|
Lähettäjä: dream_on
Päivämäärä: 29.1.09 07:46:18
kiitti kaikki!♥ ihanaa, että tällä mun tarinalla oli näinkin paljon lukijoita. en todellakaan oottanut sitä. kiitos todellatodella paljon.
tämä loppu ei välttämättä täytä teidän odotuksia, mutta toivottavasti kelpaa<:
----
Kaksi kuukautta myöhemmin..
Pakkasin tavaroitani ruman vihreään vanhaan matkalaukkuuni. Miki makoili yläsängyllään. Hän oli jo pakannut, mutta tiesin ettei hän ollut valmis lähtemään. Vaikka Miki yritti itkeä hiljaista itkua, kuulin. Kuulin, kuinka katkera hän oli lähdöstä. Tämä oli hänen paras kesänsä, ja tänne se jäisi. Hän ei voisi jäädä tänne, eikä Timppa voisi tulla hänen mukanaan Hämeenlinnaan. Ja vaikka he näkisivät vaikka jokatoinen viikonloppu, niin ei se ollut sama asia. Viimeiset kaksi kuukautta he olivat viettäneet tiukasti yhdessä. Pienetkin hetket ilman Timppaa olivat olleet Mikistä kamalia. Nyt hän ei saisi halia Timppa kuin ehkä pari kertaa kuukaudessa. Aika epäreilua.
Vaikka ei sen paremmin minullakaan mennyt. Kahdessa kuukaudessa olin rakastunut Tomiin. Hän omisti nyt puolet sydämestäni. Mitä nyt, kun pakkaan tavaroitani ja katoan? Mitä minulle käy? Mitä Tomille käy?
Minulla oli niin paha olo, etten halunnut edes itkeä. Sitäpaitsi minun piti näyttää vahvaa esimerkkiä Mikille. Minun täytyi tukea häntä.
Heitin viimeisetkin lyhythihaiset paidat laukkuun ja revin sen vetoketjun kiinni. Vaikka kova vetoketju repi käsiäni, minuun ei sattunut. Olin ihan turta. Hyvä kun pystyin liikuttamaan raajojani.
-Tytöt, äiti pyysi alakerrasta. Hän tiesi, että lähtö ei olisi helppo. Koko viimeisen viikon äiti oli yrittänyt hemmotella meitä pilalle. Hän teki kaikkensa, jottemme vihaisi häntä ja isäämme lähdöstä. Vaikka miksi vihaisimmekaan? Ei se heidän vikansa ole että lähdemme.
-Teidän ystävät tuli.
Nostin katseeni laukustani. Tietysti, hyvästit.
Miki nousi vaivanloisesti sängystään ja pyyhki silmiään. Otin hänen kädestään kiinni ja toiseen käteen otin ällöttävän matkalaukkuni. Raahasin sen alakertaan samalla, kun puristin Mikin kättä niin että tuntui. Kävelimme täydessä hiljaisuudessa ulos, missä he kaikki olivat. Tomi, Timppa, Sarkku, Elina, Mikko, Laura, Fiia, Daniel, Jesse, Annika.
-Hei, Sarkku sanoi. Hän yritti pitää joukkoamme taas koossa. Hän oli se, joka tälläkin kertaa hoiti puhumisen.
Lähdimme suurella porukalla mökkimme rantaa kohti. Vaikka meitä oli tusina, ei kuulunut kuin ruohon sutina jaloissamme. En olisi halunnut tehdä sitä niin surulliseksi. Olisin halunnut viettää railakkaan illan ja kadota, ennen kuin kukaan olisi huomannut. En olisi halunnut hiljaisia halauksia ja vetisiä silmiä.
Istuimme auringonpaisteeseen ruohikolle. Muodostimme ympyrän ja katselimme hiljaa toisiamme.
-Me lähdetään ihan kohta, kuiskasin. Jokainen heistä silti kuuli jokaikisen sanani.
-Kai sä tuut taas ensi kesäks? Laura kysyi hiljaa. Painoin olkapääni Tomin olkapäälle.
-En, sanoin.
-Mä tuun jo ens viikonloppuna.
