Hevostalli.netin foorumi - Tarinatuokio - Jessi & Jimi -uusinta, en muista nimeä :S

Kirjoita uusi viesti | Alueen etusivu | | Etsi Alas ⇓

Jessi & Jimi -uusinta, en muista nimeä :S

Lähettäjä: Peepy
Päivämäärä: 11.5.09 22:44:56

Lupasin laittaa tämän tänne (taisi olla joku pari kk sitten, sori kauheesti, unohtui vaan koko ajan!), joten tässä se tulee. Toivottavasti on iloa jollekin! Tekstiä ei ole yhtään luettu/muokattu/oikoluettu (tarvetta tosin VARMASTI olisi ollut, varsinkin jälkimmäiselle!), (joten olettehan armeliaita,) se on ihan siinä alkuperäisessä asussaan jollaisena sen noin tsiljardi vuotta sitten kirjoitin.
___

1. luku

Sinisinä välkkyvät valot heijastuivat pimeän metsän tummista puunrungoista. Kuulin sireenien äänet takaani ja yritin rämpiä nopeammin eteenpäin lähes polvenkorkuisessa lumihangessa. Puut ympärilläni tuntuivat asettautuneet tiheämmin kuin tavallisesti, eikä katuvalojen kaukainen loiste valaissut reittiäni yhtään. Edelläni hangessa kahlaava mustatakkinen poika saavutti pienen metsätien, kompuroi upottavasta lumihangesta ylös tielle ja jäi odottamaan mua.
”Jimi – ” huohotin saavuttaessani pojan, joka kuitenkin viittasi mua vaikenemaan.
”Kuuntele nyt. Meidän pitää hajaantua. Mene Nikolle, se asuu tuolla noin, näetkö?” veljeni puhui nopeasti ja tajusin sen osoittavan kauempana näkyvää heikkoa valonkajoa, joka selvästi tuli talon ikkunoista.
”Anna sille tämä”, Jimi työnsi suttuisen, ruskeaan paperiin käärityn paketin käteeni. ”Ja jos joku näkee sut tai kysyy jotakin, niin sä olet Nikon tyttöystävä ja ulkoilutit sitä niiden puudelia, koska Nikolla on flunssa. Okei?” Sanat tulivat kiihtyneenä ryöppynä ulos Jimin huulilta.
Nyökkäsin epävarmana.
”Entä sä?”
Jimi vilkuili hermostuneena tulosuuntaamme, sireenien ääni kuului yhä, muttei enää niin läheltä.
”Mä selviän kyllä. Mutta sun pitää muistaa, että tapahtui mitä hyvänsä, niin me kaksi ei olla nähty toisiamme koulun jälkeen, ymmärrätkö? Ja jos joku kysyy musta jotakin, niin älä tunnusta mitään, ole luonteva”, Jimi luetteli katsoen mua tiukasti silmiin. Nyökkäsin toistamiseen, ymmärsin kyllä, mutten halunnut ajatella sanojen tai tilanteen merkitystä.
”No, niin, me ollaan kupattu tässä jo ihan liian kauan, aika mennä”, Jimi totesi, ja mä käännyin ympäri lähteäkseni Nikolle päin. Jokin kuitenkin pidätteli mua – huoli Jimistä. Katsoin veljeäni epätoivoisena. Ei ollut kulunut kauaakaan sen viime sotkuista, ja nyt se hankki niskaansa jo uusia.
”Jessi, mene nyt! Mä pärjään kyllä”, Jimi sihahti. ”Mene!”
Lähdin lopulta astelemaan vastahakoisesti pois päin. Hitaasti pakokauhu alkoi valua mieleeni ja sitä kautta jäseniini. Kuin huomaamattani alkoivat jalkani liikkua yhä nopeammin, ja kohta tajusinkin jo juoksevani. En uskaltanut katsoa taakseni, mutta toivoin hartaasti, että Jimillä todella olisi jokin selviytymissuunnitelma.

Kodin lämpö tuntui ihanalta kylmän pakkasen jälkeen. Riisuin takkini sekä kenkäni eteiseen ja suuntasin kohti keittiötä, josta leijaili ruuan tuoksu.
”Mistäs päin maailmaa sitä oikein tullaan?” äiti tiedusteli onkiessaan kahta pakastepizzaa uunista.
”Öh… Yhdeltä Nikolta”, mutisin istuessani pöydän ääreen. Esitin syventyneeni pöydälle unohtuneeseen mainoskatalogiin välttyäkseni kiperiltä jatkokysymyksiltä.
”Tiedätkö sä mitään Jimin menoista? Onko se tulossa kotiin syömään?” äiti kysyi kattaessaan pöytää. Pysähdyin tuijottamaan tarjouksessa olevia trikoopaitoja. Sen mäkin haluaisin tietää… Jimi jätti tulematta kotiin yöksi harva se ilta, mutta tavallisesti sillä ei ollut kyttiä perässään.
”Ei mitään hajua”, koitin sanoa mahdollisimman huolettomasti ja selasin katalogia eteenpäin.
”No, voi harmi. Juuri, kun olisi ollut ruokaa, josta sekin tykkää”, äiti totesi juuri, kun Veikko asteli huoneeseen kahta pellavapäistä pentua perässään raahaten.
”Jimistäkö täällä taas puhutaan? Ei niitä lapsia lahjomalla kasvateta”, mies murahti alkaessaan survoa nukkensa perään huutavaa Kerttua syöttötuoliin. Parkuvaa sisartaan kahta vuotta vanhempi Iines kipusi omin avuin äidin viereiselle tuolille ja jäi katseleman parkuvaa pikkusiskoaan paheksuvasti.
”Ei Jimi ole enää mikään lapsi”, tuhahdin sysätessäni mainoslehden keittiötasolle, kun äiti kantoi ruuan pöytään.
”Pentu kuin pentu, sanon minä. Jimi on alaikäinen vielä kaksi ja puoli vuotta, eli lapsihan se silloin on”, Veikko tuhahti leikatessaan ison palan toisesta pizzasta.
Katsoin miestä inhoten. Siinä se istui meidän keittiössämme lippalakki päässään ja páskaiset verkkarit jalassaan. En tajunnut, miten äiti kesti mokomaa sikaa – herra kylän piskuisen autokorjaamon omistajaa, siis.
”Sitä Jimiä ei ole koskaan rankaistu tarpeeksi. Kasvatuksen puutetta tuollainen niskurointi vain on”, Veikko sanoi suu täyteen pizzaa ahdattuna. ”Sillä ei siellä Helsingissä tainnut olla juuri minkäänlaisia rajoja. Vaikka ihmekös tuo, kun ottaa huomioon, että millainen mies sitä siellä yritti kurissa pitää.”
Olin yrittänyt hillitä itseäni antamalla Veikon puheiden mennä tavallista rataansa eli toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tajusin käsieni tärisevän pidätellystä kiukusta. Laskin hitaasti ruokailuvälineeni pöydälle, ja katsoin vieressäni röhnöttävää miestä halveksuen.
”Ja sä varmaan kuvittelet olevasi jokin vuoden kasvattaja?” kysyin kiukkuisesti. ”Ihan kuin sulla olisi mitään varaa puhua páskaa mun isästä!”
Veikko vilkaisi mua äkäisesti, ja sen pienistä siansilmistä loisti ärtymys.
”Älä kuule puhu mulle tuohon sävyyn”, Veikko jyrähti varoittavasti.
”No niin, riittää jo”, äiti yritti tyynnytellä hermostuneesti. Mua eivät hyssyttelyt jaksaneet enää rauhoittaa. Vaikka yleensä koitin olla ottamatta yhteen Veikon kanssa, oli pinnani tänään liian tiukalla sen nälvimisen kuunteluun. Se oli taas viime päivinä purkanut kaiken ärtymyksensä muhun. Niin kävi aina, kun sen ykköskohde eli Jimi oli poissa pidemmän aikaa.
”Eikä sulla ole mitään oikeutta puhua mulle noin. Sä et ole mun isäni, mistä mä muuten olen aika helvetín kiitollinen!” huusin. Samassa tajusin menneeni liian pitkälle. Veikko tuijotti mua raivoissaan, ja äidin kasvoilta paistoi kauhu.
”Jumálauta, sáatanan pikku äpärä”, Veikko ärähti, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, oli miehen suurikokoinen kämmen läiskähtänyt poskelleni. Kivunkyyneleet kohosivat silmiini, vaikka koitin pidättää niitä. Veikko katsoi mua halveksuvasti.
”Mene siitä muualle pillittämään, saátana”, se rähähti. Nousin pöydästä ja syöksyin kyynelieni sokeuttamana kohti keittiön ovea. Äiti katseli lautastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun taas Iines ja Kerttu tuijottivat isäänsä pelonsekaisin ilmein.
”Voi elämä. On siinä meillä tosiaan oikea kasvatusmestari. Nyrkistä vaan naamaan, niin kyllä ne käytöstavat löytyvät!” tuhahdin vielä ovelta ennen kuin lähdin astelemaan kohti huonettani. Että mä vihasin tuota äijää. Veikkoa katsellessani en todellakaan voinut syyttää Jimiä siitä, ettei se viihtynyt täällä.

2. luku

Luokkahuone oli lähes äänetön. Harvinaisen hiljainen, kun otti huomioon, että kyseessä oli tunnetusti huonokäytöksinen luokkamme. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan lyijykynien raapiminen paperia vasten. Tuijotin mietteissäni pulpetillani makaavaa valkoista monistetta: pistokoe englannin epäsäännöllisistä verbeistä. Osasin ne jo ennestään kuin vettä vain, mutta huoli Jimistä kaihersi mieltäni. Se ei ollut tullut kouluun, eikä siitä ollut kuulunut mitään. Huokaisin syvään ja yritin keskittyä eteeni laskettuun paperiin.
Juuri, kun olin saanut toiseksi viimeisen verbin taivutettua, kuului luokanovelta rauhallinen koputus. Nostin katseeni toiveikkaana ylös, vaikka tiesin, ettei Jimi ikinä koputtaisi sillä tavoin. Se yrittäisi kaataa oven sisään nyrkeillään ja säestäisi sanomaa vielä parilla äkäisellä potkulla.
Opettaja sipsutti ovelle, ja rehtorin kaljuuntuva pää pilkisti ovenraosta sisään. Yllätysvieras kirvoitti koko luokan huomion, ja kirjoittamisesta kuuluva ääni loppui kuin seinään. Rehtori kuiskasi jotakin hiljaa opettajalle, joka rypisti otsaansa ja nyökkäsi. Kohta molemmat kääntyivät luokkaan päin, ja kauhukseni tajusin niiden tuijottavan mua.
”Jessi, tulisitko mukaani”, rehtori pyysi yllättävän kalsealla äänellä. Tiedostin luokan jokaisen silmäparin tuijottavan suuntaani ahnaana. Nostin laukkuni lattialta ja sulloin tavarani sinne. Vieressäni istuva Oona yritti tavoittaa katsettani, mutta ohitin tytön sekä muutkin luokkatoverini silmät luokan etuosaan naulittuina. Astelin rehtorin perässä ulos luokasta, ja kun tämä sulki luokkahuoneen oven perässämme, kantautui lähdöstäni syntynyt kiivas supina käytävään saakka. Kaverit taisivat osata laskea yhteen kaksi miinus yksi: Jimiähän ei ollut näkynyt koulussa koko päivänä. Kuulin suljetun oven lävitse kuinka englanninmaikka käski hälisevien oppilaiden tukkia suunsa ja keskittyä kokeisiinsa.

