan oven kiinni takanani. Katson hetken ympärilleni, faijan nykyinen elinympäristö eroaa valtavasti meidän resuisesta kerrostalolähiöstämme. Omakoti- ja rivitaloja siisteine pihoineen sekä istutuksineen seisoo vieri vieressä, kadut ovat siistejä sekä hyvässä kunnossa, ja pihoilla näkyy kastelulaitteita sekä lasten jättitrampoliineja. Autokatoksissa seisovat kiiltelevät tila-autot ja farmarit, ja leikki-iän ohittaneiden lasten maastofillarit nojailevat talojen seiniä vasten.
Lähden kulkemaan hitaasti kohti valkotiilisen paritalon A-asuntoa, jonka pihalla kukoistavat siististi hoidetut istutukset. Joka askeleella mä alan katua päätöstäni enemmän ja enemmän. Vaikka faija huolisikin mut ristikseen, niin sopeutuisinko mä tänne ikinä? Ehkä mun pitäisi vain suosiolla mennä ruinaamaan siltä massia omaa kämppää varten, puitteiden perusteella äijältä ei rahaa ainakaan puutu. Pälyilen ympärilleni epävarmana ja tunnen oloni laitapuolenkulkijaksi. Hymähdän hiljaa itsekseni, naapuritalojen kotivaimot ovat varmaankin jo puhelimen ääressä valmiina näppäilemään 10022:sen, jos tarvetta tulee. Vaikka ajatus sinänsä onkin huvittava, en tunne oloani kovinkaan iloiseksi. Jollei Kristina yhä istuisi kadunvarteen parkkeeratussa autossa menoani tarkkaillen, kääntyisin mä vähin äänin takaisin. Juuri sen takia Kristina varmaan mukaan tunkikin, ajattelen työntäessäni käsiäni syvemmälle farkkujeni taskuihin. Vedän syvään henkeä ja astun sisälle ornamentoidusta pihaportista. Sorainen pihatie rahisee kenkieni alla, ja jostain kukkapuskasta tunkee nenääni imelän vahva aromi. Korealle ulko-ovelle johtaa kolme porrasta, joiden pitäisi olla kerrostalon kasvatille helppo juttu. Toisin on. Jalkani tuntuvat painavilta, mutta viimein mä seison ylimmällä rapulla ja tuijotan valkoista ovea, jossa lukee metalliselle laatalle koukeroisin kirjaimin kaiverrettuna ”Heikkinen”. En voi olla vertaamatta sitä mutsin postilaatikon risaan ja skeidaiseen kylttiin.

Lasken peukaloni ovikellolle ja kadun saman tien, kun kirkas sävelmä helähtää sisällä talossa. Ääni on kuitenkin pelkkä arkisen tylsä pimpelipom. Kas, kun ei Beethovenin viides. Menee hetki, menee toinenkin. Lopulta kuuluu askelia, mutta minkälaisia? Pieniä ja nopeita. Ovi sysätään auki, ja tajuan tuijottavani suunnilleen Kirsin ikäisen tytön ruskeisiin silmiin.
”Moi”, tyttö sanoo reippaasti ja antaa uteliaan katseensa vaeltaa kasvoillani.
”Öh – moi. Onks toi, tota, Antti kotona?” saan sanottua lopulta kakaistua. Tyttö nyökkää ja painuu juosten takaisin taloon isiä kiljuen. Tunnen oloni orvoksi siinä yksinäni seistessäni, eikä fiilis juurikaan parane, kun faija ilmestyy ovelle toinen, vieläkin nuorempi muksu sylissään.
”Tuomas?” faija katsoo mua hämmästyneenä: hyvä, kun ei silmiään pudota. Mutisen jotakin moin tapaista, enkä saa katsettani revittyä faijan sylissä maailmaa ihmettelevästä kersasta. Väreistä päätellen ipana on poika, vaaleansininen potkupuku sopii hyvin pikkujätkän syvänsinisiin silmiin – täysin samanlaisiin kuin mulla ja Kristinallakin on… Faija naurahtaa, eikä hämmentynyt ilme ota väistyäkseen sen kasvoilta.
”Se on Valtteri, Maijun ja mun esikoinen”, faija sanoo katsoen lasta hellästi. Mua ällöttää sen lempeä äänensävy, puhuikohan se musta ikinä noin? Tuijotan kersaa äkäisenä, kunnes tajuan hätkähtää omaa reaktiotani. Voi jumalauta, enhän mä tuollaiselle kuramoottorille voi olla kateellinen.
Mutta siis esikoinen? Talon sisuksiin kadonnut ruskeasilmäinen pikkutyttö siis ei ole faijan. Eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, millaisia yhteyksiä niillä sitten on. Arvatenkin tyttö on sen faijan uuden muijan lapsi.
”Mä… tota… Ei mulla kai mitään erikoista ollut”, saan lopulta takelleltua ulos tajuttuani faijan tuijottavan mua odottavana. ”Kuljin vain ohitse ja ajattelin poiketa.”
Faija naurahtaa jotenkin jäykästi, kaipa se ihmettelee, mitä asiaa mulla mukamas näille hienostokulmille olisi. Se näyttää vähintäänkin vaivautuneelta ja mä tajuan, ettei se tosiaankaan aio kutsua mua sisälle. Ihan niin kuin mä nyt enää edes haluaisin mennä.
”No, mä taidankin tästä lähteä… Alkaa treenit ihan just”, valehtelen. Faijan ilme kirkastuu.
”Sä olet taas aloittanut futiksen? Hyvä niin, mä olen aina sanonut, että sä tulet pärjäämään siinä.”
”Jaa… No, mä menen nyt”, sanon ja käännyn ympäri. Faija virnistää, heittää hyvästit ja sulkee oven nopeasti – miltei naamalleni. Käännyn ympäri valmiina nopeaan poistumiseen, mutten voi olla kuulematta oven lävitse, kuinka pienen tytön ääni sisällä utelee, kuka se poika oli.
”Ei kukaan. Joku myyjä vain”, kuuluu faijan ääni sanovan. Nielaisen syvään ja keskityn tuijottamaan pihatietä. Vaikka mä kuinka yritän keskittyä mihin tahansa muuhun, on tosiasiaa hankalaa kieltää: mua sattuu. Eikä oloani ainakaan paranna pihalle kurvaava hopeinen auto, jonka ohjaamossa istuu nuori ja hymyilevä nainen – kukapa muukaan kuin Maiju. Kiiruhdan nopeasti pois pihasta ja annan muijan vetää omat johtopäätöksensä henkilöllisyydestäni, tai sitten faija saa kunnian selittää.

Kristina istuu yhä tienvarteen parkkeeratussa autossa, mutta mä haluan olla nyt yksin. Lähden kävelemään katua pitkin vastakkaiseen suuntaan autosta, himaan on matkaa kymmenisen kilometriä, mutta ennemmin mä vaikka kävelen sen kuin astun autoon Kristinan naurettavaksi.
Oloni ei ole pitkään aikaan ollut näin surkea. Vaikka itse kukin nalkuttaa mulle päivittäin sadasta eri asiasta, eikä elämä muutenkaan ole aina helppoa, tuntuu se kaikki pikkujäynältä tämän rinnalla. Oma isäni, jota mä olen pienestä asti ihaillut enemmän kuin mitään Supermania tai Teräsmiestä koskaan, käännytti mut pois oveltaan. Faija, joka oli mulle maailman tärkein ihminen pitkään, on nyt siis hylännyt mut lopullisesti. Ehkä Kristina olikin oikeassa, ehkä se tosiaan yritti vain varoittaa mua.
Pysähdyn hetkeksi ja tuijotan jalkojeni juuressa tummalla asfaltilla väreilevää vesilätäkköä. Vedenpinnasta heijastuu pala sinistä taivasta, joka pikku hiljaa kuoriutuu harmaiden sadepilvien peitosta. Näen myös oman kuvajaiseni: ilmeettömät kasvoni, jotka näyttävät ulkopuolisen silmin tyyniltä, vaikka pinnan alla kuohuu. Kuvajaisesta heijastuvat jäänsiniset silmät, jotka eivät ole vuodattaneet kyyneliä sitten faijan lähdön, katsovat mua takaisin vakaina, miltei rauhallisina. Tunnen kuitenkin, että myrsky on nousemassa sisälläni. Tunteet yrittävät ottaa vallan, ja mä taistelen niitä vastan. Víttu, pelatkoon faija futista sen Valtterinsa kanssa, eihän se koskaan edes käynyt mun matseja katsomassa. Paljon kauniita sanoja, paljon puhetta, vähän tekoja. Tuomas on korvattu, Tuomas saa mennä.
”Tuomas!”
Hitaasti mä irrotan katseeni veteen heijastuvasta kuvajaisestani. Kauempana seisoo autosta ulos noussut Kristina, joka katsoo mua kuin jotakin vainajaa. Hitaasti se lähtee kävelemään luokseni, ja mä käännän katseeni pois. En tahdo kuunnella sen naljailua, mä en vain jaksa nyt. Vähä vähältä Kristina kuitenkin lähestyy, enkä mä lähde pois. Odotan ja valmistaudun kuulemaan Kristinan ivan, jota en ole valmis sulattamaan. Tarvitsen vähän lisäaikaa, aikaa kasata itseni. Jos mä olisin siili, olisin mä jo kääriytynyt piikkipalloksi tässä vaiheessa. Nyt musta vain tuntuu, että kaikki piikit ovat tipahtaneet pois.
Mutta ivanaurun sijasta mä tunnenkin lämpimien käsivarsien sulkevan mut syleilyyn.
”Mä olen pahoillani”, Kristina kuiskaa hiljaa ja vetää mua itseään vasten, samalla tavoin kuin silloin, kun mä vielä olin pieni. Seison paikoillani silmäni sulkien ja huultani purren. Kasvoni ovat olleet kyyneleettömät jo pitkään – ja sellaisina haluaisin niiden pysyvänkin. Pyyhkäisen vaivihkaa vasenta silmäkulmaani, mutta naamioin sen hiuksen sipaisuksi otsaltani. Jätkät eivät itke, eivät ainakaan kovat sellaiset.

9. luku

”Mitä jätkä?” Aki kysäisee, kun mä lähestyn suljetun luokanoven ulkopuolella venaavia luokkatovereitani. Kohautan harteitani ja annan toiselle olalle heitetyn reppuni valahtaa maahan jalkojeni juureen.
”Keskiviikkoaamun depis?” Aki virnistää, muttei jatka asiasta huomattuaan vaitonaisuuteni. Jätkä päättää syventyä vieressä kuhisevien muijien kikatukseen, ja saan vajota takaisin synkkyyteeni. Eiliset tapahtumat faijan luona eivät ota poistuakseen mielestäni, vaikka Kristina armeliaasti jättikin kertomatta niistä mutsille. Toisaalta, en mäkään Kristinan pyynnöstä maininnut mutsille Jonden pikku visiitistä, mamma olisi vain vetänyt siitä turhia paineita.
”Mitä sä mietit?” havahdun kirkkaaseen sirkutukseen. Susannan ylimeikatut silmät katsovat mua uteliaina ripset räpsyen. Vissiinkin sana Katrin ja mun lopullisesta välirikosta on kiirinyt ympäri koulua, mutta syystä tai toisesta Susannan epäonninen flirtti ei tunnu oikein missään. Niinpä en vaivaudu vastaamaan sille mitään, vaan siirrän katseeni käytävän toisella puolen kuhiseviin rinnakkaisluokkalaisiin. Emmakin näyttää olevan siellä, ja mielialani kohenee hieman. Se tyttö on oikeasti mukava. Sellainen, jonka kanssa mä melkein voisin ehkä kuvitella jotain vakavampaakin – siis vain ehkä. Susanna huomaa katseeni viipyilevän Emmassa, ja hymähtäen se palaa frendiensä pariin.
”No niin, tehkääs tietä”, Åbergin ääni kantautuu etäämmältä käytävältä, ja hammasta purren mä kerään voimia tulevaa ruotsin kaksoistuntia varten.

”Anna, minkä vuoksi Aino hukuttautui?” Jalonen katsoo kulmikkaiden silmälasiensa lävitse eturivissä istuvaa tyttöä. Ruotsi ja mantsa on kärsitty, jäljellä on vielä iltapäivätunnit iki-ihanaa äidinkieltä. Posket hehkuen Anna alkaa selittää Kalevalan tapahtumia vuolaana puhetulvana. Suljen huokaisten korvani luokan tapahtumilta, Kalevalaa en ole maikan määräyksestä huolimatta lukenut, enkä siis osaa siitä esitettyihin kysymyksiinkään vastata. Ajatukseni ovat lopulta alkaneet hellittää eilisistä tapahtumista, ja tilalle on asettunut Emma. Ruokatunnilla muija nimittäin käyttäytyi kuin olisin ollut sille ilmaa, eikä moinen asenne miellytä mua tippaakaan. Kun piinaavaa äikäntunti vartin päästä loppuu, aion mä etsiä tytön käsiini ja selvittää, mikä tässä oikein mättää.
”Herätys”, Jarkko sihahtaa ja tönäisee mua kylkeen. Havahdun takaisin nykyhetkeen ja tajuan Jalosen pistävän katseen polttelevan mua.
”Kysyin, miten Väinämöinen syntyi?” Jalonen sanoo katsoen mua paheksuvasti. Tuijotan Jalosta kuin pimahtanutta, mistä vítusta mä voisin tietää, miten joku kanteleenrimputtaja on syntynyt? Ei kai Jalonen todella oleta mun lukeneen sitä kirjaa? Jos olettaa, niin se erehtyy pahemman kerran.
”Arvaa, kuinka paljon mua sun Väinämöisesi kiinnostavat?” puuskahdan lopulta. Jalonen katsoo mua hetken häkeltyneenä, kunnes sen silmät kaventuvat viiruiksi.
”Tuomas ei ole siis lukenut Kalevalaa?”
”Mä en usko jääneeni paljosta paitsi”, totean rehellisesti. Luokasta kuuluu tirskuntaa, mutta Jalosen naamanväri alkaa lähennellä aniliininpunaista sen kirjoittaessa jotakin raivoisasti papereihinsa.
”Kai Tuomas ymmärtää, että – ”
”Eikö sun äidinkielenmaikkana pitäisi tietää, että toista ihmistä puhutellaan ’sinä’ –muodossa kolmannen persoonan sijaan?” annan sisälläni pakottavan kysymyksen purkautua huuliltani, vaikka tiedän sen olevan itsemurha. Jalonen katsoo mua raivostuneena, ja tädin naamavärkin väri alkaa muistuttaa keitettyä hummeria.
”Tuomas on ystävällinen ja poistuu luokasta”, se saa sihahdettua yhteen puristettujen hampaidensa välistä.
”Röökitauko siis”, totean tekopirteästi ja nappaan reppuni lattialta. Viimeiset viisitoista minuuttia, jotka tulen missaamaan eivät harmita mua pätkääkään. En tosiaankaan usko jääväni paitsi mistään tähdellisestä.