Sarkku pyskähti kuivaan nauruun, mutta tipautti kyynelparin poskilleen.
-Älä tee turhia lupauksia Make, hän sanoi surullisesti. Minun ei tehnyt lainkaan mieli itkeä, mutta tunnuin kovalta, kolealta ilman kyyneleitä. Niitä ei kuitenkaan syntynyt, joten minun piti tyytyä surumieliseen hymyyn.
-Mä en haluu tehdä tätä näin surullisesti, avasin sitten kunnolla suuni. Jokaisen silmät tapittivat minua lasisina.
-Ette te musta eroon pääse! Mä käyn täällä niin usein ku pääsen, hihkuin. Halusin elämän takaisin ystäviini. En halunnut muistella heitä surullisina.
-Ja me tullaan käymään Hämeenlinnassa, Jesse virnisti. Hän taisi ymmärtää haluni, sillä hän näytti kaikkelta muulta kuin surulliselta.
-Niin tullaan! Fiia hihkaisi. Hymyilin tyytyväisenä; porukkaan alkoi tulla jo eloa.
Timppa ja Miki nousivat piiristämme ja lähtivät vähän kauemmas. Seurasin varovasti heitä katseellaan. Miki ei voinut lopettaa itkemistään. Hänen silmänsä vain tulvivat kyyneliä. Timppa koitti rauhotella häntä kaikilla tavoin. Hän piteli käsiään Mikin poskilla ja puhui jotain, välillä hän suuteli Mikiä ja jatkoi sitten taas puheitaan.
Entä minun ja Tomin viimeiset hetket kaksin? Ajattelin vähän ihmeissäni. Enkö saisi olla enää hetkeäkään kaksin Tomin kanssa.
-Menkää vaan, Sarkku nyökkäsi minuun ja Tomiin kuin lukien ajatukseni.
Pistin käteni Tomin käteen ja lähdin viemään häntä vähän kauemmas muista. En tiennyt yhtään, mitä olisin voinut sanoa hänelle, mutta tärkeintä oli vain se hetki. Sain olla vielä hetken hänen kanssaan, kunnes lähtisin.
-Mä en tiekkö ikinä unohda sua, Tomi kuiskasi. Hänen kasvonsa oli vain muutaman sentin päässä omistani.
-Ei sun tarvikaan, mutisin. Tomin sanomat sanat olivat kuin Aksun suusta, erotessamme.
-Mä tuun aina muistuttaan, että oon olemassa, hymähdin. Pieni pistävä tunne oli inhottava mahassani. Se laittoi aivoni muistuttamaan Aksusta. Aksu. Pitäisikö minun tavata hänet vielä ennen lähtöä?
-Mä rakastan sua, Tomi kuiskasi ja painoi huulensa omilleni. Kiersin käteni hänen niskaansa, enkä halunnut päästää irti.
-Mä rakastan sua vielä enemmän, huokaisin hiljaa, mutta nostin hymyn huulilleni.
-Mä vaan pelkään, että meijän rakkaus kuolee, kun me ei nähdä tarpeeks usein, vuodatin asian nopeasti sisältäni. Puristin käsiäni yhteen Tomin niskan takana.
-Etkö sä tyttö oo vielä ymmärtäny, Tomi aloitti. Hänen äänensä oli lämmin, mutta muuten hänen kasvonsa olivat vakavat.
-Meidän rakkaustarina on kuolematon.
Suutelin Tomia yhä uudelleen ja uudelleen, mutta siltikään saanut tyytyväisyydentunnetta, mikä yleensä tuli vain Tomin läheisyydestä. Luulen, että mieleni alkoi tehdä jo töitä unohtaakseen kaiken kesän ilon, jotten kuolisi ikävään. Halusin olla ystävieni lähellä vielä viime hetket, mutta toisaalta tahdoin vain kadota ilman kunnollisia hyvästejä.
Pidin tiukasti Tomin kädestä kiinni, kun palasimme muiden luo.
-Lähdetäänkö? Äiti enemmänkin vain ilmoitti yläpihalta, vaikka oli laittanut sen kysymysmuotoon. Hän lukitsi mökin ovet ja raahasi minunkin matkalaukkuni jo autoon.