Rehtori ei sanonut mitään, kun astelimme läpi hiljaisen koulurakennuksen kohti kakkoskerrosta ja kansliaa. Yritin rauhoitella vauhkoa mieltäni, pelkäsin suotta pahinta. Pelko ei kuitenkaan kadonnut mielestäni kokonaan, ja kun reksi avasi kanslian oven, tuntui vatsaani tipahtavan sadan tonnin jäämöhkäle. Keskellä kansliaa, pyöreän pöydän ääressä istui kaksi virka-asuista poliisia. Naispuolinen näkyi kirjoittavan jotakin papereihinsa, kun taas miespuolinen seurasi tarkkaavaisena sisääntuloani. Rehtori viittasi mut istumaan, ja asettauduin varovasti pehmustettuun tuoliin. Tunsin oloni todella pieneksi, kuin ötökäksi suurennuslasin alla.
”Jessica Leinonen?” sisääntuloani tuijottanut miespoliisi kysyi.
Nyökkäsin. Paniikki velloi sisälläni ja käteni hikosivat. Ennen niin avaralta tuntunut kanslia vaikutti pienentyneen siivouskomeron mittoihin. Aiemmat vierailuni rehtorin kansliassa olivat tosin olleet hieman erisävyisiä: lähinnä valinnaisaineiden vaihtamista tai oppilaskunnan toimintaa koskevia asioita. Voi víttu, Jimi, manasin mielessäni. Veljeni paluun myötä elämäni oli vaihtanut raidettaan kertaheitolla.
”Varmaan arvaatkin, mitä asiamme koskee”, sama mies jatkoi. Nostin katseeni poliisin kylmiin, sinisiin silmiin, ja etsin kasvoilleni hämmentyneen ilmeen. Suuni oli jo päästämässä kieltävää vastausta ulos, kun muistin äkkiä Jimin mulle metsässä latomat ohjeet. Ole luonteva, se oli käskenyt.
”Mun veljeäni?” kysyin surkeaa äänensävyä tavoitellen. ”Se ei tullut yöksi kotiin. Ei kai sille ole sattunut mitään?”
”Jimmy Leinonen on siis sinun kaksoisveljesi?” poliisi tarkisti kyselyistäni piittaamatta. Kurkkuani kuristi. Epäiltiinkö mua jostakin? Poliisit käyttäytyivät kylmästi – aivan kuin olisin ollut pahimman luokan rikollinen.
”On, joo”, vastasin. Yritin vaivihkaa pyyhkiä hionneita kämmeniäni farkkuihini, mutta tajusin eleeni saavan papereitaan yhä plaraavan naispoliisin nostamaan katseensa.
”Milloin näit veljesi viimeksi?” mies kysyi. Tuijotin puisen pöydän pintaa ja yritin palauttaa Jimin ohjeet sanantarkasti mieleeni.
”Eilen, koulussa.”
Poliisit vaihtoivat merkitsevän katseen, joka ei tosiaankaan rohkaissut oloani.
”Veljesihän asui ennen isänne luona? Helsingissä?” tällä kertaa äänessä oli naispoliisi. Nyökkäsin hitaasti. Kieltämättä yhdistelmä Jimi ja maamme suurin kaupunki ei kuulostanut hyvältä, ei ollenkaan.
”Kuulimme rehtoriltasi, että veljesi tulon jälkeen sinunkin koulunkäyntisi on alkanut mennä alamäkeen”, nainen jatkoi. ”Olette kuulemma läheisiä?”
Katsoin naista häkeltyneenä. Vilkaisin sitten rehtoria, joka istui myös pöydän ääressä, mutta oli tutkivinaan omia papereitaan. Olisin voinut hyökätä äijän kimppuun ja kuristaa se omaan kravattiinsa, minkä hemmetin takia se alkoi analysoimaan koulunkäyntiäni kytille? Eihän se liittynyt mitenkään Jimiin!
”Mä en ole veljeni valvoja”, sanoin hämmästyen itsekin äkisti lisääntynyttä rohkeuttani. ”Ja meillä on molemmilla ihan omat elämät.”
”Selvä”, nainen sanoi nyrpeästi ja merkkasi jotakin papereihinsa. ”Entä onko sinulla minkäänlaista aavistusta siitä, missä veljesi tällä hetkellä voisi olla?”
”Enköhän mä olisi etsinyt sen jo käsiini, jos olisi”, tokaisin näsäviisaasti, vaikka tiesinkin ettei se kannattanut. Koko tilanne vaan oli niin naurettava.
”Mitä Jimi on tehnyt?” käytin ensimmäisen hiljaisen hetken hyväkseni. Naispoliisi oli selvästi avaamassa suutaan epäystävälliseen vastaukseen, mutta mies ehätti ensiksi.
”Jimi on alaikäinen, joten hänet on palautettava viralliselle holhoojalleen – teidän äidillenne”, mies sanoi päättäväisellä äänensävyllä. Katsoin miestä tyrmistyneenä. Pitikö se mua oikeasti noin typeränä? Että mä nielisin mokoman tarinan? Voi herranjumala, Jimihän oli parhaillaan ollut viikonkin kateissa, eivätkä poliisit olleet jaksaneet korvaansa lotkauttaa, ennen kuin niiden oli lain takia ihan pakko.
”Selvä, eiköhän tässä ollutkin kaikki toistaiseksi”, mies tokaisi ennen kuin ehdin sanoa mitään vastaan. Rehtori nyökkäsi mua poistumaan, ja nyreänä tartuin laukkuuni ja marssin kanslian ovelle.

”Jessi! Mitä siellä tapahtui?” Oona säntäsi luokseni astellessani takaisin alakertaan. ”Kaikki puhuvat Jimistä, Iiro väitti että kytätkin etsivät sitä!”
Vilkaisin ympärilleni ja huomasin Oonan puhuvan totta: koko koulu tuntui tuijottavan mua ja supisevan. Tajusin kyllä, että ne puhuivat Jimistä eivätkä musta, mutta tilanne tuntui silti ahdistavalta.
”Jessi!” Oona huudahti, kun lähdin astelemaan aulasta poispäin. Säntäsin kulman taakse ja harpoin portaat ylös takaisin kakkoskerrokseen, jossa ei ruokatunnin aikana juurikaan oppilaita liikkunut. Käännyin kulmasta oikealle kohti käytävää, jossa kaappini sijaitsi, mutta törmäsinkin vastakkaisesta suunnasta kiiruhtavaan tyyppiin sellaisella vauhdilla, että lennähdin pari askelta taaksepäin.
”Oho, sori – ai, Jessi, moi”, Mikael hymyili pahoittelevasti.
”Ei se mitään”, mutisin yhä aulan tapahtumista synkkänä.
”Taisi alakerta käydä vähän ahdistavaksi?” Mikael virnisti. En voinut sille mitään. Vaikka oloni oli yhä kurja Jimin takia, saivat Mikaelin tuikkivat silmät sekä vaaleat, hieman kihartuvat hiukset hymyn tahtomattani kohoamaan kasvoilleni.
”No, joo. Vaikka pitäisihän mun olla jo tottunut, kun Jimi koheltaa koko ajan”, tuhahdin, mutta hymy ei poistunut kasvoiltani. Mikael hymyili myös, sen seurassa oli aina niin helppoa olla. Nytkään poika ei kysellyt mitään, tutkiskeli vain katseellaan huolettomasti kasvojani. Huomasin pulssini kiihtyneen, ja kevyestä vaatetuksestani huolimatta mulla alkoi olla kuuma. Äskeinen ärtymys hautautui pikkuhiljaa vahvempien tunteiden alle. Mikaelin läheisyys nosti mieleeni kasan muistoja, kuten ne monet kerrat tallilla, kun olimme sattuneet lähekkäin: pitkät katseet ja selvä jännite välillämme, pojan lämmin hengitys ihollani, enemmän kuin ystävällinen hymy sekä lempeät sanat.
En tajunnut, mikä muhun iski. Yhtäkkiä vain huomasin tarttuvani Mikaelia lempeästi leuasta ja painavani huuleni tämän huulia vasten, suutelevani. Ei sitä kestänyt kuin sekunti, kun jo tajusin tekoni ja vetäydyin äkisti kauemmas tilanteen häkellyttämästä pojasta.
”Sori”, pihahdin naama punaisena. Mikael tuijotti mua tilanteesta yhä hämmentyneenä, eikä mulla ollut halua jäädä selvittämään, kauanko sillä kestäisi koota itsensä. Sipaisin tummanruskeita hiuksia kasvoiltani ja käännähdin nopeasti ympäri. Syöksyin takaisin alakertaan vieviin portaisiin, en voisi jäädä enää sekunniksikaan tähän ahdistavaan rakennukseen.
Perhanan Jimi, tosiaankin. Jos se ei olisi katoamisellaan järjestänyt mulle sitä kuulustelua, en mä olisi ollut tunteistani niin sekaisin ja mennyt möhlimään Mikaelin kanssa.

