Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 13:31:59

Ensimmäinen täällä julkaisemani tarina. Jos on jotain homoja vastaan, niin suosittelen että et lue. Ikärajoista en vielä tiedä, mutta ei alussa nyt ainakaan mitään kummempaa ole. Rakentavaa ja kohteliasta palautetta kiitos. :) Jatkuu jos tahdotte.

-------------------------------------------------------

Kauniisti kaartuvilla huulilla reunustettu suu puhua pulputtaa jo toista tuntia putkeen. Kädet viuhtovat tiuhaan tahtiin puheen säestyksenä. Otsalle valahtaneet tummat hiussuortuvat heilahtelevat pään liikkeiden tahtiin. Pähkinänruskeista silmistä voi erottaa innostuksen ja opettamisen halun.
Parikymmentä oppilasta istuu pulpettiensa ääressä kuunnellen opettajan selostusta jostakin historian aiheesta. Tällä opettajalla on harvinainen kyky saada jokainen suustaan ulos lähtevä sana todellakin kuulostamaan kiinnostavalta.

Istun omalla paikallani luokan keskellä, nojaten käsivarteeni. Olen varmasti ainoa, jolla on keskittymisvaikeuksia. Ei siksi, että olisin ikävystynyt – ei suinkaan. Mietinpä tässä vain, että miksi opettajiksi yleensäkin palkataan noin... en keksi sanaa. Hurmaavia? Ihania? Hyvännäköisiä henkilöitä? Anti olla. Kuitenkin, keskittymisvaikeuteni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että luulen olevani totaalisen ihastunut. Säälittävää, eikö? Kusessa historianopettajaan. Hohhoijaa.

Tipahdan pilvilinnojeni päältä kovan maan kamaralle äkillisesti tuntiessani kyljessäni terävän tökkäisyn. Sihahdan saaden muutaman oppilaan kääntämään katseensa minuun syyttävästi. Vilkaisen heitä anteeksipyytävästi ja kohdistan silmäni unelmointini keskeyttäjään, vieressäni istuvaan parhaaseen ystävääni Yvonne Duvaan. Hän virnuilee ilkikurisesti ja vilkaisee vihjailevasti ensin minua ja sitten luokan edessä puhuvaa opettajaa. Irvistän kiharan, tumman hiuspehkon omistavalle tytölle ja käännän katseeni takaisin Mr. Crenshawiin. Miten Yvonne osaakin lukea minua noin, kuin avointa, suuritekstistä kirjaa? Hymähdän hiljaa.

xxx

Koulupäivän päätteeksi jäämme Yvonnen kanssa istuskelemaan koulun nurmelle ja odottamaan isoveljeäni, joka lupasi hakea meidät. Nyplään hajamielisesti ruohonkortta sormissani Yvonnen höpöttäessä tapansa mukaan kimeään ääneen siitä, kuinka hän ja Elizabeth olivat törmänneet kaupungilla johonkin hulluun mieheen, joka oli yrittänyt ostaa Elizabethin. Noh, pakko myöntää, ehkä vaalea ja hyväkroppainen Liz näyttääkin vähän... huorahtavalta. Ei pahalla, mutta en ole koskaan oikein pitänyt hänestä.
”Andrew, kuunteletko sinä minua ollenkaan?” Yvonne tivaa. En ole edes huomannut tämän lopettavan puhumistaan. Nostan katseeni kulmat koholla tyttöön.
”Joo, kuuntelen”, vastaan suurpiirteisesti. ”En oikeastaan”, lopulta kuitenkin totean ja huokaisen. Suoristan jalkani ja heittäydyn selälleni nurmikolle. Yvonne tekee saman vieressäni.
”Painaako sinua jokin? Vai johtuuko tämä siitä opettajasta?” Yvonne kysyy. Pyöräyttäessäni silmiäni hymy piirtyy tämän huulille.
”Andrew, tiedäthän, että se ei tule kuuloonkaan.”
”Tiedän, tiedän.”
”Etkä tiedä. Sinä suunnittelet jotain.”
”No enhän!” käännän katseeni hymyillen ystävääni joka nauraa aurinkoisesti. Kuulen auton hurinaa läheltä, nousen ylös ja näen isoveljeni harmaan BMW:n pysäköivän vähän matkan päähän.
”Mennään”, sanon ja pudistelen vaatteistani ruohot pois. Nappaan laukkuni ja lähden Yvonnen seuraamana kohti autoa.

Kotona vaihdan koulupuvun siistit housut ja kauluspaidan kravatteineen tavallisiin farkkuihin ja t-paitaan. Yvonne kävi välissä myös kotonaan, joka sijaitsee aivan taloamme vastapäätä, mutta tuli sitten meille. Meidän on tarkoituksena lähteä käymään kaupungilla. Veljeni Jason on luvannut kuskata meidät sinne samalla, kun hän lähtee kotiinsa. Hän on vähän yli parinkymmenen ja asuu tyttöystävänsä kanssa omassa talossaan, ja on nyt vain vierailemassa. Takaisin saisimme kävellä tai pummia joltakulta muulta kyydin.
”Voidaanko mennä ensin Melcandesille? Tarvitsisin jonkun uuden paidan”, Yvonne ehdottaa vetäessäni tennareitani jalkaan eteisessämme. Jason on hyvästelemässä äitiä keittiössä ja Yvonne odottaa valmiina ovella.
”Joo, mennään vaan”, vastaan. ”Käydään sitten vaikka jossain kahvilassa. En oikeastaan tarvitse mitään erityistä.”
”Valmista?” Jason kysyy selkäni takaa. Olemme veljeni kanssa melkein saman näköisiä, mutta Jasonin hiukset ovat tummemmat. Minulla on aivan vaaleat. Kasvonpiirteemme ovat todella samantyyppiset ja meillä on samansävyiset vihreät silmät.
”Jep”, vastaan. ”Nähdään, äiti”, huudan äidille keittiöön.
”Näkemiin, mss. Rhymer”, Yvonnekin hyvästelee, ennen kuin poistumme talosta taas Jasonin autolle.

xxx

Parin tunnin shoppailun jälkeen olen lopen kyllästynyt. Yvonnella meni tuntikausia valitessa sitä tarvitsemaansa paitaa, ja sen lisäksi hän osti kahdet housut ja pakotti minutkin ostamaan yhden hupparin. Suuntaamme kohti pientä ja rauhallista kuppilaa, jossa olemme ennenkin viettäneet aikaa. Astumme ovesta sisään kilahduksen saattelemana.
”Mitä otat? Voin tilata”, kysyn Yvonnelta joka taistelee kantamustensa kanssa.
”Öö... Cola ja sellainen kermaleivos, jonka otin viime kerralla, jos niitä on.”
Suuntaan tiskille, otan kylmiöstä colan ja itselleni appelsiinituoremehun sekä Yvonnen kermaleivoksen. Maksan ne ja vien ne tarjottimella ikkunan viereen nurkkapöytään, jonka Yvonne on valinnut. Tyttö on ahtautunut istumaan ostostensa viereen ja huokaisten pyyhkäisee otsaansa. Hän näyttää huvittavan väsähtäneeltä. Istun Yvonnea vastapäätä ja kaadan itselleni pullosta tuoremehua lasiin. Yvonne tekee samoin colansa kanssa ja alkaa mussuttamaan leivostaan tyytyväisenä.
”Mm... Ihanaa”, tämä sanoo nautiskellen. Yvonne on aina ollut herkkujen perään, mutta siitä huolimatta tämä ei liho yhtään. Olen vähän kateellinen ystävälleni sen takia.
Hörpin mehuani mietteissäni, kun yhtäkkiä silmiini osuu ikkunasta tutut, tummien hiusten reunustamat kasvot ja mustien aurinkolasien peittämät silmät. Vatsassani muljahtaa ja meinaan tukehtua juomaani. Yvonnen suu lopettaa jauhamisen ja tämä katsoo minua ihmeissään. Köhin ja käännän katseeni pois ikkunasta. Yvonnekin huomaa tukehtumiskohtaukseni aiheen. Hän vilkuttaa ikkunasta opettajallemme, joka huomaa Yvonnen ja tervehtii takaisin. Olen luultavasti kasvoistani aivan punainen, joten en tohdi nostaa niitä. Onneksi hiukseni ovat vähän ylikasvaneet ja suojaavat hiukan.
”Sinä olet niin säälittävä”, Yvonne huikkaa hymyillen ja tunkee loput kermaleivokset suuhunsa. Varmistuneena siitä että mr. Crenshaw, Chase Crenshaw, on kävellyt jo ikkunan ohi, nostan katseeni, hörppään loput mehut lasista ja tungen vielä puolillaan olevan pullon mustaan laukkuuni. Yvonne tekee samoin ja lähdemme hänen kantamustensa kanssa pois kahvilasta. Lupaudun kantamaan puolet hänen kasseistaan.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 14:11:39

Seuraavana aamuna joudun kävelemään koululle yksikseni, sillä Yvonnella on hammaslääkäri ja hän tulee kouluun vasta kymmenen aikoihin. Laukku olallani, koulupuku päälläni kävelen hiljaksiin lämpenevässä toukokuun aamussa kohti kartanomaista koulurakennusta.
Yksin käveleminen epäilyttää minua vähän, sillä minulla ei ole ihan parhaimmat välit kaikkiin koulumme oppilaisiin. Jostain syystä rinnakkaisluokallani oleva omahyväinen küsipää Ivan Carper kavereineen on ottanut minut silmätikukseen. Tai no, tiedänhän minä siihen syynkin.
Olen jo melkein koulun porteilla, kun kuulen takaani huudon. Ei, ei tätä taas...
”Hei, vïtun hinttari!”
Jatkan matkaani yrittäen olla välittämättä. Tunnen kuitenkin kuinka vihansekainen paniikki kohottaa päätään sisälläni.
”Mihin kiire?” joku toinen huutaa. Tunnen kevyen vetäisyn selässäni, kun joku tarttuu minua takista.
”Missäs huorasi on?” Ivan kysyy ja katsoo silmiini haastavasti. He ilmiselvästi oikein yrittävät saada minua suuttumaan tai reagoimaan heihin.
”Vastaa!” minua huomattavasti suurikokoisempi henkilö karjahtaa ja hyökkää niin äkkiarvaamatta päälleni, etten ehdi vastustella. Ilmat pakenevat keuhkoistani lennähtäessäni päin koulua ympäröivää tiilireunusta. Ennen kuin ehdin edes ajatella ylösnousemista, joku lyö minua kasvoihin. Päässäni jysähtää ja kaikki muuttuu vähäksi aikaa sumeaksi. He jatkavat, alkavat potkimaan ja lyömään minua enemmän. Yritän epätoivoisesti taistella vastaan, mutta en onnistu siinä kovin hyvin. Jokainen potku ja lyönti tuntuu vain pahemmalta, saa maailmani pyörimään ympäri ja vihani lannistumaan ja muuttumaan pelkäksi peloksi.
”Saátanan homo!” Tunnen kuinka yksi potku osuu taas kylkeeni saaden sen rusahtamaan pelottavan kuuloisesti ja sattumaan niin paljon, etten pysty hetkeen hengittämään.
”Hei! Mitä helvëttiä te teette?!” Kuulen etäisesti auton pysäköivän lähistölle ja jonkun huutava. Hiekka rapisee alsvaltin päällä kun Ivan kumppaneineen lähtee pakenemaan paikalta niin liukkaasti kuin mahdollista. Hetken hiljaisuuden jälkeen tunnen jonkun koskettavan käsivarttani.
”Rhymer? Pääsetkö nousemaan ylös?”
Siitä huolimatta että joka paikkaan sattuu enkä näe kunnolla eteeni, tunnistan äänen. Voi helvëtti. Ei sitten yhtään parempaa tuuria?
Yritän kangeta itseäni istumaan, mutta en onnistu siinä omin avuin. Pelastajani tarttuu minuun kiinni ja auttaa minut ylös.
”Lähdetään käymään terveyskeskuksessa”, tämä sanoo. Hänen äänestään kuultaa huolestuneisuus. Arvaan näyttäväni aivan hirvittävältä. Takin alla valkoinen kauluspaitani on tahriintunut vereen, samoin kuten kasvoni ja käteni. Minut autetaan istumaan autoon, joka lähtee ajamaan kohti terveyskeskusta. Päässäni humisee ja jyskyttää, mutta muuten olen alkanut mennä tunnottomaksi. Yritän olla valuttamatta verta auton vaaleille nahkapenkeille.