Polkaisen tupakan sammuksiin samalla sekunnilla, kun koulun pääovet aukeavat ja oppilaat syöksyvät ulos vapauteen. Paikallistan Emman kavereineen ja lähden kulkemaan niitä kohden. Joku kanaparvesta tönäisee Emmaa käsivarteen mua osoittaen, ja tyttö kiihdyttää askeliaan. Olen kuitenkin nopeampi ja saan tarrattua sitä hihasta kiinni. Emma kääntyy ympäri ja katsoo mua ilmeettömänä. Tänään tytön silmät ovat ruskeat, piilolinssit ovat siis ilmeisesti jääneet himaan.
”Tota… Voitaisiinko me puhua?” kysyn ja vilkaisen sen ympärillä odottavia kavereita, ”siis kahdestaan.”
”Mä en millään keksi, mitä puhuttavaa meillä kahdella voisi olla”, Emma tokaisee kylmästi. Multa meinaa loksahtaa suu auki. Toki monet mimmit usein leikittelevät vaikeasti tavoiteltavia, mutta suoranainen kieltäytyminen on mulle uutta. Varsinkin taholta, johon mä oikeasti haluaisin tutustua.
”Tule nyt”, Emman kaverit alkavat jo hermostua odotteluun.
”Ei kun oikeasti. Mä voin vaikka kävellä sun kanssa pysäkille”, sanon lopulta saatuani puhekykyni takaisin. Emma huokaisee ja nyökkää kavereitaan poistumaan. Yritän peittää huulilleni pyrkivää hymyä, kyllä sitä sittenkin kiinnostaa. Vielä puoli tuntia, ja mä pyörittelen tuota muijaa kuten itseäni huvittaa.
”No?” Emma katsoo mua ja lähtee kävelemään eteenpäin. Laahustan sen rinnalla ja olen hetken aikaa hiljaa.
”Miksi sä välttelet mua?” kysyn lopulta.
”En mä sua välttele”, Emma sanoo, mutta sen äänestä kuultaa syyllisyys.
”Älä kuseta”, tokaisen saaden Emman huokaamaan.
”Mua on varoitettu susta”, se lopulta sanoo katse tienpintaan liimattuna.
”Varoitettu?” yritän piilottaa huvittuneisuuteni. Bussipysäkki häämöttää jo edessämme, ja Emma pysähtyy. Tyttö vilkuilee koko ajan bussinsa tulosuuntaan vaivautuneena, mutta dösää ei vielä näy.
”Niin”, Emma sanoo nolona. ”Sä kuulemma jätit just Katrin, etkä ollut sitäkään kohtaan kovin reilu… Eikä ne sun jutut Katrista tainneet olla ihan totta.”
”Ja sekö sua huolettaa?” katson Emmaa hymyillen, ja tyttö puraisee huultaan.
”Sekin. Mä en ole mikään lelu”, se sanoo hiljaa.
”Olenko mä niin väittänyt?” kysyn ladaten ääneni täyteen hämmennystä. Vangitsen Emman katseen omaani ja pistän peliin parhaimmat taitoni. Emma taitaa arvata yritykseni, sillä se repii silmänsä irti omistani, ja tuijottaa tielle päin.
”Kukaan tyttö ei ole lelu”, se painokkaasti ja huomaa samalla sini-valkoisen bussin lähestyvän pysäkkiä. ”Mun bussi tulee, pitää mennä”, tyttö kääntyy ympäri ja pyrähtää juoksuun kohti oppilaita sisäänsä imevää linjuria. Tuijotan hämmentyneenä muijan perään. Sanoiko se mulle juuri ei?
Pudistan hitaasti päätäni ja lähden kulkemaan himaan päin. Tuntuu, kuin eläisin eilisestä asti jatkuneessa kestopainajaisessa, joka ei vain ota loppuakseen.

10. luku

Kristina mallailee itseään peilistä sivusuunnassa ja painelee vatsaansa. Vilkaisen pikaisesti sen touhuja, mutta pakotan ajatukseni palaamaan takaisin matikankirjojeni pariin. Olen päättänyt kerrankin tehdä läksyt, jospa trigonometria irrottaisi ajatukseni kaikesta muusta. Heikolta kuitenkin näyttää, sillä mielessäni pyörii vain Emma.
”Olenko mä lihonut? Sano rehellisesti”, Kristina kysyy tutkiva katse yhä peiliin liimattuna.
”Eikös se ole ihan luonnollista tuossa tilassa?” kysyn nostamatta katsettani kirjoista. Tämä on täyttä hepreaa, en tajua mitään. Numerot ja merkit vilistävät silmieni edessä, mutteivät aukea mulle. Miten jonkun kolmion sivun voi muka laskea kulman avulla?
Hymähtäen Kristina tulee keittiönpöydän ääreen.
”Ei kun ihan tosi. Kyllä mä sen möhömahan olen valmis ottamaan, mutten mitään ylimääräistä”, sisko toteaa ja silmäilee samalla kriittisesti vihkooni raapustamiani tehtäviä. ”Ei kolmiossa ole kuin yksi hypotenuusa.”
”Tämä olikin vasta luonnos”, tokaisen kumittaessani vastauksen pois. ”Tietääkö Jonde teidän muksusta?”
Huolimattomaksi letkautukseksi naamioitu kysymys on todellisuudessa kaihertanut mieltäni jo pidemmän aikaa. Kristina katselee hetken hiljaisena kun mä raapustan vihkooni vastauksia, eikä huomauta enää, vaikka mä huomaan jopa itse osan tehtävistä menevän ihan puihin.
”Kai se tietää tai ainakin arvaa… Mä veikkaan, että siksi se tänne tulikin”, Kristina lopulta huokaisee. Nyökkään teeskennellen matematiikan kiinnostavan mua Kristinan sanoja enemmän.
”Eikö se sitten voi haluta jotakin faijanoikeuksia tai jotain?” kysyn.
”Kai se voi… Tai ei, en mä aio paljastaa sille, kenen tämä on”, Kristina tokaisee ja laskee kätensä hoikalle vatsalleen. Nostan katseeni ylös kirjoistani ja katson sisareni timmiä vatsaa, on se ehkä hitusen kasvanut. Epäilen sen tosin johtuvan vain ja ainoastaan etenevästä raskaudesta.
”Mitä sä tuijotat?” Kristina kysyy huomatessaan katseeni.
”On se ehkä vähän paisunut”, totean virnistäen. Kristina yrittää huitaista mua pöydällä lojuvalla tiiliskivenpaksuisella matematiikan tietokirjalla, mutta nopea väistöliikkeeni pelastaa nahkani.
”Sä voisit viedä roskiksen sitten, kun olet saanut ne tehtävät valmiiksi”, Kristina määrää, mutta hymy tytön huulilla paljastaa sen ymmärtäneen edellisen heittoni läpäksi.
”Taas?” nurisen, mutta Kristinan jämpti ilme ei eitä hyväksy. Kyllä neiti kersantti, minä menen.

Talkkarinmuija on taas rappukäytävän kuuraamishommissa, ja kävelen tahallani suoraan vastaluututun lattian lävitse. Pölyiset kenkäni jättävät kiiltävään pintaan ihan kiitettävät tahrat. Pyylevän naisen pienet, tummat silmät luovat muhun myrkyllisen katseen.
”Voisi sitä edes vähän yrittää muiden työtä kunnioittaa”, ämmä aloittelee tavanomaista saarnaansa.
”Mitä työtä?” ihmettelen tekaistun hämmästyksen levitessä kasvoilleni. ”Ai, oliko tässä siivottukin?”
Nainen ohittaa kommenttini kättään äkäisesti heilauttaen.
”On siinäkin taas meillä yksi rappiolle mennyt nuori. Äitisikin vääntää töitä selkä vääränä, ja sinä poika vain laiskottelet”, nainen saarnaa narisevalla äänellään.
”Mä käyn koulussa”, huomautan kuivasti.
”Siskosikin on siinä siunatussa tilassa… Tai tässä tilanteessa pitäisi varmaan sanoa, että siunaamattomassa. Taas yksi uusi isätön lapsi syntyy tähän julmaan maailmaan, ihan niin kuin niitä enää kaivattaisiin lisää. Ja voi sitä pikkuista Kirsi-raasua, mitähän siitäkin tulee, kun tuollaisen huligaanin kanssa joutuu asumaan saman katon alla – ”
”Jos rouva vain pitäisi huolta omista asioistaan”, tuhahdan ja lähden jatkamaan matkaani tiedostaen, että pointsit käydystä sanaharkasta menivät ämmälle. Se pisti mua kuusnolla, noiden kanssa kun ei ikinä saisi menettää hermojaan. Mutta vaikeatahan se on, kun tuollainen itse kaikkea muuta kuin täydellinen kyylä käy arvostelemaan mun perhettäni. Käteni puristuvat nyrkkiin ja tönäisen alaoven auki. Heti ulos astuttuani mä olen törmätä kulman takaa rappua päin kiiruhtavaan blondiin.
”Víttu, katsoisit eteesi”, tiuskaisen äkäisesti ja meinaan saman tien pudottaa silmäni silkasta hämmästyksestä. Ei, ei voi olla totta. Edessäni seisovan vetyperoksidiblondin kasvot kuuluvat Jennalle, mutta muuten… Kuteet ovat kuin parhaallakin ostarin jenginuori-pissiksellä: mustaa ja tiukkaa heti kaulasta alaspäin. Meikkinäkin sillä on taas se sille nykyisin jo tyypillinen sirkuspelle-maski.
”Sori”, tyttö kuitenkin piipittää erittäin jennamaisesti ja luikahtaa ohitseni rappukäytävään. Jään äimistyneenä tuijottamaan tytön perään.
”No huhhuh”, karkaa huuliltani lähtiessäni päätäni pudistellen kulkemaan kulman taakse roskiksille päin. Ei olisi kyllä Jennasta uskonut, ei ainakaan mitään noin radikaalia.

Kävelen roskapussia kädessäni heilutellen kohti pientä puista hökkeliä, joka toimittaa talonyhtiön roskakatoksen virkaa. Vetäisen maalipinnaltaan lohkeilleen oven auki, ja tainnuttava löyhkä tunkeutuu sieraimiini. Astelen nenääni nyrpistäen sisälle harmaiden ja vihreiden seka- ja biojäteastioiden viidakkoon. Tönäisen lähimmän, jo ääriään myöten pullistelevan roska-astian kannen auki, ja heilautan kantamukseni sinne. Samalla, kun kansi pamahtaa kiinni, mä huomaan jonkin kuvaan sopimattoman pilkistävän talousjätteiden keskeltä. Jokin siinä kiinnittää huomioni, ja raotan pahalta hajulta henkeäni pidättäen kantta uudemman kerran. Kurottaudun eteenpäin ja irvistän inhosta, kun käytetty suodatinpussi hipaisee hihaani. Tavoita kuitenkin lopulta hakemani, ja vedän paksun, mustakantisen vihon ylös jätteiden seasta.
Vihko ei ole kovin likainen, ja hetken aikaa mä vain tuijotan sen koristeellista kantta. Musta pinta, johon on hopeisella kynällä taiteiltu jos jonkinmoisia juttuja, näyttää kummallisen tutulta. Olen nähnyt jossakin samanlaisen, mutten vain saa päähäni, että missä. Tartun kanteen avaten ensimmäisen sivun, mutten ehdi kuin vilkaista sitä, kun äkillinen ovelta kantautuva ääni saa mut hätkähtämään.
”Jassoo! Mitäs se Heikkisen hulttiopoika täällä toimittaa? Ettet vain hautonut jotain hämärää?” yläkerran eläkeikäinen kotka tuijottaa mua pistävästi naurettavan lierihattunsa alta.
”Ei, kun mä olin kätkemässä yhtä juuri nirhaamaani mummoa”, tokaisen kuivasti ja työnnän vihon paitani sisään. Yläkerran emännän katse kovenee entisestään, mutta silti se astuu askeleen kauemmas.
”Tämä ei ole mikään nuorison kokoontumispaikka”, täti urputtaa.
”Kokoontumispaikka? Yksinänihän mä täällä olen”, tuhahdan, mutta lähden kuitenkin marssimaan ulos ummehtuneesta hajusta. ”On se kumma, kun enää ei saa viedä roskiakaan ilman, että joku on heti varjostamassa!”
”Ja on se kumma, kun nykyaikana ei voi nuorisolta odottaa minkäänlaisia käytöstapoja!” kuuluu kliseinen kaakatus vielä pitkälle perääni. Lähden kulkemaan kohti rappukäytävää silmiäni pyöräyttäen. Paitani alla lepäävä vihkonen polttelee mieltäni. Ensivilkaisulla teksti vaikutti päiväkirjalta, ja mikäli mä osasin nopeasti katsottuna tulkita käsialan oikein, ei kirjoittajakaan ollut enää mikään suurempi arvoitus.

11. luku

’Maanantai, 7.4.2003
Taas uusi päiväkirja, miksi? Eihän mun elämässäni tapahdu mitään mainitsemisenarvoista. No, okei, tänään SE käveli mua vastaan koulussa. Joo, vau, sitähän tapahtuu varje dag. Mutta just tämäkin kuvastaa hyvin mun elämääni – eli siis sen tyhjyyttä. Sitä paitsi tämä päiväkirja on lapsellinen; Aada, Katri, Mirja tai Meeri, kukaan niistä ei varmasti pidä mitään typerää päiväkirjaa. Ja mähän päätin, siis todellakin päätin, että mä muutun. Eli toisin sanoen tämä tulee jäämään mun ensimmäiseksi ja viimeiseksi merkinnäkseni, eli ei muuta kuin adios!’

’Torstai, 10.4.2003
Kuten mä jo maanantaina totesinkin, ei mun elämälläni ole sisältöä. Joten miksen mä hankkisi sille sisältöä – esimerkiksi päiväkirjaa kirjoittamalla? Tosi upea elämäntehtävä, joo.
Sitä paitsi mä näin tänään taas SEN. Hetken aikaa mä luulin, että se hymyili mulle, mutta sitten mä tajusin, että Katri käveli mun takanani. Mä en tajua, mitä jätkät sellaisissa muijissa näkee. Jos mä olisin poika, en mä katsoisi niitä massateinejä, jotka tunkee toppiensa etumuksiin villasukilla ryhtiä, vaan etsisin jotakin persoonallisempaa… Mutta toisaalta, enpä mä kaltaiseeni harmaavarpuseenkaan aikaani tuhlaisi – ’

Päiväkirjan tekstiä jatkuu samalla angst-mallilla ties kuinka pitkään, ja mä hyppään parin sivun ylitse. Päivämäärät alkavat jo lähennellä lähiaikoja, ja niinpä mä uppoudun taas lukemaan salaperäisen henkilön ajatuksia.

’Perjantai, 9.5.2003 (tai periaatteessa jo Lauantai)
Kello on jo kymmentä vaille kolme, siis aamuyöllä. Faija oli taas kokoillan ihan kännissä, mutsi lähti kymmenen pintaan pois himasta, kun se ei enää jaksanut kuunnella äijän huutoa. Mä yritin olla huomaamattomasti, mutta kahden aikoihin faija alkoi baarista palatessaan rähjätä mulle, ja lopulta se heitti mut rappuun. Siinä mä sitten istuin ja itkin, kunnes se tuli ulkoa. Se katsoi mua hetken, ja musta tuntui, että siinä katseessa oli hetki jotakin... Ehkä. Ei se kuitenkaan mitään sanonut, jatkoi vain matkaa omaan kerrokseensa.
Ja mitä se mulle olisi edes sanonut? Ei tuollaiset kaltaisteni kanssa ole… Mutta mä voin muuttua, ja sen mä myös teen. Piste.’

’Sunnuntai, 11.5.2003
Eilinen oli fiasko. Törmäsin siihen erääseen ihanaan mutta kamalaan ihmiseen heti alaovilla, ja se nauroi mulle päin naamaa, kirjaimellisesti. Tai ei niinkään mulle, vaan mun meikeille. Musta tuntuu, että mitä mä ikinä teenkin, mä en tuu kelpaamaan sille, ikinä. Aina se vain katsoo mua alaspäin.’

