|
Lähettäjä: Jackson
Päivämäärä: 18.5.09 20:16:13
Chase's POV
”Käyn kaupassa”, huikkaan Andrewille joka istuu sohvallani ja katselee televisiota. Minua naurattaa tämä tilanne. Periaatteessa en edes tunne tuota poikaa.
”Uskoisin, että et ole menossa vielä kotiin, joten voit olla täällä jos haluat.” Otan avaimet ja lompakon eteisen pöydältä ja tungen lompakon takataskuuni.
”Kunhan et hajota mitään.”
Ehdin kuulla myöntyvän vastauksen, ennen kuin painan oven kiinni.
En viitsi mennä hissillä, joten astelen rappuset kahdeksannesta kerroksesta aulaan. Viimeiset askeleet hyppään kaksi rappusta kerralla ja poistun ulos rakennuksesta. Aurinko ei paista vieläkään ja näyttää siltä, että voisi alkaa satamaan.
Avaan automaattilukituksen ja istun autooni läimäisten oven perässäni kiinni. Olen juuri käynnistämässä autoa, kun puhelimeni alkaa soimaan jossain. En muista ottaneeni sitä mukaan, joten minun on täytynyt jättää se yöllä autoon vahingossa. Etsin hetken ja löydän sen lopulta hanskalokerosta.
”Crenshaw”, vastaan. Pamautan lokeron kiinni ja väännän auton käytiin.
”Täällä on Tammy Rhymer.”
Toisesta päästä kuuluva ääni on tekoystävällinen naisääni. Mietin hetken, kuka se mahtaa olla, kunnes tajuan sukunimen. Käteni lipeää avaimelta ja auto sammuu. Räpsäytän pari kertaa silmiäni kummissani.
”Niin?” sanon epäilevällä äänellä.
”Sinä varmastikin tiedät, miksi soitan.”
”Öh...” nojaudun penkkiin. Avaimet heiluvat paikallaan ja niistä lähtee ärsyttävä kilinä.
”En tiedä, mitä sinun sairaassa mielessäsi liikkuu, mutta sinun täytyy palauttaa poikani heti paikalla!” hätkähdän yhtäkkistä huutoa ja vedän luurin kauemmas korvastani.
”Minä...” aloitan, mutta tulen välittömästi keskeytetyksi.
”Mitä? Tiedän, että hän on sinun kanssasi. Jos henkesi on sinulle kallis, sinä tuot hänet kotiin heti.”
”Rouva...”
”Älä rouvittele minua! Tuo hänet kotiin, tai soitan poliisit perääsi!” nainen huutaa hysteerisenä.
”Ja mistä sinä minua syyttäisit? Kidnappauksesta?” Alan suuttua. ”Minä en ole tehnyt mitään väärää. Jos olisin jättänyt hänet sinne pimeille syrjäkaduille kuljeskelemaan, hän ei välttämättä olisi hengissä enää.”
”Sinä varmaankin olit aivan tarkoituksella...” Puhelu pätkäisee. Saatan kuulla toisessa päässä kiivasta keskustelua, ja ääni muuttuu naisen äänestä matalaksi miehen ääneksi.
”Missä sinä asut? Tulen hakemaan hänet nyt.”
”Miksi kertoisin?” kallistan päätäni kulmat kurtussa.
”Siksi, että vaimollani on toinen kännykkä kädessään ja hän on valmis soittamaan poliisiasemalle ja kertomaan, että olet kidnapannut Andrewin ja pidät häntä vankinasi.”
Tuhahdan turhautuneen huvittuneena.
”Luulenpa, että asia ei ole aivan noin.” Avaan auton oven ja nousen ulos. ”Hetki pieni.”
Lähden harppomaan hissille, hissillä ylös ja takaisin asuntooni. Avaan oven.
”Andrew”, kutsun ovelta. En viitsi ottaa kenkiä pois ja mennä olohuoneeseen. Puhelimen toiseta päästä kuuluu supinaa. Andrew ilmestyy ovensuuhun. Ojennan puhelimen hänelle. Poika ottaa sen vastaan epäröiden ja katsoo sitä hetken kuin se voisi hyökätä kimppuun.
”Isäsi”, valaisen häntä. Vedän käteni puuskaan ja nojaan ovenkarmiin. Vaaleapäinen nostaa puhelimen korvalleen ja kääntyy nojaamaan seinään. Hän ei sano mitään, odottaa vain.
Hetken päästä puhelimesta kantautuu minunkin korviini saakka puhetta, joka ei kuulosta kovin ystävälliseltä. Myötätunnon puuska pyyhkäisee ylitseni katsoessani pojan reaktiota. Hän nielaisee ja kääntää katseensa maahan, kuuntelee vain, sanomatta mitään.
Näin kuluu varmaan pari minuuttia, kunnes hän nostaa katseensa.
”Hyvä on”, hän sanoo. Hänen äänensä on kylmä. Huomaan hänen yrittävän kuulostaa tunteettomalta, vaikka kasvoista näkee, millainen mylläkkä hänen päästä sisällä on. Minun tekee pahaa katsoa tuota. Se tuo mieleeni muistoja, joita en haluaisi muistaa. Käännän katseeni pois.
”En.” Sana tulee pojan hampaiden välistä, ja puhelu katkeaa. Nostan katseeni. Hän antaa puhelimen minulle, katsomatta silmiin ja suuntaa takaisin olohuoneeseen. Näin hänen silmiensä kostuneen. Puren huuliani ja jäistän hetken puhelimeeni, ennen kuin laitan sen taskuuni. Kävelen kengät jalassa olohuoneen ovelle. Andrew on istunut sohvalle, samalla tavalla kuin aikaisemminkin, eikä tunnu huomaavan minua.
”Käyn nyt siellä kaupassa”, sanon. Poika nyökkää. Uskoisin hänen haluavan olla omassa rauhassaan, joten poistun asunnosta takaisin autolleni ja lähden.
|