Tunnin kuluttua pääsen ulos terveyskeskuksesta. Vammani eivät olleet niin pahoja miltä näyttivät, suurimmaksi osaksi vain ruhjeita ja mustelmia ja yksi murtunut kylkiluu. Se kuulemma paranee vain ottamalla rauhallisesti.
Nolostuneisuuteni on kaikonnut istuessani mr. Crenshawin autossa. Hän lupasi ajaa minut kotiin ja viedä samalla sairaslomalapun koulun rehtorille. Joutuisin makaamaan kotona ainakin viikon.
”Onko tuota tapahtunut ennen?” opettaja kysyy ajaessaan kohti kotiani. Annan silloin tällöin tälle reittiohjeita. Epäröin hetken vastaustani.
”Pari kertaa”, päätän lopulta olla rehellinen. Kuulen mr. Crenshawin tuhahtavan.
”Saavat vielä katua...” tämä sanoo hiljaa. Katson opettajaani joka näyttää keskittyvän ajamiseen, mutta ajatukset pyörivät tämän päässä tiuhaan tahtiin.
”Mr. Crenshaw?” kysyn vähän varovasti.
”Chase”, tämä oikaisee irrottamatta katsettaan tiestä.
”Miksi en olisi voinut käydä kouluterveydenhoitajalla? Kuskasit minut terveyskeskukseen.”
”Hän on ammattitaidoton”, Chase vastaa vakavana. Hymähdän. Se on totta, mutta yleensä kukaan opettaja ei sitä ole myöntänyt.
”Ja näytit siltä, että heittäisit veivisi siihen paikkaan, joten ajattelin että terveyskeskuksesta on lyhyempi matka ruumishuoneelle.”
Käännän katseeni hitaasti Chaseen, silmät pyöreinä.
”Pilailin vain”, tämä sanoo nähdessään ilmeeni. Hän hymyilee hiukan tavanomaista hymyään, ja saa minut muistamaan taas olla kiusaantunut. Istun opettajani autossa. Opettajani, joka juuri pelasti minut vittümaisten homofoobikkojen kynsistä. Opettajan, joka kuskasi minut terveyskeskukseen, vaikka olisi vain voinut taluttaa minut sille ammattitaidottomalle terveydenhoitajalle ja painua töihin.
Pieni toivonvire nousee mieleeni, mutta muserran sen pian. Hän vain tunsi empatiaa tällaista säälittävää, koulukiusattua hinttiä kohtaan.
Chase pysäköi auton talomme eteen. Olisin mieluusti voinut istua hänen kanssaan autossa pidempäänkin, mutta matka koululta kotiin ei valitettavasti ole kovin pitkä. Nousen kylkeäni varoen ylös autosta.
”Pärjäätkö?” Chase kysyy ja vilkaisee minua kun kampean itseni suorille jaloille ja olen laittamassa ovea kiinni.
”Varmasti”, vastaan. Hymyilen kiitokseksi, läimäisen oven kiinni ja heilautan kättäni, kun tämä ajaa pois pihasta.
Lähden kävelemään huojentuneena kotiovelleni. En edes uskalla ajatella kysymysten tulvaa, jonka saan luultavasti kohdata astuessani sisään tuosta ovesta.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 14:20:00

”Herranjumala lapsi rakas, mitä sinulle on tapahtunut?!” Huolestunut äitini huudahtaa tullessaan katsomaan, kuka ovesta tähän aikaan päivästä sisälle tunkee.
”Äiti, rauhassa”, sanon vähän tympääntyneenä riisuessani kenkiä.
”Selitä tämä”, hän henkäisee käsi sydämellä.
”Oli vaan pieni välikohtaus koulussa”, vastaan. Parasta kun yrittää päästä vain mahdollisimman vähällä saarnasta.
”Pieni välikohtaus? Sinähän olet täysin rampa!”
”Äiti, lopeta huutaminen! Pieni tappelu vaan! Rehtori varmasti soittaa sinulle ja selittää kaiken.”
Kauhistunut Tammy Rhymer pudistaa päätään.
”Nyt vaihdat jotain mukavaa päällesi ja painut lepäämään. Tuon sinulle jotain juomista.”
Huokaisen ja lähden vammojani varoen kiipeämään yläkertaan.

---------------------------------------------------------

Tossa vielä pieni pätkä.

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   3.5.09 14:24:10

Ooh, kuulostaapa kivalta :) Mukavan erilainen aihe ja kirjottelet muutenkin virheettömästi, joten jatkoa vaan. Sori ei synny mitään rakentavaa kun on toi nukkuminen jääny aika vähälle viime aikoina, mutta jäämpäs odottelemaan jatkoa :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 14:26:56

Sleepless, voi kiitoksia ^^ Joo ei se mitään, mullakin unet jäi vähän vähäsiksi niin ymmärrän. :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 15:13:43

Olen maannut kolme päivää sängyssä tekemättä yhtään mitään. Olen korviani myöten täynnä television typeriä ostoskanavia ja äidin paapomista, ja haluaisin jo mennä kouluun. Ivan Carper ja muut kuulemma erotettiin kahdeksi viikoksi. Olen siitä tyytyväinen, vaikka tiedänkin, ettei se saa heitä lopettamaan hauskanpitoaan kustannuksellani.

Yvonne on käynyt joka päivä kylässä, ja nytkin hän istuu tietokoneeni ääressä ja tekee äidinkielen tutkielmaansa jostain lukemastaan kirjasta. Makaan sängyssäni ja selailen televisiokanavia. Kaikki katsomisen arvoiset ohjelmat alkavat vasta illalla, joten sammutan sen.
Yvonne ei meinannut uskoa korviaan, kun kerroin tiistaisista tapahtumista hänelle. Hän pahoittelee jatkuvasti, ettei ollut paikalla, koska silloin kyseistä ei olisi luultavasti tapahtunut, mutta toisaalta... en tiedä olenko niin pahoillani siitä. Tietyistä syistä...

”Sano jotain synonyymeja sanalle ”huijata”. Olen käyttänyt sitä saman kappaleen aikana ainakin kolmesti”, Yvonne tuhahtaa turhautuneena ja nojautuu tuolin selkänojaan naputellen sormillaan pöydän pintaa.
”Huiputtaa... Kieroilla... Valehdella... Ei se ole vaikeaa. Mieti itse.”
”Höh.”
Huokaisen tympääntyneenä ja nousen vauhdikkaasti istumaan sängylleni. Vähän turhankin vauhdikkaasti, sillä se nipistää vielä kyljestä ikävästi. Minulla on päälläni vain alusvaatteet ja t-paita, ja nappaan sänkyni päädystä farkut ja sujautan ne jalkaani.
”Lähdetään johonkin. En jaksa maata täällä enää.”
Yvonne katsoo minua kulmat koholla.
”Entäs äitisi? Hän huolestuu jos et ole kotona kun hän tulee töistä. Ja eikö isäsikin tule kotiin tänään?”
”Jätän lapun heille. Minun on pakko päästä ulos.” Nousen seisomaan ja räplään vyöni kiinni. Vaihdan vielä kuluneen t-paidan päälle vaaleansinisen pitkähihaisen, laitan sukat jalkaan ja lähden alakertaan. Yvonne seuraa minua.
”Jätän laukkuni tänne, tulen sitten hakemaan sen kun tulemme.”
”Ok.”
Kirjoitan lyhyen viestin äidilleni, liimaan sen jääkaapin oveen ja painun eteiseen laittamaan kenkiä. Nappaan eteisen pikkupöydältä avaimet ja lompakon ja poistun Yvonnen saattelemana talostamme.

Kävelemme laiskasti pitkin katua. Aurinko porottaa kuumasti ja iltapäivän ruuhka-aikaan kaikilla muilla paitsi meillä tuntuu olevan jumalaton kiire. Olemme käyneet ostamassa jätskit kioskilta ja päätämme istua erään putiikin edessä oleville penkeille päivänvarjon alle.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 16:15:11

Oho. Tuolla lukee, että ..."kuluneen t-paidan päälle..." vaikka pitäisi olla "tilalle".

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   3.5.09 16:45:46

Hienoa. Tykkään tästä aiheesta (sairasta tai ei) ja sun kirjotustyyli on mukava. En erityisemmin pidä tarinoista, joissa käytetään muun kuin suomenkielisiä nimiä, mutta nyt sekään ei järin paljon haitannut. Mä luulin nähneeni kirjotusvirheen ekassa osassa, mutta en löytäny sitä nyt enää myöhemmin.

Mitään järkevää kommentoitavaa en keksinyt, kunhan ajattelin mainita, että sait yhden uuden lukija. :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   3.5.09 18:26:13

near, kiitosta kommentista ja kiva että pidit :)

Lähettäjä: Pyry<3 
Päivämäärä:   4.5.09 07:47:58

sait uuden lukijan :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 10:22:14

Pyry<3, kiva kuulla ^^

Jatkelen tänään jossain vaiheessa (: Varmaan illemmalla.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 12:27:01

”Andrew! Alakertaan, isäsi tuli.”

Kuulen huudon portaikosta. On ilta, ja olin valmistelemassa omaa äidinkielen tutkielmaani, joka minun pitää sairaslomaa huolimatta tehdä valmiiksi ensi maanantaiksi, jolloin saan palata kouluun. Huoahdan ja keskeytän näppäimistön näpyttelyn. Juuri kun olin pääsemässä vauhtiin.

Ennen olin innoissani aina kun isä tuli kotiin. Olin iloinen nähdessäni hänet... Mutta nykyään meistä on tullut etäisempiä. Hän on jatkuvasti töissä, emmekä tee koskaan mitään yhdessä. Se on vaikuttanut väleihimme paljon, ja pelkäänpä pahoin että myös äidin ja isän väleihin. He riitelevät usein, luulevat etten huomaa sitä. Minusta heidän peittelynsä on hivenen säälittävää. Olen seitsemäntoista – melkein aikuinen, herranjumala – miten en osaisi suhtautua jo siihen, että vanhemmatkin saattavat riidellä joskus?

Oikeastaan toivoin, että isä olisikin ilmoittanut viime hetkellä jäävänsä vielä töihin. Olisin säästynyt vaivaantuneilta, pakotetuilta keskusteluilta ja varsinkin siltä saarnalta, jonka saan luultavasti kuulla. Äitini on takuuvarmasti kertonut koulun välikohtauksesta isälle, ja näkisihän tämä joka tapauksessa vielä hivenen erottuvat mustelmani ja ruhjeeni.

Nousen tuoliltani ja poistun huoneestani. Laskeudun portaat alakertaan. Ilmassa tuoksuu vastavalmistunut kahvi, kun astun eteisestä keittön puolelle. Isäni istuu pöydässä äitiä vastapäätä. Tunnelma on jotenkin... kummallinen. Äiti näyttää siltä, kuin säälisi isää katsoessaan häntä. Isä kääntää katseensa minuun, kun ilmestyn ovensuuhun kädet taskuissa. Hän nousee seisomaan ripeästi, näyttää miettivän, mitä sanoisi. Hymyilee minulle, hymyilen takaisin. Inhoan näitä tilanteita. Hetken vain seisomme siinä, kumpikaan tekemättä aloitetta. Isä ei luultavasti uskalla, pelkää reaktiotani. Minä en vain halua.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä hän huoahtaa ja kävelee luokseni, kiertää kätensä ympärilleni. Vastaan halaukseen. Se ei merkitse minulle mitään. Se ei tule muuttamaan tilannetta, ei saa minua unohtamaan kaikkia niitä kertoja, jolloin tämä mies on minut ja äidin pettänyt. Hän lupaa aina, mutta ei koskaan pidä kiinni lupauksistaan.

Isä irrottautuu vastahakoisen oloisesti halauksesta, vilkaisee minuun vielä ja istuu takaisin paikalleen. Äiti näyttää surulliselta.
Meinaan kääntyä kannoillani ja mennä takaisin huoneeseeni, mutta äiti pysäyttää minut.

”Andrew...” hänen lannistuneen kuuloinen äänensä sanoo. Pysähdyn ja käännän kasvoni takaisinpäin.
”Tule tänne. Tule istumaan”, hän jatkaa. Mietin hetken, mutta päätän mennä keittiön puolelle. En kuitenkaan istu, jään nojaamaan jääkaapin oveen. Isä pyörittelee hermostuneesti sormiaan. Hän vilkuilee minua välillä.
”Andrew... me... minä ja Anthony...” äiti takeltelee. Hänen äänensävynsä ja tapansa puhua saavat minut arvaamaan tulevan varmuudella. Äitikin tietää, että minä tiedän. Annan hänen kuitenkin puhua. Sanoa sen ääneen. Tiedän sen olevan hänelle vaikeaa.
”Me olemme päättäneet erota”, isän voimakkaampi ääni keskeyttää äidin. Olen huomaavinani äidissäni pienen hätkähdyksen tuon lauseen tullessa tummatukkaisen miehen suusta.

En tiedä miten reagoisin. Tämä ei ollut todellakaan minulle yllätys, mutta en halua vaikuttaa sydämettömältä... Mutta toisaalta taas, minähän olen sellainen. Sydämetön. Minä en välitä, jos he eroavat. Luulen sen jopa helpottavan asioita omalla tavallaan.
Päädyn vain nyökkäämään hitaasti ja puremaan alahuultani.
”Saanko mennä?” suustani karkaa. Tiedän sen kuulostavan ilkeältä, siltä etten välitä. Että haluan vain mennä jatkamaan, mitä ikinä olinkin tekemässä... Mutta sehän on totta. Miksi valehdella? Haluan oikeasti vain pois tästä tukalasta huoneesta, ahdistuneesta tilanteesta.
Äitini huokaisee ja kääntää katseensa pöytään. Otan sen myöntyvänä vastauksena ja poistun portaikon kautta huoneeseeni. Läimäisen oven kiinni perässäni ja huokaisen kuuluvasti.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 12:46:59

”Olen pahoillani, Andy...” Yvonne sanoo myötätuntoisen kuuloisesti. Kerroin hänelle juuri vanhempieni päätöksestä. Olemme Yvonnen huoneessa, istun ikkunanlaudalla. Tyttö istuu sängyllä ja näyttää miettivän, miten lohduttaisi minua.
Hymähdän ja vedän vähän polttelevaa, mutta minussa rentoutuneen tunteen aikaansaavaa myrkkyä tupakasta keuhkoihini. En minä yleensä polta, mutta satuin löytämään isän askin ja päätin lainata vähän. Toivottavasti hän ei laske niitä.
”Oikeasti olen”, tämä jatkaa ja nousee seisomaan. Tyttö kävelee vierelleni, kiipeää myös leveälle ikkunanlaudalle ja laskee kätensä reidelleni. Hänen hiuksensa on solmittu niskaan sotkuiselle poninhännälle ja hänellä on löysät kotivaatteet yllään. Huomaan silmäkulmastani hänen tuijottavan minua, mutta en käännä katsettani pois ulkoa.
”Tiedän”, vastaan ja litistän tupakan ikkunanlautaa vasten sormillani. Varmistettuani että se on sammunut, tungen tumpin hupparini taskuun. En viitsi tipauttaa sitä ikkunasta Yvonnen takapihalle, hänen vanhempansa eivät välttämättä pitäisi siitä ja hänen nuorin pikkuveljensä saattaisi vahingossa vaikka syödä sen. Puhallan loput savut ulos keuhkoistani.