En jaksa lukea jorinoita tyhjästä, joten siirrän katseeni päiväkirjan viimeisimpään merkintään:

’Tiistai, 13.5.2003
Tänään mä sitten tein sen. Mun hiukset on nyt vetyperoksidit, samanlaiset kuin muillakin koulun massamuijilla. Mutta ihan sama, ainakaan mä en enää erotu joukosta negatiivisesti. Tästä on suuntaa vain ylöspäin, niin mä uskon. Jonain päivänä sen pojankin on pakko tajuta, miten paljon mä sitä ra – ’

Nostan katseeni ylös tekstistä. Kurkkuani kuristaa omituisesti; mutta enää ei tosiaan ole epäilystäkään päiväkirjan omistajasta. Suljen sylissäni lepäävän kirjan ja tuijotan sen koristeellista kantta. En tahdo tietää Jennan surkeasta elämästä enää yhtään enempää, mutta pakottaudun kuitenkin lukemaan tiistain merkinnän loppuun. Siinä se yhä valittelee viikonlopustaan, kuinka sen faija pieksi sitä ja niin edes päin. Ei olisi uskonut Jennasta. Vaikka se onkin niin outo ja kaikkea, mutta onko se todella noin… masentunut? Ja minä, eikö se vihaakaan mua? Päiväkirjan tekstien perusteella voisin vaikka vannoa, että…
”Tuomas?” Kristina kurkistaa ovenraosta. Hätkähdän ajatuksistani ja sysään päiväkirjan nopeasti sylistäni sängyn alle. Kristina rypistää otsaansa: ”Mikä se oli?”
”Ei mitään. Yksi koulujuttu vain”, sanon nopeasti.
”Jaa”, Kristina sanoo edelleen hieman epäilevänä, ”sua kaivataan ovella.”
Kulmiani kohottaen mä nousen ylös ja laahustan eteiseen. Sinänsä tulijaa ei ole vaikea arvata, mutta silti mä tunnen sisuskalujeni muljahtavan tunnistaessani ovella seisovan blondin Jennaksi.
”Moi”, tervehdin normaalia äänensävyä tavoitellen. Äsken lukemani tekstit rientävät kilpajuoksua mielessäni. ’Aina, kun se katsoo mua… Faija hakkaa… Kukaan ei ymmärrä…’
”Anna se tänne”, Jenna tokaisee kolealla äänellä.
”Mikä?” teeskentelen hämmästynyttä, mutta huomatessani Kristinan tutkivan katseen takanani, tartun mä Jennaa hihasta tavoitellen toisella kädelläni eteisen lattialla lojuvia kenkiäni. ”Tai odotas, jatketaan aiheesta ulkona.”

”Mun päiväkirja”, Jenna sanoo ja ojentaa kättään heti, kun me ollaan selvitty rapusta ulos.
”Miksi vítussa mulla olisi sun päiväkirjasi?” katson tyttöä kuin vähäjärkistä.
”Koska kukaan muu ei ole niin tyhmä, että menisi penkomaan toisten roskiksia”, Jenna tiuskaisee.
”Väitätkö sä mua roskisdyykkaajaksi?” tulistun. Vähävarainen saatan olla, mutten missään nimessä köyhä.
”No, miksi sä sitten kaivoit roskista?” Jenna kysyy, ja saman tien sen kasvoilla loistanut ovela hymy vaihtuu säikähdykseen. ”Siis – hups.”
”Ai jaa, kaivoin vai? Ja mistähän sä sen mahdat tietää?” katson Jennaa ivallisen hymyn levitessä kasvoilleni. ”Ettei olisi meidän pikku runosielu käynyt vähän vakoilemassa?”
”Enkä! Tai siis…” Jenna alkaa takellella, eikä omahyväinen hymy ota poistuakseen huuliltani.
”Niin, mitenhän se kohta taas menikään? ’Se katsoi mua hetken, se hymyili mulle melkein, se teki sitä ja se teki tätä…’ Tosi romanttista”, tuhahdan halveksuvasti. ”Hanki elämä.”
Jenna puraisee huultaan ja tuijottaa kengänkärkiään. Hetken, ihan sadasosasekunnin ajan mua kaduttaa pilkkaava asenteeni. Mutta kun Jenna taas nostaa kasvonsa ja katsoo mua koppavasti, katoavat viimeisetkin myötätunnon rippeeni.
”Olisihan se pitänyt arvata, että sä olet yhä tuota samaa kakaratasoa”, se sihahtaa perääntyessään kohti rappukäytävän ovea. ”Mä en tajua, mitä kaikki sussa näkee! Sä olet vain typerä ja omahyväinen páska, kasvaisit Tuomas joskus aikuiseksi!”

12. luku

Potkaisen víttuuntuneena keskelle kävelytietä eksynyttä kiveä. Se lentää komeassa kaaressa läheiseen pensaaseen, muttei millään tapaa helpota sisälläni vellovaa ärtymystä. Vasta päättynyt koulupäivä on ollut vähintäänkin surkea: Emma on koko päivän välttelyt mua parhaansa mukaan, Jenna suunnannut viileän äkeitä katseita uskaltamatta kuitenkaan tulla sanomaan mitään, ja maikat nipottaneet tavallistakin enemmän. Kuin pisteenä iin päälle painaa mieltäni myös Kristinan kanssa aamulla käyty riita, jonka seurauksena sisko jäi taas kouluun lähtiessäni yksin kotiin itkemään.
Käännyn tienristeyksestä vasempaan, ja kohta ikävän tuttu kerrostaloalue kohoaakin jo edessäni. Víttu mikä läävä, ajattelen katsoessani talonyhtiön julkisivua. Eikä pian eteeni aukeneva pihakaan ole paljoa parempi. En voi olla ajattelematta faijan valkoista jättitaloa ja hoidettua puutarhaa katkeruudella. Siellä sen muksut saavat temmeltää sielunsa kyllyydestä, eikä faijan tarvitse pelätä, että hiekkalaatikosta löytyy käytetty huumeruisku tai että naapurin pedofiilisetä vakoilee lasten leikkejä ikkunasta.
”Tuomas”, kutsuu hiljainen ääni takavasemmalta. Käännyn katsomaan ja huomaan pihaportin kupeessa nyhjäävän Jennan. Tyttö sipaisee vaalean hiussortuvan otsaltaan ja katsoo mua hermostuneena.
”Mä vain… Tuota, voisinko mä nyt saada sen päiväkirjan takaisin?” se lopulta vikisee tajuttuaan, ettei tylsistyneestä katseestani löydy suuntaa-antavaa apua. Harkitsen matkani jatkamista ja Jennan huomioitta jättämistä, mutta muutan kuitenkin mieltäni viime tingassa. Mitä mä yhdellä haisevalla päiväkirjalla teen? Haluan vain Jennan ongelmineen mahdollisimman kauas elämästäni, eikä se onnistu, jos muijan elämänkerta kummittelee sänkyni alla.
”Tule hakemaan”, murahdan lopulta ja lähden kulkemaan pihaporttia kohden. Jenna kipittää perässäni eikä siitä koulussa huokuneesta viileydestä näy enää jälkeäkään. Kaipa se sitten vain pelkäsi mun levittelevän päiväkirjan tekstejä ympäri koulua, mikä ei rehellisesti sanottuna ollut käynyt edes mielessäni. Mitä mä moisesta olisin edes hyötynyt?

”Sori, kun mä eilen sanoin niin ilkeästi, en mä oikeasti sitä tarkoittanut”, Jenna sanoo hiljaa yrittäessään pysytellä mukana vauhdissani. En vastaa, vaikka olenkin täysin eri mieltä; aivan varmasti Jenna tarkoitti sitä. Se herjahan tuli suoraan sydämestä. Jenna kuitenkin saa vaitonaisuudestani lisää vettä myllyynsä, raukka taitaa yhä uskoa ’vaikeneminen on myöntymisen merkki’ –skeidaan, jota ala-asteella opetettiin.
”Kyllä mä tiedän, ettet sä oikeasti ole noin… kylmä”, se jatkaa tirskahtaen aavistuksen verran viimeisen sanan kohdalla. ”Sä olet vain niin – ”
Pysähdyn kuin seinään ja käännyn katsomaan Jennaa jo tavakseni muodostuneella ’oletko sä hullu vai sekopää?’ -katseellani.
”Ja mikähän mä sun mielestä sitten olen, hyljeksitty ja väärinymmärretty poikaraasu, vai? Mitä víttua säkin luulet musta tietäväsi?” kysyn mielessäni kytevän ärtymyksen noustessa pintaan. Jenna häkeltyy ja laskee katseensa jonnekin varpaidensa tuntumaan, ja mä pyöräytän silmiäni. Sen muka-kova ulkokuori ei todellakaan riitä sisälle asti, ehei. Tytön itsetunto näkyy roikkuvan reippaasti nollan alapuolella, muijahan menee lukkoon heti, kun otan käyttöön vähänkään viileämmän äänensävy.
”Mä en usko, että sä muka oikeasti olisit noin kylmä”, Jenna sanoo hiljaa. ”Sä olet vain ihminen, niin kuin me kaikki muutkin ollaan. Sä vain vedät jotakin typerää roolia.”
Huuliltani karkaa jokin vaikerruksen tapainen, en tosiaankaan kaipaa mitään Jennan luonneanalyysejä sisimmässäni muka pesivästä hyvyydestä – vítut siellä edes mitään sellaista on. Niinpä käännyn ripeästi ympäri jatkaen matkaani pihaan päin, sinnikäs Jenna yhä kannoillani roikkuen.
”Mua ei kiinnosta sun luulosi, tai pikemminkin toiveesi”, mutisen harppoessani kotia kohden. Enää pari askelta ja kulman ympäri, sitten rappu viimein häämöttäisi edessäni ja piinaava matka Jennan seurassa olisi loppu.
”Jos mä haluan psykologisen esitelmän elämästäni, mä lupaan kyllä kääntyä sun puoleesi – ” lauseeni jää kesken ja jalkani hidastavat vauhtiaan, melkein pysähdyn. Rappumme edessä seisovat parkkeerattuina poliisiauto sekä ambulanssi. Pelko kouraisee vatsaani, mutta yritän rauhoittaa hätäilevää päätäni. Mitä todennäköisimmin joku pihapiirin ah-niin-herttaisista mummoista on vain saanut sydänkohauksen likaisen rappukäytävän nähdessään taikka jotenkin muuten kolkattu, niin sen täytyy olla. Tai niin se olisi jossakin muualla, muttei tässä kaupunginosassa.
Kiihdytän askeliani kohti rappua ja tempaisen alaoven rajusti auki. Jenna seuraa, tai ehkei sittenkään, en tiedä eikä kyllä kiinnosta. Puolivälissä portaita huomaan askeleideni vaihtuneen juoksuksi, ja kotiovelle saapuessani on jo hengitykseni kohonnut hengästyneeksi huohotukseksi. Synkät ajatukset iskevät mieleeni uudella voimalla, kun tajuan aukinaisena repsottavan ja poliisin nauhalla eristämän oviaukon olleen vielä aamulla kotioveni.

”Hei, tänne on asiattomilta…” eteisen puolella seisova konstaapeli alkaa estellä ulkoa opitulla värssyllään. Vähät välitän äijän lässytyksistä, vaan kipuan ensiksi röyhkeästi eristysnauhan ylitse ja tungen sitten tieni tyypin ohitse sen keskittyessä sittenkin perässäni seuranneen Jennan komentamiseen.
Toiselle olalleni valahtanut koulureppu tipahtaa matkalla jonnekin päin eteistä. Juoksen kohti olohuonetta, mutta sinne päästyäni tekevät jalkani äkkipysähdyksen. Happi pakenee keuhkoistani, tuntuu kuin joku olisi lyönyt palleastani ilmat pihalle. Ympäriltäni kuuluvat äänet hälvenevät, vain taustalle ehtineen Jennan tukahtunut huudahdus kaikuu jostakin kaukaa. Aamun tapahtumat kertautuvat villinä filminä mielessäni: kuinka mä huusin ilkeitä asioita, kiroilin, moitin, kapinoin… ja Kristinan kostuneet silmät. Nyt ne silmät ovat kiinni.
”Kristina?” ääni, joka suustani purkautuu, on heikko. En saa revittyä katsettani maassa velttona lojuvasta sisarestani. Mitä helvettíä täällä on tapahtunut, miksei kukaan auta Kristinaa? Kuin unessa mä syöksyn kohti kalvennutta, mutta kuitenkin levollisen näköistä sisartani. Sillä hetkellä maailmaani kuuluvat vain minä ja maassa velttona makaava Kristina, kaikki muu ympäriltäni on kadonnut jonnekin. Kumarrun sisareni viereen lattialle ja tuijotan hetken tytön suljettuja silmiä, kunnes lopulta kosketan heikosti tämän kasvoja. Värähdän tuntiessani poskien kylmyyden, ja hätä valuu vuolaana ylitseni. Miksi siskoni makaa vain tässä, miksei sitä jo kiidätetä sairaalaan, miksei kukaan tee mitään?
Nostan varovasti Kristinan pään syliini ja katson tämän kauniita kasvoja. Aamuiset tapahtumat pyörivät yhä leffana mielessäni, eivätkä todellakaan paranna oloani. Tuijotan Kristinan suljettuja silmiä ja yritän viestittää tälle äänetöntä viestiä: herää. Herää, älä vedätä mua… Tämä ei ole enää kivaa.

Tunnen jonkun tarttuvan mua tiukasti kiinni olkapäästä ja repivän ylös. Jostakin kaukaa palautuvien äänien mukana kuuluu hälinä, jonka voimakkuus on taas yltynyt. Monet kädet tavoittelevat mua, mutten suostu liikahtamaankaan. En poistu Kristinan luota, en enää ikinä tee sitä virhettä. En, vaikka totuus iskeytyykin mieleeni kirkkaan salaman tavoin: Kristina ei enää tuosta nouse, se ei enää ikinä herää…
Joku repii Kristinan ruumiin pois sylistäni, ja tunnen kuinka toiset rautaiset kädet kiskovat mut jaloilleni lattialta.
”Irti”, kuulen oman ääneni mumisevan. Äkillisen, adrenaliinin siivittämän voimanpuuskan vallassa mä revin käsivarsiini tarrautuneet kourat irti ja syöksyn kohti eteistä. Kuulen huutoja takaani, mutta niistä välittämättä mä jatkan matkaani sen typerän eristysnauhan lävitse rappukäytävään ja siitä portaita pitkin alas. Alas, alas ja aina vain alemmas. Saavun lopulta ulko-ovelle, työnnän sen auki ja jatkan matkaani ulos.
Lopulta, kun olen viimeinkin poissa pihapiiristä, mä pysähdyn. Pääni sisällä sekaisin risteilevät tunteet eivät ota asettuakseen, ja mieleni tekisi kajauttaa kuulani lähimpään seinään, ehkä se vähän selkeyttäisi ajatuksiani.
”Tuomas…” kuuluu heikko ääni, ja hätkähdän tuntiessani hennon käden laskeutuvan olkapäälleni. ”Mä olen tosi pahoillani… Mä en edes tiedä, mitä sanoa.”
Se on Jenna, mä tajuan.
”Älä sano mitään”, vastaan hiljaa, ”vaan häivy. Mä en tarvitse ketään, en ainakaan sua.”
Jennan silmissä läikähtää jokin paniikinomainen, ja pidätellyt kyyneleet valahtavat tytön poskille.
”Ihan tosi, hei! Sä et voi olla nyt yksin, sun pitää saada apua – ”
”Ai sulta vai?” kysyn ivallisesti. ”Sä voit, Jenna, mun puolestani painua hevonvittuun. Mä en halua enää ikinä vaivata päätäni sulla, sun ongelmillasi tai mitään muullakaan suhun liittyvällä.”
Jenna ei kuitenkaan hievahda. Sen sormet pureutuvat tiukemmin kiinni mun olkapäähäni, ja koko tyttö tuntuu vapisevan. Mutta silti se ei liiku mihinkään.
”Sä – sä et voi olla tosissasi!” se nyyhkyttää pikemminkin itselleen kuin mulle. Julmasti mä irrotan tytön sormet harteiltani ja katson muijaa katkerasti.
”Jos sä et olisi viivyttänyt mua… Jos mä olisin ollut edes vähän nopeampi, mä olisin ehtinyt sinne ajoissa”, lausun hiljaa ja selvästi. Jenna kohottaa kätensä suulleen ja yrittää pidätellä itkuaan. Se yrittää sanoa jotakin, mutta mua ei kiinnosta kuunnella. Käännän sille kylmästi selkäni ja lähden kävelemään poispäin. Olen menettänyt sisareni ja pyydän hetken rauhaa, mutta Jenna tulee vain pillittämään korvaani aivan kuin se itse olisi juuri menettänyt koko sukunsa. Sillä se ei tajua, kukaan ei voi tajuta – enhän mä itsekään tajua.