3. luku

Taputin Casanovan ruskeaa kaulaa ja nyppäisin heinänkorren sen vihreäruudullisesta talliloimesta. Ruuna kuopaisi jalallaan purujaan alkaen hamuta päiväheiniensä jäänteitä niiden joukosta. Katsoin hevosta ihaillen, kesään mennessä se olisi kokonaan mun, virallisesti. Fanny, tämän pikkuisen tallin omistaja, oli luvannut ruunan mulle hieman pyydettyä alempaan hintaan. Parasta oli, että voisin hyvittää hinnasta puuttuvan summan tekemällä tallitöillä viikonloppuisin, ja myös tulevaisuudessa alentaa tallivuokraa työnteolla. Ei Casanova oikeasti edes myynnissä ollut, mutta Fanny oli aidosti vakuuttunut mahdollisuuksistamme ratsukkona – ja kieltämättä yhteistyömme estekentillä sujui moitteettomasti. Sitä paitsi Casanovalla oli kapasiteettia suuremmillekin radoille, eikä sen lahjoja kannattanut haaskata pelkkään tuntikäyttöön.
Suljin karsinan oven ja nostin käytävälle jättämäni satulan käsivarsilleni. Lähdin kulkemaan kohti tallin takaosaa ja satulahuonetta. Perimmäinen karsina oli tyhjä, sillä Mikaelin hevonen vietti vapaapäiväänsä tarhassa. Onneksi.
Tallille saapuessani oli helpotus hulmahtanut lävitseni huomatessani sirorakenteisen tamman käyskentelevän rauhallisesti lumisessa aitauksessa. Hevosensa vapaapäivinä Mikael ei jaksanut lorvia tallilla kovinkaan tiiviisti. Muulloin se tuntui pyörivän täällä jatkuvasti, sillä Fannyn ainokaisena Mikael oli tottunut hevosiin jo varhain ja kehittynyt taitavaksi hevosmieheksi hyvin nopeasti. Parin ponin sekä ensimmäisen hevosensa jälkeen se oli viimein ostanut nuoren ja lupaavan Mintun, josta se oli kouluttamassa kovan luokan estetykkiä.
Laskin satulan paikoilleen Casanovan muiden varusteiden viereen ja avasin hiukseni. Ruuna oli taas kerran ollut kentällä kuin unelma ja totellut pienintäkin apua kuuliaisesti. Tallista kuului kavioiden kopsetta, kun joku toi hevosta sisään. Keskityin keräämään omia tavaroitani, ja yllätys olikin aikamoinen, kun äkkiä tajusin Mikaelin ilmestyneen satulahuoneen ovelle.
”Ai – moi”, poika sanoi vaivautuneesti hymyillen, ja tunsin naamani karahtavan tulipunaiseksi. Änkytin jotakin tervehdyksen tapaista ja kumarruin vaihtamaan tallikenkiäni tavallisiin välttääkseni katsekontaktia.
”Kuinkas polle kulki?” Mikael kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. Ihmettelin hieman, kun poika ei häipynyt omille teilleen, vaan jäi siihen rupattelemaan.
”Ihanasti kuten yleensäkin”, sanoin, ja pieni hymy kohosi huulilleni. Oletin Mikaelin painavan sen päivällä tapahtuneen villaisella ja laittavan sen Jimin aiheuttaman herkän mielentilan piikkiin, jolloin me voitaisiin jatkaa kaveruuttamme entiseen malliin asiasta koskaan enää puhumatta. Oletin kuitenkin väärin, sillä kohottautuessani ylös oli Mikael tullut eteeni. Hyvin lähelle. Taas kerran tuntui kuin voimakas sähkölataus olisi virrannut ilmassa, ja pojan käsi kosketti omaani. Tunsin Mikaelista hohkaavan lämmön viileässä satulahuoneessa, enkä uskaltanut katsoa tätä silmiin.
”Jessi… Silloin koulussa”, Mikael aloitti, muttei osannut jatkaa. Kohotin ujosti katsettani, ja Mikaelin kasvot olivat vakavat. Siinä samassa pojan kädet kietoutuivat ympärilleni, ja tämä painoi huulensa omiani vasten. Sydämeni tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa, ja hetken aikaa seisoin vain paikoillani hämmästyksestä jähmettyneenä. Mikaelin huulien seikkailu omillani sai mut kuitenkin pian heräämään, ja vastasin arkaillen tämän suudelmaan.
”Mä – ” aloitin hengästyneenä, kun Mikael vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi mua hymyillen. Poika kuitenkin vaimensi sanani painamalla sormensa hellästi huuliani vasten. Sitten se suuteli mua taas.
Kotiin lähtiessäni musta tuntui, että taivaalla hehkuva aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Mustahiuksinen poika istui koulun aution käytävän penkillä rennosti musiikkia kuunnellen. Vilkaisin ympärilleni, ketään näkynyt, sillä kaikki olivat vielä tunneilla. Lähdin astelemaan ripeää vauhtia kohti Nikoa, joka kohotti katseensa huomatessaan lähestymiseni.
”Moi”, sanoin jätkälle, joka nyökäytti päätään laskien kuulokkeensa kaulalle. Sillä oli yllään löysät, maastonvihreät housut sekä musta huppari.
Monet koulumme tytöt katselivat niin Nikoa kuin Jimiäkin sillä silmällä, enkä tosiaan tajunnut, mikä niissä jöröjukissa oikein jaksoi viehättää. Molemmat jätkät kulkivat koulussa kuin myrkyn nielleinä, mutta kaipa se sitten oli se niiden ympärillä vellova ja hämäristä tekemisistä johtuva salaperäisyys, joka muihin tyttöihin vetosi.
”Mitä sä tiedät Jimistä?” kysyin mennen suoraan asiaan. Niko katsoi mua hämmästyneenä, kunnes sen kasvoille levisi ovela ilme.
”Kaikenko sä haluat kuulla? No, ainakin sillä on kolme siskoa: yksi suhteellisen hyvännäköinen kaksoissisko, sekä kaksi räkänokkaa”, Niko virnisti sen näköisenä, että olisi voinut jatkaa tietolistaansa pidemmällekin.
”Ei, kun oikeasti. Missä se on?” sanoin hermostuneesti, vaikkakin pääni sisällä aivoni heittivät kärrynpyörää. Mitä ihmettä tämä oli, mä olin juuri ollut todistamassa maailman kahdeksatta ihmettä: Niko ja kohteliaisuus samassa lauseessa.
Nikon kasvoille levisi outo hymy, josta erottui niin salamyhkäisyyttä kuin omahyväisyyttäkin.
”Miten sä oletat, että mä siitä jotakin tietäisin?” jätkä kysyi, ja hymy pysyi tämän kasvoilla kuin liimattuna. Katsoin sitä entistä hämmentyneempänä. Yrittikö se tosissaan pelata kanssani, vai oliko kaikki vain läppää?
”Koska teillä selvästi on meneillään jokin todella typerä idea”, tuhahdin yrittäen piilottaa hämmennykseni. ”Jimi on mun veli ja mä tahdon tietää missä se on.”
”Jos Jimi tahtoisi sun tietävän, se varmaankin ottaisi suhun yhteyttä”, Niko tuumasi ja venytteli kuin makeatkin unet nukkuneena. Katsoin jätkää murhaavasti, mutta tämä ei välittänyt, vaan nousi seisomaan ja alkoi tähyillä käytävän päässä vilkkuvaa kelloa.
”Hei, oikeasti”, sanoin, ja äänestäni kuulsi läpi epätoivo. Niko katsoi mua hieman hämmästyneenä, ehkei se ollut tajunnut, että mua aidosti kiinnosti. Niinpä tietenkin, tuo omahyväinen aivokääpiö oli varmasti kuvitellut mun yrittävän samaa surkeaa flirttiä, jota muutkin tytöt sille tuloksetta lirkuttelivat.
”Älä huoli, eiköhän se jo tänään löydy”, Niko sanoi, ja pieni rohkaisevan hymyn kaltainen väreili hetken sen huulilla. ”Mä lähden nyt röökille, neiti Heppatyttö Täydellinen ei varmaankaan liity seuraan?”
Irvistin vastaukseksi, ja Niko nyökkäsi virnistäen. Katsoin tyypin rentoa astelua kohti ulko-ovia, ja epävarmuus kalvoi mieltäni. En vain osannut luottaa Nikoon. En, vaikka Jimi selvästi luottikin. Tai ehkä juuri siksi.

4. luku

Havahduin aamuyöllä keittiöstä kantautuvaan mekkalaan. Räpsyteltyäni hetken aikaa silmiäni tajusin Veikon rähjäävän kovaan ääneen sanoja, joita en erottanut. Erotin myös äidin epätoivoisia nyyhkäisyjä, ja käänsin turhautuneena kylkeäni. Pakkoko niiden oli huutaa niin, että koko talo joutui heräämään? Ja miksi helvetíssä niiden piti tapella kolmelta aamulla? Ehdin tuskin ummistaa silmiäni, kun keittiöstä jo kuului särkyvän lasin helinää ja Veikon älähdys. Samalla tajusin äidin huutavan Jimin nimeä.
Olin hetkessä pystyssä ja syöksyin ulos huoneestani. Parketti tuntui kylmältä paljaiden jalkojeni alla juostessani hämärän talon läpi keittiötä kohti. Keittiöstä kajasti valo olohuoneeseen saakka, ja ovella mua odotti varsin hätkähdyttävä näky. Äiti nojasi ovenkarmiin ja vaikersi jotakin lapsenkasvatuksesta, ja äidin vieressä seisoi Veikko huoneeseen raivostuneena tuijottaen. Siinä samassa tajusin niiden molempien katsovan Jimiä, joka seisoi keskellä keittiötä, ja helpotus ja ilo pulpahtivat sisälleni. Mielialani kuitenkin muuttui hetkessä, kun huomasin veljeni silmät. En ollut koskaan nähnyt niiden harottavan niin pahasti. Kädessään Jimi roikotti rikottua lasipulloa, joka oli tähdätty Veikkoa kohden.
”Askelkin vielä, niin sä oot vainaa”, Jimi sammalsi Veikolle, jonka kädet olivat puristuneet nyrkkiin pidätellystä raivosta. Äiti yritti sopertaa jotakin nukkumaan menemisestä ja huomisaamusta, mutta Jimi vain tuhahti kääntämättä katsettaan Veikosta hetkeksikään.

Katsoin pettyneenä veljeäni. Luulin sen jo oppineen läksynsä. Jimi oli luvannut rauhoittua muuttaessaan tänne isän luota Helsingistä. Sen piti muuttua ja ottaa uusi suunta elämässään, mutta kuinka olikaan käynyt? Jimiä tuijottaessani ja tajusin, että sen viinalta löyhkäävä hengitys sekä ties missä mömmöissä lilluvat aivot saivat mut hyvin, hyvin surulliseksi. Vihasin sitä, etten pystynyt kuin katsomaan vierestä, miten veljeni tuhosi vähä vähältä itsensä.
”Jimi”, sanoin lopulta ja tungin Veikon ja äidin ohitse.
”Älä pérkele mene sen hullun lähelle”, Veikko sähähti tarttuen kiinni käsivarrestani turhankin rajusti. Vingahdin miehen rautaisen otteen puristuksessa, ja Jimi hätkähti.
”Vítun runkkari-homo, älä satuta mun siskoa! Päästä irti siitä!” Jimi rähjäsi, ja Veikko irrotti säpsähtäen otteensa musta. Katsoin Jimiä sydän tykyttäen. Jätkä tuijotti suuntaani ilmeellä, josta sen mielialaa oli mahdotonta tulkita. Sekaisin se kuitenkin oli ja pahasti.
Vedin syvään henkeä ja otin askeleen lähemmäs Jimiä. Poika ei hievahtanutkaan, tuijotti vain suuntaani mitään kuitenkaan näkemättä. Tuntui kuin se olisi katsellut lävitseni, että sen silmät olisivat nähneet jonnekin kauas. Aivan kuin olisin ollut ikkuna, jonka lävitse Jimi ihaili maisemia.
”Jimi, anna se pullo mulle”, sanoin niin rauhallisesti kuin pystyin. Ääneni tärisi, mutta toivoin, ettei Jimi sekavassa tilassaan huomaisi sitä.
”En mä voi. Tajuatko sä, että toi natsi tappaa meidät? Se vihaa mua”, Jimi sanoi sohaisten pullollaan Veikkoon päin.
”Ei tapa”, sanoin hiljaa, ja ojensin kättäni kohti pulloa. Jimi ei tehnyt elettäkään estääkseen liikettäni, muttei myöskään ojentanut pulloa mulle. Puristin silmäni kiinni odottaen terävän lasin iskeytyvän kämmeneeni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten mä saatoin tarttua pojan kädessä sojottavaan pulloon. Jimi irrotti otteensa kuuliaisesti, ja laskin pullon tiskipöydälle. Helpotus valahti lävitseni, mutta sydämeni hakkasi yhä.
”Äiti, mitä te teette?” kuului Iineksen ääni lastenhuoneen suunnalta. Äiti katosi ovensuusta paimentamaan penskoja nukkumaan, mutta Veikko ei hievahtanutkaan.
”Tule, Jimi, mennään nukkumaan”, kuiskasin itku kurkussa ja tartuin veljeäni kädestä. Veikko väisti meitä ruma ilme kasvoillaan, kun lähdin taluttamaan Jimiä huoneeseensa.