Koko ystäväporukkamme lähdimme tallustelemaan mäkeä ylös hitain askelin. Jokainen tahtoi venyttää hetkeä niin paljon kuin mahdollista.
Halasin jokaisen läpi ainakin kahteen kertaan. Halatessani Fiiaa muistelin ensitapaamistamme. Fiia oli kaunis kuin mikä. Hänen pyöreille kasvoille syntyi hymykuopat hänen nauraessaan. Pitkät hiukset olivat tuuheat ja sopivat hänelle täydellisesti. Hän oli niin huomaavainen jokaista kohtaan. Daniel oli onnenpoika hänet saadessaan.
Daniel, mietin pääni sisällä kun kiersin käteni pojan ympärille. Minulle tulisi todella ikävä hänen iloista nauruaan ja hauskoja juttujaan. Hän ja Jesse olivat ihan mieletön parivaljakko.
Seuraavaksi halin Jesseä, muistellen hänen upeita puoliaan. Hän oli loistava kokki, mutta kaikenlisäksi hän oli hauska, kaikinpuolin ihana ja niin piristävä.
Annikan olisin voinut viedä mukanani Hämeenlinnaan tuosta vain. Hän oli kuin isosiskoni. Täydellisen huolehtiva, olkapää mihin pystyin aina nojaamaan.
Laura - voi Laura, pääni puhui minulle. Hänen vaaleapinkit hiuksensa valativat kasvoilleni meidän halatessa. Vaikka tunteeni Lauraa kohtaan osasivat olla ristiriitaiset, hän oli mieletön tyttö. Hän sitten osasi olla kaikkea, mitä minä halusin olla.
Entäs Mikko sitten? -Hän oli mahtava poika. Hän ja Elina oli pari söpöimmästä päästä. Vaikken hirveästi Mikon kanssa kahdenkesken ollut puhunut, tiesin, ettei mistäänpäin Hämeenlinnaa löytyisi tuollaistakaan aarretta.
Elina ja Sarkku hyökkäsivät halaamaan minua yhtäaikaa. Minulle tulisi hirveä ikävä heitä, niin kuin aina. Pidin heistä tiukasti kiinni ennen kuin oli pakko päästää irti. He olivat minulle kuin siskoja.
Äiti ja isä olivat jo autossa odottamassa. Vanha automme huokaili jo käynnissä ja hapuili minua ja Mikiä sisäänsä. Timppa halusi välttämättä halata minua vielä kolmannen kerran.
-Kiitos kiitos kiitos, hän kuiskasi korvaani halatessaan minua.
-Ilman sua mä en ois ikinä tavannut Mikiä.
-Ilman sua mä en ehkä ois järjissäni, naurahdin vähän. Minulle tulisi kamala ikävä Timppaa - hänen onnellista hymyään, leikkisää mieltään, mutta rentouttavaa seuraa. Hän oli niin täydellinen poika, että olisin voinut olla melkein kateellinen Mikille. Minulle tulisi niin ikävä Timppaa, toisin päässäni ja hymyilin hiljaa.
Tomi suuteli minua vielä kerran, ennen kuin painoin pääni alas ja laskeuduin auton pehmeälle penkille. Hänen kasvoistaan paistoi kärsimys. Tai kärsimyksen odotus. Enää hetki - ja kaikki katoaisi.
Suljin auton oven, mutten irrottanut katsettani Tomin tummista silmistä. Hän muodosti huulillaan vielä sanat "rakastan sinua" ennen kuin auto lähti liikkeelle. Miki kapusi heti katsomaan takaikkunaan. Hän heilutti kättään samalla, kun kyyneleet putoilivat hänen poskilleen. Minä en liiemmin pystynyt katsomaan taakseni, enkä pystynyt edes itkemään.
Painoin pääni selkänojaa vasten ja huokaisin. Auton radio soitti liian onnellisia kappaleita, mutta koitin sulkea korvani niiltä. Koitin sulkea mieleni ajatuksiltani.
Ajatukseni kuitenkin hyppelivät kesän tapahtumissa, henkilöissä, paikoissa. En pystynyt miettimään mitään muuta.
