Lähettäjä: katale
Päivämäärä: 7.4.09 20:55:33
:)) Uusia lukijoita on aina kiva saada, mutta vanhat on vähintäänkin yhtä tärkeitä. Kiitoksia kun olette jaksaneet pitää tätä ylhäällä, tämäkin jatko vähän venähti. Mutta pituus on vähän parempi tällä kertaa. :) Seuraavaa jatkoa saattaa nyt katsoa miten menee, pääsiäislomalla saattaa olla vähän kiireitä. Ensi viikolla on kuitenkin sen verran ohjelmaa etenkin alkuviikosta, ettei varmaankaan kauheasti kerkeä jatkamaan. Mutta yritetään. :>
Tästä pätkästä tuli itseasiassa oikein mukava. Tekin taidatte tykätä siitä. :)
-
Sunnuntai oli jokseenkin erilainen päivä, sillä en saanut tehtyä oikeastaan yhtään mitään, lojuttua vain kotona. Suvi lähetti viestiä, että oli jo kotimatkalla ja minulta vaati suunnattomia ponnistuksia, etten mennyt heidän portinpieleen odottamaan. Sovimme kuitenkin näkevämme taas seuraavana päivänä, mikä oli huojentavaa. Siitä oli ainakin minulle hirveän pitkä aika kun olin saanut puhuttua Suvin kanssa kunnolla. Päivä kului aikaa tappamalla, ainoat järkevät tekemiseni oli kun kävin Kassun ja Ronin kanssa lenkillä aamulla ja siivotessani vessan. Aamuiset lenkit olivat kehittyneet minulle jonkinlaiseksi henkireiäksi, milloin saattoi vain hengittää ja kuunnella kuinka Kassu selitti jotain hyvänpäiväistä tai sitten kuunnella hiljaisuutta. Olin huojentunut palatessani taas kotiin, meidän suhteemme ei Kasperin kanssa ollut tuntunut muuttuneen ainakaan huonompaan suuntaan.
Maanantai valkeni hitaasti seuratessani sängylläni selälläni maaten auringon hidasta kipuamista horisonttia pitkin. Kello oli ehkä jotain viiden jälkeen, en ollut ihan varma, mutta minua ei nukuttanut sillä hetkellä. Jos edellispäivästä ei mitään muuta hyötyä ollutkaan kuin se, että olin kerrankin mennyt ajoissa nukkumaan. Jossain välissä Venlakin huomasi minun heränneen ja tuli kehräämään kasvojeni viereen. Kellistin kissan syliini ja rapsuttelin sitä hyvän tovin kissan kehrätessä oikein tyytyväisenä. Juliakin tuntui rohkaistuneen aamun hiljaisuudessa ja tassutti äänettömästi huoneen poikki hypäten myös sängylle. Jo tämä pieni ele sai päiväni piristymään entisestään ja tyytyväisenä kohottauduin nojaamaan seinää vasten pystyäkseni rapsuttamaan molempia neitejä.
Ajatuksieni harhaillessa jossain hyvin kaukana aamuyö vaihtui hiljakseltaan aamuksi ja kellon näyttäessä kuutta siirsin kissat pois sylistäni ja pukeuduin ensimmäisiin lattialta löytyviin vaatteisiin. Kiiruhdin pikaisesti alakertaan ja join taas lasillisen juissia, jonka jälkeen nojasin keittiötasoon tuijotellen jälleen ulos. Tajuttuani sormieni huomaamatta rummuttavan pöytää hermostuneena, kyllästyin ja pikaisesti täytettyäni kissojen kupit hain eteisestä lenkkarini ja astuin ulos. Oli jo tapa jättää sukat pukematta aamulla jalkaan, sillä ruohikko tuntui mukavalta kävellessäni rivakasti takapihan poikki naapuria kohden. Aamukasteesta oli enää häivähdys jäljellä, mutta nihkeä ruoho oli jo hiljalleen lämpenemässä auringon hentojen säteiden luodessa niille loistettaan. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja hitaasti puhalsin sen pois ja tunsin kuinka pieni virne tahattomasti levisi kasvoilleni. Maanantaiaamu ei ehkä koskaan ollut tuntunut yhtä tervetulleelta kuin nyt.
Vihelsin hiljaa lähestyessäni taloa, sillä tiesin Ronin saavan pieniä kohtauksia jos varottamatta ilmaantuisin koputtamaan ovea. Siinä vaiheessa kun kerkesin oven eteen, kuuluikin sisältä tassujen ääntä niiden lähestyessä ovea. Koputin oveen melko hiljaa, sillä tiesin että Roni kuulisi sen muutenkin ja kiskoisi kyllä isäntänsä vuoteesta. Sainkin odotella pidemmän tovin, mutta lopulta askeleet lähestyivät ovea. Kasper avasikin oven pian, collegehousut jalassa ja vähintäänkin juuri heränneen näköisenä.