”Hei. Mitä sanoisit jos lähdettäisiin lauantai-illan kunniaksi ulos illalla?” Yvonne aloittaa pirteästi. Tunnistan hänen äänestään että hän yrittää selvästi piristää minua. ”Lizin jollain kaverilla on bileet, ja hän sanoi että mekin olemme tervetulleita.”
”Ei sinun tarvitse yrittää piristää minua”, vastaan ja nostan katseeni tytön odottaviin kasvoihin. Hymyilen hiukan. ”Ei minussa ole mitään piristettävää. En ole surullinen.”
Yvonne katsoo minua vähän kummissaan.
”Eikö sinua harmita?”
”Ei.”
”Andrew, sinun ei...”
”Minä en teeskentele mitään, Yv. Usko pois. Se on vain helpompaa, kun he päättivät erota. Minun ei enää tarvitse kuunnella ainaista riitelyä eikä katsella äidin masentunutta naamaa niin paljon. Hän ja isä aloittavat uudet elämät.”
”No, niin. Onhan se niinkin.” Yvonne kohottaa toista suupieltään hiukan.
”Mutta tulethan silti mukaani sinne bileisiin?” tämä kysyy toiveikkaana. Naurahdan hiukan. Hän on niin läpinäkyvä.
”Tulen, tulen”, vastaan. Vaihdamme muutaman huvittuneen katseen, ennen kuin laskeudun ikkunanlaudalta tytön kanssa ja alan avustamaan tätä vaatevalinnoissa. Tiedän sen kestävän koko illan, jos hän valitsee ne yksin.

Lähettäjä: Pyry<3 
Päivämäärä:   4.5.09 14:27:52

ihania pätkiä <33 lissää? :DD

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   4.5.09 21:28:04

Hihii, jatkoa vaan. :) Muuttuu kokoajan mielenkiintosemmaks.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 22:35:10

Sleepless, juu. Hyvä että on muuttunut, koska alku todellakin on ainakin omasta mielestäni aika pitkäveteistä mutta tarinan edetessä alkaa tapahtuakin. :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 22:36:02

Niin ja lisää laittelen luultavasti huomenissa, tai sitten tänä iltana vielä.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   4.5.09 23:25:04

Päässäni jyskyttää kovaäänisen trancemusiikin tahdissa. Istun sen Lizin ystävän, Briannan, talossa, heidän kalliisti sisustetussa olohuoneessaan jollain helkutin kalliilla italialaisella nahkasohvalla. En ole juonut illan aikana kovin paljoa, mutta juuri sopivasti jotta se on saanut mielialani vähän kohoamaan sairasloman aiheuttamasta ärsyttävästä masennuksesta ja ajatukseni poistumaan vanhemmistani. Pakko myöntää, vaikka ajattelenkin sen olevan perhe-elämällemme vain hyväksi, minua harmittaa vanhempieni ero.

Katselen kuinka Yvonne tanssii Lizin kanssa. Hän valitsi ylleen lyhyen, mustan farkkuhameen, turkoosin leveällä kaula-aukolla varustetun topin ja matalakorkoiset kengät. Hänen tummat, kiharat hiuksensa ovat vapaana ja heilahtelevat tytön liikkeiden mukana kehystämässä tämän kasvoja. Yvonne ei käytä paljoa meikkiä, eikä hän sitä tarvitsekaan. Hän on luonnostaan kaunis. Jos olisin hetero ja hän ei olisi paras ystäväni, voisin vaikka ihastua häneen.

Ajatukseni saavat minut hörähtämään ääneen. Hörppään lasistani ja nielaisen kitkerän, hailakanpunaisen juoman.
Alkuillasta minulla oli vielä seuraakin, mutta huomattuaan olevani aika tylsää ja vähäpuheista sorttia, hekin kaikkosivat. Ei se minua tosin haittaa.
Näin jopa Ivan Carperin parin kaverinsa kanssa täällä. Hänkin huomasi minut ja tunnisti, ainakin ilmeestä päätellen, mutta onneksi jätti minut omaan arvooni ja jatkoi nuoleskeluaan sen punapäisen cheerleaderin kanssa.

Yvonnen heleä ääni keskeyttää ajatukseni. Tyttö istahtaa vierelleni sohvalle lievästi hengästyneenä. Liz on jäi tanssimaan jonkun miespuolisen kanssa.
”Sinä se vaan istut täällä ja kittaat viinaa!” Tämä aloittaa iloisesti. ”Tanssimaan siitä!”
”No en taatusti tule”, sanon. Yvonne nurisee äänekkäästi.
”Sinä olet mahdottoman tylsä.”
”Minä ajattelen”, vastaan kääntämättä katsettani tanssivista ihmisistä. Yvonne on hetken hiljaa.
”Luoja paratkoon, jos joku tietäisi mitä sinä ajattelet...” Tyttö henkäisee esittäen kauhistunutta. Käännän katseeni kummistuneena häneen ja kohotan toista kulmaani.
”Sinä tuijotit häntä”, Yvonne sanoo ja osoittaa tanssilattialle, kohti mustahiuksista poikaa. Pojalla on yllään mustat farkut ja valkoinen paita, joka korostaa tämän hoikkaa vartaloa. En ole edes huomannut unohtuvani tuijottamaan tuota, mutta nyt kun jälkeenpäin ajattelee, olisin voinut tehdä sen tietoisestikin.
”Pah”, tuhahdan kuuluvasti ja kaadan viimeisetkin alkoholinpisarat kurkkuuni. Yvonne naurahtaa ja nousee sohvalta. Tönäisen tälle vauhtia kun tämä lähtee astelemaan kohti juomatarjoilua.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 08:04:16

Puhelimen tärykalvoja särkevä pirinä tunkeutui uneeni ja sai minut avaamaan silmäni. Aurinko paistoi suoraan ikkunasta kasvoihini sokaisten minut ja saaden minut melkein tipahtamaan sängystä yrittäessäni onkia puhelintani yöpöydältä.
”Mhm...?” Vastaan silmät sirrilläni, kyynerpäähäni nojaten. Puhelimen toisesta päästä kuuluu hetken vain kummallista särinää ja kohinaa, kuin soittaja olisi jossain erittäin äänekkäässä paikassa.
”Andy?” saan kuitenkin selvää ja siinä samassa puhelu selkenee. Ääni kuuluu Yvonnelle.
”Täh?”
”Missä sinä olet?”
”Kotona, missäs muuallakaan”, vastaan kummissani. Vaihdan asentoni vähemmän epäergonomiseen ja haukottelen.
”Oletko katsonut kelloa?” toisesta päästä kuuluu hetken hiljaisuuden jälkeen. Ajatukseni pysähtyvät, lasken puhelimen pariksi sekunniksi korvaltani ja huomaan ruudussa numerot 11:37. Nostan kännykän takaisin korvalleni.
”Vittú.”
”Ei, vaan olet myöhässä. Pahasti. Nyt vähän vauhdilla koululle, jotain on sattunut.” Langan toisesta päästä kuuluu enää tuuttaus.

Laitan itseni valmiiksi kymmenessä minuutissa, juon lasillisen mehua ja huomaan pöydällä olevan lapun, jossa äiti kertoo lähteneensä isän kanssa käymään asioilla, ilmeisesti koskien sitä avioeroa. Suurin piirtein juoksen koululle ja tapaan Yvonnen aulassa.

”Mitä täällä on tekeillä?” kysyn kummissani. Ei muuten, mutta olen saanut matkan varrella osakseni tusinoittain mielenkiintoisia katseita. Huvittuneita, vihaisia, sääliviä, inhoksuviakin.
Hermostuneen näköinen Yvonne lykkää salamannopeasti koulumme oman juorulehden käsiini. Tuijotan sen kantta, ensin tajuamatta tuijottavani omaa naamaani, mutta huomatessani sen, räpsäytän silmiäni muutaman kerran epäuskoisena ja tuhahdan.
”Mitä vittúa...”
”Lue se”, Yvonne sanoo katkeralla äänellä.

Alan lukemaan koko aukeaman kokoista kirjoitusta. Mitä pidemmäs tekstiä pääsen, sitä varmempi olen siitä, että olen oikeasti vielä onnellisesti nukkumassa lämpimässä sängyssäni ja tämä kaikki on vain unta.
Luettuani tekstin olen hetken aivan hiljaa, edelleen vain tuijottaen mustalla valkoiselle painettua fonttia.
”Täyttä paskápuhetta”, lopulta sanon, kovaäänisemmin kuin minun piti ja rypistän lehden lähimpään roskikseen. ”Tuosta ei ole sanakaan totta.”
Yvonne hymyilee ilottomasti, enemmänkin hermostuneesti. Haron etuhiuksiani turhautuneena kellon soidessa.

Niin minusta tuli taas päivän puheenaihe. Ei, viikon... Kuukauden. Hyvä on, vuoden. Siitä kuinka jouduin seksuaalisen häirinnän kohteeksi nuoren historianopettajan Chase Crenshawin toimesta. Odotan innolla, mitä tuosta pienestä lehtiartikkelista seuraa. Periaatteessa tuollaista ei saisi edes julkaista, mutta kun toimituksessa on Ivan Carperin tyttöystävä (jota hän tosi pettää jokaisen vastaantulevan kanssa) niin kaikki on mahdollista.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 08:16:22

Koulupäivän jälkeen suuntaamme Yvonnen kanssa suoraan kaupungille ja kahvilaan istuskelemaan. En halua mennä vielä kotiin, sillä jos joku on soittanut koulusta sinne tuon jutun takia, en tiedä mitä odottaa.
Yvonne on vaahdonnut kovaan ääneen koko matkan siitä, kuinka tuo on aivan hirvittävää ja vittúmaista ja mitä kaikkea kamalaa siitä voi seurata. Alan pikkuhiljaa jo kyllästyä tämän toitotukseen istuessamme samaan nurkkapöytään samassa kahvilassa kuin viimeksikin.
”Yv, hiljene hetkeksi, jooko?” sanon vähän tarkoitettua ilkeämmällä äänensävyllä. Se saa ystäväni kuitenkin sulkemaan suunsa vähäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan malta pitää leipäläpeään lukossa muutamaa sekuntia kauempaa.
”Tajuatko sinä oikeasti, mitä tuosta voi seurata? Mr. Crenshaw voi menettää työnsä, siitä voi tulla poliisijuttu ja...”
”Yvonne! Tajuatko sinä oikeasti, mitä minulle tapahtuu, kun vanhempani kuulevat asiasta? Siitä syttyy vähintäänkin kolmas maailmansota!” huudahdan saaden muutaman pahastuneen katseen ympäri kahvilaa. Myös siltä hyvännäköiseltä tyypiltä kassan takaa. En tosin voisi vähempää kiinnostua asiasta.

----------------------------------------------

Väähän vielä. ^^

Lähettäjä: underspoon 
Päivämäärä:   5.5.09 11:19:29

Oih, tämähän on vallan ihastuttava tarina! Jatkoa kiitos ^_^

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 17:48:11

underspoon, kiitoskiitos :]

Kirjottelen illalla vielä lisää. :)

Lähettäjä: TohveliSankari 
Päivämäärä:   5.5.09 18:20:56

Mä kun ajattelin, että tää ois sellasta samaa 'rumasta tytöstä kauneimmaksi' -juttua, mutta luojalle kiitos, että ei ollut. Aivan loistava tarina !

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 18:34:21

TohveliSankari, kiitos ! :o Oon yllättynyt kun tää saa kehuja. ^^

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   5.5.09 19:11:47

Tätä mä kyl rupeen seuraa :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:13:48

”Andrew, meillä on puhuttavaa.”

Melkein kuulen sen jysähdyksen, kun hetkeksi kohonnut mielialani laskee nollapisteeseen alle sekunnissa. Vanhempani eivät ole maininneet asiasta koko iltana, miksi nyt, kun juuri kuvittelin voivani mennä nukkumaan ajattelematta koko ärsyttävää tapahtumaa?
Käännyn kynnyksellä takaisin olohuoneeseen päin kohdatakseni isän ja äidin kasvot. Äiti näyttää huolestuneelta, isä lähinnä vihaiselta. Huokaisen ja istun nojatuolille heitä vastapäätä.
”Koulusi rehtori soitti tänään meille”, isä aloittaa, ilmeisesti vähemmän järkyttyneenä. Saatan jopa havaita hänen äänestään hivenen syytöstä.
”Onko sinua ahdisteltu?” tämä kysyy ja poraa katseensa minun silmiini, kuin yrittäen saada minua tunnustamaan jotain. En oikein ymmärrä tämän käytöstä. Muutama päivä sitten hän pahoitteli hänen ja äidin eroa, halasi minua ja näytti suurin piirtein siltä että voisi pillahtaa itkuun. Nyt hän vaikuttaa jotenkin... kylmältä. Ilkeältäkin. Jos minua olisi oikeasti ahdisteltu, eikö hänen pitäisi olla ennemminkin huolissaan minusta? Onko hän saanut jotain selville?

Äiti näyttää järkyttyneen entistä enemmän isän yhtäkkisestä kysymyksestä. Hän on aina ollut herkkää sorttia kaikissa tällaisissa asioissa. Hänestä lasta pitää lähestyä tällaisessa tapauksessa hellävaroen, kaunistellen. Ei täräyttää tuollaista kysymystä suoraan kasvoille.
Siinä taas yksi asia, jonka takia heidän on varmaan ihan hyvä erota.