13. luku

Katulamput syttyvät varjojen pidetessä. Ilma on viilennyt auringon laskettua ja kylmyys yrittää salakavalasti hiipiä vaatteideni alle. Sillä ei tosin ole väliä, sillä en tunne sitä enää. Oikeastaan mä en tunne mitään – niin nälkä, väsymys, kylmyys kuin janokin ovat kaikki kadonneet; mieleeni mahtuu vain valtava kysymysten vuori, ja kaiken tuon päällä sykkivä tuska. Aamuiset tapahtumat pyörivät mielessäni katkeamattomana kelana: kuinka Kristinan aurinkoiset kasvot tiedustelivat ystävällisesti hymyillen, mitä naapurintyttö eilen meiltä haki, ja mä ärähdin sille vastaukseni äkeästi, eiväthän asiani siskolle kuuluneet. Tästä sisar tietenkin kimpaantui, eikä mennyt kauaakaan, kun jo huusin täyttä kurkkua purkaen sisälleni kerääntynyttä tunnekuohua Kristinaan. Ihan ymmärrettävästi sisar ei pitänyt käytöksestäni yhtään, ja riita pääsi täyteen vauhtiinsa. Kun mä viimein lähdin ovet paukkuen kouluun, kuulin mä sen nyyhkyttävän keittiössä – ja olin tyytyväinen.
Istahdan pimenneen puiston penkille ja painan kasvoni käsiini. Ja nyt se on kaikki ohi, aamun riita jäi viimeiseksi sananvaihdoksi välillämme. Miten mä saatoin olla niin kauhea Kristinaa kohtaan? Rinnassani painaa syyllisyys, eikä henkeni meinaa kulkea. Huusin Kristinalle täysin turhaan, purin kiukkuni siihen aivan syyttä – vain, koska se sattui olemaan siinä. Ja vielä kaiken kukkuraksi tunsin suurta tyydytystä, kun sain sen itkemään.

lta on vaihtunut yöksi, ja talojen ikkunoissa loistavat valot sammuvat yksi toisensa jälkeen. Nostan katseeni ja katson hitaasti ylös pimeälle taivaalle. Kaupungista hohkaavat valot estävät tähtien loistoa, mutta erotan silti pari valotäplää sieltä täältä. Lasken hiljalleen katseeni takaisin maahan ja jään tuijottamaan jalkojeni alla mustana levittäytyvää maata. Sorainen kävelytie rahisee siirtäessäni hitusen verran oikeaa jalkaani. Ajatukseni kulkevat hitaasti eteenpäin, ja syyllisyyden rinnalle nousee joukko kysymyksiä.
Miksi Kristina makasi lattialla tullessani himaan, mitä sille oikein oli käynyt? Entä missä mutsi ja Kirsi ovat, ja ovatko ne kunnossa?
Suljen hitaasti silmäni. Tässäkö mä nyt sitten vain istun? Kyllä. Minne muualle mä muka voisin mennä? En ainakaan himaan. Liidän mielikuvituksessani kotioven taakse ja soitan ovikelloa. Ovi avautuu ja ovenkarmiin nojaava Kristina katsoo mua moittivasti ja aloittaa saarnansa kotiin unohtuneista avaimista… Nielaisen. Ei, enää Kristina ei tule avaamaan ovea mulle. Enää se ei jäkätä mulle avaimien unohtumisesta. Enää se ei valita mulle mistään, ei edes tekemättömistä läksyistä tai tiskaamattomista astioista. Mutta kuitenkaan ajatus ei tunnu yhtään hyvältä.
Nostan käteni otsalleni, päätäni on alkanut särkeä. Aika kuluu, mutten välitä. Istun vain siinä, ja ympärilläni eteenpäin jyräytyvä maailma etenee omia aikojaan. Mua ei kiinnosta.

Aamuauringonsäteet ovat nousseet aamupäivän myötä korkealle sinisellä taivaalla, kun mä viimein laahustan kotipihaan. Talkkarinrouva lakaisee sementtistä rappukatoksen lattiaa ja nostaa katseensa kuullessaan väsyneiden jalkojeni laahustuksen. Jos se nyt avaa sanaisen arkkunsa ja alkaa motkottaa, käyn mä sen kurkkuun kiinni, ihan oikeasti. Muija kuitenkin keskittyy vain tuijottamaan mua, ei huomauta mitään. Ei edes siitä, että mun kuuluisi kaiken järjen mukaan olla koulussa. Kävelen hitaasti naisen ohitse tuntien tämän katseen yhä seuraavan mua. Tarttuessani rappukäytävän ovenkahvaan, avaa se vanha harppu viimein suunsa.
”Sun siskosi oli hieno tyttö, todella hieno. Ja reipaskin se oli. Mä olen todella pahoillani teidän kaikkien puolesta.”
Vaikka sanat ovat osaaottavat ja kauniit, varmasti myös vilpittömiksi tarkoitetut, en voi olla värähtämättä kuullessani sisarestani käytettävän imperfektimuotoa. Jollen olisi niin väsynyt, sutkauttaisin mä ämmälle jotakin sen sanavalinnasta. Sehän ilmiselvästi viestittää, että Kristina oli hyvä parempi paras, mutten jaksa alkaa miettiä sanoihin piilotettuja víttuiluja.
Ei jaksa välittää, ajattelen vetäessäni oven auki voimattomasti. Laahustan kerrankin valmiina pohjakerroksessa olevalle hissille ja astun sisään. Oikeassahan se ämmä sitä paitsi on. Varmasti moni olisi mieluummin pitänyt Kristinan kuin mut. Isken nyrkkini turhan väkivaltaisesti viitoskerroksen nappiin ja odotan, kun hissi lähtee kolisten liikkeelle. Niin, Kristina oli aina hieno ja rakastettu ihminen, niin ulkoisesti kuin sisältäkin. Työnnän viimein hissinoven auki ja katson suljettua kotioveani. Se on nostettu takaisin paikalleen. Koko kehoani vavisuttava tunnekuohu kulkeutuu ylitseni, ja suljen hetkeksi silmäni yrittäen rauhoittaa riehuvaa mieltäni. Lähden lopulta hitain askelin kävelemään ovea kohden. Huomaan toivovani joka askeleella enemmän, että Kristina sittenkin avaisi mulle oven. Seisoisi siinä kynnyksellä ja hymyilisi, se eilinen oli pelkkä läppä, suotta pelästyit. Mä tietenkin suuttuisin sille, miksi se oli hämännyt mua… Ei, en suuttuisi. Olisin vain niin helvetín kiitollinen, etten huomauttaisi asiasta mitään. Halaisin sitä ja lupaisin viedä roskat ulos heti, kun se pyytäisi.

Mutta kun ovikellon terävä pirahdus repii rappukäytävän hiljaisuutta, valahtaa kaikki toivo musta ulos. Hiljaisuus laskeutuu käytävään, ja voin melkein kuulla sydämeni lyönnit. Lopulta kuuluu rapinamaista ääntä, kun joku säheltää sisäpuolella turvalukon kanssa, ja viimein ovi aukeaa.
”Mitä sä täällä teet?” töksäytän tajuttani tuijottavani Jennan tällä kertaa meikittömiin kasvoihin. Se ei vastaa mitään, tekee vain tilaa, jotta mä pääsen työntymään sisälle. Potkin kengät jaloistani ja mulkoilen Jennaa odottaen, että se antaisi jonkinmoista selvitystä asiasta.
”Sun äitisi on sairaalassa”, Jenna huokaisee. Tunnen liikkeideni hidastuvan ja lopulta pysähtyvän kokonaan. Katson Jennaa tuimasti, ja tämän silmät suurenevat.
”Ei, ei siis mitään vakavaa. Sillä vain oli joku sokkitila tai jotain… Sä olit ties missä ja Kristina… no, sä tiedät.”
”Ai, että mun syy?” kysyn vihan alkaessa pistellä mieltäni.
”En mä niin sanonut!” Jenna hätääntyy.
”Tarkoitit kuitenkin”, murahdan ja lähden lampsimaan huoneeseeni päin.
”Tuomas, mä – ”
”Missä Kirsi on?” käännyn kysymään huoneeni ovelta.
”Nukkuu”, Jenna sanoo nopeasti. ”Mä vain sitä – ”
Pamautan huoneeni oven kiinni ja vältyn Jennan kuulemiselta. En jaksa seurustella nyt kenenkään kanssa; väsymys, suru ja viha painavat sisältäpäin liian kovasti. Tuntuu, kuin mä minä hetkenä hyvänsä repeäisin pieniksi palasiksi, hajoaisin lopullisesti liitoksistani. Heittäydyn vaatteet päällä sängylleni ja toivon, että ikuinen uni voisi korjata mut hellään huomaansa siinä ja nyt.

14. luku

Eteisestä vaimeana kantautuva puhelimen pirinä saa mut havahtumaan unenkaltaisesta tilastani. Se ei ole kuitenkaan unta, en ole nukahtanut hetkeksikään. Mieleni on yhä liian sekaisin levätäkseen, joten oloni on vieläkin väsynyt sekä kaikin puolin surkea. Tuijotan kattoon ja kuuntelen puolella korvalla, miten Jenna vastaa puhelimeen ja puhuu lyhyen puhelun. Hetken päästä oveltani kuuluu koputus, ja käännän äkeästi kasvoni seinään päin, en tahdo jutella Jennan kanssa.
”Tuomas… Sun äitisi soittaa”, Jenna sanoo hiljaa ovenraosta. ”Se haluaisi sut puhelimeen.”
Nousen äkäisenä ylös ja tönäisen Jennan pois tieltäni. Seinään ilmeisen kivuliaasti osunutta kättään pidellen tyttö jää katsomaan perääni synkkä ilme kasvoillaan. Mutisen nimeni haluttomasti luuriin. Mutsi tiedustelee vointiani ja kertoo tulevansa pian kotiin. Murahdan jotakin myöntävää vastaukseksi, sanoja en jaksa muodostaa. Lopuksi se pyytää sanomaan terveisiä Kirsille. Lasken luurin alas ja käännyn katsomaan Jennaan.
”Eikö sun pitäisi olla koulussa?” tiuskaisen äkeästi. Jennan otsalle kohoaa pari ryppyä.
”En mä jätä sua yksin, vaikka sä niin ehkä toivoisitkin”, tyttö sanoo uhmakkaasti.
Tallustan keittiöön silmiäni pyöräyttäen. Jenna seuraa perässäni ja katsoo kuinka mä kaadan termospullosta kahvia mukiin.
”Missä sä olet ollut?” tyttö lopulta kysyy varovasti, kun mä asettaudun istumaan pöydän ääreen.
”Vähän kaikkialla”, mutisen Jennan istahtaessa mua vastapäätä. Kumpikaan meistä ei sano hetkeen mitään, ja tunnen kuinka äsken pintaan kohonnut kiukkuni alkaa taas pikkuhiljaa asettua. Tilalle tunkeva suru ei kuitenkaan tunnu yhtään paremmalta, päinvastoin.
”Kirsi oli yön Tuomisen rouvalla”, Jenna alkaa jutustella rikkoakseen hiljaisuuden. Sen ääni on kevyt, mutta silmistä heijastuu vakavuus. ”Tuomiselle tuli kuitenkin joku meno, joten mä lupasin katsoa Kirsiä.”
’Kiitos’ välähtää jossakin sisälläni, muttei pääse kohoamaan suuhuni asti. Niinpä mä tyydyn nyökkäämään.
”Tiedätkö”, Jenna sanoo hiljaa, ”mä ymmärrän, että sä olet surullinen. Sulla on täysi oikeus olla. Mutta älä silti äksyile mulle, jooko? Mä en voi tapahtuneelle mitään. Et säkään.”
”Mä en edelleenkään kaipaa sun psykologisia viisauksiasi”, sanon tavoitellen piikittelevää äänensävyä, mutta tulos on lievästi sanottuna surkea. Olen ihan liian voipunut ilkeilyyn.
”Musta taas tuntuu, että sä kaipaat niitä ja kovasti”, Jenna sanoo äkkiä. Vilkaisen tyttöä yllättyneenä, saiko hiirulainen adrenaliinipiikin? Jenna katsoo mua vakaasti takaisin, eikä väistä punastellen katsettani.
”Ai?” kysyn uudesta tilanteesta hölmistyneenä.
”No… Sä olet aikoinasi menettänyt isäsi ja nyt siskosi”, Jenna aloittaa hieman epävarmasti, mutta saa tuulta siipiensä alle ja jatkaa, ”mä ymmärrän täysin, että jonkinmoiset tunnekuohut saavat sut valtaansa silloin tällöin… Mutta voisitko sä kuvitellakaan käyttäväsi sitä energiaa jotenkin järkevämmin?”