Jimi nojasi pulpettiinsa ja näytti nuokkuvan. Jätkä oli suvainnut saapua kouluun jopa yhdeksitoista, vain kolme tuntia myöhässä. Jo ovella vahtimestari oli napannut sen kiinni ja kiikuttanut suorinta tietä reksin luokse, jossa velipoika olikin viettänyt seuraavat neljäkymmentä minuuttia. En tiennyt, mistä siellä oltiin keskusteltu ja kenen kanssa, mutta ainakin jätkä näytti uupuneelta sekä ärtyneeltä kemianluokkaan saapuessaan. Luokkatoverien päät olivat kääntyilleet kuin tuuliviirit, kun Jimi oli laahustanut luokkahuoneen lävitse kohti takariviä Nikon viereen. Jätkät olivat vaihtaneet pari sanaa hiljaisella äänellä, jonka jälkeen Niko oli keskittynyt silppuamaan kumiaan viivoittimella mahdollisimman pieniksi paloiksi, ja Jimi alkanut paikkailla univelkojaan.
”Niko, tämä oli viimeinen varoitus”, Loikkanen kirahti kääntyessään taululta luokkaan päin, kun neljäs kuminpalanen oli lennähtänyt naisen takaraivoon. ”Ja Jimi! Yritä nyt pysyä edes hereillä, sä olet muutenkin muista jäljessä – Niko!”
”Eihän se lentänyt läheltäkään sua”, Niko sanoi hämmästyneenä, kun viides kuminmuru kimposi luokan etuseinästä ja osui eturivin rillipäihin. Loikkanen näytti kiehuvan raivosta.
”Minun luokassani ei heitellä mitään! Haluatko sä tosiaan, että mä kerron minne saat ne kumisi tunkea?” Loikkanen jyrisi aiheuttaen ennen kuulemattomilla sanavalinnoillaan tietynasteista hilpeyttä oppilaissa.
”Sano toki”, Jimi haukotteli Nikon nyökytellessä vieressä ärsyttävä virne naamallaan.
”Herrat Leinonen ja Anttila selvästikin kerjäävät lisää ikävyyksiä”, Loikkanen totesi kylmästi. ”Ulos, molemmat.”
”Täh?” Jimi katsoi maikkaa hämmästyneenä. ”Mitä mä muka tein?”
”Voitte molemmat mennä pohtimaan asiaa rehtorin kanssa.”
”Vastahan mä tulin sieltä”, Jimi tiuskaisi ärtyneenä, mutta nosti kuitenkin reppunsa lattialta ja lähti lampsimaan ulos luokasta Niko vanavedessään. Katsoin synkkänä niiden perään. Muuta luokkaa jätkien huulenheitto nauratti, mua taas ei huvittanut yhtään.
”Jessi, pyydä Jimi ja Nikokin meille tänään”, vieressäni istuva Linda sanoi silmät poikien perään hehkuen. Vilkaisin muijaa epäilevästi, eihän se voinut olla tosissaan. Linda oli jo pitkään suunnitellut kivalta vaikuttavia kemuja täksi perjantaiksi, mutta Jimi ja Niko tavallisen kansan keskellä tiesi katastrofia.
”Oikeesti. Ei noista nyhveröistä ole mihinkään”, Linda tuhahti nyökäten muihin luokkamme poikiin päin.
”Okei, ihan sama. Mutta ne eivät sitten ole mun vastuulla” mutisin ja keskityin kopioimaan tekstiä taululta vihkooni. Mua potutti yhä veljeni käytös, niin se yöllinen kuin tämänpäiväinenkin. Miksei Jimi voinut tajuta, ettei se tuolla asenteella pääsisi pitkälle? Se teki hallaa niin itselleen kuin muillekin. Miksei se voinut olla normaali, ihan tavallinen veli?

5. luku

Tuijotin mietteliäänä Jimin huoneen valkoista ovea. Lindan pyyntö pyöri mielessäni, ja päätin lopulta että paskat, mä en tosiaankaan ollut kenenkään vartija. Painoin käteni ovenkahvalle ja tönäisin oven auki. Velipojan sotkuisessa huoneessa haisi tupakka, se oli taas polttanut sisällä. Tähyilin hetken ympärilleni, mutta Jimiä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasin sängyllä loikovan Nikon, joka puhalteli tupakastaan savurenkaita kattoa kohti. Jätkä vilkaisi mua ja tervehti nyökkäyksellä. Tuijotin sitä hetken aikaa mitään sanottavaa keksimättä, sillä yllätys oli aikamoinen.
”Missä Jimi on?” kysyin lopulta. Oli se kuitenkin kohteliaampaa kuin ’mitä SÄ täällä teet’, joka päässäni sillä hetkellä pyöri.
”Meni jonnekin”, Niko vastasi nousten istumaan. ”Oliko kiva kemian lopputunti?”
”Parani oitis kun eräät idiootit häipyivät”, mutisin hampaideni välistä. En tajunnut, mikä mua Nikossa ärsytti, mutta jotenkin se koko jätkä sai karvani pystyyn. Yritin kuitenkin olla jätkää kohtaan mahdollisimman neutraali, olihan se yksi Jimin harvoista kavereista täällä – itse asiassa se taisi olla ainoa.

Jimi ja Niko olivat tulleet kouluumme suurin piirtein samoihin aikoihin, toisen jakson alussa nyt ysillä. Olin olettanut niiden ystävystyvän heti – tulivathan ne molemmat Kehäkolmosen sisäpuolelta: Jimi Helsingistä ja Niko Vantaalta. Toisin oli kuitenkin käynyt, ja jätkät olivat kahakoineet keskenään koko loppuvuoden.
En tarkalleen tiennyt, miten ja milloin ne olivat saanet erimielisyytensä sovituiksi vai olivatko ne edes sopineet; mutta tammikuusta lähtien ne kuitenkin olivat olleet toverillisissa väleissä. En tiennyt oliko se puhdasta ystävyyttä vaiko silkkaa bisnestä – jätkillä kun oli molemmilla hyvin samantyyppiset taustat, eikä sellaista nuorisorikollistyylistä historiikkia juurikaan kukaan muu kyläpahasemme nuorisosta omannut.
”Ai, katos, moi”, ovesta sisään törmännyt Jimi moikkasi mua ja käveli pöytänsä ääreen. Niko heitti tupakkansa avoimesta ikkunasta ulos lumihankeen ja seurasi Jimiä pöydän luokse.
”Jessi, meillä olisi vähän bisneksiä, joten voisitko painua @!#$ siitä toljottamasta”, Jimi tokaisi vaivautumatta edes kääntämään päätään.
”Linda käski kutsua teidät niille tänään”, ilmoitin vastahakoisesti. Niko vilkaisi mua yllättyneenä, ja Jimikin kääntyi.
”Kuka ihmeen Linda?” veljeni kysyi ja katsoi Nikoa, joka kohautti harteitaan.
”Jotain rajaa, hei! Linda on meidän luokalla”, pihahdin. ”Se vaaleahiuksinen, mun kavereita.”
”Ai, joku niistä Jimin perään kuolaajista?” Niko kiinnostui, ja Jimi mottasi sitä käsivarteen. Jätkät jäivät nälvimään toisiaan, ja mä päätin liueta paikalta omaan huoneeseeni. Olisin voinut huutaa kiukkuani ääneen. Eikö noiden itsekeskeisten paskiaisten mieleen muuta mahtunut? Okei, kieltämättä niillä oli ihailijoita, mutta silti mua otti moinen käytös pahasti päähän. Varsinkin, kun kaikki kolme kaveriani Oonaa myöten kuuluivat siihen ihailijakaartiin.

Lindan talo oli hieman syrjässä kylältä, mutta matka oli silti taittunut ripeästi. Kävelin samaa matkaa Oonan kanssa, mutta hajaannuimme heti ovella, kun törmäsimme Mikaeliin. Virnistellen Oona oli kaivanut laukustani oman osan pulloistaan ja lähtenyt etsimään Lindaa ja Sofiaa.
Tuntui kuin kestohymy olisi jumittunut kasvoilleni, sillä Nikosta ja Jimistä johtuva ärtymys, joka vielä kävellessämmekin oli pyörinyt mielessäni, tuntui Mikaelin ansiosta haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Ja mikä parasta: Nikoa tai Jimiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ehkä ne tosiaan olivat päättäneet skipata koko kemut.
”Mitä sä mietit?” Mikael kuiskasi hiljaa korvaani. Istuimme sylikkäin sohvalla, eikä kellekään tainnut enää jäädä epäselväksi oliko meillä juttua vaiko ei. Tavallisesti olisin saattanut häiriintyä asiasta, mutta nautittujen siiderien ansiosta suuntaamme luodut uteliaat katseet eivät saaneet mua edes hermostumaan.
”Jimiä”, sanoin hiljaa. ”Niiden piti Nikon kanssa tulla tänne, mutta mä en ole kuullut kummastakaan mitään.”
Mikael oli hetken aikaa hiljaa ja tuijotti mietteliäänä keittiössä tungeksivia nuoria. Lopulta pojan huulille kohosi pieni hymy.
”No, sehän on ihan hyvä, vai? Tai mitä mä nyt olen kuullut, niin ne kaksi plus kemut on aikamoinen erehdys”, Mikael sanoi hymyillen ja oikeassahan se oli. Jimi ja Niko eivät koskaan jaksaneet tyytyä vain viinaan, eihän niille arkisinkaan pelkkä tupakka riittänyt.