”Herätinkö?” kysyin pirteästi, virnistäen samalla iloisesti.
”Jaa, koira se oli. Mutta taisi se sun syy kuitenkin olla”, Kassu vastasi ääni käheänä, siirtyen samalla pois oven edestä päästääkseen minut sisään.
”Miksi ihmeessä sä olet muuten täällä tähän aikaaan?” Kasper kysyi nytkäyttäen päätään kohti keittiön oviaukon päällä olevaa kelloa, joka näytti kymmentä yli kuutta. ”Yleensä me lähdetään vasta seitsemän jälkeen.”
”En minä vaan tiedä. Ei nukuttanut.”
”Ai”, Kasper vastasi lyhyesti. Äännähdyksestä saattoi hyvinkin kuulla, ettei poika ollut ollenkaan samaa mieltä kanssani.
Minä jäin istumaan keittiön tuolille samaan aikaan kun Kassu häipyi vessan suuntaan. Pyöriteltyäni hetken peukaloitani paikoillani, kyllästyin ja siirryin jääkaapille. Tutkiskelin keittiön pikaisesti läpi ja kaivoin voileipätarvikkeet esille, laittaen samalla kaksi paahtoleipää leivänpaahtimeen. Viheltelin hiljaa tehdessäni muutaman voileivän meille kummallekin ja laitoin kahvin valumaan. Roni istui ovenpielessä hivenen hämmentynyt ilme koirankasvoillaan. ”Kyllähän toi on ihan mukava ihminen, mutta ei sen täällä tähän aikaan kuulu olla”, se tuntui sanovan. Salaa heitin koiralle kinkunviipaleen ja hämmentynyt ilme vaihtui toiveikkaaseen. En kuullut Kasperin tuloa ollenkaan, säikähdin taas miltei sydänkohtauksen partaalle pojan halatessa minua takaapäin.
”Me ei olla Ronin kanssa totuttu vastaanottamaan noin kauniita olentoja näin aikaisin, mutta toivottavasti se ei haittaa”, poika puhui korvani juuressa, kuulostaen jo paljon enemmän hereillä olevalta. Käänsin päätäni sivulle ja suukotin pojan poskea.
”Ei se haittaa”, sanoin hiljaa ja jatkoin lujempaa, ”Aamupala on valmista.”
Meidän pieni aamiainen kului hiljaa kotoisissa merkeissä. Ronin viimeisteltyä omansa pikavauhtia se tuli kerjäämään pienen pöydän päähän. Kasper söi oman osuutensa nopeasti ja vielä hivenen minunkin, mutta en pannut pahakseni. Aamupala ei oikein ikinä maistunut minulle, mutta kahvikupillisen join mielelläni. Kellontarkkaa aikaa en lenkille lähdöstämme tiennyt, mutta olimme kuitenkin etuajassa. Aamun himolenkkeilijöitä ei näkynyt kovin montaa kiertäessämme taas metsän polkuja edestakaisin. Tyytyväisenä sain huomata kuinka kuntoni oli parantunut, enkä enää hidastanut poikien vauhtia niinkään paljoa. Etenkin juuri se aamu tuntui iloiselta, piristävältä.
Sen verran mitä olimme etuajassa lähteneet, venyi oikeastaan toiseenkin suuntaan aika reippaasti ja takaisin tullessamme kello oli puoli yhdeksän. Soitin Suvillekin jo matkalla ja myös hän kuulosti vasta heränneeltä. Suvi kuitenkin lupasi pistää töpinäksi ja voisimme takaisintulomatkalla kiertää heidän kautta, niin keksisimme sitten iltapäiväksi jotain. Varttia vaille yhdeksän Suvi odottikin meitä portillansa, juuri siinä samaisessa kohdassa missä olin sunnuntaina kuvitellut päiväni viettäväni. Meidän viimein selvitessä samaan kohtaan, halasin Suvia myrskyisästi. Meidän puhetulvamme oli kai Kasperin mielestä huvittavaa, sillä poika hykerteli hymy kasvoillaan seuratessamme jälleennäkemistämme. Ehkä se tosiaan oli lähempänä monen kuukauden eron jälkeen tapaamista, mutta viikko oli meille sama asia kuin kuukaudet monille muille. Meidän viimein rauhoittuessamme sen verran, että pääsimme taas kävelemään, Suvi oli pääasiassa äänessä kertoen edellisen viikon tapahtumat suurin piirtein minuutin tarkkuudella. Kasperin tartuttua minua kädestä Suvi piti pienen hämmentyneen tauon, mutta ei kuitenkaan kommentoinut mitään, välillä vain vilkaisi yhteenliittyneitä käsiämme.
|