En tiedä mikä, mutta jokin saa minut tahallani pidättelemään vastausta. Antamaan heidän odottaa. Lopulta kuitenkin tuhahdan halveksivasti;
”Ei todellakaan. Se lehtijuttu oli täyttä paskáa.”
”Älä kiroile, kulta...” äiti lähes kuiskaa.
”Miten sellaista ”paskáa” sitten voi eksyä tuollaiseen lehteen? Siinä sanottiin, että tapahtumalla on silminnäkijöitä”, isä väittää vastaan. Kuvitteleeko hän minun valehtelevan?
”Sen tappelun jälkeen Mr. Crenshaw sattui paikalle ja kuskasi minut terveyskeskukseen. Joku on luultavasti nähnyt sen, juoru on kulkeutunut sen kúsipäisen koulun lehden toimittajan korviin ja se on väännellyt kavereidensa kanssa siitä tuollaisen.”
”Ja minkä takia kukaan edes viitsisi tehdä sellaista?”

Pysähdyn. En voi kertoa, minkä takia en ole kovin hyvissä väleissä kaikkien koulumme oppilaiden kanssa.
”Sen tappelun takia juuri”, jatkan. Kiroan ääntäni, joka on omia aikojaan heikentynyt hieman. ”He haluavat kai kostaa.”
”Ai sille opettajalle vai? Häntähän siinä syytetään, sinua vain pidetään uhrina.” Isän ilme on kylmentynyt entisestään, mutta saatan siitä huolimatta huomata punan kohoavan tämän päivettyneille kasvoille.
”Voisitko edes yrittää puhua totta?!” hän äkkiarvaamatta karjaisee seisomaan nousten, saaden äidin hätkähtämään ja puremaan huultaan hermostuneena. Nainen vilkuilee meitä kumpaakin vuoronperään.
”Minä puhun totta!” huudan vastalauseeksi suuttumuksen kohotessa sisälläni. ”Vai olenko joskus valehdellut teille jostain tällaisesta? Minkä ihmeen takia minun täytyisi valehdella?” jatkan ääni hienoisesti väristen.
Isä pudistaa päätään, kääntyy ja kävelee hitaasti makuuhuoneen puolelle. Kuulen hänen mutisevan jotain matkan varrella, mutta erotan selvästi vain sanat ”pedofiili” ja ”homo”. Ne kuullessani vihani alkaa hiljalleen muuttua epävarmuudeksi, peloksikin. Äitini katsoo minua kauhistuneena äskeisestä tilanteesta. Hän näyttää hetken siltä että aikoisi sanoa jotain tai halata minua, mutta nousee kuitenkin sohvalta ja lähtee isän perään.
Jään yksin olohuoneeseen. Olen puristanut suutuksissani käteni nyrkkiin niin kovin, että ne ovat vaihtaneet väriään lähes valkoisiksi. Ajatukset päässäni harhaillen nousen nojatuolilta ja suuntaan yläkertaan omaan huoneeseeni.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:14:13

Kharon Nía, kiva kuulla :DD

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   5.5.09 19:16:47

Vähän tätä tuntuu tulevan kivan nopeesti :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:17:59

Kharon Nía, joo... Tälleen iltasin mulle tulee aina kauhee inspis, nyt jatkan jo tota äskeistä ja varmaan laitan lisää vielä tänä iltana. :D

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   5.5.09 19:18:58

Mulle se tulee aina siinä yhentoista aikaa ku pitäs käyä nukkuu :D No hyvä vaa et tekstii tulee nopeesti :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:20:18

Kharon Nía, sitäkin sattuu :D Sit kirjottaa vaan puoleen yöhön ja aamulla on ihan plöö. ^^' Juu.

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   5.5.09 19:31:25

Oij. Harvoin seuraan mitään tarinaa täällä kovin vakituisesti, mutta tää on tosi kiva. Jatkoa vaan :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:36:16

Sleepless, kiitush ^^,

Kirjottelen justiinsa. Laitan kohtapuoliin. :D

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   5.5.09 19:42:42

Hahaa, odotellaan innolla ^^

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 19:56:01

Näppäilen ulkomuistista Yvonnen numeron kännykkäni ruudulle ja painan vihreää luuria. Puhelimen tuutatessa muutaman kerran ehdin imeä tupakasta harmaata savua keuhkoihini hyvän verran. Jos jatkan tätä menoa, jään pian oikeasti koukkuun.
”Haloo?”, tuttu ääni vastaa toisesta päästä.
”Ilta- vai aamuvuoro?” kysyn heti tarkoittaen Yvonnen vanhempia.
”Ilta”, tyttö vastaa kuulostaen vähän hämmästyneeltä. ”Ja hei vaan sinullekin.”
”Anteeksi”, sanon ja puhallan savut ulos keuhkoistani. Tumppaan tupakan kylmää ikkunanlautaa vasten ja heitän tumpin öiselle takapihallemme. ”Haittaako jos tulen sinne?” kysyn, varoen kuulostamasta liian säälittävältä.
”Ei tietenkään”, Yvonne vastaa välittömästi. ”Tule vaan.”
Hymähdän keksimättä kunnollista vastausta ja laitan puhelimen läpän kiinni katkaisten samalla puhelun. Suljen ikkunan, otan sängyltäni tummansinisen hupparini ja vedän sen päälleni. Sammutan kirjoituspöydälläni olevan pienen pöytävalaisimen ja poistun huoneestani vähin äänin.
Portaat narahtelevat ikävästi hiippaillessani alakertaan. Jään hetkeksi kuuntelemaan ulko-ovelle, ettei kukaan herännyt, ennen kuin poistun talosta.

Koputan Yvonnen talon valkoiseen puuoveen pari kertaa. Ikkunasta näkee kuinka eteiseen syttyy valo. Ovi avautuu naksahtaen ja tyttö päästää minut sisään. Hänellä on jo yöpuku päällään ja tunnen pienen omantunnon pistoksen häiritessäni häntä yhdentoista aikaan arki-iltana.
Menen edeltä Yvonnen huoneeseen ja istun tämän sängyn jalkopäähän. Huone on siisti ja sisustettu tyttömäisesti. Joka puolella on hurjasti kaikkea värikästä pientä tilpehööriä, mutta kaikki näyttää silti olevan tarkassa järjestyksessä. Kirjahylly notkuu kirjoista ja pieni lukuvalo palaa seinässä.
Yvonne tulee paikalle kantaen käsissään kahta höyryävää mukia. Hän hymyileeminulle hiukan antaessaan toisen niistä minulle.
”Varo, se on kuumaa.”
Tyttö sulkee huoneensa oven siltä varalta, että joku hänen kolmesta nuoremmasta veljestään sattuisi heräämään ja huomaamaan minut. Ei heillä mitään minua vastaan ole, mutta kahta nuorimmaista ei saa enää sen jälkeen nukkumaan puukirveelläkään. No, ehkä sillä.

------------------------------------------------

Jatkan myöhemmin. [:

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   5.5.09 19:57:49

:D Laitoit just jetsullee hyvää aikaa, ehin lukee ennenku lähen :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 20:01:20

Hah no hyvä :D Piti vaihtaa konetta niin jäi vähän tyhmään kohtaan, mut kirjottelen taas lisää. :----D

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   5.5.09 20:08:10

Oo, kiva kun tää etenee näin ripeästi 8--)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 20:17:40

Yvonne istuu viereeni sängylle. Hörpimme kaakaota hetken hiljaisuuden vallitessa. Tästä minä pidän meidän ystävyydessämme. Joskus voi vain olla hiljaa, miettiä, ei tarvitse koko aikaa keksiä uutta puhuttavaa. Ehkä se on perujaan siitä että olemme tunteneet toisemme alakoulusta saakka.
Sekoitan mukissa olevaa suklaanruskeaa juomaa lusikalla hitaasti. Tunnen Yvonnen katseen itsessäni.
”Koulusta ilmeisesti soitettiin...” tämä sanoo kysyvästi, varoen. Yvonne on näiden vuosien aikana oppinut, etten välttämättä halua puhua aina kaikesta, vaikka sattuisinkin jollain tapaa hakeutumaan hänen luoksensa... turvaan.
”Jep”, vastaan ja hörppään mukista.
”Onko kaikki okei?” tyttö kysyy, vaikka varmaankin tietää jo vastauksen. Mietin, mitä vastaisin. Se saa minut miettimään vielä vähän lisää. Onko kaikki okei? En tiedä mitä sanoa, en tiedä miten tuntea. Lasken puoliksi täyden mukin viereeni pöydänkulmalle.
”En tiedä”, vastaan hiljaa.
Yvonne laskee kaakaonsa käsistään myös.
Tunnen tytön nojautuvan puoleeni ja kiertävän kätensä ympärilleni, ensin vain kevyesti. Vastatessani halaukseen hän tiukentaa otettaan. Haistan hänen ruskeista, palmikoiduista hiuksistaan miedon shampoon tuoksun. Nojaan Yvonnen olkapäähän, tuntien jonkin kohoavan kohti kurkkuani ja näkökenttäni sumenevan. Hän silittelee selkääni sormillaan hellästi.

Siinä hetkessä tiedän, että on aina joku, joka ei epäile minua. Joku, jolle minun ei tarvitse teeskennellä ja kieltää omaa itseäni.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   5.5.09 20:18:27

Siinä vielä pikkunen pätkä. :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   6.5.09 08:11:38

Kirjottelen päivemmällä taas :--]

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   6.5.09 17:45:34

Jei, en jaksa oottaa :D
Oon koukus tähä tai jotai :>

Lähettäjä: asd 
Päivämäärä:   6.5.09 19:20:29

Sulla on kiva tyyli kirjoittaa tuollein: "Yvonne istuu viereeni sängylle", kun täällä ht.netissä suunnilleen kaikki muut tarinat ovat: "Yvonne istui viereeni sängylle."

Ihuna tarina, luen mieluusti jatkoa, osaat kirjoitta oikein hyvin <3 Kyllä Asd-neiti tykkää ^.^

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   6.5.09 19:24:51

asd, kiitos kovasti ^^

Piti jatkaa tänään jo aikasemmin päivällä, mutta ei sittenkään aika riittänyt niin jatkelen sitte tän illan aikana. :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   6.5.09 19:55:47

Vietin koko yön Yvonnen luona, purkaen tälle patoutunutta ahdistustani. Nyt jälkeenpäin minua lähinnä hävettää käytökseni – tunkeudun parhaan ystäväni kotiin keskellä yötä ja valitan muka niin surkeaa elämääni, jossa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin... no, teeskenteleminen. Se typerä lehtijuttu. Vanhempieni ero, ehkä. Toisaalta, jos isäni ei luota minuun tuonkaan vertaa, kuin eilisiltana sain huomata, ehkä on vain hyvä että hän muuttaa muualle. Eipähän ainakaan saa selville, että minä oikeasti valehtelenkin hänelle lähes jatkuvasti. En edes uskalla ajatella, millaisen kohtauksen hän saisi jos tietäisi, että hänen poikansa on homo.
Saan kyllä joka tapauksessa olla mahdottoman kiitollinen Yvonnen kaltaisesta ystävästä, joka ei edes aamulla kuuden aikaan valittanut kun olin varmaankin unissani tipauttanut tämän sängystä ja varastanut kaikki peitot itselleni...

Kellot soivat historiantunnin alkamisen merkiksi ja oppilaat lähtevät valumaan luokkiinsa, minä ja Yvonne mukaanlukien. Olen hermostunut Chasen näkemisestä. Chasen... Milloin aloin kutsumaan häntä etunimellä?
Istun omalle paikalleni luokan keskelle, Yvonnen viereen. Olen saanut taas osakseni ärsyttäviä, paljon puhuvia katseita ja kuiskuttelua. Se alkaa ottamaan aivoon, mutta en aio näyttää sitä. Yvonne vilkaisee vaivihkaa minua rohkaisevasti. Se saa minut tuntemaan itseni säälittäväksi.
Oppilaat hiljenevät välittömästi opettajan astuessa sisään luokkaan. Silmäni ovat jostain syystä lukkiutuneet pulpetilla olevan oppikirjani kanteen.

”Huomenta, oppilaat. Avatkaa kirjanne sivulta 276 ja aloittakaa lukemaan kappaletta numero kahdeksan.”

Hätkähdän ja nostan katseeni. Ei tuo ääni kuulunut Chaselle...
Saan ihmettelyyni vastauksen, kun näen opettajanpöydän takana häärivän vanhemmanpuoleisen, pyylevän naisen. Huokaisen hiljaa helpottuneena, mutta mieleni ei saa rauhaa pitkäksi aikaa. Miksi meitä opettaa sijainen? Missä mr. Crenshaw on? Ei kai ketään noin vain voida erottaa... Jonkun typerän epävirallisen juorulehden takia... Ainakaan ilman että asia selvitetään!

Vilkaisen Yvonnea. Hän lukee oppikirjaa, mutta näen tämän kasvoista että samalla hän miettii juuri samaa asiaa. Hermostuneisuuteni palaa taas. En kai minä hankkinut historianopettajallemme potkuja?