Tuijotan mukissani kuumana höyryävää kahvia. Äsken laantunut kiukkuni alkaa taas pistellä mieltäni, ja yritän hillitä itseäni laskemalla hitaasti kymmeneen. Mutta Jennan jatkaessa typeriä neuvojaan, hiillyn mä lopullisesti jo nelosen kohdalla.
”Ai, että mä olen kaheli ja hylätty lapsi, josta on kehittynyt epätoivoinen teini? Keksisit edes jotain vähän omaperäisempää”, tiuskaisen, mutta Jennan ilme ei värähdäkään. Se tietää mun olevan voipunut ja tuntee olevansa kerrankin vahvoilla. Se ei tajua, että haavoittunutkin eläin on vaarallinen.
”No, katso itseäsi. Heti, kun mennään aralle alueelle, sä alat tiuskia ja ärtyä”, Jenna toteaa aikuismaisesti.
”Vítut mulla mitään arkoja alueita on!” sisälläni myllertävä tunnepuuska saa poskeni hehkumaan punaisina.
”Kaikilla on”, Jenna sanoo edelleen rauhallisesti.
”Mä en olekaan kaikki!” ärähdän ja nousen ylös tuoliltani. Harppaan mielenosoituksellisesti parilla askeleella olohuoneen puolelle ja istahdan sohvalle.
”Sä kuulostat ihan pikkulapselta”, Jenna huokaisee saaden mut jähmettymään paikoilleni, ei niinkään lauseensa tarkoituksen vuoksi, vaan sanavalinnan. Kristinalla nimittäin oli tapana sanoa mulle noin aina, kun mä käyttäydyin lapsellisesti. Se tosin käytti pikkulapsen tilalla Kirsiä.
”Mikä sulle tuli?” Jenna kysyy äänessään häivä huolta, kun mä tuijotan jähmettyneenä edessäni jököttävän television pimeää ruutua. Mä en vastaa, en pysty. Kurkkuuni noussut pala estää sen. Jenna nousee ylös ja tulee istumaan viereeni sohvalle. Se yrittää tavoittaa katsettani, mutta luopuu lopulta toivosta.
”Tuomas. Sä voit puhua mulle, ihan tosi. Sä voit luottaa muhun… Eikä mulla edes olisi ketään, kelle kertoa”, Jennan ääni kalskahtaa katkeralta viimeisen lauseen kohdalla. ”Ei kukaan kestä, jos vain hautoo kaikki asiat sisällään.”
Tuijotan yhä edessäni mustana kököttävää televisionruutua saamatta suutani auki. Kuumat kyyneleet polttelevat silmiäni, mutten aio päästää niitä valumaan poskilleni. En nyt, en Jennan edessä.
”Miksi Kristina… Mitä sille kävi?” kysyn lopulta värisevällä äänellä. Jenna huokaisee laskien katseensa syliinsä.
”Se sen eksä oli tullut tänne, mä en tiedä miten. No, kuitenkin, se oli sitten käynyt käsiksi sun siskoosi, mitä ilmeisimmin lyönyt”, Jenna sanoi hiljaa. Mä suljen silmäni ja vedän hitaasti henkeä. Jonde. Kai mä sen kokoajan arvasin. Tästä se jätkä ei tule selviämään, mä aion pitää asiasta huolen henkilökohtaisesti. Sitten loppuosa Jennan sanomasta iskeytyy tajuntaani, ja mä avaan silmäni.
”Mutta jos se vain löi, niin miten Kristina sitten…?” en saa sanottua sitä sanaa, en vain pysty. Jenna naurahtaa ilottomasti.
”Pitäisihän sun tietää, bilsassa just käsiteltiin tämä aihe. Pienikin töytäisy, joka johtaa kaatumiseen, voi olla kohtalokas. Se riippuu ihan vain tuurista. Kristinalla oli huono mäihä, se mitä luultavimmin sai aivotärähdyksen.”
”Aivo – mitä?” katson Jennaa entistäkin häkeltyneempänä. Eihän aivotärähdykseen kuolla! Siitähän tulee vain pää hetkeksi kipeäksi, niin mä ainakin olen käsittänyt.
”Niin. Kyllä aivotärähdyskin voi olla vakava… Jos pää osuu lattiaan silleen, että aivot tärähtää kovasti, voi niistä katketa verisuoni. Verenvuoto taasen aiheuttaa painetta, joka… joka lopulta tappaa”, Jennan ääni hiljenee alun koulukirjamaisen selostuksen jälkeen. ”Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.”

En tiedä mitä sanoa. Istun vain hiljaa paikoillani ja mietin äsken kuulemaani. Tosiasiassa en ole tajunnut Jennan selostuksesta paljon paskaakaan. Mutta Jonde… Se oli taas lyönyt Kristinaa, sen kusipääjätkän takia Kristina oli nyt poissa.
”Mä en usko, että Kristinaa ehti sattua… Ainakaan paljoa”, Jenna jatkaa arvellen, että mä pohdin Kristinan mahdollisia kärsimyksiä.
”Víttu mä tapan sen jätkän”, sanon, mutta ääneni on kaikkea muuta kuin vakuuttava. Tosiasiassa haluan Jennan vain elävän siinä uskossa, että mä olen kylmä ja kova.
Jenna ei vastaa mitään. Se näkee mun olevan murtumispisteessä eikä sen tarvitse kuin odottaa, että niin käy. Sisälläni risteilevät tuska, paha olo sekä viha sitä vítun Jondea kohtaan saavat mut tuntemaan oloni romahtamaisillaan olevaksi rakennukseksi. Kun mä viimein tunnen hennon käden laskeutuvan olkapäälleni, kulkee raju vavahdus kehoni lävitse.
”Ei sun tarvitse esittää mulle”, Jenna kuiskaa. Pudistan päätäni surkeana.
”Mutta kun mä en esitä. Mä olen kamala”, sanon hiljaa. ”Eilenkin… Me tapeltiin aamulla Kristinan kanssa ja mä huusin sille ties mitä. Niin kauan ja niin pahasti, että se lopulta itki. Ja sitten, kun se viimein itki, mä – mä nautin siitä”, ääneni särkyy ja mä käännän selkäni Jennalle. Pyyhin rajusti silmäkulmiani hihallani varoen samalla kääntämästä kasvojani Jennaa kohden. Jennan käsi puristuu hennosti kiinni valkoisen t-paidan verhoamaan olkapäähäni.
”Se on ihan luonnollista”, tyttö sanoo rauhoittavasti. ”Sä purat sisällesi kasautuneet paineet rähjäämällä, joku muu jollakin muulla tavoin – ”
”Víttu, sä et tajua!” tönäisen Jennan käden pois harteiltani ja nousen ylös. Harpon ikkunan luokse ja varon edelleenkään näyttämästä kasvojani sohvalle istumaan jääneelle tytölle. Tuijotan ankean pihan yllä kaareutuvaa sinistä taivasta. Pari hassua lintua kisailee lipputangon tuntumassa, mutta muuten on hiljaista.
”Ei kukaan tajua…”, sanon tukahtuneella äänellä ja huomaan puolitankoon nostetun suomenlipun. ”Kristina oli mulle maailman tärkein ihminen. Se kasvatti mut!”
Painan kasvoni käsiini. Se on totta. Kristina ei ollut mua kuin pari vuotta vanhempi – mutta silti se on ollut elämässäni enemmän läsnä kuin mutsi ja faija yhteensä, varsinkin viime vuosina.
Kuulen sohvan narahtavan hiljaa selkäni takana, kun Jenna nousee ylös ja kävelee taakseni.
”Kyllä mä tajuan”, se sanoo murtuneella äänellä. En jaksa enää kapinoida tyttöä vastaan, joten Jennan kietoessa kätensä vavahteleville hartioilleni, mä en vastustele. Jos se tahtoo yrittää lohduttaa mua, niin antaa palaa. En jaksa välittää enää mistään.

Makuuhuoneen ovi narahtaa, ja pienien paljaiden jalkojen tepsutus viileällä lattialla lähenee. Askeleet pysähtyvät olohuoneeseen, lähtevät taas liikkeelle, ja kohta pikkuruinen käsi tökkääkin mua jo kylkeen.
”Täh – Kirsi?” havahdun unestani. Tajuan istuvani sohvalla Jennaan nojaten, jotenkin se on saanut mut rauhoittumaan hetkeksi uneen. Siitä, kauanko olen koisinut, mulla ei ole minkäänlaista käsitystä.
”Nukuitko sä hyvin?” kysyn pikkusisareltani irrottautuessani sohvalle jäävästä Jennasta. Kirsi nyökkää ja osoittaa vatsaansa.
”Kyllä sä osaat puhua”, torun, mutta nousen kuitenkin ylös. Jenna hätkähtää hereille ja kääntyy hämillään katsomaan ympärilleen.
”Mä voin”, se tokaisee ja syöksähtää ohitseni keittiöön. Istahdan harteitani kohauttaen takaisin sohvalle, ja Kirsi könyää viereeni kainalooni käpertyen.
”Onko sulla paha mieli?” kysyn hiljaa. Tyttö nyökkää poski paitaani vasten. Puraisen huultani.
”Äiti tulee kohta kotiin”, sanon yrittäen saada Kirsin kasvoille edes jonkinmoista hymyä. Tyttö kuitenkin tyytyy taasen vain nyökkäämään, ja kyyhöttää siinä sanaakaan sanomatta, kunnes Jennan keittiöstä kantautuva ääni kutsuu sitä syömään. Kiltisti Kirsi hypähtää alas sohvalta ja tallustaa pöydän ääreen. Jenna hääräilee vielä hetken aikaa keittiössä, kunnes vaeltaa takaisin sohvalle istumaan. Siinä me sitten nökötetään kumpikin tuppisuina, katseellamme lattiaa mittaillen.
”Kiitti”, sanon lopulta hiljaa.
”Musta tuntuu, että – että mä ehkä tajusin jotain”, jatkan hitaasti ja varovaisesti, joka sanaa tarkasti harkiten. Jenna avaa suunsa sanoakseen jotakin, mutta eteisestä kantautuva meteli keskeyttää sen.
”Huhuu, kotona ollaan”, mutsin tekopirteä ääni kantautuu olohuoneeseen. Jenna sulkee suunsa tiukaksi viivaksi ja tähyää eteiseen päin. Kun mutsi ilmaantuu ovenrakoon takkia päältään kiskoen, hymyilee Jenna tälle kohteliaasti, mutta olen huomaavinani pienen harmin tytön katseessa. Ehkä se olisi halunnut jutella jostakin.
”Mitenkäs te olette pärjäilleet?” mutsi tiedustelee sulkiessaan pöydän ääressä istuvan Kirsin halaukseensa.
”Ihan hyvin”, totean ja yritän tulkita Jennan ilmeettömiä kasvoja. Oikeastaan ihan hyvä, että mutsi tuli. Tunnen olevani yhä sen verran sekavassa mielentilassa, etten välttämättä osaisi tarkoin punnita tekojeni seurauksia. Enkä tosiaan tahdo pilata orastavaa ystävyyttäni Jennaan millään mulle niin tyypillisellä häröilyllä. Ystävyyttä, Jennan kanssa – mitä ihmettä mä oikein kelaan? Vaikka toisaalta, ehkä se on juuri sitä.

17. luku

Lauantai valkenee pilvisenä ja harmaana. Edellisillan säätiedotuksessa lupailtiin sadetta koko maahan, mutta uhkarohkeasti mä lähden ulos. Pääni ei kestä enää sisällä nyhjäämistä.
Matka ostarille sujuu kuitenkin kuivasti, eikä suurempia merkkejä mahdollisesta sateesta pilviä lukuun ottamatta näy. Mutta kun mä tavoitan katseellani Ässän kulmalla tuttuun tapaansa norkoilevan jengin, hidastuvat askeleeni ja lopulta mä pysähdyn. Siellä ne kaikki seisovat, juttelevat ja möykkäävät. Tomi ja Jonne näkyvät polttelevan sätkää, Jere istuu moponsa penkillä käsi mulle vieraan muijan lanteilla, ja muut vain ovat. Mä huomaan myös muista kauemmas eristäytyneen kaksikon, jonka mä hetken silmiäni siristeltyä tunnistan Jarkoksi – ja Katriksi! Jos mä nyt menisin tuonne, nuo nyhveröt vetäytyisivät äkkiä erilleen toisistaan ja tyytyisivät vain luomaan haikeita katseita toistensa suuntiin. Päätäni pudistaen mä käännyn ympäri ja lähden harhailemaan vastakkaiseen suuntaan. Eivät Jarkko ja Katri ole ainoa syy miksen mä tahdo sinne, ajattelen kaivellessani röökiä mustan tuulitakkini povarista. Tosiasiassa mua vain ei kiinnosta kuluttaa koko päivää roikkumalla jossain ostarilla, kerätä huhujen tavoittamien tuttujen ja puolituttujen sääliviä katseita ja suruvalitteluita. Jotenkin se kaikki tuntuu vain niin turhanpäiväiseltä ja tyhjältä – mitä? Ajatukseni katkeaa huomioni kiinnittyessä tien toisella puolen jököttävän kahvilan ovelle, josta tummahiuksinen tyttö juuri astuu sisälle vaaleahiuksisen vanavedessä.
”Emma”, karkaa mun huuliltani, vaikka tyttö on aivan liian kaukana kuullakseen. Sekunnin sadasosan mietittyäni mä annan kädessäni yhä puolillaan savuavan kessun tipahtaa maahan. Kiiruhdan tien ylitse kohti kahvilaa, enkä välitä punaisen Volvon äkäisestä tööttäyksestä.

Sisällä kahvilassa on lämmintä, sisällä soi joku pianonpimputus. Hetken aikaa mä annan katseeni kiertää salia, kunnes huomaan Emman istuvan yksinään nurkkapöydässä. Toinen vilkaisu kertoo sen blondin kaverin jonottavan tiskillä, joten mä päätän käyttää tilaisuuden hyväkseni.
”Moi”, mä sanon niin kohteliaasti kuin osaan. Emma kääntyy ja sen kasvoille leviää pienoinen yllättyneisyys, joka kuitenkin vaihtuu pian hymyksi.
”Moi”, se sanoo, ”mä en arvannutkaan, että sä käyt täällä.”
”Äh, en mä yleensä”, mä virnistän, sillä kyseinen kahvila tunnetaan enemminkin romanttisena tyttöjen teehetki -paikkana kuin nuorison suosimana kokoontumiskohteena.
”Tota… Saako istua vai odotatko sä sun kaveriasi?”
Emma vilkaisee tiskille päin, jossa sen kaveri edelleen jonottaa.
”Sillä on jo seuraa”, Emma toteaa kuivasti. Vasta silloin mä tajuan muijan takana seisovan tummahiuksisen jätkän kuuluvan samaan seurueeseen.
”Ei perkelé”, mua alkaa naurattaa, ”Aki.”
”Sun kaveri?” Emma katsoo mua hämmentyneenä. Mä nyökkään. Mä oon pysynyt päivän poissa kuvioista, ja heti kummallakin frendillä käy flaksi. Mä olen jo puoliksi lähdössä irvailemaan sille treffipaikan valinnasta, kahvilahan on kuin suoraan jostain tyttölehdestä: romanttista ja söpöä. Viime hetkellä mä kuitenkin tajuan seisovani itse samassa paikassa, joten aiheesta kuittaileminen tuskin olisi kovinkaan järkevää.
”Eli tässä on vapaata?” mä tajuan viimein kysyä, ja Emma nyökkää. Istahdan alas ja katson mua vastapäätä istuvaa tyttöä. Emma on kerännyt tummat, lähes mustat hiuksensa ylös nutturalle. Päällään sillä on turkoosi paita, joka korostaa tytön kullanväristä ihoa nätisti.