En kuitenkaan ehtinyt vastata Mikaelille mitään, kun olohuoneeseen jo läjähti ryväs ihmisiä – ja joukossa tietysti niin Jimi kuin Nikokin.
”Jessi, mitä helvettíä sä sen homon kanssa oikein teet?” Jimi huudahti heti ovelta. Näin veljeni kasvoilla ärtymyksen. Tietysti Jimin täytyi tulla pilaamaan kaikki heti, kun jokin alkoi luistaa edes hieman.
”Mä tulen kohta”, hymyilin Mikaelille pahoittelevasti, ja nousin ylös. Marssin nopeasti Jimin luokse ja tartuin sitä äkäisesti kiinni käsivarresta.
”Millä oikeudella sä tulet haukkumaan Mikaelia?” sähisin, kun olin saanut Jimin kiskottua kulman taakse. Jätkän otsalle kohosi pari ryppyä, kunnes se taas hymyili iloisesti.
”Koska toi Mikael on ihan perseestä. Sä olet sille ihan liian hyvä, et sä tuollaista karjapaimenta tarvitse”, Jimi luetteli. Tuijotin veljeäni suunnattoman ärtymyksen vallassa. Yritin hillitä kiukkuani, mutta se oli vaikeaa.
”Vítun idiootti, onko sun pakko pilata aina kaikki?” tiuskaisin.
”On, jos on kyse mun maineestani. Mä en halua, että sä liikut tuollaisen nössön seurassa”, Jimi sanoi. Tuijotin suu auki veljeäni. Kuinka se kehtasi?
”Että sä olet kusípäinen. Mä en oikeasti tajua, että miten me voidaan muka olla edes sukua! Painu takaisin sinne Helsinkiin, mä en oikeasti enää jaksa sua!” huusin Jimille, jonka ilme ei värähtänytkään. Kiukku tykytti aivoissani lähtiessäni astelemaan takaisin Mikaelin luokse. Jimi ilmaantui kohta noukkimaan Nikon, johon Oona ja Sofia yrittivät huonolla menestyksellä tehdä tuttavuutta.
”Siinä ne menee pumppaamaan päänsä täyteen kaikenmaailman paskamömmöjä”, sanoin katkerasti Jimin ja Nikon loittonevia selkiä tuijottaen. Mikaelin sormi sipaisi poskeani.
”Ikävä sanoa, mutta sä et voi sille mitään. Jos Jimi ei itse tahdo vaikuttaa noihin asioihin, niin et pysty säkään”, Mikael sanoi hiljaa.
Vaikka mä tiesin sen olevan enemmän kuin oikeassa, mua ärsytti silti. Puolet musta toivoi Jimin vetävän yliannostuksen ja kuolevan pois elämääni kiusaamasta, kun taas puolet musta olisi halunnut juosta sen perään ja repiä kaikki napit ja sätkät pois sen käsistä, halata sitä ja olla sen tukena. Suhteeni Jimiin oli monimutkainen. Tiivis, mutta monimutkainen. Sitä se oli aina ollutkin. Jimi oli veljeni, mä rakastin ja vihasin sitä – aivan kuten sitä faktaa, että se oli mun veli. Vihasin Jimiä kohtaan tuntemaani rakkautta, mutta vihasin myös sitä vihaa, joka sai mut toivomaan oman veljeni kuolemaa. Syvällä sisälläni mua sattui ajatella, etten enää pystyisi auttamaan Jimiä. Tiesin sen jo vajonneen ihan liian syvälle siihen paskakuiluun.

6.luku

Mikaelin huulet leikittelivät omillani, ja pojan kädet tuntuivat liikuskelevan pitkin vartaloani. Omaksi yllätyksekseni annoin kaiken sen tapahtua, en työntänyt poikaa pois, vaan lähdin leikkiin mukaan. Päässäni tuntui outo, mulle uusi tunne, eikä se ollut humalatila. Olisin voinut tarttua Mikaelia kädestä ja raahata tämän jonnekin yläkerran makuuhuoneista. Niin olisi hyvinkin voinut käydä, ellei vaimea yskäisy olisi keskeyttänyt kuhertelutuokiotamme.
”Anteeksi häiriö, mutta sua Jessi kaivataan tuolla yläkerrassa”, Niko sanoi nyökäten kohti portaita.
”Miksi?” kysyin ja yritin siistiä hapsottavia hiuksiani normaaliin järjestykseen. Niko kohotti kulmiaan, ja tajusin sen tarkoittavan sitä mitä pelkäsinkin, Jimiä.
”Odotatko hetken?” huokaisin Mikaelille. Jimi ja sen törttöilyt alkoivat tosiaan ottaa mua kaaliin ja pahasti. Se jätkä ajaisi mut alta aikayksikön hourulaan pelkällä olemassaolollaan.
”Mä taidan kyllä lähteä jo himaan päin, ellet sä tarvitse mua?” Mikael sanoi.
”Mene vain, mä kyllä hoidan Jessin”, Niko totesi, ja tarkensi Mikaelin oudoksuvan katseen huomatessaan: ”Siis autan sitä huolehtimaan Jimistä.”

Hämmästyin nähdessäni Terhin ylätasanteella. Tyttö kävi kanssamme samaa koulua, mutta kuului enemmänkin samaan kategoriaan Jimin ja Nikon kanssa; muijaa ei juurikaan tunneilla näkynyt.
En kuitenkaan jaksanut sillä hetkellä alkaa pohtimaan Terhin, Jimin ja Nikon yhteyksiä, sillä huoli veljestäni kasvoi kokoajan. Niko oli kertonut Jimin viipyneen kylpyhuoneessa jo pitkään, ja mua tosissaan alkoi pelottaa, että jätkä tekisi jotakin peruuttamattoman typerää. Jimi ei ollut kuulemma suostunut avaamaan ovea eikä myöskään sanonut muuta kuin että tahtoi mut paikalle.
”Se ei puhu mulle mitään”, Terhi sanoi, ja olin erottavinani tytön äänestä hätää. Ihmettelin asiaa hieman, sillä Terhi ei tunnetusti ollut kiinnostunut muista kuin itsestään.
”Jimi?” huusin oven läpi ja taoin puista pintaa nyrkeilläni. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. ”Jimi, mitä sä teet siellä?”
”Onks Jessi jo tullut sinne?” Jimin ääni kuului oven takaa.
”Mä olen täällä”, sanoin hiljempaa kuin äsken. Sydämeni oli alkanut hakata kovempaan tahtiin.
”Jimi, tule ulos sieltä, kiltti”, sanoin, kun jätkä ei vastannut mitään.
”Se on tosi sekaisin”, Niko sanoi hieman katuvasti. Vedin syvään henkeä, tilanne alkoi pikkuhiljaa valottua mulle. Riidastamme suuttunut Jimi oli varmaankin vetänyt ärtymykseensä Nikonkin osuuksia, joten nyt Jimi sitten oli ihan pihalla, kun taas Niko melko järjissään.
”Jimi, mä olen tosi pahoillani siitä kränästä”, sanoin epätoivoisena. ”Tule ulos, kiltti.”
”Sä sanoit, että sä vihaat mua”, Jimi huusi oven takaa. ”Kaikki vihaavat mua, kyllä mä sen tiedän. Mä olen pelkkä paska ja epäonnistunut kusípää, mä tiedän! Susta sen sijaan välitetään, sä olet se meidän onnistunut puolisko – ”
”Lopeta, älä puhu noin!” parahdin. Silmiäni poltteli, ja mä todella pelkäsin Jimin puolesta. Jos se oli selvänäkin elämänsä hukannut sekopää, niin mä en tahtonut edes kuvitella sitä jätkää ja sen tyhmyyksiä aineissa. Vaikka olihan niitäkin jo nähty.
”Jimi, avaa se ovi, ole kiltti! Mä olen pahoillani, että mä huusin sulle, mä vain olin niin ärtynyt… Anteeksi, en mä tarkoittanut”, huusin epätoivoisena.
”Vítut sä tota tarkoitat, te kaikki víttu vihaatte mua, kyllä mä tiedän”, Jimin katkera ääni kuului oven takaa. ”Painu säkin sen vítun Mikaelisi luokse!”
”Voi helvettí sun kanssasi!” mä huusin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, mua pelotti Jimin puolesta, mutta samalla tuo sen dramatisointi otti mua päähän niin helvetísti. Se oli pilannut hyvin alkaneen iltani – taas vaihteeksi.

”Jessi!” Niko huudahti, kun mä käännyin kyyneleitäni pyyhkien pois ja marssin kohti pimeää makuuhuonetta. Víttu, tehkööt Jimi mitä tahtoi, mä en enää jaksanut huolehtia siitä, mä en vain pystynyt. Jos se ei keksinyt muuta ratkaisua kuin viiltää ranteensa partaterällä auki ja vuotaa kuiviin, niin mä en voinut asialle mitään. En mä voinut Jimin puolesta elää, en, vaikka mä kuinka olin yrittänytkin. Víttu sitä jätkää ei pelastaisi enää mikään.
Lysähdin valtavalle parivuoteelle istumaan. Itku tärisytti hartioitani, mä vihasin Jimiä aivan silmittömästi, mutta samalla kuitenkin rakastin sitä ihan liikaa – olihan se sentään veljeni.
Raolleen jäänyt ovi liukui hitaasti auki, ja näin pitkän pojan silhuetin piirtyvän käytävästä kajastavaa valoa vasten. Yritin pyyhkiä kyyneleitäni Nikon astellessa lähemmäs.
”Mä olen tosi pahoillani Jimin puolesta”, poika sanoi ja istahti viereeni sängylle. Mitä sekin luuli mistään tietävänsä, itsehän se oli aivan yhtä paska. Tartuin kuitenkin jätkän ojentamaan paperinenäliinaan ja yritin kuivata silmiäni.
”Jimi tekee mun elämästäni helvettíä”, sanoin lopulta. Kun Jimi oli asunut faijan luona, oli elämässäni ollut vain ja ainoastaan hevoset sekä koulu. Ei poikia, ei viinaa, eikä mitään muutakaan. Toki mä olin silloin tällöin miettinyt, mitä veljelleni kuului, mutta koska olin kuitenkin hyvin tietoinen sen sekoiluista, olin yrittänyt olla pohtimatta koko asiaa.
Kun faija sitten lopulta oli joutunut lähettämään Jimin takaisin kotiin, olin mä ollut iloinen. Uskoin, että vanha ja tuttu ympäristömme palauttaisi Jimin normaaliksi, että se pystyisi jättämään kaikki sekoilunsa taakseen. Unelma perheestä särkyi kuitenkin pian, sillä Jimissä ei ollut enää jäljellä mitään entistä. Se oli kuin eri jätkä: ihanasta veljestäni oli tullut ilkeyden ja onnettomuuden ruumiillistuma – ja kyllähän mä syynkin tiesin, kaikki tiesivät.
”Mutta sä olet ainoa ihminen, jota Jimi oikeasti kuuntelee”, Niko sanoi lopulta. Vilkaisin sitä itkuisilla silmilläni. Ei Niko oikeastaan niin epämiellyttävä ollutkaan. Aloin pikku hiljaa ymmärtää, mitä muut tytöt siinä saattoivat nähdä: jätkällä kuitenkin tuntui loppujen lopuksi olevan enemmän järkeä päässä kuin veljelläni. Nikon ymmärtäväinen katse sai lähes hysteerisen olotilani rauhoittumaan, ja kun poika vielä tarttui mua rohkaisevasti kädestä, tunsin mä olevani valmis puhumaan Jimin pois lukkojen takaa.
”Voi víttu, saatánan runkkari-homo, pois mun siskon kimpusta”, kuului samassa ääni ovelta. Kohotin katseeni ja tajusin Jimin ilmaantuneen ovelle. Niko irrotti äkisti otteensa kädestäni ja tuijotti Jimiä ilmeettömänä.
”Sä et sekaannu mun siskoon”, Jimi jatkoi. Katsoin veljeäni toivottomana, se oli tosissaankin sekaisin.
”Jimi, tässä on Niko, ei Mikael”, sanoin kuin pienelle lapselle nousten ylös sängyltä.
”Víttu, Niko on paska jätkä”, Jimi sanoi ottaen tukea ovenkarmista. Astelin veljeni luokse tarttuen sitä käsivarresta. Nikon kasvot olivat yhä ilmeettömät, ja se väisti, kun mä talutin Jimin sängylle.
”Nukut siinä nyt hetken, mä en lähde raahaamaan sua himaan tuossa kunnossa”, sanoin jätkälle, joka pienen vastanurinan jälkeen simahti niille sijoilleen.
”Mun pitää vahtia sitä, jos se vaikka saa jonkun kohtauksen”, totesin katsoessani Jimin kalpeita kasvoja. Niko nyökkäsi ja tuli viereeni seisomaan.
”Mä voin valvoa sun kanssa.”
Hymyilin pojalle kiitollisena. Istahdin Jimin viereen ja silitin tämän poskea, nukkuessaan se näytti niin viattomalta. Pieneltä ja harmittomalta, aivan niin kuin se oli vielä kaksi vuotta sitten ollut.