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   6.5.09 19:56:26

On taas vähän lyhyen puoleinen, mutta jatkelen vielä ^^'

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   6.5.09 20:13:43

Kolme päivän viimeistä oppituntia tuntuvat matelevan, mutta lopulta kello pirahtaa viimeisen kerran saaden aikaan hirvittävän ryntäyksen ulos luokista. Olen Yvonnen kanssa viimeisten joukossa, ja kävellessämme käytävää pitkin kohti ulko-ovia, melkein kaikki ovat jo lähteneet.
”Luuletko heidän oikeasti tehneen sen?” Yvonne enemmänkin toteaa kuin kysyy astuessamme ulos aurinkoiseen loppukevään ilmaan.
Pyöritän päätäni kieltävästi.
”En usko. Ei ketään oikeasti voida erottaa noin vähin perustein.”
”Rhymer!” kuulen tuntemattoman äänen huutavan takaani. Käännymme kumpikin ympäri lähes samanaikaisesti.
Näen punahiuksisen, pitkän tytön katsovan meitä kohti. Luulen tunnistavani hänet samaksi tytöksi, joka nuoleskeli Ivanin kanssa lauantaisissa bileissä.
”Rehtori kaipaa sinua”, tämä jatkaa. Ehdin nähdä halveksivan katseen punapään silmissä, ennen kuin tämä kääntyy cheerleaderystäviensä puoleen ja jatkaa matkaansa.
Nielaisen. Vatsassani vääntää inhottavasti.
”O-ou”, Yvonne sanoo vieressäni.
”Minun on parasta mennä. Nähdään”, sanon arvaten, etten luultavasti saa ottaa Yvonnea mukaani.
”Nähdään”, Yvonne sanoo ja katsoo minua ruskeilla silmillään myötätuntoisesti. Hän hymyilee hiukan ja lähtee kävelemään poispäin.

Vedän syvään henkeä ja yritän pitää ajatukseni selkeinä marssiessani kohti rehtorin kansliaa.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   7.5.09 17:03:00

Kirjottelen illemmalla taas. :) Nyt on sen verran kiire että en ehdi...

Lähettäjä: willie 
Päivämäärä:   7.5.09 17:32:36

aivan loistava tarina, vaikkein noista homoista oikein pidäkkään. :D jatka pian :) sinulla on tosi kiva tyyli kirjoittaa.

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   7.5.09 17:59:30

Nyt parin osan jälkeen mä vasta alan ymmärtää, miten helmi tää on. On kiva, ettet kirjota imperfektissä, niinkuin suurinosa ht.netissä olevista (lukemistani) tarinoista on kirjoitettu.

Lisäks ainaski tähän asti juoni on ollu hyvä, koska päähenkilön homoutta ei korostella koko aikaa. :)

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   7.5.09 18:09:32

Byääh, en jaksais ootella tähä jatkoa, vaikka se nopeesti tuleeki :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   7.5.09 19:44:16

”Istu, ole hyvä.”

Etsin katseellani vapaan nojatuolin ja istahdan siihen. En ole koskaan joutunut edes käymään rehtorin kansliassa. Se on sisustettu vähän vanhanaikaiseen tyyliin ja siellä on tuhottomasti kirjoja, kalentereita ja A4-saastetta. Tunnelma on ankea, vaikka sitä onkin ilmeisesti yritetty piristää seinillä olevilla tauluilla.

Käännän katseeni tumman, puisen pöydän takana istuvaan koulumme rehtoriin, Joanie Hamptoniin, joka näyttää vaarallisen mietteliäältä selatessaan kalenteriaan. Hän vaikuttaa siltä, kuin olisi jo unohtanut kutsuneensa minut sisään. Mietin, pystyisinköhän livahtamaan tämän huomaamatta takaisin oven toiselle puolelle... Tai hyppäämään ikkunasta, se on ihan vieressäni ja vieläpä raollaan. Päätän kuitenkin jättää typerät päähänpistokset sikseen Mrs. Hamptonin rykäistessä ja kääntäessä katseensa minuun.
”Varmasti arvaatkin, mistä syystä sinut tänne kutsuin”, hän aloittaa. En vaivaudu avaamaan suutani, enkä jostain syystä saa nyökättyäkään. Vatsassani on edelleen inhottava tunne ja käteni hikoavat vasten mustan, nahkaisen tuolin käsinojia.

”Koululehdessä julkaistiin eilen artikkeli, jossa opettaja Crenshawia syyteltiin erittäin rankasti ahdistelusta.”

Käännän vihreiden silmieni katseen jalkoihini.

”Minulla ei ole oikeutta kuulustella aikuista miestä, mutta haluaisin kuulla sinun versiosi tapahtumasta.”

Sydämeni jättää ensin yhden lyönnin väliin ja kiirehtii sitten kaksi eteenpäin.

”Tiedän, että sinua pahoinpideltiin eräiden koulumme oppilaiden toimesta samana päivänä, ja Mr. Crenshaw vei sinut terveyskeskukseen. Hän toi luokanvalvojallesi myös sairaslomalappusi ja kertoi sattuneesta.”

Rehtori katsoo minua ärsyttävällä ”olen-yläpuolellasi-ja-haluan-sinun-myös-tietävän-sen”- katseella kulmiensa alta.

Nielaisen ja mietin, mitä sanoisin.
”Mitään ahdistelua ei ollut”, totean lopulta.
”Tapahtumalla on silminnäkijöitä.”
”He valehtelevat.”
”Kuulustelin heitä, ja he olivat erittäin varmoja näkemästään. Järkyttyneitä myös.”
”Ms. Vasquez on vain liian taitava työssään”, sanon tarkoittaen koulumme näytelmäkerhon opettajaa. Nostan katseeni takaisin opettajaan. Tajuan kuulustelun kääntyneen juuri väittelyksi.
Mrs. Hampton huokaisee ja ristii kätensä työpöydällään.
”Tiedäthän, Andrew, ettei sinun tarvitse nolostella asiaa eikä syyttää itseäsi siitä. Voit kertoa kaiken minulle, luottamuksellisesti.”
Puren hampaani yhteen.
”Mitään ahdistelua ei ollut”, toistan vahvemmalla äänellä, katsoen rehtoria suoraan tämän harmaisiin silmiin, jotka tuijottavat takaisin.
Rehtori mutristaa suutaan ja näyttää siltä, ettei ole tyytyväinen vastaukseeni. Rohkaistuneena avaan taas suuni.
”Onko Cha...” pysähdyn. Kuulen kuinka rohkeuteni ropisee palasina lattialle. ”Onko mr. Crenshaw erotettu?” kysyn tarkoitettua hiljaisemmalla äänellä.
Rehtori nojaa tuolinsa selkänojaan.
”Lomautin hänet väliaikaisesti.”
Viha kuohahtaa sisälläni, mutta samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä. Mrs. Hampton tuntuu huomaavan sen.
”Emme voi ottaa mitään riskejä.”
Tulen entistä vihaisemmaksi. Riskejä?
Kiroan Ivan Carperin huorineen ja kavereineen Helvéttiin mielessäni.

”En nähtävästikään saa sinusta muuta irti”, rehtori toteaa henkäisten luovuttaneen kuuloisena. ”Soitin vanhemmillesi eilen ja suosittelin heitä ottamaan viranomaisiin yhteyttä. He sanoivat kuitenkin puhuvansa ensin sinun kanssasi. Voit poistua.”
Nousen ripeästi penkiltä, nostan koululaukun olalleni ja kävelen kanslian ovelle.
”Hyvää päivänjatkoa”, sanon, enkä yritä peittää halveksuntaa äänestäni.

”He lomauttivat hänet väliaikaisesti”, kerron Yvonnelle puhelimessa kävellessäni kotia kohti nopeaan tahtiin.
”Mitä?! Millä oikeudella?” tyttö huudahtaa. Astioiden pesusta lähtenyt kilinä loppuu välittömästi.
”Eivät kuulemma voi ottaa mitään riskejä”, sanon vihaisesti potkaisten asvaltille eksynyttä pikkukiveä.
”Kerroithan rehtorille, ettei mitään oikeasti tapahtunut?”
”Tietysti! Hän ei tuntunut uskovan, silminnäkijät kuulemma olivat niin varmoja ja järkyttyneitä. Jankutti vaan, ettei minulla ole, helvétti, mitään syytä hävetä tai syyttää itseäni...”
”Voi paská”, Yvonne sanoo. En usein kuule ystäväni kiroilevan.

Kotona istun sängylleni, nojaan käsiini ja päästän suustani matalan murinaa kuulostavan äänen. Mieleni tekisi hajottaa koko kämppä, mutta alakerrassa isä ja äiti tekevät sitä jo, joten jätän väliin. Mikseivät he voisi mennä jonnekin muualle tappelemaan?
Muistan rehtorin sanoneen ehdottaneensa viranomaiseille ilmoittamista vanhemmilleni. Toivon, etteivät he ole sitä vielä tehneet, ja päätän mennä riidan loputtua puhumaan heidän kanssaan.

__________________________________________________

Siinä. ^^ Luultavasti jatkelen vielä lisää tänään. (:

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   7.5.09 19:51:22

Tack så mycket tästäki pätkästä :>

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   7.5.09 19:53:54

Oi, kivan pitkä pätkä :) Jatkoa vaan, oottelen ihan innoissani täällä.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   7.5.09 19:53:55

Kharon Nía, var så god ! :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   7.5.09 19:55:45

Sleepless, juu laittelen tänään viel (:

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 10:34:32

Anteeksianteeksianteeksi en ehtinykkään eilen :s mut tänään kyl kirjotan. :)

Lähettäjä: loddes 
Päivämäärä:   8.5.09 11:06:37

Eikää, ei oo totta! Aivan liian ihana tarina (: Kirjoitat todella hyvin ja kirjoitusvirheitäkään en löytänyt. Hauskaa myös, ettet ole unohtanut huumoria. Tuo kirves juttu oli vallaton :D

Toivon että jatkelet pian, tahdon nimittäin lukea tätä :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 11:08:53

loddes, kiitos kovasti ! :) jatkelenkin tänään sitten kun ehdin... nyt pitää häippästä tallille tästä.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 11:18:35

Ehdinkin kirjottamaan vähän jo nyt, en välttis laita tänne vielä mut laitan sitten myöhemmin ^^

Elekää ihmetelkö sitten, seuraava pätkä poikkeaa tarinasta tavallaan hiukan, mutta ei pysyvästi, se on vaan sellanen välijuttu, kerrottu sen Chasen näkökulmasta. :D Tarinan edetessä se saattaa tulla pysyväksikin eli myöhemmin ehkä kirjottelen sekä Andrewin että Chasen POVilla.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 15:46:37

Chase's POV

”Anteeksi?”
”Kuulitte oikein.”

Käteeni lykätään nippu seteleitä. Kasvoillani on epäuskoinen ilme tuijottaessani vuoronperään niitä ja edessäni seisovaa, minua reilusti lyhyempää naista. Voi hélvetti.
Tracy Hampton katsoo minuun takaisin päättäväisesti.
Suljen hieman raolleen unohtuneen suuni ja kohennan ryhtiäni. Katsettani Hamptonista irrottamatta tungen setelit taskuuni. Hymy leviää tämän ryppyisille kasvoille. Olen katsellut naisen naamaa jo parin kuukauden ajan, sen aikaa kun olen täällä työskennellyt, mutta nyt vasta huomaan kuinka ruma tämä oikeastaan on. Kulmani kohoavat hiukan ja kohautan olkiani huokaisten syvään. Nostan laukkuni maasta.

”Näkemiin”, sanon normaalilla äänelläni, hymyillen teennäisesti ja poistun rehtorin kansliasta. Hymyni lopahtaa varmistuessani olevani turvallisesti oven toisella puolella.

”Bitch.”

Ajan mustana kiiltävänä, vasta jonkin aikaa sitten investoimallani autolla pitkin Philadelphian ruuhkaisia katuja kohti kotiani. Kauluspaitani ylimmät napit on avattu, tummanruskeat hiukseni sekoittuvat avonaisesta ikkunasta puhaltavassa lämpimässä tuulessa ja mustat aurinkolasit suojaavat sinisiä silmiäni kirkkaalta iltapäivän auringonpaisteelta. Radiosta tulee jokin kesähitti.

Naputtelen ratin pintaa sormillani pysähtyessäni varmaan sadannen kerran liikennevaloihin.
Olen harvinaisen tympääntynyt, johtuen siitä että minut lomautettiin noin puoli tuntia sitten. Ei olisi koskaan pitänyt kuskata sitä Rhymeriä terveyskeskukseen... Oltaisiin säästytty tältäkin. Tiesinhän minä, että ne penskat osaavat olla vittúmaisia. En kyllä siltikään olisi uskonut heidän menevän näin pitkälle, tai ainakaan Hamptonin ottavan asiaa tosissaan.
Noh, onhan lomautuksella hyvätkin puolensa. Ei tarvitse herätä aamulla aikaisin, katsella ärsyttävien, vanhoillisten akkojen naamoja tai puhua seitsemää tuntia päivässä jostain ... historiasta. Minkä takia koskaan valitsinkaan opettajanammatin?
Ai niin. En päässyt muuallekaan. @!#$.

Hätkähdän rajusti kuullessani avonaisesta ikkunasta tööttäyksen, toisen ja kolmannenkin. Tajuan unohtuneeni seisomaan liikennevaloihin.
”Mennään, mennäään...” mutisen itsekseni kaasuttaessani pois ja kääntyessäni kapeammalle tielle, joka johtaa asuintaloni parkkipaikalle.

Kaarran pihaan, sammutan auton moottorin ja nousen ulos. Otan takapenkiltä laukkuni ja takkini ja läimäisen oven kiinni. Painan avaimista automaattilukituksen päälle ja lähden kävelemään kohti pääovia. Vastaani tulee alakerrassani asuva rollaattorilla kulkeva vanhempi nainen, joka katsoo minua halveksivasti. Ovatpa ihmiset mukavia tänään. En minä nyt noin äänekäs naapuri ole.

Astun hissistä ulos kahdeksannessa kerroksessa ja suuntaan omalle kotiovelleni. Avaan lukon ja menen sisälle asuntooni. Se ei tunnu vieläkään oikein kodilta, mutta ehkä se johtuu siitä että se on niin iso ja huonekalut ovat täysin uusia.
Heitän takin sängylleni laukun kanssa, menen vaatekaapilleni ja vaihdan tukahduttavat työvaatteeni tavallisiin mustiin farkkuihin ja mustaan, vartalonmyötäiseen t-paitaan.

Otan jääkaapista kylmän oluen, istun valkoiselle nahkasohvalle ja alan juhlistamaan hieman ajoissa alkanutta kesälomaani.