”No, miten sä voit?” Emma kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Tai siis, mä kuulin sun siskostasi. Ja otan osaa.”
”Ihan tavallisesti”, mä vastaan automaattisesti ohittaen Emman viimeisen lauseen. Samalla mä kuitenkin tunnen jonkin muljahtavan sisälläni: sitäkö se vain on – sääliä? Viime kerrallahan Emma teki erittäin selväksi, ettei pitänyt mun tavastani käsitellä muijia kuin leluja, mutta nyt se käyttäytyy kuin mikäkin Äiti Teresa.
”Mä – tuota, mä taisin olla aika tyly silloin viimeksi”, Emma aloittaa huultaan puraisten. Yritän lukea jotakin sen kasvoilta, mutten onnistu. Tytön asenne alkaa ärsyttää mua. Kaiketi se sitten vain on se sama pinnallisuus, joka tuntuu tulevan vastaan joka paikassa. Suljetaan silmät kaikelta paskalta; oli se sitten menneisyys tai todellisuus.
”Niinhän sä olit”, mä sanon pitkästyneellä äänellä. Emma rypistää otsaansa. Mä en jaksa arvailla, mitä se olisi toivonut mun vastaavan, mutta tuskinpa ainakaan tuota.
”Niin… Mä en ehkä ihan meinannutkaan sitä mitä mä sanoin”, se yrittää uudemman kerran. Katson sitä hetken, tätähän mä tulin hakemaan. Mutta miksei se vain voi sanoa suoraan, että on musta kiinnostunut? Miksi helvetíssä kaikki pitää aina tehdä vaikeimman mutkan kautta – kierrellä, kaarrella ja vääntelehtiä naama irvessä? Enkä mä meinaa vain nyt, vaan ihan yleisesti. Kaikki on niin vítun cooleja, ettei ne vain uskalla tehdä tai sanoa mitään ilman metrinpaksuista peitekerrosta. Nynnyjä koko sakki, minä mukaan lukien.
Vedän syvään henkeä ja pidätän sisälläni kuohuvaa turhautuneisuutta.
”Mitähän sä oikein yrität mulle sanoa?” mä kysyn lopulta teennäisen rauhallisesti. Emma istuu hetken suu auki, kunnes sen kasvoille leviää kylmä ilme.
”Mä en tajua sua”, se sanoo syyttävään sävyyn. ”Ensin sä käyttäydyt kuin mikäkin macho, sitten yhtäkkiä sä esität jotain väärinymmärrettyä naapurinpoikaa. Äsken sä juoksit tänne mun perässä, ja nyt sua ei enää muka kiinnostakaan?”
”Sittenhän me ollaan tasoissa”, mä sanon äkäisesti, ”mä en nimittäin ole ikinä tavannut noin tahditonta ihmistä. Mun sisko on juuri kuollut ja sä valitat mulle, kun mä en vastaa sun vítun ontuvaan flirttiin!”
Emma katsoo mua tummanruskeat silmät suurina, eikä saa sanaa suustaan. Mitään edelliseen lauseeseeni lisäämättä mä tönäisen tuolini taaksepäin ja harpon kiukkuisesti ovelle. Emma jää suu auki istumaan pöytään ja tuijottamaan mun menoani.

Ulkona on viimein alkanut sataa, mutta kastumisesta välittämättä mä jatkan nopeaa tempoa märkää asfalttia pitkin. Ässän kulman ohittaessani mä en välitä vaikka kuulenkin nimeäni huudettavan useaan otteeseen. Tällä hetkellä mä haluan vain olla yksin, en kaipaa ketään rinnalleni. En ainakaan maailmasta mitään tajuamattomia, pinnallisia kavereitani. Eli siis ihmisiä, jotka eivät osaa riisua niitä kuuluisia ruusunpunaisia laseja silmiltään.

18. luku

Kotipihalle saapuessani mä pysähdyn. Sade on lakannut, mutta taivas on yhä harmaan pilvimassan peitossa. Vilkaisen ylös viidennen kerroksen ikkunoihin, ja jokin tömähtää vatsassani. Kotiin meno ei viehätä, sillä mä tiedän millaista siellä on. Mutsi vuoroin itkee, vuoroin kasaa itsensä ja esittää, että kaikki on hyvin. Kirsi taasen jatkaa mykkää linjaansa, käyttäytyy kuin jokin aave. Elä sitten normaalisti siinä keskellä, ei onnistu ainakaan multa. Väsähtäneenä mä laahustan hiekkalaatikolle ja istahdan sen reunalle. Miksi mun edes pitäisi elää normaalisti, kun mun elämäni ei ole lähelläkään normaalia? Katkeruus valtaa mieleni, ja muistot Kristinasta syvenevät. Eikä kukaan ei tajua. Kaikki vain kuvittelevat mun selviävän eteenpäin pienellä selkääntaputuksella: hei, jatketaan jo. Ne eivät tajua, että aika on pysähtynyt, eikä paluuta ole. Ne eivät tajua, että mä haluan olla rauhassa. Ne kuvittelevat mun kestävän kaiken, ohittavan pahimmatkin vastoinkäymiset olankohautuksella. Mutta vahvinkin varustus murenee, jos sitä pommitetaan tarpeeksi. Ja vahvahan mä en ole, se on vain se pinta, jonka kaikki luulevat tuntevansa. Jonka mä luulin olevan minä itse. Raskas huokaus karkaa huuliltani ja painan pääni käsiini.
”Tuomas!” mutsin kutsu kajahtaa pihan lävitse. Hämmentyneenä mä nostan pääni ja vilkuilen ympärilleni, kunnes tajuan sen huhuilevan mua ikkunan takaa. Mutsi viittoo käsillään mua tulemaan ylös, joten vastentahtoisesti mä nousen ja lähden laahustamaan kohti rappukäytävää. Mikäköhän kriisi siellä taas on, ajattelen synkästi rämpätessäni hissin nappia. Miksi senkin pitää aina jumittaa ylemmissä kerroksissa? Turhautuneena mä käännyn ympäri ja lähden löntystämään portaita pitkin yläkertaan. Kakkoskerroksessa pysähdyn hetkeksi ja katseeni jää viipyilemään Jennan kotioveen. Niin outoa kuin se onkin myöntää, musta tuntuu, että sittenkin saattaa olla yksi ihminen, joka ymmärtää mua sekä pääni sisällä tapahtuvia aivoituksia – jopa paremmin kuin mä itse. Ja vasta silloin mä tajuan, että juuri sen yhden kanssa mun tekisi mieleni tälläkin hetkellä jutella. Revin kuitenkin katseeni irti puisesta ovesta ja jatkan matkaani ylöspäin.

”Siis – täh?” mä olen juuri saanut kiskaistua oven kiinni perässäni ja seison keskellä eteisen lattiaa tuijottaen hämilläni mutsia.
”Älä nyt kysele, vaan ota ne kengät ja takki pois”, mutsi hoputtaa suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Mä en edelleenkään ole varma, tajusinko mä sen nopeaa ja hermostunutta selitystä oikein. Ihan kuin mä olisin erottanut faijan nimen muun sanatulvan keskeltä?
Astun ulos kengistäni ja tiputan takkini niiden viereen. Mutsi tarttuu mua topakasti kiinni käsivarresta ja tönäisee kohti keittiötä. Hetken aikaa mä tuijotan pöydän ääressä istuvaa miestä, kunnes tunnistan sen omaksi isäkseni.
”Kas, Tuomas”, faijan kasvoille leviää hymy. Moikkaan äijää nyökkäämällä ja laahustan istumaan sitä vastapäätä. Faijalla on kuppi kahvia edessään, mutta sen kasvoilla välkehtii jokin suruntapainen.
”Mä kuulin Kristinasta jo eilen”, se myöntää, ”mutta olin työmatkalla toisella puolen Suomea, joten tämä saapuminen vähän kesti.”
Nyökkään vaikken tajuakaan, mitä faija täältä haluaa. Mutsi silmäilee mua vastapäätä istuvaa miestä pistävästi; ilmeisesti se tietää mitä on tulossa, eikä tahdo faijan viivyttelevän kattomme alla sekuntiakaan kauempaa kuin on tarvis.
”No… Mä en koskaan tainnut olla kovin hyvä isä Kristinalle – enkä sullekaan”, faija sanoo katseellaan mua mittaillen, ”ja mä olen siitä todella pahoillani.”
”Me sitten Antin kanssa mietittiin”, mutsi jatkaa kärsimättömänä, kun faija unohtuu taas tuijottelemaan kahvikuppiaan vaikeana ja pitämään taukoa, ”että jos vain sä tahdot, voisit ruveta viettämään aikaasi myös isäsi kanssa.”
Faija nostaa hitaasti katseensa ja katsoo mua suoraan silmiin. Mä yritän tulkita sen katsetta, etsiä sieltä merkkejä toivosta tai niistä mitä mä eniten epäilen: syyllisyydestä ja velvollisuudentunnosta. Että se haluaisi mun kauttani jotenkin korvata mutsille Kristinan menetyksen ja tekemänsä virheet.
”Ai sellaista viikonloput faijalla -tyyliä?” en edes yritä kätkeä äänestäni tihkuvaa ivaa.
”No, miten vain sä tahdot”, faija vastaa. Mutta kun mä en tahdo olla mikään peliväline; nuo molemmat ovat aivan varmoja, että mä pomppaan kattoon riemusta, olenhan mä aina ollut enemmän isin poika.
”En mä tahdo”, mä lopulta totean ilmeettömästi. Mutsin silmät pyöristyvät, ja faija lopettaa kahvinsa hämmentämisen.
”Ei teidän tarvitse kummankaan mulle mitään hyvitellä.”
”Tuomas-rakas, ei tässä siitä ole kyse!” mutsi parahtaa.
”Ai, sä vain haluat mut ulos täältä?” kysyn pistävästi, vaikka tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Mutta faijan äkillinen ilmestyminen tämän kaiken keskellä on vain saanut tunteeni pintaan – taas kerran.
”Tuomas”, faija sanoo paheksuvasti, kun mutsin silmät kyyneltyvät. ”Mä vain haluan ihan aidosti ja vilpittömästi, että sä tutustut mun perheeseeni.”
”Niin, kun mähän en ole sun perhettäsi”, mä sanon kiukkuisesti.
”Nyt sä kyllä olet aivan – ”
”Oikeassa”, mä päätän faijan lauseen. ”

Lähettäjä: Peepy 
Päivämäärä:   24.5.09 23:13:02

”En mä halua tulla sun perheidylliäsi pilaamaan. Kyllä mä silloin kerran näin, ettei mua sinne kaivata. Enkä mä haluaisikaan.”
”Hei, mitä jos vielä puhuttaisiin – ” faija yrittää, mutta turhaan. Mä menen jo eteisessä ja kengät jalkaani saatua kompuroin ulos rappukäytävään.

19. luku

Polkaisen tupakan sammuksiin ja nostan katseeni ylös. Tässä mä taas istun. Tosin tällä kertaa mattotelineellä, jolle ei kodin ikkunoista ole yhtä hyvät näköyhteydet kuin hiekkalaatikolle. Synkkänä mä tuijottelen ikkunaan, jonka takana tiedän vanhempieni käyvän keskustelua Kristinasta. Mua kuvottaa faijan ajatteleminen, miksei se voi vain pysyä sen oman ja ihanaisen perheensä luona? Miksi sen pitää tunkea meidän elämäämme, jonka se itse on aiemmin hylännyt? Eihän me kelvattu sille viimeksikään.
Rappukäytävän ovi käy ja Jenna puikahtaa ulos. Mä huokaan. En ole varma, kaipaanko seuraa juuri nyt. Jenna tuntuu huomaavan sen, sillä sen askeleet hidastuvat tytön lähestyessä mua. Lopulta, muijan seisoessa enää parin metrin päässä, mä nostan katseeni. Jennan kasvot ovat taas meikittömät, ja hiuksetkin se on sutaissut vain pikaiselle nutturalle.
”Moi”, Jenna sanoo hiljaa. Mä nyökkään tervehdykseksi, ja tyttö tulee lähemmäs. Mattoteline päästää ilkeän narahduksen, kun Jenna istahtaa viereeni. Hetkeen kumpikaan ei sano mitään. Hiljaisuutta rikkoo vain pilvisenä avautuvaa taivasta vasten piirtyvästä käppyrä-männystä kuuluva lintujen sirkutus.
”Faija tuli käymään. Se kysyi, haluaisinko mä ruveta käymään niilläkin”, mä lopulta sanon katse maahan luotuna.
”Etkö sä ole sitä vähän niin kuin toivonutkin?” Jenna kysyy. Mä kohautan harteitani.
”Joo, ehkä joskus… Mutta en mä tahdo, että se yrittää mun kauttani hyvittää sitä miten paská faija se oli Kristinalle.”
”Entä jos se haluaakin hyvittää vain itselleen?”
Mä tuhahdan.
”Jos se äijä nyt vähän kärsii, niin hyvä vain. Tosin mä epäilen, sillä se vaikuttaa niin kusípäiseltä äijältä, että tuskinpa sitä enää tällaiset pikku jutut jaksaa masentaa. Sitä paitsi, onhan se jo kerran hylännyt perheensä uuden vuoksi”, mun ääneni tihkuu peittelemätöntä katkeruutta.
”Hyvinhän teidän äiti on pärjännyt”, Jenna yrittää lohduttaa. Mä naurahdan ilottomasti.
”Joo, tosi hyvin onkin. Kristina kihlautuu narkkarin kanssa ja pamahtaa paksuksi, ja nyt me tiedetään, ettei sen tarinan loppu ole nätti. Mä taas vedän hankaluuksia puoleeni kuin magneetti, ja tuskinpa munkaan kohtaloni tulee olemaan paljoa Kristinan kohtaloa parempi. Kirsissä taitaa olla meidän suvun toivo. Vaikka luultavasti sekin vielä onnistuu jotenkin pilaamaan elämänsä.”
”Pöh. Kirsistä kasvaa mallikas ja vastuullinen nuori nainen, mä olen siitä ihan varma. Ja mitä suhun tulee, niin älä vähättele itseäsi”, Jenna moittii. ”Sussako ei muka olisi mitään hyvää?”
”No aika hiljaiselta näyttää”, hymähdän.
”Eihän. Sua ei ehkä ole hienotunteisuudella siunattu, mutta kyllä sullakin sydän on paikallaan. Kun katsoo vaikka miten sä siskojasi – tai siis siskoasi – kohtelet”, Jenna sanoo, muttei todellakaan paranna oloani. Mähän se olin vielä viikko takaperin kutsunut Kirsiä äpärälapseksi, kieltänyt olevani sille mitään sukua ja vaikka mitä. Enkä mä kovin kiltti ole Kristinallekaan ollut, otetaan nyt vaikka esimerkiksi ne mun viimeiset sanat sille.
”Sanoinko mä jotain hullusti?” Jenna kysyy tajuttuaan ilmeeni synkenneen entisestään. Pudistan hitaasti päätäni.
”Se on vain niin epäreilua... Miks aina pitää tapahtua jotain kamalaa, ennen kuin voi ymmärtää mitään? Jos mä vain olisin tiennyt, tai edes tajunnut…” puhun puoliääneen katse tupakantumppien ja purukumien läikittämään asfalttiin liimattuna. Jenna kohauttaa harteitaan ja katsoo mua myötätuntoisesti. Niin, mistäpä sekään tietäisi.
”Sitä ei vain tajua. Kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä, hyvään tai pahaan. Ja kun toiset iloitsevat onnellisina, niin toiset kärsii”, kuulen oman ääneni filosofoivan ja hämmästyn itsekin sanojani.
”Niin… Maailma on epäreilu”, Jenna huokaa. Mä vilkaisen sitä, mutta tytön katse harhailee jossain kauempana. Katsoessani Jennan katseen suuntaan, tajuan mä, että se tuijottelee himansa ikkunoita. Kolmesta ikkunasta kahdessa on verhot vedetty alas, ja kolmatta katsoessani mä huomaan jonkun huojuvan varjon.
”Se on aina ollut tuollainen, faija siis”, Jenna sanoo katse ikkunoihin yhä suunnattuna. Mä en voi olla huomaamatta inhoa, joka Jennan äänessä syttyy sen puhuessa isästään.
”Ei munkaan faija mikään vuoden kasvattaja ole”, mä totean hiljaa.
”Mutta se sentään antaa sun olla rauhassa”, Jenna kuiskaa. Mä käännyn katsomaan Jennaa, mutta suljen suuni huomatessani kyynelten kimaltavan tytön silmissä.
”Niin antaa, vähän liiankin paljon”, sanon kääntäen katseeni pois Jennasta. Mitä Jenna tarkoittaa? Onko sen faija tehnyt sille jotain muutakin kuin lyönyt? Mulla ei kuitenkaan ole pokkaa kysyä sitä tytöltä itseltään, kaipa se kertoisi jos tahtoisi. Niinpä mä pakotan ääneni tasaiseksi kysyessäni: ”Sekö sua lyö?”
”Joo”, Jenna lopulta vastaa pyyhkiessään silmäkulmiaan hihaansa. ”Tai ei se enää… Kun mutsi uhkasi soittaa sossulle.”
”No, hyvä… Vai?”
Jenna kohauttaa harteitaan ja tuijottaa maahan.
”En mä tiedä. Ehkä mä mieluummin olisin jossain muualla.”
Nyökkään äänettä ja lasken katseeni käsiini. Jennalla riittää itselläänkin ongelmia, mutta silti se jaksaa kuunnella mua. Jenna taitaa aavistaa ajatukseni, sillä se naurahtaa vähän.
”Hei, ei mulla ole hätää. Mieluusti mä sua kuuntelen”, se sanoo.
”Mä en tajua sua”, mä sanon päätäni pudistaen, mutta huulilleni levinnyt hymy paljastaa Jennalle lauseeni olevan kohteliaisuus.
”Kyllä sä tajuat varsin hyvin”, Jenna sanoo hiljaa. Mä katson sitä hetken ymmälläni, mutta vähä vähältä mieleeni palaavat niin päiväkirja kuin sen viimeisimmät merkinnät. Sehän valitteli siinä jotakin epätoivoista ihastustaan. Palaset alkavat hitaasti loksahdella kohdalleen, ja mä nyökkään hiljaa ymmärtämisen merkiksi. Jenna tosiaan välittää musta – vain eritavalla kuin mä siitä.
”Mä en oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi sanoa. Musta tuntuu, että meidän olisi parasta olla vain kavereita”, takeltelen sanoissani. Uusi tilanne on mulle vaikea, ei muijien lemppaaminen ennen ole tuottanut tällaisia ongelmia. Tämä tilanne tosin on hyvin erilainen kuin ne aiemmat.
”Hei, Tuomas. Kyllä mä tajuan”, Jenna sanoo.
”Oikeesti?”
”Oikeesti”, Jennan huulille vääntyy pieni hymy, joka kertoo mulle tytön puhuvan totta.
”Hyvä”, mä sanon ja oloni on aidosti helpottunut. Kyllä mä Jennasta pidän, mutta vain kaverina.
”Pitää mennä ennen kuin kaupat menee kiinni”, se hymähtää nousten ylös. Nyökkään, ja moit heitettyään Jenna lähtee kulkemaan kohti pihaporttia. Jään katsomaan muijan perään ja alan kaivella housujeni taskusta uutta savuketta. Nyt musta alkaa pikkuhiljaa taas tuntua, että elämä saattaisi ehkä sittenkin vielä jatkua.