-Sipe, kuiskasin hiljaa. En ollut nähnyt häntä sitten juhannuksen. Ikävä hakkasi minua puukolla selkään. Sipe oli ollut minun isoveljeni. Hän oli juuri se, mitä olin kaivannut elämääni aina. Juuri sellaisen veljen olin aina halunnut, enkä enää ehkä näkisi häntä. Hän oli jo tarpeeksi vanha lähtemään pois pikkukylästä. Hän halusi suuriin kaupunkeihin. Ensi kesänä hän olisi jo ehkä poissa.
"Kuka voisi kellon seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma lainaa kaikken kauneintaan. Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma antaa kaikken parastaan..."
-Pistä se radio hiljaseks! Miki kivahti kyyneltensä seasta. Äiti syöksähti heti hiljentämään radion. Minä säälin vanhempiani. He eivät uskaltaneet edes puhua, sillä pelkäsivät meidän reaktioitamme.
Auto kääntyi Peltotien päässä ja lähti ajamaan kohti rantsua. Pian ajaisimme senkin ohitse. Katselin viliseviä maisemia takaikkunasta ja odotin hetkeä, että isä hihkaisisi "haluan jäädä tänne vielä vuodeksi". Se taisi olla taas minun turhia toiveitani.
Olin juuri painamassa katsettani auton lattiaan, kun tunnistin tutut kasvot. Ajoimme suht hitaasti, mutta isä joutui painamaan jarrun pohjaan, kun poika juoksi eteen. Nytkähdin auton mukana, mutten ehtinyt järkyttyä mistään, kun juoksin pihalle autosta.
-Aksu! Kivahdin ja annoin järkytyksen tulvia sisälleni.
-Sä oisit voinu jäädä auton alle, sanoin vihaisesti. Nyt minun teki todella mieli itkeä. Halusin huutaa kaiken kivun pois ja luhistua maahan itkemään. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
-Te ootte lähössä, hän kuiskasi. En edes muistanut, että Aksun ääni oli niin pehmeä. Nyt se oli kuitenkin onneton.
-Mä oikeesti toivoin, että Tomi olis ollut sulle väärä, Aksu rykäisi kurkkuaan.
-Mä toivoin, että sä palaat parissa päivässä mun luo. Niin ei kuitenkaan tapahtunu.
Henkäisin pettyneenä, vihaisena, pettyneenä ja ennen kaikkea surullisena.
-Mä rakastan sua, Aksu jatkoi hiljaa. Hänen silmänsä olivat lasittuneen kauniit.
-Arvaa mikä tekee tästä lähdöstä tosi hankalan, sanoin hiljaa Aksulle. Hän astui muutaman askeleen lähemmäs minua, mutta pysyi silti vähän etäämmällä.
-No?
-Se, että mä rakastan Tomia. Ja sua, kuiskasin.
-Mä rakastan teitä molempia niin paljon, että mä en tiiä miten mä selviän, huokaisin ääni täristen.
-Sä voit aina palaa tänne, Aksu muistutti.
-Mitä se sitten enää hyödyttää? Kivahdin. Katkerat kyyneleet olisivat sopineet siihen kuvaan, mutten vain osannut itkeä. Kyynelten tulva kuitenkin velloi sisälläni. Ehkä ne tulisivat pian.
-Mä rakastan teitä molempia. Mulla ei oo enää muuta sanottavaa, kuiskasin ja katosin auton sisään. Aksu jäi seisomaan tien viereen, kun automme kiisi hänen ohitseen. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran, mutta kyyneliä ei vain tippunut. Automme liikkui turhan nopeasti.
Loin viimeisen katseen rantsun jäätelökioskiin, maailman kotoisimpaan ja muistojen täyttämään kahvilaan, vaaleaan lämpimään rantahiekkaan, metsän vehreisiin oksiin. Sitten nostin kuulokkeet korvilleni, jättäen taakseni Mikin hiljaisen itkun. Sitten painoin silmäni kiinni ja kallistin pääni selkänojaa vasten.
Ja sitten - sitten minä itkin.
|