---- elikkä tuossa palattiin nyt sitten hetkeen ennen kun rehtori kutsu Andrewin sinne kansliaan. ^^

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 15:56:55

Jatkan tänään myöhemmin vielä sitte ihan normisti Andrewin näkökulmasta. Toi oli nyt lähinnä sen takia, kun ei Chasesta oikeen tiietty muuta kun ammatti ja ulkonäkö... :D

Lähettäjä: loddes 
Päivämäärä:   8.5.09 22:52:31

Awww! Kerrassaan ihana pätkä, niinkuin muutkin pätkät. Odottelen innolla jatkoa :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   8.5.09 22:56:55

loddes, kitoos ^^

Kirjottelen justiinsa, netti pätkii aika pahasti jostain syystä niin en oo varma saanko tänne viel tänään, mut laittelen sitte huomenna toisella koneella jos tää ei pelitä. (:

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   9.5.09 15:50:20

Oij. Odottelen jatkoa innolla. Tosi kivaa luettavaa. :>

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   9.5.09 18:42:00

Mäki oottelen innolla :>

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   10.5.09 16:04:16

En päässytkään sitten enää eilen kirjottamaan, enkä ole varma ehdinkö tänäänkään... :/ mut koitan keritä ^^

Lähettäjä: Hedelmätoffee 
Päivämäärä:   10.5.09 17:19:48

Tää on kyllä näistä kaikista tarinapuolen jutusta paras :)

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   10.5.09 20:20:01

Wehee, mä oon pahasti koukuttunu tähän. 8) Odottelen jatkoa. :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 06:52:44

Hedelmätoffee, voi kiitos :o
near, hahah... hassua kuulla tuo jonkun toisen suusta (tai nähdä ruudulla, whateverz) kun on tottunut itte sanomaan aina noin. 8D

Nyt vehkeet pelittää taas kunnolla ja tuli heti näin aamusta kirjotusinspis, joten tän päivän aikana tulee taas tekstiä tänne. :---)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 07:31:00

Andrew's POV

Makaan hämärässä sängylläni kattoa tuijottaen. Kello on varmaan kaksi yöllä, enkä ole saanut nukuttua silmänräpäystäkään. Isä ja äiti lopettivat riitelyn vasta niin myöhään, etten kehdannut enää mennä kyselemään heiltä mitään, olisivat vain kehittäneet siitäkin uuden riidan.

Ajatusmaailmani on sekava ja mietteeni poukkoilevat laidasta laitaan. Yritän saada tapahtumia päässäni järjestykseen, jotain selkoa järjenjuoksuuni.
Ensin, Chase pelasti minut Ivanin kynsistä ja vei terveyskeskuksen kautta kotiin. Ihan hyvää hyvyyttään. Ivan tietysti koki itsensä häpäistyksi joutuessaan liukenemaan paikalta niin nopeasti opettajan tultua, ja tullessaan erotetuksi koulusta kahdeksi viikoksi minun pahoinpitelemiseni takia. Kostoksi hän käski tyttöystävänsä kirjoittaa koulun juorulehteen artikkelin, jossa minua säälitään kun olen kuulemma joutunut Chase Crenshawin ahdistelemaksi hänen autossaan silloin, kun hän minut sinne keskukseen ajoi. Viha kuohahtaa sisälläni ajatellessani kuinka Ivan ja muut ovat silmät kirkkaina valehdelleet rehtorille päin naamaa, että näkivät muka jotain.
Nyt Chase on menettänyt maineensa ja työpaikkansa, vanhempani luulevat minun valehtelevan koska olen tapahtuneesta niin häpeissäni ja minä makaan täällä toimettomana enkä pysty tekemään mitään muuta, kuin rukoilemaan ja vaatimaan että isä ja äiti eivät veisi asiaa oikeuteen, että he luottaisivat minuun. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä ja minua inhottaa olla tavallaan epätietoisuudessa... Onkohan Chase vihainen minulle? Toisaalta, hänen täytyy kyllä ymmärtää, etten minä olisi kertakaikkiaan voinut tehdä mitään asialle. En tiennyt Ivanin suunnitelmista. Helvétti soikoon, kun olisinkin tiennyt!

Kuulen vaimeasti kuinka alakerran seinäkello lyö kolmea yöllä. Minun on pakko nyt yrittää nukkua, tai muuten en todellakaan pääse aamulla ylös. Yritän rauhoittaa mieleni ajattelemalla, että huomenna - tai periaatteessa tänään – puhun vanhemmilleni ja kiellän heitä tekemästä asiasta oikeusjuttua. Sitten olen tehnyt kaiken mitä voin tehdä auttaakseni Chasea.

xxx

Aamulla herään vaivalloisesti herätyskellon ärsyttävään, yksitoikkoiseen piippaukseen. Heti pääni tyynystä nostaessani tunnen inhottavan jomotuksen otsalohkossani. Pitikin valvoa miettimässä niitä asioita. Oltaisiin muuten säästytty tältäkin aamuiselta päivänpilaajalta.
Paiskaan käteni jonnekin herätyskellon suuntaan ja saan sen sillä hiljennettyä ja samalla tiputettua kolisten lattialle. Nousen istumaan sängylleni ja venyttelen ja haukottelen ja vilkaisen ikkunasta ulos. Erittäin kaunis, harmaa, sateinen ilma. Tuhahdan. Hyvä päivä tulossa.

Puettuani ja laahustettuani alakertaan olen jo vähän pirteämpi. Äitini istuu keittiön pöydän ääressä juoden kahvia ja lukien jotain naistenlehteä.
”Huomenta kulta”, hän sanoo ja katsoo hymyillen minua. ”Valvoitko myöhään?”
”Näkeekö sen naamasta?” vastaan ottaessani kaapista päänsärkytabletin ja nielaistessani sen jääkylmän veden kanssa. Päänsärystä johtuen minulla ei ole mikään hirvittävä hinku syödä, joten otan vain kahvia ja istun äitini seuraksi pöydän ääreen.
Vilkuilen häntä salaa kun hän lukee lehteä. Mietin, miten aloittaisin.
”Äiti...”
”Niin?” hän nostaa katseensa. Minä puolestani käännän katseeni kahvikuppiini ja sekoittelen sitä hitaasti.
”Ettehän ole tehneet siitä koulun jutusta poliisille ilmoitusta?”
Äiti kääntää katseensa takaisin lehteen.
”Emme.”
Huokaisen mielessäni helpotuksesta.
”Älkää tehkökään. Sanoi Mrs. Hampton teille mitä tahansa.”
Äiti katsoo minua ärsyttävillä laserkatsesilmillään, joilla hän erottaa totuuden valheesta välittömästi. Luojan kiitos en ole nyt valehtelemassa.
”Väität siis vieläkin, ettei mitään tapahtunut?”
”Minä en vain väitä, mitään ei oikeasti tapahtunut. Ivan Carper vain haluaa kostaa Mr. Crenshawille ja minulle.” Minun piti tarkkaan miettiä, millä nimellä kutsun Chasea.
”Niin mistä he taas kostivatkaan?”
”Crenshawille siitä, että hän säikäytti heidät tiehensä ja vei minut terveyskeskukseen ja toi kotiin, ja hankki kahden viikon erotuksen heille. Minulle siitä... kun... he vihaavat minua.”
Äiti mutristaa suutaan sillä lailla, kun hän tekee aina miettiessään.
”Miksi he sinua vihaisivat? Miksi he yleensäkään kävivät päällesi? Et koskaan kertonut.”
Menen hiljaiseksi. Nielaisen, ja toivon ettei äiti huomannut sitä, mutta totta kai hän sen huomasi. Hän on äitini. Hän huomaa jokaisen pienenkin eleeni.
Tunnen sen olevan tulossa. Paljastuksen. Yritän estää sitä, mutta jostain suusta äitini polttavalla katseella on voima saada minut puhumaan. Puhumaan totta.
”Minä... öh... minä...” takeltelen ja käännän katseeni kahvimukiini. Huomaan lusikkaa pitelevän käteni tärisevän hivenen, lasken lusikan mukiin ja piilotan käteni pöydän alle.
”Kun minä... en... pidä tytöistä.”
Hiljaisuus. Nostan katseeni hitaasti äitiini, joka on jähmettynyt tuijottamaan minua. Jossain päässäni napsahtaa; nousen tuoliltani, nappaan laukkuni ja ryntään eteiseen. Tungen kengät jalkaani ja juoksen kadulle saakka, ennen kuin vedän henkeä. Äitini ei huutanut perään.

Lähden ripeästi kävelemään kohti koulua. Pääkipuni on lähtenyt, mutta sen tilalle on tullut hirvittävä ahdistus. Eikö puhumisen yleensä sanota helpottavan asioita?

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 07:33:38

Jatkelen lisää sitten myöhemmin koulun jälkeen (:

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 08:54:36

"...estää sitä, mutta jostain syystä äitini polttavalla katseella..."

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 12:08:52

”Mitä hän sanoi?” Yvonne kysyy. Hänen äänestään kuultaa uteliaisuus niin selvästi, että se melkein naurattaa minua. Siis jos tilanteessa olisi muuten jotain huvittavaa.
”Ei mitään.”
”Älä vain sano, että otit ja lähdit tiehesi...” Yvonne katsoo minua kulmiensa alta. Tuo tyttö tuntee minut kyllä mahdottoman hyvin. Kohautan olkiani.
”Voi Andrew, Andrew...”
Katselen horisonttiin istuessani koulun nurmikolla. Ilmassa on sateen tuoksua ja taivas on tasaisen harmaa. Olemme juuri päässeet viimeiseltä oppitunnilta.
En saa enää puoleeni niin merkitseviä katseita. Muille juttu on jo historiaa, mutta minulla se kuitenkin on vielä erittäin ajankohtainen. Hassua. Aina ollaan niin kiinnostuneita kaiken maailman juoruista ja niitä levitellään pitkin poikin, vaikka se ei loppujen lopuksi vaikuta omaan elämään yhtään mitenkään. Luulen, että tiedän nyt, miltä julkkiksista tuntuu kun heistä kirjoitellaa jatkuvasti lehdissä.

En tiedä minne menen. En halua palata kotiin vielä ja en voi mennä Yvonnelle kuin vasta myöhään illalla, koska hänen vanhempansa ovat kotona ja minun tuurillani äitini näkisi ikkunasta kun lampsin heidän taloonsa. Oloni on jokseenkin yksinäinen ja turvaton.

”Minun pitäisi lähteä”, Yvonne sanoo vähän pahoitteleva sävy äänessään ja nousee maasta.
”Nähdään”, sanon. Yvonne heilauttaa kättään hymyillen ja lähtee.

Istun hetken yksinäni siinä, mutta sitten saan päähäni että voisin oikeastaan soittaa Jasonille. Kaivan kännykän laukkuni sivutaskusta ja etsin hänen numeronsa. Puhelin ehtii tuutata melko kauan, ennen kuin toisessa päässä naksahtaa ja tuttu ääni vastaa.

”Jason?”
”Moi”, sanon, tietäen että tämä tunnistaa ääneni. ”Oletko kotona?”
”Moi, Andrew. Juu, olen. Kuinka niin?”
”Meillä oli äidin kanssa, tuota... pieni riita, enkä haluaisi mennä vielä kotiin... Ajattelin että jos voisin tulla sinne käymään?”
”Joo, tietenkin voit. Mistä te riitelitte?”
”Se on aika pitkä juttu...”
”Okei. Tule vain.”
”Joo, moikka.”
”Moi.”
Painan punaista luuria ja tungen puhelimen takaisin sivutaskuun. Taivaalta alkaa ropsia hiljalleen vesipisaroita lähtiessäni kävelemään aivan vastakkaiseen suuntaan kodistani.

Jasonin ja hänen tyttöystävänsä Michellen talo ei ole kovin suuri, mutta todella kotoisa ja siisti. Ulkoapäin se on maalattu hailakansiniseksi ja pieni piha on pidetty kauniina. Jopa täydeksi kaadoksi yltyneessä vesisateessa rakennus näyttää hienolta ja erityisen houkuttelevalta.

Painan ovikelloa ja hetken päästä ovi aukeaa. Nuori, kaunis nainen puhkeaa valkoisen hammasrivistön paljastavaan hymyyn.
”Hei, Andrew! Tule sisään”, hän sanoo ja päästää minut eteiseen. Vaatteeni melkein valuvat vettä ja minua hävettää. Michelle katsoo hetken minua päästä varpaisiin.
”Jason! Andrew tuli. Lainaisitko hänelle kuivia vaatteita?” nainen huutaa. ”Voit mennä suihkuhuoneeseen riisumaan nuo, Jason tuo sinulle vaihtovaatteet.”
Kiitän hymyillen ja suuntaan suihkutiloihin, jotka eivät onneksi ole kovin kaukana eteisestä joten en sotke enempää paikkoja.
______________________________________________________

En sitten mennykkään kouluun... :D

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   11.5.09 12:55:28

Hahaa, empä jaksanu minäkään kouluun, mut hyvä vaan, pystyin lukee tätä :> Jatkoa vaan.