20. luku

”Tuomas, Tuomas!” mä käännyn ympäri ja tajuan Akin juoksevan katua pitkin takanani. Vilkaisen nopeasti ympärilleni, mutta pakopaikkaa ei näy. Niinpä mä jään lannistuneena paikoilleni seisomaan.
”Missä vítussa sä olet piileskellyt?” se huohottaa hengästyneenä saavutettuaan mut. Mä potkiskelen maassa lojuvia kiviä.
”Tai siis – kyllä mä olen sun siskostasi kuullut, mutta… Miksei sua ole näkynyt?”
”On ollut vähän kaikkea muuta”, mä vastaan vältellen Akin katsetta. Kyllä mä tiedän, etten voi ikuisesti kavereideni kohtaamista paeta, mutta haluan silti viivyttää tapahtumaa mahdollisimman pitkään. Vaikka viimeistään huomennahan mä joutuisin näkemään ne koulussa.
”Et kai sä siitä Jarkon ja Katrin jutusta -?” Aki aloittaa, mutta mä pudistan päätäni.
”Äh, mulle on ihan vítun sama, mitä ne kaksi duunaavat.”
”Mikä… Miksi sua sitten ei ole näkynyt?”
”Mä – ” aloitan, mutta suljen suuni. Ei Aki kuitenkaan ymmärtäisi. Ei kavereistani kukaan ymmärrä, ei niistä kukaan tiedä, mitä elämä oikeasti on. ”Elämässä on muutakin kuin pelkkä kavereiden kanssa hengailu.”
”Niin kuin mitä?” Aki tuijottaa mua kuin olisin juuri ilmoittanut liittyneeni pitsinnypläyskerhoon.
”Et sä kuitenkaan tajua”, huokaan ja liu’utan katseeni ylös taivaalle. Joku pikkulintu lentää puusta toiseen ja pysähtyy välillä sirkuttamaan.
”En niin”, Aki toteaa hämmentyneenä. ”Johtuuko tää Emmasta?”
”Usko nyt”, mä sanon venyttäen pinnaani sen rajamaille, ”ei tää johdu kenestäkään. Tai johtuu – muttei kuitenkaan. Mä olen juuri menettänyt siskoni, mä olen vähän sekaisin.”
Aki nyökkää hiljaa, mutta silti mä tiedän, ettei se oikeasti ymmärrä.
”Lähdetkö sä ostarille vai menenkö mä yksin?” se lopulta kysyy. Tytöt ja ostari – muuta sen pieneen pollaan ei taida mahtuakaan.

Kymmenen minuutin kuluttua mä kuitenkin tajuan käveleväni Akin perässä kohti Ässän kulmalle uskollisesti kokoontunutta lössiä. Tunnen vetäväni katseita puoleeni, ja heti kuuloetäisyydelle päästyäni kaikki enemmän tai vähemmän tutut alkavat huudella tervehdyksiään.
”Tumppi, vihdoin!”
”Mä kuulin sun siskostasi – ”
” – oikeesti, tosi järkyttävää – ”
” – miten sulla nyt menee?”
Seisoin hetken häkeltyneenä ihmisjoukon keskellä. Huomaan sivummalla syyllisen näköisenä seisovan Katrin, ja samalla naamalla mua hihasta nykivän Jarkon.
”Hei, kaikki okei”, mä sanon Jarkolle, kun sen ilme alkaa näyttää tosi ahdistuneelta. Jätkän kulmakarvat kohoavat ensin hiusrajaan, laskeutuvat sitten alas ja huulille kohoaa helpottunut hymy. Se varmistaa asian vielä kahdesti muiden vointiani kyselevien joukossa, joille mä vastailen yhtä ympäripyöreästi kuin Akille aikaisemmin. Lopulta kaverit alkavat kyllästyä niukkasanaisuuteeni ja alkavat hajaantua sinne tänne. Mä jään hetkeksi yksikseni, enkä pane asiaa ollenkaan pahakseni. Katseeni kohoaa taas vaistomaisesti kohti taivasta. Ympärilläni mä kuulen iloista puheensorinaa ja naurua: Jonne naljailee Susannalle jotakin tytön perjantai-iltaisesta kunnosta, kun taas Mirja kuuluu kovaan ääneen valittavan Aadalle Tomin tahdittomuudesta, ja Tomi taasen imee sätkäänsä yhtä poissaolevana kuin yleensäkin.
Äkkiä mä tajuan tuntevani oloni joukkoon kuulumattomaksi. Jo pitkään nämä samat tyypit ovat olleet mulle kuin perhe. Ne ovat korvanneet sen turvaverkoston, jota en ole himasta saanut. Mutta nyt, kun mä annan katseeni vaeltaa pitkin tuttujen kasvojen joukkoa, toivon mä ensimmäistä kertaa olevani jossakin muualla. Ihan sama missä, mutta mä haluaisin olla siellä jossain Kristinan kanssa. Puhua sen kanssa ja kertoa sille asioita, joita mä en ikinä tullut sille sanoneeksi. Asioita, jotka mä olen vasta hiljalleen tajunnut. Pyytää anteeksi sitä aamuista riitaa, joka meidän välillemme on nyt jäänyt ikuisiksi ajoiksi, ja kertoa, että mä välitän siitä, että se on mulle tärkeä. Hitaasti mä painan katseeni alas ja jään tuijottamaan rähjäiseen kuntoon päässeiden kenkieni kärkiä. Nyt se kaikki vain on jo liian myöhäistä.

Hento tönäisy käsivarteeni herättää mut takaisin nykyhetkeen. Nostan katseeni ja tajuan tuijottavani Katrin sinisiin silmiin. Se hymyilee arasti. Mä katson tyttöä kysyvästi, kuvittelin sen vihaavan mua nykyisin.
”Sä oot varmaan kuullut tätä jo kyllästymiseen asti”, se aloittaa hermostuneesti naurahtaen, ”mutta mä olen tosi pahoillani Kristinasta.”
Hetken aikaa mä harkitsen haistattavani Katrille pitkät, kunnes tajuan sen mitä luultavimmin olevan tosissaan; mun entisenä tyttöystävänäni se kuitenkin tunsi Kristinan, ainakin jotenkuten.
”Kiitos”, mä vastaan hiljaa ja yritän huomaamattomasti pyyhkäistä toista silmäkulmaani, joka on isosiskon muistelemisen vuoksi alkanut mystisesti vuotaa.
”Ja se mitä mä sanoin silloin… En mä tarkoittanut sitä”, Katri sanoo hiljaa. Mä pudistan päätäni ja hymyilen surullisesti.
”Sä olit ihan oikeassa”, mä kuiskaan hiljaa. ”Mä oon täysi idiootti ja kohtelin sua tosi huonosti. Mä oon pahoillani, sä ansaitset paljon parempaa.”
”Tuomas – ” Katri aloittaa, mutta Jarkon yskäisy keskeyttää sen.
”Ei mitään hätää, me vain selvitellään… Öh, me vain yritetään olla frendejä”, mä sanon. Katri suuntaa muhun katseen, joka on ladattu täyteen tunnetta. Luultavasti se olisi valmis palaamaan entiseen ja olemaan enemmänkin kuin vain kavereita. Mutta mulla ei edelleenkään ole mitään ystävyyttä vahvempia tunteita sitä kohtaan, enkä mä tahdo enää jatkaa typerää peliäni.
”En mä mitään sellaista ajatellutkaan”, Jarkko virnistää kietoessaan kätensä ei-niin-innokkaalta näyttävän Katrin vyötäisille. Silti mä huomaan Jarkon silmissä pienen helpotuksen: se ei luota muhun. En mä nyt sentään kavereiden muijiin koske, ajattelen synkkänä, mutta joudun ikäväkseni kuitenkin lisäämään yhden sanan lauseeseeni: enää.

Kauaa mä en muiden seurassa viihdy, vaan lähden parin hyvänyön toivotuksen jälkeen jatkamaan matkaani ostarin poikki kotiin päin. Montaa askelta mä en kuitenkaan ole ehtinyt ottaa, kun jo kuulen nimeäni taas huudettavan. Käännyn huokaisten ympäri, mutta tajutessani huudon kuuluneenkin vasemmalta taakse jääneen kaveriporukkani sijaan, mä hämmennyn. Kääntäessäni päätäni vasemmalle yllätys on suuri: Emma lähestyy mua vaivautunut hymy kasvoillaan.
”Mä – mä olen hyvin pahoillani siitä eilisestä”, se sanoo ujosti.
”Olihan mussakin vikaa”, mä totean harteitani kohauttaen.
”Mutta silti mä olin liian päällekäyvä”, Emma inttää.
”Miten vain”, mä huokaan. Jos Emma alkaa taas vihjailla jotain sen suuntaista, että mun pitäisi tehdä aloite, mä huudan. Tai luultavasti mottaisin sitä kuonoon, vaikka tyttöjähän ei lyödä. Eli ehkäpä se pakeneminen olisi sittenkin paras vaihtoehto.
”Ja mä mietin… Että jos sua vain kiinnostaa, niin muakin voisi kiinnostaa”, Emma aloittaa, mutta huomattuaan kyllästyneen katseeni, se jatkaa: ”Tai siis mua kiinnostaa. Mä taidan olla vähän ihastunut suhun.”
Kasvoni sulavat tahtomattani leveään hymyyn. Että toi muija osaa olla suloinen. ’Mä taidan olla vähän ihastunut suhun.’’ No, itsehän mä olin sitä suoraa toimintaa toivonut.
”Niin… Voisihan sitä harkita”, mä vastaan pilke silmäkulmassani. Emma hymyilee mulle, ja mä tunnen jonkin pienen sykähtävän sisälläni.
”Kiva”, Emma sanoo hymyillen.
”Mun pitää nyt mennä. Mutta nähdään huomenna – ja jutellaan sitten lisää”, sanon saamatta kasvoilleni jumittunutta virnettä pyyhittyä pois. Kotimatkalla askeleeni tuntuu kevyemmältä kuin aikoihin. Vaikkei oloni ole varsinaisesti onnellinen, niin ainakin parempi kuin miesmuistiin. Tunnelin päässä taitaa näkyä viimeinkin valoa.

21. luku

Juhlasali on saatu taas näyttämään nimensä mukaisesti juhlalliselta: koripallotelineet on nostettu pois näkyvistä, ruokalasta kasien kiikuttamat tuolit ovat vallanneet lattiatilan ja lava on nostettu ylös. Etuosan lavantakaista seinää peittää musta samettiverho, johon seiskat ovat askarrelleet värikkäitä pahvikukkasia. Mä vilkaisen penkkeihin istutettua ihmismerta. Etualalla istuvat maikat, sitten seiskat ja kasit; sukulaiset on alistettu takaosan penkeille pois jaloista. Yhdeksäsluokkalaiset on määrätty seisomaan jonoon luokittain ja aakkosjärjestyksessä; on todistustenjaon aika. Haukotustani peitellen mä seuraan, kuinka A-luokkalaiset saavat todistuksensa, seuraavaksi vuorossa ovat B-luokkalaiset. Anne-Maija Lahtisen poistuessa lavalta reksi kumartuu taas mikrofoninsa puoleen.
”Laine Emma Alexandra”, ääni kajahtaa salissa. Vaaleanpunaiseen juhlamekkoon pukeutunut Emma sipsuttaa lavalle luonnottoman korkeilla koroillaan, ja mä hymyilen sille. Emma on kirkkaasti kaunein tyttö koko huoneessa, ja jokin lämmin tunne valtaa sisuskaluni sitä katsellessani. Tyttö kättelee rehtoria ja saa melkein ysin keskiarvolla varustetun todistuksen käteensä. Halattuaan luokanvalvojaansa Emma laskeutuu kohteliaiden taputusten säestämänä alas lavalta ja kävelee istumaan paikalleen. Mä jään odottamaan vuoroani; B-luokkalaisia jatkuu vielä Joonatan Sylvester Yliseen saakka. Sitten on vuorossa oma rakas C-luokkamme, jolta ensimmäisenä lavalle kutsutaan Anna Amanda Aaltonen. Tuhahdan hiljaa mielessäni, tuon muijan keskiarvo on varmasti vähintäänkin kymppi. On se sen verran ahkerasti lipitellyt maikkojen perseitä nämä kuluneet kolme vuotta.
Melkein hätkähdän, kun rehtorin ääni taas kajahtaa salissa, sillä listassa on ehditty jo Halmevaara Jarkko Petteriin saakka. Edessäni seissyt Jarkko lähtee kravattiaan oikoen kävelemään kohti lavaa ja kääntyy iskemään mulle silmää. Mä näytän sille pystyyn nostettua peukaloa, ja jätkä kipuaa lavalle. Reksi toivottaa onnea ja työntää päättötodistuksen Jarkon käteen. Älytöntä voitontanssia vetävä Jarkko kerää lavalta laskeutuessaan huimat suosionosoitukset nuoremmilta koululaisilta.
”Heikkinen Tuomas Kristian”, kajahtaa saliin ja mä tunnen jalkojeni nytkähtävän liikkeelle. Tunnen oloni oudoksi juhlavaatteissani. Kipuan kuitenkin ylös lavalle ja kättelen rehtoria kiltisti.
”Hyvää kesää”, mies murahtaa ja sen kasvoille nousee väkinäinen hymy. Reksin nihkeydestä välittämättä mä tartun ojennettuun todistukseen ja suuntaan kulkuni kohti luokkista. Teennäisesti hymyillen se ojentaa mulle kukan, ja mä pakenen lavalta ennen kuin muija ehtii halata mua. Vaikken vilkaisekaan koko paperia, tiedän mä runsaan seiskan keskiarvon turvaavan pääsyni lukioon.