7. luku

”Missä sä olet ollut koko yön?” mutsi kiiruhti mua vastaan eteiseen Kerttua käsipuolesta roikottaen. Katsoin sitä hämmästyneenä, olinhan mä nyt ennenkin kavereillani yöpynyt.
”Lindalla”, vastasin kuitenkin riisuessani takkia yltäni.
”Olisit voinut ilmoittaa”, mutsi tokaisi hermostuneena.
”En mä enää niin myöhään viitsinyt. Mitä sä nyt tästä pulttia otat, mähän olen ihan kunnossa”, tokaisin. Mutsi pudisteli vain päätään paheksuvasti eikä näkynyt huomaavan, että Kerttu taiteili tuhojaan eteisen valkeaan seinään lattialta löytyneellä väriliidulla.
”Muista sitten ensi kerralla ilmoittaa. Tulit kuitenkin sopivasti syömään”, äiti huokaisi lopulta, ja nosti vastustelevan pikkutytön syliinsä. Katsoin naista hämmästyneenä, siinäkö muka kaikki? Ei sanaakaan Jimistä, jonka olin vielä jättänyt Lindalle nukkumaan?
”Mikset sä kysy Jimistä mitään?” halusin tietää, mutta äiti väisti kysymyksen niskojaan nakkelemalla. Se lähti kantamaan Kerttua kohti keittiötä, ja mä seurasin tiiviisti perässä.
”Eikö Jimi kiinnosta sua yhtään?”
”Tietenkin kiinnostaa. No, missä Jimi on?” mutsi tokaisi asetellessaan rimpuilevaa Kerttua syöttötuoliin. Näin kuitenkin äitini ilmeestä, ettei se kuunnellut. Kyllä mä tajusin. Vaikka olisin selittänyt Jimin istuvan tällä hetkellä putkassa, olisi mutsi vain huokaissut syvään ja jatkanut askareitaan. Se ei vain enää jaksanut välittää.
”Miksi sä kyttäät mun menojani niin tiiviisti, mutta Jimi saa liidellä niin kuin sitä itseään huvittaa?” kysyin äkkiä. Äiti hätkähti, ja broileri, jota se oli työntämässä mikroon, meinasi tipahtaa sen kädestä. Lopulta se tunki äkäisesti yhä paperipussissa lojuvan linnun mikroon ja väänsi lämmitysaikaa riuskasti ainakin puoli tuntia liikaa.
”Kyllähän sä nyt tajuat, että te kaksi olette kuin yö ja päivä”, se viimein ärähti.
”Miten niin? Me ollaan tasan saman ikäisiä. Ja kyllähän säkin tajuat, että jos meistä jompikumpi on fiksumpi, niin se ei ainakaan ole Jimi! Ei ole reilua, että sillä on sellaisia vapauksia, joita mulla ei ole”, latelin äkäisenä. Jimi ehkä käyttäytyi kuin viritetty aikapommi, mutta eihän siitä nyt sillä tavoin tarvinnut puhua!
”Jimillä ei ole minkäänlaisia erityisvapauksia”, mutsin ääni oli kiukkuinen.
”Miksi sillä sitten ei ole minkäänlaisia kotiintuloaikoja – kun taas mulla on?” huusin vihaisena.
”Mitäs täällä taas mekastetaan? Joko se ruoka on kohta valmista?” Veikko ilmestyi huoneeseen sanomalehti kädessään roikkuen. Mutsi kääntyi hellan puoleen ja alkoi hämmentää kattilassa kiehuvaa riisiä. Se oli puristanut suunsa tiukaksi viivaksi, selvästikin aihe oli äidin puolelta loppuun käsitelty.
”Minkä takia Jimi saa mennä ja tulla niin kuin sitä huvittaa, mutta mulle pidetään kuria kuin jollekin kaksitoistavuotiaalle?” kysyin Veikolta yhteen puristettujen hampaideni välistä, joskaan en yhtä äkeällä äänensävyllä.
”Sano vain, jos keksit konstin, jolla sen pojan saisi ruotuun. Kuuntelisin kyllä mielelläni ehdotuksia”, äijä tuhahti ja pörrötti tuolissa istuvan Kertun vaaleita hiuksia. ”Ei se sitä paitsi ole tyttöjen asia juosta pitkin katuja yöaikaan.”
”Ai, siitäkö se johtuu? Että kun mä olen tyttö, niin mun pitää vain istua kotoan, kun taas Jimi saa rellestää miten tahtoo?” puuskahdin. Veikko katsahti mua kyllästyneenä, ja mutsin ilme oli selvästikin varoittava.
”Ei Veikko tietenkään sitä tarkoittanut. Me ei vain tahdota, että susta tulee samanlainen kuin Jimistä”, mutsi sanoi napakasti. Katsoin sitä äimistyneenä, kuinka se saattoi edes puhua tuollaista? Aivan kuin mulla nyt ei olisi ollut omia aivoja; mä en todellakaan sekaantuisi mihinkään Jimin puuhiin vaikka kuinka maksettaisiin!
”Mikä pérkele täällä haisee?” Veikko kysyi äkkiä ilmaa nuuhkien. Mutsi parahti jotakin ääneen, ja syöksyi mikron luokse, jonka sisällä pyöri broileri liekehtivässä paperipussissa.
”Voi jumalauta, etkö sä ämmä osaa edes yhtä kanaa kypsentää?” Veikko karjaisi asian huomatessaan. Vetäisin syvään henkeä ja liukenin paikalta. Mua ei huvittanut jäädä kuuntelemaan taas yhtä uutta perheriitaa – niitäkin oli taas lähiaikoina alkanut olla vielä entistäkin enemmän.

Päivät kuluivat ja ilmapiiri kotona vain kiristyi kiristymistään. Tajusin tilanteen lähenevän kovaa vauhtia sitä pistettä, josta Jimi oli kaksi vuotta sitten ponkaissut Helsinkiin faijan luokse. Alun perin olimme molemmat lähteneet vain moikkaamaan isukkia, mutta kaupungin sykettä maistettuaan ei Jimi enää tahtonut palata takaisin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä niillä menivät Veikon kanssa sukset pahasti ristiin jo silloin.
Jimi oli sitten asustellut pari vuotta faijan luona, mutta joutunut kuitenkin palaamaan takaisin, kun isältä oli mennyt kämppä alta. Niin, mitäpä sitä kiertelemään, faija oli alkoholisti ja sellaisena se myös pysyi. Oli se Jimin nippa nappa safkoissa ja vaatteissa pitänyt, mutta rästiin jääneiden vuokrien vuoksi alta lähteneen kämpän jälkeen oli sossu lähettänyt Jimin takaisin luoksemme. En ollut kuullut isästäni mitään kuukausiin, mutta taisi se päiväraha huveta viinaan sekä lenkkimakkaraan, ja kaipa äijä itse punkkasi jonkun samanhenkisen kaverinsa luona.
Vaikka olinkin iloinen, että Jimi oli joutunut lähtemään pois faijan epävalvovan silmän alta, ymmärsin mä kuitenkin, että kaikki suuremmat ongelmat olivat alkaneet heti, kun Jimi oli paukahtanut takaisin kuvioihin. Silti suurin osa sympatioistani oli yhä veljeni puolella: tuskinpa se itse oli tuollaiseksi halunnut. Se oli vain surkeiden sattumusten sarja: kapinahenkinen poika, lepsu äiti sekä faija, joka ei välittänyt.
Oli Jimin syytä taikka ei, otti se kuitenkin kaikkia hermoon jatkuvasti. Ei siis ollut todellakaan yllätys, että Veikko lopulta ilmoitti, että pääsiäisenä mentäisiin tapaamaan sen vanhempia. Tietenkin Jimi nosti asiasta haloon, hänhän ei minnekään lähtisi, ei ainakaan Veikon sukulaisia tapaamaan. Lopulta sovittiin, että jäisimme Jimin kanssa kahden, vaikka pelkkä ajatuskin tuntui ajavan mutsin sydänkohtauksen partaalle. Kuitenkin se tajusi, että mulla oli Jimiin enemmän sanavaltaa kuin sillä itsellään ikinä. Niinpä mä aloin odottamaan viikon päässä häämöttävää pääsiäistä: kerrankin himaan laskeutuisi rauha, ja mä saattaisin talleilla sydämeni kyllyydestä.