Lähettäjä: diipadaapaduu 
Päivämäärä:   11.5.09 15:39:31

Jatkoa :) ihana tarina

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   11.5.09 16:06:57

Pöh, mä menin kouluu enkä saanu lukee tätä :<
Mut hyvä pätkä taasen (kute aina :D )

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 17:23:43

Sleepless, niin käy joskus :D

diipadaapaduu, kiitoos <:

Kharon Nía, jotkut on fiksuja ja menee sinne... :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 17:24:30

Niin ja jatkelen tänään jos ei ala ukkostamaan, kun sitten pitää kone laittaa kiinni. :s

Lähettäjä: Nictornactor 
Päivämäärä:   11.5.09 20:13:29

jatkoo vvaan :) hyvältä vaikuttaa

Lähettäjä: prinsessasammakko 
Päivämäärä:   11.5.09 20:16:50

tää on ihana! tosi hyvä<33 ja just hyvä se että sitä ei hoeta kokoajan että jätkä on homo.. tykkään homotarinoista, mutt tää on kyllä parass<33

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   11.5.09 20:24:17

Nictornactor & prinsessasammakko, kiitoksia kovasti (: <3

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   12.5.09 11:10:39

Tänään jatkelen jossain vaiheessa. ^^

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   12.5.09 16:09:35

Ootan ;>

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   12.5.09 17:30:44

Täällä kans odotellan 8)

Lähettäjä: Piita<3 
Päivämäärä:   12.5.09 19:02:57

sait uuden lukijan,hyvä tarina,jatkahan :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   12.5.09 21:19:52

Nyt tulee pitkä jatko, kirjottelen justiinsa... Postaan tänne sitten kohta. :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   12.5.09 23:01:22

Istun pehmeällä sohvalla, Jasonin ehkä vähän isohkot lainavaatteet päälläni ja kuumaa teetä hörppien. Katson kun Jason pelaa playstationilla jotain autopeliä. Hän on aina tykännyt pelaamisesta, ja tykkää edelleen, vaikka onkin jo melkein kolmekymmentä.

”Mistä te riitelitte äidin kanssa?” hän kysyy irrottamatta katsettaan tv-ruudusta. Aina pelissä kun tulee kaarre, Jason kallistuu kaarteen suuntaisesti. Miksiköhän ihmiset tekevät sillä lailla? Se on huvittavan näköistä.
”Ei mistään isosta asiasta”, vastaan ympäripyöreästi ja hörppään teetä.
”Sanoit sen olevan pitkä juttu”, Jason vänkää, edelleen ruutuun katsoen.
”Se oli siitä koulussa tapahtuneesta”, sanon. Näen Jasonin reaktiosta, onko äiti kertonut tälle, ja ilmeisesti on.
”Eikö se ole jo ohi?”
”No on... tavallaan...” Katselen mukiini, koska en halua katsoa Jasoniakaan. Hän laittaa pelin paussille ja istuu kunnolla sohvalle, viistosti minua vastapäätä.
”Tavallaan?”
”Niin... Kielsin heitä tekemästä rikosilmoitusta.”
”Eikö hän suostunut?”
”Suostui...” sanon ennen kuin tajuan, että pitääkseni linjani minun olisi pitänyt sanoa toisin.
”No mikä oli sitten ongelmana?”
”Ei, kun me riideltiin siitä, mutta hän suostui lopulta.”
Jason nyökkää, mutta huomaan hänen kasvoistaan, ettei tämä ole täysin tyytyväinen selitykseeni. Hän kääntyy takaisin pelin puoleen ja hiljaiset peliäänet alkavat taas kuulua.

Keittiöstä kuuluu kolinaa ja kiroamista. Michelle ilmeisesti pudotti jotain.
”Kulta? Oletko kunnossa?” Jason huutaa ja vilkaisee keittiöön päin.
”Juu, olen, pudotin vain lautasen” Michellen vastaus kuuluu.

Heidän käytöksensä saa minut toivomaan vähän, että isä ja äitikin olisivat vielä onnellisia. Muistan niin hyvin kaikki ne ajat, jolloin Jasonkin asui vielä kotonaja olimme yhdessä, vaikka olinkin silloin vielä niin pieni.

Juon kahvin loppuun ja vilkaise ikkunasta. Sade on loppunut ja taivas alkaa kirkastua.
Nousen sohvalta, vien mukin keittiöön ja kiitän Michelleä.

”Taidan lähteä” käyn sanomassa Jasonille. Hän nyökkää ja jatkaa pelaamista.
”Sopikaa sitten asiat äidin kanssa”, hän kuitenkin jatkaa, juuri kun olen poistumassa ovensuusta.
Vedän tennarit jalkaani.
Michelle tuo minulle muovipussin vielä märkiä vaatteitani varten ja hymyilee minulle. Olen aina pitänyt Michellestä. Hän on joka tilanteessa ystävällinen, ilman että hänen täytyy edes teeskennellä koskaan.

Astun talosta sateenraikkaaseen ulkoilmaan. Aurinko pilkottaa pilvien välistä ja saa märän asvaltin kimaltelemaan. Aikomukseni ei ole mennä kotiin, mutta en kehdannut lorvia Jasonin ja Michellenkään luona enempää, kun Jasonkin vielä luulee että riitamme ei ollut tuon pahempi. Eihän se ollutkaan, mutta minua pelottaa kohdata äidin katsetta paljastukseni jälkeen.

Kävelen kävelytietä pitkin hitaasti. Laukkuni on olallani ja olen tunkenut muovipussin sinne. En tiedä mitä tekisin, joten suuntaan samaan kahvilaan, jossa minä ja Yvonne tapaamme käydä. Tilaan itselleni voileivän ja asettaudun syömään sitä nurkkapöytään. Kuulen kuinka puhelin alkaa tärisemään laukkuni taskussa. Kaivan sen mahdollisimman nopeasti ulos sieltä.

”Moi”, vastaan nielaistuani suuni tyhjäksi.
”Moi. Oletko jo mennyt kotiin?” Yvonne kysyy.
”Een...” Haukkaan leivästä.
”Isä ja äiti lähtevät yhdeksältä töihin, heillä on iltavuoro” tyttö jatkaa. ”Haluatko tulla tänne? Minulla on yksi elokuva, mikä voitaisiin katsoa.”
”Joo... Saatan tullakin.”
”Okei... Pärjäile”, tyttö sanoo ja sulkee puhelimen. Taustalta kuului juuri silloin hänen nuorimman veljensä kiljuntaa, joten en ihmettele yhtäkkistä lopetusta.
Syön loput leivästä ja teen lähtöä. Kello on seitsemän paikkeilla, parin tunnin päästä pääsisin Yvonnen luo.

Olen vain kuljeskellut ympäri kaupunkia varmaan tunnin, ja vähäisten yöunien takia olen väsynyt. Vieläkin on aivan valoisaa, mutta ilma on viilennyt. Kääriydyn tiukemmin Jasonin mustaan huppariin ja vedän hupun päähäni.
Saavun puistoalueelle ja etsin penkin. Aurinko on paistanut Jasonilta lähdöstäni lähtien, ja kuivattanut penkin kuluneen päällystän. Istahdan sille huonoryhtisesti ja ummistan silmäni. Välillä kuuluu hiekan rapinaa kun joku kulkee ohi, ja kerran tunsin viileän henkäisyn jaloissani kun jonkun koira pysähtyi haistelemaan minua.

Avaan silmäni hätkähtäen. On aivan pimeää. Hetken olen pienen paniikin kaltaisessa tilassa, kunnes tajuan nukahtaneeni puistonpenkille. Nousen makuultani kuullessani vierestäni pientä surinaa ja kaivan kännykän kohmeisin sormin taskusta. Näytöllä lukee ”äiti”. Olen jo painamassa vihreää luurinkuvaa, kun muistan, miksi yleensäkin istun siinä penkillä, kylmästä täristen ja nenä vuotaen. Painan punaista luuria, jotta puhelu katkeaa. Tietääpähän ainakin, että olen hengissä. Tiedän äidin suuttuvan siitä että lyön luurin korvaan, mutta mieluummin kohtaan hänet vihaisena kuin kuoliaaksi huolestuneena.
Minulle on tullut yhdeksän muutakin puhelua – neljä Yvonnelta ja loput äidiltä. Ehdin vilkaista kännykän kelloa, ennen kuin se simahtaa. Akku loppu. Paská.
Kello on melkein yksi yöllä. Olen siis nukkunut lähes viisi tuntia penkillä... Miten se on mahdollista?
Pieni katumus on hiipimäisillään mieleeni. Olisikohan sittenkin pitänyt vastata äidin puheluun? Akkukin loppui...
Nousen ylös ja kerään kamppeeni. Heitän laukun olalleni ja vedän kädet puuskaan lämmittääkseni itseäni. Huppari ei ole paksu, ja olen umpijäässä.

Kävelen Philadelphian pimeitä katuja pitkin kohti kotia. En viitsinyt mennä mitään yleisimpiä teitä, koska en voi olla varma, onko äiti lähettänyt poliisit perääni tai onko hän itse isän kanssa etsimässä minua. Ainakin hän on luultavasti soittanut puolelle kaupunkia ja parkunut, kuinka hänen poikansa on kadonnut. Jokin kapinallinen osa minussa sanoo, että menisin jonnekin huoltoasemalle enkä ollenkaan kotiin koko yönä, pitäisin muita huolestuneena jonkin aikaa, mutta toinen, se äidin kiltti poika- puoli, käskee minun vain kiirehtiä.
Minua hirvittää vähän kävellä alueella, jolla liikkuvat kaikki narkkarit ja juopot tähän aikaan yöstä, mutta en siltikään usko törmääväni sellaiseen, joka olisi tarpeeksi selvin päin puukottaakseen tai ...raiskatakseen minut. Hyi. Ajatus ällöttää minua. Mieleeni tulee jokin lehtijuttu, jossa kerrotiin poikien olevan melkein yhtä useasti seksuaalisen hyväksikäytön kohteena. Hyväksikäytöstä minulle tulee mieleen Chase. Se ärsyttää minua, sillä hän ei todellakaan tehnyt mitään ja nyt alan miettimään häntä aina kun joku mainitsee sanat ”ahdistelu”, ”seksuaalinen” tai ”hyväksikäyttö”.

Haukottelen saapuessani vähän turvallisemmalle alueelle. Kävelen juuri jonkin baarin ohi, ja tajuan sen olevan homobaari. Mietin, millaista sellaisessa mahtaa olla. Olen ollut vain kerran baarissa, sekin oli tavallinen, ja olin siellä Jasonin kanssa. Menin niukin naukin kahdeksantoistavuotiaasta, kun Jason vakuutteli vartijalle olevani niin vanha, vaikka en kuskannutkaan henkilötodistusta mukanani.
Silmäni jähmettyvät baarin ulkopuolella seisovaan autoon. Se näyttää niin tutulta... Ei se voi olla...
Juuri silloin baarin ovesta kävelee ulos mies, jonka tunnistaisin vaikka unissani. Öh, tai no, niissä ainakin. Kuulen sydämeni nopean hakkaamisen hidastaessani äimistyksestä vauhtiani.
Mies kiertää autonsa toiselle puolelle, kasvot minua kohti, ja on istumassa juuri penkille, kun hän pysähtyy.
”Rhymer?”
Pidätän hengitystäni. Huomaan pysähtyneeni kokonaan, vieläkin kädet puuskassa ja huppu päässä. Kylmän olen kuitenkin unohtanut. Miten hän pystyi tunnistamaan minut?
Näen kuinka Chase sulkee auton oven ja lähtee kävelemään minua kohti, kädet takkinsa taskuissa. Hän näyttää vähän huolestuneelta. Olen hämmentynyt nähdessäni hänet yleensäkin täällä. Sydämeni hakkaa edelleen.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy. Hampaani kalisevat vähän.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, totean jonkun kumman rohkeudenpuuskan alaisena. Chase naurahtaa.
”Olen aikuinen. Saan käydä baarissa jos haluan.”
Hänen lausahduksensa saa minut taas menettämään rohkeuteni. Mies katselee ympärilleen. Hänen hengityksensä höyryäminen näkyy hyvin baarin valoja vasten.
”Haluatko kyydin kotiin?”
”En”, vastaan nopeasti. Onnistun vahingossa kuulostamaan aika töykeältä. ”En ole menossa sinne”, selvennän. Chase kääntää katseensa minuun.
”Minne sitten?”
Nielaisten lasken katseeni maahan ja tökin kengänkärjelläni maahan tiputettua pullonkorkkia.
”En tiedä. Jonnekin.”
Jos katsoisin ylös, näkisin Chasen näyttävän hetken ylimielisen huvittuneelta. Kuin tätä naurattaisi kapinallisen teinin käytökseni.
”Autoon siitä.”
Nostan katseeni melkein säikähtäen voimakasta lausahdusta. Chase kävelee jo autolle päin.
Käyn mielessäni kiivasta taistelua. Toisaalta en haluaisi mennä autoon... alistuisin hänen tahdolleen. Hän on opettaja. Hänen kuuluu määräillä muita, enkä halua hänen pystyvän tekemään sitä vapaa-ajallaan... Hemmetti, silloin kun löydän hänet tällaisesta paikasta. En ole vielä oikein sisäistänyt sitä, mitä homobaarissa käyminen yleensä tarkoittaa.
En kuitenkaan saa jalkojeni suuntaa käännettyä, ja päädyn istumaan samaan autoon, jossa olen istunut kerran aikaisemminkin. Auto käynnistyy hurahtaen hiljaisesti ja Chase vääntää lämmityslaitteet täysille. Olen taas alkanut tärisemään kylmästä.

Chase ajaa keskittyneesti ja hiljaisena. Olemme menossa kotiani kohti, mutta sen kohdalla auton vauhti ei hidastukaan. Käännän katseeni ihmeissäni mieheen.
”Ajoit ohi.”
”Ethän sinä ollut menossa kotiin?” Chase vilkaisee minua. Käännän katseeni takaisin tiehen kulmat koholla. Olin sataprosenttisen varma tämän vievän minut sinne. Matka kuitenkin jatkuu hiljaisena, ja saavumme parinkymmenen minuutin päästä korkean kerrostalon pihalle. Chase sammuttaa auton ja nousen ulos sieltä laukkuineni. Auto pitää piippauksen Chasen lukitessa ovet avaimista roikkuvalla pienellä kaukosäätimellä. Lähden seuraamaan miestä. Uni painaa silmäluomillani. Kello on varmaan sata.
Äiti käväisee taas mielessäni, mutta en ehdi ajatella häntä kauaa, kun saavumme hissin kanssa kahdeksanteen kerrokseen ja Chase avaa avaimillaan oven. Astun sisään asuntoon ja suljen oven perässäni. Jähmetyn hetkeksi eteiseen. Chasen napsautettua valot päälle huomaan asunnon olevan melko suuri kerrostaloasunnoksi. Sen täytyy olla aika helvétin kallis. Huonekalut näyttävät uusilta ja kaikki on siistissä järjestyksessä.
Otan tennarit pois jaloistani ja kävelen peremmälle.