”Me ollaan vapaita, me ollaan vapaita!” Jonne huutaa kurkku suorana pihalle päästyään. Päättötodistuksensa se ruttaa mytyksi ja heittää maahan.
”Sä saatat tarvita tuota vielä!” Susanna kirkaisee, ja Jonne kumartuu poimimaan paperiaan ylös. Mä olen työntänyt omani jo himaan lähteneelle mutsille, joka välttämättä tahtoi tunkea juhlaa ihailemaan. Kirsikin oli mukana, vaikken mä tajua, mitä hienoa mokomassa tilaisuudessa oli. Ilokseni mä kuitenkin huomasin, että värikkäästi koristellut koulun käytävät saivat pienen hymyn nousemaan sisareni huulille. Vaikka Kirsi nykyään osaakin taas hymyillä, ei se enää ole yhtä eloisa ja iloinen kuin ennen. Mutta kaipa sekin siitä ajan kanssa tokenee.
”Tuliko hyvä todistus?” Jennan ääni kysyy takaani.
”Joo, ihan jees”, mä virnistän kääntyessäni ympäri, ”entä sulla?”
”Ihan kiva. Mä luulen, että pääsen sinne, mihin hain”, Jenna sanoo ja sen huulille nousee pieni hymy. ”Varsinkin, kun – ”
”Tuomas! Mä etsin sua ympäri koulua!” Emman ääni kajahtaa toiselta puolen pihaa keskeyttäen Jennan. Jenna sulkee suunsa ja hymyilee vaimeasti. Mä kaappaan lähestyvän tytön syliini ja suukotan sitä pikaisesti poskelle.
”Ai – moi, Jenna”, Emma kikattaa mun kutittaessani sitä vatsasta.
”Moi”, Jenna vastaa neutraalisti, ja alkaa vilkuilla olkansa yli. ”Tota… Mä tästä lähdenkin.”
Hellitän otteeni Emmasta ja jään tuijottamaan loittonevan Jennan selkää. Se on värjännyt hiuksensa takaisin punertaviksi, ja valkoinen hame sopii tytölle hyvin. Emma huomaa katseeni ja vilkaisee mua närkästyneenä.
”Jos sä sille haluat jotain sanoa, niin anna palaa”, tyttö tokaisee turhankin äkeästi. Mä katson Emmaa hämmentyneenä, kunnes kasvoilleni kohoaa huvittunut virne.
”Sä tiedät, etten mä Jennasta silleen välitä”, mä tokaisen ja kiedon oikean käteni Emman vyötäisille. Emma hymähtää jotain, ja rinnatusten me lähdetään kulkemaan kohti muita, jotka äänestä päätellen ovat jo aloittaneet juhlimisen.

Pullot kilisevät repussani iloisesti suunnatessani kohti pihaporttiamme. Roskakatosta ohittaessani mä kuitenkin pysähdyn. Punertavapäinen tyttö sulkee juuri hökkelin hakaovea kiinni. Jään odottamaan paikalleni, ja Jennan kääntyessä leviää tämän rehkimisestä hikisille kasvoille yllättynyt ilme. Virnistäen mä lähden kävelemään lähemmäs.
”Oliko paljonkin roskia, kun noin uupuneelta näytät?” mä naurahdan. Jenna hymyilee jotenkin vinosti.
”Itse asiassa oli. Kaikki ylimääräinen”, se sanoo hiljaa ja mä tunnen hymyni hyytyvän. ”Siitä mun piti siellä koulullakin puhua.”
”Mitä nyt on sattunut?” mä yritän lukea Jennan kasvoilta jonkinlaista merkkiä tapahtuneesta, mutta mulle ei tiedettävästi ole suotu meedion kykyjä.
”Mä muutan”, Jenna huokaa, mutta mun ihmetyksekseni sen kasvoille kohoaakin pieni hymy. ”Omaan kämppään.”
”Siis – täh?” mä tuijotan Jennaa tajuamatta mitään.
”Niin. Mähän kerroin sulle, että oletan pääseväni siihen lukioon, jonka mä merkkasin ykköseksi. Se vain ei ole tässä ihan lähellä.”
Mä en tiedä, mitä mä voisin vastata tuohon. Tuijotan edessäni haaveksuvan näköisenä seisovaa tyttöä tyrmistynyt ilme kasvoillani. Jennako muuttaa pois? Nyt se vasta pommin tiputtikin.
”Kelaa, mä pääsen pois himasta”, se vastaa silmät onnenkyynelistä kimaltaen. Mä en edelleenkään osaa sanoa mitään. Kurkkuani kuristaa, eikä olo ole enää läheskään yhtä iloinen kuin vielä kaksi minuuttia sitten.
”Mut… Jos sä muutat, niin mä jään ihan yksin”, mä lopulta saan mutistua. Jennan hymy sammuu hetkeksi, kunnes sen suupielet taas nousevat hienoisesti.
”Ethän sä yksin jää. On sulla vielä Emma ja Aki ja Jarkko ja ties ketä. Ja sun mutsisi ja Kirsi, ja Katristakin sä varmasti saat hyvän ystävän.”
Mä nyökkään vaitonaisena.
”Tää on tosi iso juttu mulle”, Jenna sanoo ääni täristen. ”Mulle tulee tosi kova ikävä, mutta… Ei tää paikka ikinä ole kodilta tuntunut.”
”Tietenkin mä olen iloinen sun puolestasi. Mäkin häipyisin täältä, jos voisin”, sanon ja yritän hymyillä vähän. ”Ja kyllä mä pärjään.”

Koulun päättymistä juhliva porukka on kerääntynyt venesataman tuntumassa levittäytyvälle ruohokentälle. Sivummalta mä katselen, miten pari päänsä täyteen vetänyttä jätkää suunnittelee laiturilta hyppäämistä, ja kyllähän siellä vedessäkin näkyy jo joku olevan. Huomenna taas lööpit hehkuttavat, kuinka koulunloppumista juhlineet teinit ovat menneet kännipäissään hukuttamaan itsensä. Päätäni pudistellen mä käännän selkäni niille torveloille ja lähden etsimään tuttuja. Emma kikattaa kavereidensa kanssa lähistöllä, kuohuviini näkyy tehneen tehtävänsä. Oma oloni ei ole kovin juhlava, en mä ole vetänytkään kuin pari bisseä. Okei, kuusi. Mutta ei se vielä mitenkään erikoisemmin tunnu. Fiilikset eivät vain ole ihan kohdallaan juhlimiseen, mikä on totta vie ärsyttävää. Olenhan mä odottanut tätä päivää jo vuosikaudet: koulu loppuu ja kaikkea. Silti mun mieltäni painaa synkkyys, johon mä tiedän syynkin: Jenna ja sen muutto. Vilkaisen nopeasti ympärilleni, mutta kaikki näyttävät olevan keskittyneitä muihin asioihin. Niinpä mä liukenen paikalta ja lähden kipuamaan ylös pitkin pajupensaiden peittämää rinnettä. Huipulla ei näy ketään, josta mä olen enemmän kuin tyytyväinen. Kohtapuoliin laskeva aurinko näkyy hienosti alla aukenevan meren yllä, ja sitä ihaillen mä istahdan alas ruohikkoon. Vilkaisen alaspäin sinne mihin kaverit jäivät, ja pieni hymy hiipii huulilleni. Jonne jatkaa yhä ”Me ollaan vapaita” –huutojaan muiden nauraessa vieressä.
Vaikka muilla on riemukasta, en mä saa pääni sisällä takovaa rauhattomuutta hiipumaan. Jenna muuttaisi pois, aloittaisi uuden elämän. Totta kai mä olen iloinen tytön puolesta, sillä se jos kuka on ansainnut uuden mahdollisuuden. Silti mä tunnen surun jäytävän sisälläni, tiedän, että mulle tulee sitä ikävä. Mutta kuten mä sanoin Jennalle, kyllä mä pärjään.

Pieni hymy hiipii kasvoilleni. Olisinko mä vielä reilu kuukausi sitten arvannut istuvani kalliolla suremassa naapurin Jennan muuttoa? En todellakaan. Mutta tosiasia on, että Jennasta on ollut mulle suuri apu Kristinan menetyksessä. Se on jaksanut kuunnella ja lohduttaa mua, pakostikin me ollaan samalla ystävystytty. Käännän päätäni, sillä takaa kuuluva askeleet ovat saaneet mut havahtumaan.
”Mitä sä täällä yksiksesi istut?” Emma kysyy hellyyttä äänessään. Mä hymyilen tytölle vähän, kun se istahtaa viereeni.
”En mä tiedä”, vastaan ja kiedon käsivarteni tytön ympärille. Emma nojaa muhun rauhallisesti hengittäen. Sen vartalo on mukavan lämmin, turvallinen. Hiljaisuuden vallitessa mä tuijottelen kohti taivaanrantaa. Olen hyvilläni, sillä Emma ei vaadi mua palaamaan alas väkijoukkoon tai paheksu mun erakoitumistani. Se ainakin yrittää ymmärtää mua, vaikkei siinä aina onnistukaan.
”Mietitkö sä Kristinaa?” Emma kysyy hiljaa. Mä hätkähdän kysymystä, miksi se niin kuvittelee? Hetken aikaa mä punnitsen mielessäni vaihtoehtoja: kertoako Jennasta ja sen muutosta vai ei? Lopulta mä päätän, etten kerro. Kyllä me siitä sitten aikanaan ehditään jutella, ehkäpä mullekin tekee ihan hyvää miettiä välillä muitakin asioita.
”Ehkä vähän”, mä huomaan sanovani, mikä muuten on ihan totta. ”Kristina ei tainnut uskoa, että mä ikinä selviäisin tähän pisteeseen.”
”Ai läpäisisit koulun vai istuisit kalliolla auringonlaskussa?” Emman äänessä kuultaa pieni vitsikkyys jälkimmäisen kohdalla. Se ei arvaakaan, kuinka lähelle osuu.
”Itse asiassa kumpaakaan. Kristina aina paheksui mun muijasotkujani”, sanon hiljaa. ”Luultavasti se olisi nyt iloinen, kun mä olen löytänyt jotain… Jotain kestävämpää.”
Emma kohottautuu ylemmäs ja hymyilee mulle kauniisti.
”Mä tykkään, kun sä sanot noin.”
”Niin mäkin”, mä virnistän ja painan kevyen suudelman tytön huulille. Nostaessani katseeni ylös mä tunnen lämmön valuvan lävitseni. Ruohikko allani tuntuu pehmeältä, ja mereltä puhaltava tuuli on lämmin. Viimeisetkin ajatuksenrippeet Jennasta kaikkoavat, kun mä katson päänsä syliini laskenutta Emmaa. Se on kaunis, ja sitä katsoessani mä tunnen lämpimän tunteen sisälläni vahvistuvan. Emma hymyilee mulle, ja antaa katseensa sitten vaeltaa kohti merellä laskevaa aurinkoa. Mäkin katson sinne, ja hymy hiipii huulilleni: nyt on kesä. Ilta-auringon viimeiset säteet hivelevät kasvojani, kun mä suljen silmäni ja annan tuulen leikitellä hiuksissani. Mä elän tässä ja nyt; huomiseen ei ole kiirettä eikä menetettyä kannata surra. Niin Kristinakin olisi mun tahtonut ajattelevan.
___

Tässä nyt taas yksi lisää :)

Lähettäjä: sally 
Päivämäärä:   25.5.09 20:07:41

laita lissää jatkoo :)

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   25.5.09 21:44:31

Oi, tää oli kiva!

Lähettäjä: tuntematon 
Päivämäärä:   28.5.09 18:18:02

Peepy mä rakastan sua. ♥ Ja etenki sun tarinoita. :)

Lähettäjä: Riina 
Päivämäärä:   29.5.09 21:03:04

Ihana! <3

p.s. Voisitko Peepy-kiltti-rakas-kulta-mussukka PLIIDE laittaa ne Tanja&LAuri tarinat tänne???? Haluaisin lukee ne maailman eniten!!! <3

Lähettäjä: Marsipaani^^ 
Päivämäärä:   30.5.09 19:31:31

Aivan ihana tarina,nopeesti jatkoa <33 :)

Lähettäjä: Marsipaani^^ 
Päivämäärä:   30.5.09 22:02:31

Voisko joku linkittää sen Jessi ja Jimi tarinan mulle,ku en muka löydä sitä ja en oo lukenu loppuu :sss Tai joku ton niminen se kuitenki on ja Peepyn kirjottama :) Olisin kiitollinen jos joku vaivautuisi =)

Lähettäjä: mää 
Päivämäärä:   31.5.09 09:34:20

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=719052&t=719052

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   19.6.09 18:50:26

Tää oli hieno tarina :>
(Mun piti kauan jo lukee tätä, vasta eile sain illal aikaseks alottaa :D)

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   21.6.09 17:10:59

ihana <33 kirjotathan lisää pian????

Lähettäjä: eveee 
Päivämäärä:   9.5.10 01:04:24

rakastan tätä, niiku kaikkia sun tarinoitas ♥

Lähettäjä: maiy 
Päivämäärä:   3.6.10 18:20:00

luin tän kokonaan nytte, että sait uuden lukijan!

Hyvin kirjoitettu, eikä mitään häiritsevää ole pompannu esiin :)

jatkoa!

Lähettäjä: jaajaa.. 
Päivämäärä:   7.6.10 17:20:40

Tää on niin hyvä.. Ei semmonen normaali teini ihku hömpötys jossa kaikki yleensä menee hyvin ja prinssi saa prinsessansa tai toisinpäin.. JATKOAA!!

Lähettäjä: Nobara 
Päivämäärä:   7.6.10 21:04:01

Mahtava! :) ei voi muuta sanoa...

Lähettäjä: Juy 
Päivämäärä:   7.6.10 22:21:16

Luin vasta prologin mutta huomasin että toistit joitakin sanoja muutamaan otteeseen.
Esim. "valonkajo" ja "nököttää".
Noh, muuten tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta. :) Jatkanpa lukemista!

Lähettäjä: jaajaa 
Päivämäärä:   21.6.10 22:32:23

UP UP UP UP UP UP!! Jatkoa?

Lähettäjä: plö 
Päivämäärä:   22.6.10 02:01:41

oi ihana tämä oli<3