”Mitä sä mietit?” taakseni hiipinyt Mikael tiedusteli. Pudotin pienen kamojenpesusienen säikähdyksissäni lattialle ja kumarruin nostamaan sitä kasvoillani hymy, joka kuitenkin katosi pian.
”Jimiä”, vastasin lopulta. ”Ilman sitä elämä olisi paljon helpompaa.”
”No, eiköhän sekin pian rauhoitu”, Mikael totesi hymyillen ja sipaisi sormellaan poskeani. Pieni hymynkare kohosi huulilleni, mutta kuoli kuitenkin melkein heti.
”Mä en vaan enää jaksa oikein uskoa ihmeisiin”, sanoin hiljaa. Asian myöntäminen harmitti mua, sillä olin niin kauan uskonut Jimin parantavan tapansa. Mutta jopa mä aloin pikkuhiljaa tajuta, ettei niin tulisikaan käymään.
Mikael katsoi pesutelineessä roikkuvia suitsia mietteliäänä, se ei tainnut oikein osata sanoa mitään. Tartuin huokaisten kiinni mustasta turparemmistä ja liu’utin saippuoitua sientä pitkin sileää, nahkaista pintaa.
”Jimi ajaa meidät kaikki hulluuden partaalle, vaikkei se käykään himassa kuin nukkumassa”, sanoin hetken päästä.
”Ai? Missä se sitten muuten luuhaa?” Mikael kysyi hämmästyneenä. Kohautin harteitani. En ollut juurikaan keskustellut Jimin kanssa sitten niiden Lindan viimeviikkoisten bileiden. Ei sillä, että me sitten oltaisiin edes hirveästi nähty. Jimi oli koitutunut juuri parahiksi mikron puhdistuksen aikoihin, ja pinna kireällä Veikko oli erehtynyt purkamaan kiukkuaan Jimiin. Jätkä oli ottanut huudoista nokkiinsa ja lähtenyt ovet paukkuen, ja seuraavan kerran mä näin sen vasta aamulla.
”Varmaankin Nikolla… tai sitten Terhillä”, sylkäisin tytön nimen suustani kuin pahanmakuisen karkin. Terhin huolestuneet sanat Jimistä olivat vaivanneet mieltäni perjantai-illasta saakka, mutten ollut maininnut niistä vielä kellekään.
”Terhillä?” Mikaelkin näytti äimistyneeltä. Nyökkäsin harmistuneena. Aloin olla jo melko varma, että niillä kahdella oli jotakin säpinää meneillään.
”Ehkä kuitenkin sinänsä ihan hyvä”, tuumasin lopulta. ”Saanpahan ainakin olla sitten lomalla rauhassa, kun Jimi meuhkaa pitkin kyliä.”
Mikael naurahti, mutta selvästi sitäkin oli alkanut mietityttää epäilykseni Terhistä. Tosiasia kuitenkin oli, ettei kukaan täysijärkinen tahtonut veljensä tai kenenkään muunkaan läheisensä olevan missään tekemisissä Terhi Nuutisen kanssa. Siinä muijassa oli liikaa mätää jopa Jimille.

8. luku

”Tehdään tänään jotakin kivaa”, Oona hihkaisi takana soivien kirkonkellojen ylitse. Lämmin, huhtikuinen aurinko paistoi puidenlatvojen lomasta, ja lumi suli kohisten. Aina yhtä pitkäveteinen pääsiäiskirkko oli viimein päättynyt papin aameneen ja siihen enkeliveisuun, jonka oikeata nimeä mä en koskaan onnistunut muistamaan. Kuitenkin siihen, jossa se vieritti sen kiven pois Jeesuksen haudalta.
”Äh, mä olen menossa tallille”, totesin ja vilkaisin silmiäni siristäen kirkkaansinisellä taivaalla lenteleviä lintuja.
”Höh, sä olet ihan kuiva”, Oona tuhahti kevyesti. ”Entä sen jälkeen?”
”Sen jälkeen mä menen kotiin, otan lämpimän suihkun, nautin hetken riidattomasta himasta ja painun pehkuihin”, ilmoitin Oonalle, jota hymyilytti. Mutsi, Veikko sekä ipanat olivat aamulla sulloutuneet punaiseen Nissanin ruosteromuun ja lähteneet köröttelemään kohti itää. Pidennetty viikonloppu ilman niitä, taivaallista… Jimin suunnitelmista en tiennyt, mutta eipä sitä muutenkaan kotona näkynyt, eli väliäkö sillä.
”Auts”, karkasi huuliltani, kun joku tökkäsi mua toverillisesti kylkeen kyynärpäällään. Tajusin hiipparin olevan Niko, mitä mä hieman hämmästelin. Niko ei juurikaan liikkunut seurassani julkisilla paikoilla, mutta käyttäytyi kuitenkin aina tavatessamme mitä eriskummallisimmin. Nytkin se virnisti ja iski silmää, mikä sai vieressäni tallustavan Oonan säpsähtämään.
”Pappi paasasi pömpelistään penkillä pyörijät puolikuolleiksi”, Niko huokaisi sytyttäessään savukettaan. ”Kirkot alkavat käydä vuosi vuodelta ahdistavammiksi.”
”Niin, jätkä istuu siellä ihan nikotiinitärinöissä”, tuhahdin. ”Kai sulla oli laastarit ja purkat mukana?”
”Unohdin”, poika virnisti, mutta hymy tämän kasvoilta kuitenkin kuoli, kun auringossa kultaisina loistavat kiharat saavuttivat meidät.
”Víttu, te hiihdätte kovaa”, Mikael sanoi ja vilkaisi seurueeseemme eksynyttä Nikoa hieman oudosti.
”No, mä tästä lähdenkin. Nähdään, Jessi, sitten illalla”, Niko lisäsi ja iski taas silmää. Niine hyvineen se kääntyi tienristeyksestä ja lähti astelemaan kohti kotiansa.
”Mitä toi oli?” Oona ja Mikael kysyivät kuin yhdestä suusta, ja molempien kasvoille oli levinnyt hämmästynyt, ehkä myös lievästi ärtynyt katse. Tunsin punan kohoavan poskilleni, en tosiaankaan tiennyt.
”No, hei, se on Niko”, pihahdin. ”Mä en tosiaankaan tiedä, mitä se oikein kelailee.”
”Niko on pississä Jessiin”, Oona hymyili, mutta tämän ilme oli lähempänä ivaa kuin ystävällisyyttä. Niinpä niin, Oona oli mustasukkainen. Mistä? Tyhjästä. Niinpä siis kielsin asian oitis, mutta tiesin punan poskillani vain syvenevän. Voi kiesus, mikä mua oikein vaivasi? Ei yksi paska Niko Anttila voinut mua saada näin sekaisin!
Mikael päätti ottaa eri linjan kuin Oona, ja naureskeli asialle kuin hyvällekin vitsille. Silti, kun se kietoi käsivartensa ympärilleni, tunsin mä pojan otteen olevan jäykempi kuin yleensä. Sillä hetkellä mä tajusin, että mua tultaisiin lähiaikoina tarkkailemaan, etenkin Nikon lähettyvillä.

Kello läheni jo puolta yhdeksää, kun mä viimein astelin kotiinpäin väsyneenä mutta hyvillä mielin. Olin värjötellyt tunnin kentänlaidalla katsellen, kuinka Mikael tuurasi äitiään pitäen tuntia parille ponitytölle. Lopulta olimme hakeneet hevosemme tarhasta ja lähteneet maastoilemaan pariksi tunniksi – se lenkki kohosi kirkkaasti parhaiden ratsastuskokemusteni top kolmoseen.
Yllätyksekseni huomasin valojen palavan kotona, Jimi ei ollutkaan vielä sännännyt yöhön. Astelin hiekkaista pihatietä verkkaista tahtia. Päivällä sulanut lumi oli jäätynyt yöhallan vuoksi osittain, mutta kevään tulo oli kuitenkin selvästi edennyt. Kaivelin avaimia taskustani, ja hienoisesti narahtaen ulko-ovi aukesi. Potkin kenkäni eteiseen ja lähdin takkiani riisuen astelemaan kohti huonettani.
”Ai, katsos, tulitkin juuri sopivasti”, Jimi huikkasi keittiöstä. Vilkaisin jätkän suuntaan hämmästyneenä – ja olin saada kohtauksen.
”Mitä helvettíä te kuvittelette tekevänne?” puuskahdin rynnätessäni keittiön ovelle. Jimi ja Niko istuivat keittiönpöydän ääressä edessään kasa korkkaamattomia kaljapulloja sekä puolen litran kossu.
”Juhlitaan”, Niko totesi väläyttäen mulle iloisen hymyn. ”Miniloma alkoi.”
”Meillä? Jimi, mutsi tappaa sut – Veikosta puhumattakaan”, sanoin raivoissani. ”Ei kai tänne ole tulossa muita?”
”Pari tyyppiä”, Jimi virnisti, ja Nikonkaan pokka ei pitänyt. Tuijotin niitä raivonsekaisin tuntein: mun piti saada levätä tänään!
”Painukaa víttuun täältä, mä en jaksa katsoa mitään dokaamista tänään, on tää munkin hima!”
”Älä nyt, Jessi, kyllä tästä sullekin riittää”, Jimi ojensi korkattua Karhua virnistellen mua kohden. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin ympäri. Marssin määrätietoisin askelin kohti huonettani ja pamautin oven äänekkäästi kiinni perässäni. Heittäydyin sängylleni makaamaan, mua kiukutti aivan pérkeleesti. Mieleni teki soittaa mutsille ja käräyttää Jimi, mutta eipä se mitään olisi auttanut. Jos mutsi tiesin Jimin pelaavan laittomien aineiden kanssa, niin mitäpä se olisi parista kaljasta sanonut? Luultavasti nauranut mulle ääneen siihen saakka kun olisin kertonut niiden rellestävän meillä kotona. Siinä vaiheessa Veikko olisi luultavasti puuttunut peliin ja soittanut kytät paikalle; silloin olisi niin Jimin kuin Nikonkin tulevaisuus tuhoon tuomittu. Tai no, eipä niillä juurikaan mitään tulevaisuutta nytkään tuntunut olevan, Jimillä ainakaan. En mä silti voisi tehdä sille sitä – ikävä kyllä Jimikin tiesi sen vallan mainiosti, eikä epäillyt käyttää asiaa hyväkseen.