Chase's POV

Suuntaan keittiöön ja laitan kahvin tippumaan. Mietin, mitä olen tehnyt. Kannattiko tuo penska nyt ottaa kotiin? Ei hän kyllä olisi sinnekään voinut jäädä, niillä nurkilla on hyvin suuri mahdollisuus tulla tapetuksi, ainakin tuon ikäisellä ja tuolla kokemuksella. Hänen äitinsä on varmaan huolissaan...
Tuhahdan ajatuksilleni. Olihan omakin äitini aina niin ”huolissaan” kun olin viikon poissa kotoa.

Kuulen askeleita takaani. Poika seisoo ovensuussa. Hänestä tulee mieleen pelästynyt koiranpentu.
”Istu alas”, sanon tälle. Näyttää hetken siltä, kun hän ei tajuaisi mitä sanoin, mutta sitten hän istahtaa keittiön tuolille ja laskee laukun jalkoihinsa.
”Kahvia?” otan kaapista itselleni mukia. Tuo penkille istunut nyökkää, ja otan toisenkin. Kahvin tiputtua kaadan mustaa juomaa niihin. Lasken toisen mukin pojan silmien alle ja suuntaan olohuoneeseen.
”Kaapista saa maitoa ja sokeria, jos tarvitset.”

Käynnistän kannettavan tietokoneeni ja tarkistan sähköpostit. Vain jotain turhaa roskapostia, ei mitään järkevää. Kellokin on jo kaksi. Melkein jo alan miettimään, millä herään aamulla töihin, kunnes muistan, että minullahan ei ole töitä. Mutta tuon kuitenkin täytyy nousta kouluun, ja matkan takia joudun luultavasti kuskaamaan hänet.
Nousen tuolilta ja laitan kannettavan läpän alas sammuttamatta sitä. Kävelen haukotellen makuuhuoneeseeni ja napsautan pöytälampun päälle. Riisun paitani ja olen juuri avaamassa vyötäni, kun tajuan, että poikakin tarvitsee jotain muuta kuin sohvan. Kaivan kaapista toisen peiton ja tyynyn.

Andrew's POV

Juotuani kahvini laitan mukin tiskialtaaseen ja otan valtuuden katsella vähän ympärilleni. En olisi koskaan uskonut Chasen kodin olevan tällainen... Tai ainakaan koskaan tulevani näkemään sitä. Kuvittelin hänen asuvan jossain kivassa omakotitalossa vaimonsa ja lastensa ja koiransa kanssa. Ei kuitenkaan näy vaimoja, lapsia tai sen paremmin koiriakaan. Vain uudelta tuoksuvia huonekaluja ja suuri asunto. Muutama taulu seinillä. Paikka voisi olla jostain äidin lukemasta sisustuslehdestä.
Äidin ajatteleminen saa minut tuntemaan oloni kurjemmaksi. Hänen täytyy olla suunniltaan huolissaan... Mutta ei hän tähän kuole. Menen huomenna koulun jälkeen kotiin.

Sivelen valkoisen nahkasohvan pintaa sormillani. Kuulen takaani askeleita ja käännyn ympäri, kohdatakseni Chasen. Ilman paitaa. Katseeni vaeltaa omia aikojaan tämän kasvoista rintakehälle, vatsalihaksiin... Hänen musta vyönsä on puoliksi auki. Nostan äkkiä katseeni ja tunnen punastuvani rajusti. Muistan, mistä löysin hänet. Hänenkin täytyy sitten olla...
Chase katsoo minua toinen kulma kohollaan ja ojentaa peiton ja tyynyn. Hän palaa sinne mistä tulikin. Katson vielä pitkään makuuhuoneen raolleen jäänyttä ovea, ennen kuin riisuudun puoliksi ja käperryn sohvalle tyyny pääni alla ja peitto päälläni.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   12.5.09 23:02:23

Hups, lopussa tuli liikaa kursiivia. Mutta kyllä siitä saa varmaan selvää. :>

Lähettäjä: prinsessasammakko 
Päivämäärä:   12.5.09 23:27:03

tää on niin ihanaa!! <33 jatka pian, en kestä oottaa! ei sillä että pitäisit liian pitkiä taukoja, sä oot noipeiten jatkavia mitä tiedän ^^ (jos tajusit, en osaa selittää xP) mut jatka ku ehit, tää on toosi hyvä :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   12.5.09 23:29:17

prinsessasammakko, kiitoos :--) kirjotan jo jatkoa... :'D tuli hirvee inspis mut oli pakko välillä laittaa tänne, että ei tuu liian pitkä ^^ Saatan laittaa jo tänään kuitenkin jatkoa.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   13.5.09 02:20:59

Chase's POV

Aukaisen vaivalloisesti silmäni digitaalisen herätyskellon piippauksen tunkeutuessa tajuntaani. Painan napista ja laite hiljenee. Minulta menee hetken aikaa yrittäessäni tajuta, miksi tuo edes oli minua herättämässä. Eihän minun töihiin tarvitse mennä. Muistan kuitenkin loppujen lopuksi, että sohvallani sattuu nukkumaan kouluikäinen pojannulikka joka minun täytyy kuskata sinne kouluun.
Heitän peiton syrjään ja nousen sängystäni. Käyn nopeassa suihkussa ja kuljen pyyhe lanteillani keittiöön laittamaan kahvin tippumaan. Olen juuri menossa herättämään Andrewia, kun pysähdyn. Mieleeni palaa miten hän katsoi minua yöllä kun vein ne petivaatteet. Se oli lievästi sanottuna ahdistava katse. Heh, enkö minä ollut se ahdistelija, eikä hän?
Päätän kuitenkin, että saan kuljeskella omassa kodissani vaikka alasti, jos haluan, eikä millään 17- vuotiaalla ole siihen sananvaltaa.

”Hei”, yritän kiinnittää pojan huomion. Tökkäisen häntä etusormella kylkeen. Tai ainakin luulen sen olevan kylki, sillä hän on ruskeita hiuksia myöten peiton alla. Kasa alkaa liikahdella toisteltua samaa hetken aikaa.
”Myöhästyt kohta.” Se ei ole aivan totta, mutta uskoisin sen auttavan hänenikäisensä herättämisessä.
Sanoillani tuntuu olevan kohtalainen vaikutus – yhtäkkiä peittomytty hätkähtää ylös ja Andrew istuu sohvalla hiukset pystyssä ja silmät puoliummessa. Minua melkein naurattaa tämän eksynyt olemus. Poistun paikalta makuuhuoneeseen laittamaan vaatteet päälle.

Palatessani vyötäni kiinnittäen hän on päässyt jo ylös ja vetänyt vaatteet niskaansa.
”Ota jääkaapista jotain”, kehotan ja menen itse edeltä keittiöön ja otan kahvia. Istun pöydän ääreen ja alan selailemaan jotain lehteä, joka lojui pöydällä.
Andrew tulee keittiöön ja kaataa kahvia eiliseen mukiinsa. Hän näyttää miettivän hetken, uskaltaisiko totella minua, mutta kuitenkin tarttuu jääkaapin kahvaan ja alkaa tehdä itselleen voileipää.
Katselen tuota poikaa sivusilmällä. Vaaleat, vähän ylikasvaneet hiukset ovat sekaisin. Kasvot ovat neutraalit, mutta vihreissä silmissä on koko ajan vähän epävarma ja hermostunut ilme. Hän näyttää säälittävän pieneltä liian suuressa mustassa hupparissaan ja vähän roikkuvissa farkuissaan. Voin vaikka vannoa, etteivät ne ole hänen. Alan miettimään, miksiköhän poika vaelteli niillä seuduilla siihen aikaan yöstä, ja vielä liian vähissä vaatteissa. Hän istuu minua vastapäätä ja alkaa syömään ja juomaan.

”Sinulla ei varmaan ole mitään päivän kirjoja mukana?” kysyn hörpätessäni kahvistani. Andrew näyttää siltä kuin olisi herännyt jostain kummasta transsista.
”Ei... kai.”
”Pitänee sitten käydä samalla kotonasi”, vastaan. Katson kulmieni alta pojan reaktiota, mutta en näe muuta kuin silmien epävarmuuden syventyvän ja kulmien lähenevän toisiaan aavistuksen verran.

Ei mene kauaa, kun istumme taas autossani ja matkaamme kohti Andrewin kotia. Poika on ollut hiljaa lähes koko ajan. Minusta tuntuu, että häntä hävettää olla toisten taakkana, mutta eihän hänestä nyt vaivaa ollut. Ja minä hänet mukaani raahasin, ei hän kamalasti asuntooni tunkenut.
”Mitä sinä oikeasti teit yöllä siellä?” kysyn. En jaksa olla hiljaa koko aikaa, ja minua kiinnostaa tietää.
”Kävelin...”
”Kävelylle on toki parempiakin kellonaikoja.”
”En voinut mennä muuallekaan”, hän sanoo. Kuulen jonkin vivahteen hänen äänestään – haurautta, ehkä katumusta.
”Riitelin äitini kanssa aamulla... aika pahasti.”
Huomaan saaneeni rikottua sen omituisen näkymättömän kilven hänen ympäriltään, joka sulkee kaikki muut ihmiset pois hänen maailmastaan.
”Mistä te riitelitte?”
Poika kääntää yllättäen katseensa minuun.
”Sinusta”, hän sanoo, pokka täydellisesti pitäen.
”Minusta?” kysyn kulmat koholla. Yritän keskittyä samanaikaisesti sekä ajamiseen että Andrewin kuuntelemiseen.
”Siitä, että tekevätkö vanhempani rikosilmoituksen vai eivät.”
Mieleni sisäinen taivas tummenee, vaikka ulkona paistaa oikeasti aamuaurinko. Rikosilmoituksen? Mitä helvéttiä? Enhän minä ole mitään tehnyt!
”No”, aloitan. ”Tekevätkö he?” käännän katseeni hetkeksi poikaan.
”En tiedä... Kielsin ainakin.”
”Miksi he minua vielä syyttävät? Etkö kertonut totuutta heille?” kysyn, ehkä vähän katkeran kuuloisena.
”Tietenkin kerroin!” poika kivahtaa. Tuntuu kuin hän olisi suutahtaessaan kasvanut kymmenen senttiä. Hän katsoo minua vähän syyttävästi.
”Tietenkin. En minä sitä tarkoittanut”, myönnän ja saan pojan vihan laantumaan.
”He eivät usko minua, luulevat että minua hävettää myöntää. Kuten rehtorikin.” Pojan katse laskee auton jalkatilaan ja se hetkellinen kymmensenttinen putoaa ainakin viidentoista verran takaisin.
”Eikä se ollut se syy siihen, etten voinut mennä kotiin. Tai etten halua vieläkään mennä.”
”Mikä se sitten oli?” kaarran auton kadulle, jolla heidän talonsa sijaitsee.
”Tunnustin olevani homo”, Andrew täräyttää ja katsoo minua. Hänen silmissään on haivaittavissa jonkinasteista haastavuutta.
”... Whou”, totean. ”Olin oikeassa.”
Pojan ilme muuttuu haastavasta joksikin pelästyneen ja kummastuneen välimuodoksi. Pysäytän auton heidän talonsa eteen.
”Sen näkee kilometrien päähän, Andrew”, sanon ja hymyilen pojalle. Hän nousee autosta, vieläkin sama ilme kasvoillaan ja lähtee kävelemään kotiovelleen.

________________________________________________
Siinä vielä semmonen pätkä... Jos nyt menis sinne nukkumaan, et herää aamulla kouluun -.- miks sellanen paikka on keksitty? D:

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   13.5.09 06:59:44

No aww <3 Aivan mahtavaa, jatkoa vaan :)

Lähettäjä: Sleepless 
Päivämäärä:   13.5.09 07:03:54

Ja hyvä etten oo ainoo, jolle toi kouluun meno on kovin hankalaa 8) kai sinne pitää tänään kumminki raahautua.

Hih, hyvä muuten, että näitä pätkiä tulee näin nopeeseen tahtiin ^-^

Lähettäjä: diipadaapaduu 
Päivämäärä:   13.5.09 14:15:05

lisää lisää lisää :)

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   13.5.09 15:36:45

Sleepless, et todellakaan oo. :D Tänään kyl oli loppujen lopuks ihan kiva päivä... kun oma luokka on leirikoulussa ja saan vaan seilailla tunnilta toiselle :D

Ja kitoos ^^ Tänään tulee, alan kirjottelemaan.

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   13.5.09 16:29:42

Nyt pitää mennä tallille, mut kirjotan lisää joskus viiden-kuuden jälkeen ja laitan sitt tänne :>

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   13.5.09 17:35:14

Wohou, ootan :>

Lähettäjä: Kharon Nía 
Päivämäärä:   13.5.09 17:36:04

Niijoo, unohin mun pitsan tän takii uunii xD (Sen arvosta :> )

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   13.5.09 17:41:42

Kharon Nía, voi ei :'''D anteeks... :D

Lähettäjä: Jackson 
Päivämäärä:   13.5.09 17:42:23

Teen nyt toisen ja jatkelen sinne sitten. :--) pitää vaan korjata lasinpalat lattialta ku kissa hajotti peilin -_-'