”No, niin, asennetta”, Jimi huudahti ja taputti käsiään, kun mä lopulta astelin keittiöön suihkun, puhtaiden vaatteiden sekä pikaisen meikin jälkeen. Porukka pöydän ääressä oli lisääntynyt, ja olohuoneestakin kuului puheensorinaa.
”Mä en silti hyväksy tätä”, murahdin tarttuessani ojennettuun kaljapulloon. Terhi, joka istui mielestäni epäilyttävän lähellä Jimiä, mittaili mua mustalla katseellaan arvioivasti. Tytöllä oli pitkät, platinanvaaleiksi värjätyt hiukset sekä todella harmaat silmät, jotka oli meikattu vahvalla mustalla. Terhi oli nätti, se vain yritti muuttaa kauneuttaan meikeillä kovuudeksi. Mutta kun se katsoi Jimiä pieni hymy punatuilla huulillaan, väistyi synkkyys hetkeksi tytön kasvoilta saaden tämän näyttämään kauniilta.
”Tule, Jessi, mennään käymään tuolla”, Niko nyökkäsi päällään kohti eteistä. Nousin ylös otsaani lievästi rypistäen, mutta seurasin poikaa kuitenkin eteiseen. Niko asteli suoraan takkinsa luokse ja alkoi kaivella taskujaan. Lopulta se sai käteensä tupakka-askin, ja seurasin poikaa ulos kuistille.
Jätkä sytytti savukkeensa tottuneella liikkeellä, ja tarjosi avattua askiaan suuntaani. Pudistin kuitenkin päätäni ja keskityin tuijottamaan pimeälle maantielle.
”Jimillä ja Terhillä on juttua”, totesin ennemminkin kuin kysyin. Niko kohautti harteitaan, mutta selvästi se tiesi saman kuin mäkin. En mä oikein tajunnut, mikä mua ajatuksessa Jimi ja Terhi niin paljon risoi. Enhän mä nyt veljestäni voinut mustasukkainen olla!
”Hei, piristys nyt vähäsen”, Niko hymyili mulle. Huokaisin syvään ja yritin olla miettimättä liikaa. Mutta Jimi vain poukkoili ajatuksissani, tein mä sitten mitä tahansa. Äkkiä tajusin Nikon kämmenen ojentavan mulle jotakin. Vilkaisin pojan tyyniä kasvoja, sitten taas tämän kämmenellä lepääviä pienen pieniä nappeja, ja taas pojan kasvoja.
”Älä nyt, ei ne pahaa tee. Et sä niihin kuole, mä haluan vain tuon mökötyksen pois kasvoiltasi”, Niko sanoi ennen kuin ehdin sanoa mitään. ”Eikä näistä mitään koukkua tule.”
”Mä – äh”, sanoin vaikeana. En tahtonut, olin vannonut, etten vajoaisi Jimin tasolle. En ikinä, en minkään enkä kenenkään tähden. Etenkään kenenkään…
”Jessi, hei. Luuletko sä, että mä tarjoaisin sulle jotakin, mikä voisi sua vahingoittaa?” Niko kysyi katsoen mua vakavana. Se näytti olevan niin tosissaan. Katsoin poikaa avuttomana. Niko kohotti kättään ja silitti poskeani. Mieleni huusi Mikaelin nimeä, mutten kuitenkaan saanut tönäistyä Nikon kättä pois kasvoiltani. Apua, mikä ihme mua oikein vaivasi?
Tajusin lopulta ojentavani vapisevan käteni, ja Niko painoi tabletit kämmeneeni. Suljin silmäni ja työnsin pillerit hitaasti suuhuni. Niko ojensi mulle kokislasiaan, ja hörppäsin kunnon huikan, mutta meinasin kuitenkin sylkäistä kaiken ulos heti saman tien. Nielin litkun kuitenkin urheasti, vaikkakin viinan katkera maku polttelikin kurkkuani. Kossukolaa, kiitti vain.
”Viinaa ja pillereitä?” katsoin Nikoa lievää hätää katseessani. Tämän kasvoilla kuitenkin loisti tyytyväinen hymy.
”Hyvä tyttö, niin sitä pitää. Mutta hei, ei kerrota Jimille, jooko?” Niko sanoi hymyillen. Nyökkäsin, ihan sama se mulle oli. Niko väläytti iloisen hymyn, ja kietaisi kätensä vyötäisilleni. En tehnyt elettäkään siirtääkseni sitä pois, vaan seurasin poikaa sisälle kuin tahdoton nukke, ja sellaiseksi mä oikeastaan oloni sillä hetkellä tunsinkin.

9. luku

Päässäni pyöri ihanasti, mutta samalla oloni kuitenkin oli mukavan rentoutunut. Tunne oli ihana, mutta kuitenkin samanaikaisesti aivan hirveä. Tiedostin selvästi, etten enää ollut itseni herra, päätäntävalta oli siirtynyt jonnekin aivan muualle. Yhtäkkiä jokin oli vain kohahtanut koko kehossani, ei ainoastaan päässä, ja sitä oli seurannut mieletön hyvänolon tunne. Kaikki oli yhtä sekamelskaa, mutta samalla mä kuitenkin tajusin erottavani muodot siitä miljoonien värien kirjosta. Musiikki jumputti kovana, se tuntui täyttävän joka soluni. Ekstaasi, rakkauden lääke, oli Niko sanonut ja hymyillyt mulle merkitsevästi. Nytkin mä erotin kaiken sen sekamelskan keskeltä vain ja ainoastaan Nikon kasvot, poika katsoi mua lempeästi hymyillen.
”Sä et ole ennen nappeja vetänytkään”, poika totesi. ”Jimi on suojellut sua tiukasti.”
Istuimme vieretysten olohuoneen sohvalla. Samalla tutulla sohvalla, jolla mulle oli pienenä luettu iltasatuja ja jolle mä olin monesti leikintäytteisen päivän jälkeen nukahtanut. Ajatus tuntui jotenkin likaiselta, siinä mä nyt istuin sillä samalla sohvalla täydessä tuubassa; mutta kuitenkin se oli samalla oudolla tavalla kiehtovaa – jännittävää.
”En mä mikään nisti ole”, huudahdin iloisesti, ja Niko käski mua nauraen pitämään pienempää ääntä.
”Ryypännyt sä olet”, jätkä jatkoi listaa. Nyökkäsin hymyillen, en mä nyt aivan noviisi ollut. Niko jatkoi arvuutteluaan vielä polttamisesta suuteluun, joista kumpaakin mä olin koittanut. Kun se viimein pääsi seksiin asti, olisin mä joutunut kieltäytymään, minkä jätkä taisi kyllä arvatakin. En kuitenkaan ehtinyt edes miettiä vastaustani, kun joku jo seisoi edessämme.
”Mitä helvettíä sä olet tehnyt?” kuului Jimin ääni. Niko totesi mun vain pitävän vähän hauskaa, ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, retuutti Jimi mua jo kädestä pitäen kohti mutsin makuuhuonetta. Veli tönäisi mut edellään sisälle pimeään huoneeseen ja sulki oven perässään. Huojuin hetken keskellä pimeää huonetta, kunnes tajusin istahtaa leveälle parisängylle.
”Mitä Niko on sulle antanut?” Jimin ääni oli tiukka. Katsoin veljeni vaaleansinisiä silmiä autuaana. Jimi tuijotti mua tiukasti takaisin, se ei selvästikään aikonut joustaa pätkääkään.
”Meillä on ihan samanlaiset silmät, tiesitkös?” hihitin, mutta Jimi käski mun tukkia turpani.
”Ja hiukset”, jatkoin kuitenkin pörröttäen eteeni kumartuneen Jimin tummanruskeita hiuksia. Jätkä ei jaksanut välittää eleestäni, vaan tuijotti tutkivasti kasvojani sekä katsettani.
”Se syötti sulle essoa, eikö?”
”Niko on kiva poika, älä nyt jaksa nurista”, sanoin huulet iloiseen hymyyn kääntyneinä. ”Viinaa me vain juotiin.”
”Joo, niin varmaan. Niko ei ole kiva poika, pysyt víttu erossa siitä”, Jimi sanoi vaativasti. Katsoin veljeäni hämmästyneenä, miksi se puhui Nikosta tuohon sävyyn? Sehän oli varsin rento jätkä. Jimi itse tässä kusípäinen oli.
”Miksi?” tahdoin tietää. ”Niko on aina ollut mulle mukava, paljon ajattelevaisempi kuin sä.”
”Koska Nikon kaltaiset jätkät on paskoja kaikki. Sä olet ihan liian erilainen kuin se, sä olet sille aivan liian hyvä. Tämä on nyt loppuun käsitelty aihe, pysyt kaukana siitä”, Jimi vaahtosi. Katsoin sitä tylsistyneenä ja huomautin, että yleensä se jaksoi haukkua Mikaelia paskaksi, olisi siis iloinen muutoksesta.
”Voi helvettí, unohda mitä mä siitä Mikaelista olen sanonut, se sentään on kunnollinen ihminen”, Jimi ärähti. ”Pysyt vain erossa Nikosta, niin mä olen iloinen. Jooko?”
”Sä et määrää mun elämää”, tuhahdin ja nousin ylös. Tiesin Jimin mulkoilevan selkääni äkeänä, mutta tottahan mä puhuin. Jimi teki mitä lystäsi, niinpä mäkin voisin tehdä mitä lystäsin. Saattoiko Jimi muka väittää toimivansa järkensä perusteella?
”Mä sitten varoitin!” Jimi huusi ovelta perääni, kun työnnyin takaisin kohti olohuonetta. Itse se katosi keittiöön, varmasti sen ah niin ihanan Terhinsä luokse. Mitä varaa Jimillä oli mulle vaahdota, Terhi sentään oli tunnetusti nainut lähes jokaista kylämme kahdeksantoista viiva kaksikymmentävuotiasta autonomistavaa jätkää, varsinaisia takapenkkisuhteita.

”Mitäs Jimi sanoi?” Niko kysyi istuutuessani takaisin sen viereen sohvalle. Poika laski selkänojalla levänneen kätensä rennosti harteilleni, ja mä vain hymyilin sille.
”Jotakin se valitti susta”, tuhahdin, ja Nikon kasvoilla häivähti jotakin, jonka se kuitenkin pian naamioi hämmästykseksi.
”Hei, mennäänkö vaikka sun huoneeseen, niin ei tule enempää huutoa”, jätkä lopulta ehdotti, ja suostuin hyvillä mielin. Jimi ei vain tajunnut mistään mitään, peuhatkoon Terhinsä kanssa sydämensä kyllyydestä, samat oikeudet oli mullakin.
”Sulla ei ole kuvaa siitä enkelipojasta”, Niko totesi vilkuiltuaan ympärilleen huoneessani. Jätkä istahti sänkyni laidalle ja taputti paikkaa vieressään. Jäin kuitenkin seisomaan hämmästyneenä keskelle huonetta.
”Siis kenestä?”
”Mikaelista”, Niko virnisti. ”Eikös se ollut jonkin enkeliäijän nimi?”
”Ai, joo”, naurahdin astellessani istumaan Nikon viereen. ”Ei me mitenkään vakituisesti yhdessä liikuta. Pyöritään vain samoissa kuvioissa tallilla, kun sen äiti omistaa mun tulevan hevoseni.”
”Ai, sulla on sellainenkin?” Nikon kulmat kohosivat. Aloin hymyillen selittää sille Casanovasta kaikkea mahdollista, kunnes poika lopulta naurahti, ettei tajunnut hevosista mitään.
”Mutta ei se mitään, musta on kiva kuunnella, kun sä puhut”, jätkä sanoi hymyillen. Katsoin sitä hieman hämmentyneenä. Nautitut aineet olivat pehmittäneet niin kuortani kuin aivojanikin, mutta silti se jokin Nikossa sai mut kerta toisensa jälkeen hämmästymään. Aloin tosiaankin tajuta, mikä kaikkia tuntui jätkässä viehättävän. Sitä vain oli niin vaikeata määritellä. Jo aiemmin määrittelemäni salaperäisyys oli ehkäpä tarkoin diagnoosi.
”On kai sulla vielä hyvä olo?” Niko kysyi huolehtivaisesti ujuttaessaan käsiään ympärilleni. Nyökkäsin hymyillen, pojan huomaavaisuus sai jonkin oudon tunteen lepattamaan sisälläni. Niko veti mua hitaasti lähemmäs itseään ja katsoi tiiviisti silmiäni. Saatoin vain hymyillä tyhmänä, pääni tuntui olevan täysin sekaisin. Olisin voinut kapsahtaa jätkän kaulaan ja suudella tätä, mutta Niko kuitenkin päätti hoitaa homman alta ja tehdä aloitteen. Ammattilaisen ottein se tarttui mua hellästi leuasta ja painoi huulensa omilleni. Päässäni kohisi viina, mömmöt sekä jokin outo, uusi ja jännit