|
Lähettäjä: Katale
Päivämäärä: 18.1.09 15:54:29
Elikkäs, tämä on pidempiaikainen kirjoitusyritelmä, ikuisuusprojekti. En tiedä oikeastaan kuinka hyvä se on, kirjoittaminen oli vain ollut mukavaa. :> Toivoisin tosiaan kommentteja, rakentavasti toivottavasti. Kuitenkin, älkää syökö, tämä on eka tarina ht.netissä.
Sori, otsikko vammattaa, ei oikeen keksi mitään.
Naapurin poika
Elettiin kesäloman toisen viikon alkua. Se oli juuri niitä huumaavimpia hetkiä kesästä: koulun loppumisen ja kesäloman alun luoma nostalgia ei ollut vielä laantunut ja oli mukavaa huomata elävänsä ilman minkäänlaisia velvoitteita. Tänäänkin olin noussut lähemmäs puolelta päivin ja kaikessa rauhassa noussut sängystä kiskoen verkkareita jalkaan kipittääkseni alakertaan. Löydettyäni kaapista mahdollisimman suuren mukin ja täyttänyt sen kahvilla nappasin lehden kainalooni ja jatkoin matkaani keittiön ovesta ulos takapihan terassille nauttimaan aamuani. Istuuduttuani pöydän ääreen aukaistessani lehteä, vilkaisin pihan poikki naapuriin, nähdäkseni oliko se vanha kyylä taas urkkimassa tekemisiämme kuten joka ikinen kesäaamu.
Järkytys olikin suuri, kun naapurin aina autottomalla pihatiellä kököttikin pakettiauto ja sen perässä henkilöauto, molemmat lastattuna täyteen pahvilaatikoilla. Olihan minä nähnyt lehdessäkin mainoksia ja muutaman tuhannen kerran olin kävellyt sen tontin reunassa olevan myynnissä/vuokrattavana-kyltin ohitse, mutten ikinä ollut uskonut jonkun tosiaankaan vuokraavan saatika ostavan taloa. Se oli pieni, vanha ja ränsistynyt. Juuri sellaisia taloja lähiön perheenäidit mulkoilivat. En tiedä mikä ajatuksen pohjalla oli, mutta ne olivat saaneet jonkun merkillisen tavan kulkea aina kaksin tai isommassa porukassa tietä pitkin arvostellen oikein kovaan ääneen toisten pihaa ja taloa. Ties mikä sen tarkoituksena oli, mutta omakin äitini oli saanut jonkun yllättävän vihreydenpuuskan ja oli useampana päivänä useamman tunnin yrittänyt riipiä säälittävää puutarhaamme hieman parempaan kuosiin. Veljeni letkauttaessa jotain viherpeukaloisuudesta äiti oli vain tuhahtanut jotain kasvojen säilyttämisestä kauppareissulla.
Muutenkin meidän kyläpahasemme, joka kai vielä juuri ja juuri luettiin kaupungiksi, oli aivan tuhottoman tylsä. Tavallisia taloja, tavallisia ihmisiä. Meidänkin perhe oli tavallistakin tavallisempi: oli äiti, joka oli sairaanhoitajana parin kilometrin päässä olevassa pikkusairaalassa. Oli isä, joka oli myös lääkäri, joskin hänen asiakkaansa omasivat usein neljä jalkaa, hännän tai muuta vastaavaa. Eläinlääkäri oli minusta huomattavasti mielenkiintoisempi ammatti, vaikken siitä ollut ikinä mitään maininnutkaan välttääkseni äidin iänikuisia saarnoja elämän sisältävän muutakin kuin eläimiä. Lisäksi perheeseemme kuului kaksi apinamaista pikkusisarustani: Leevi oli kymmenen vanha ja Iina kahdeksan. Jos ihan tarkkoja oltiin, eivät he olleet kuin puolisisaria, ja äiti oli vain äitipuoli, mutta ne olivat olleet isän lisäksi perheessä jo niin kauan, että ne olivat minulle enemmän perhettä kuin oikea äitini, joka oli muuttanut Jenkkeihin minun ollessa vielä parivuotias jättäen minut isän luokse. En oikeastaan syyttänyt häntä siitä, sillä tulin isän kanssa toimeen paremmin kuin hänen, eikä hänestä ollut muutenkaan kunnon äidiksi. Olin aina ollut enemmän isän tyttö. Joskus puhelimessa se pyysi käymään, mutta olin sivuuttanut aiheen melko helposti koulun nojalla.
”Alissa! Tänne!” kuului huutoa jostain kauempaa ja nostaessani päätäni näin äitini, äitipuoleni, Marjon, naapurin aidan takana viittomassa minulle. Nousin pöydästä ja lähdin paljain jaloin kävelemään nurmikon poikki.
”Mitä nyt?” kysyä töksäytin päästyäni aidalle. ”Muuttaako tohon rötisköön joku?”
”Minä siihen rötisköön muutan, tai vuokralle oikeastaan”, totesi vieras ääni vasemmalta puoleltani säikäyttäen minut niin pahasti, että melkein kaaduin selälleni ruohikkoon huolimatta siitä, että nojasin edessä olevaan puuaitaan.
”Ai”, totesin ja käännyin katsomaan poikaa, tai miestä, kummaksi sen nyt sitten halusi lukea, nojaamassa huolettomasti aitaan. Poika - mies - oli aivan järkyttävän söpö, ja siinä tuijottaessani tulin oikein tietoiseksi siitä, että olin kävellyt siihen miltei suoraan sängystä vilkaisemattakaan peiliin. Virttyneet collegehousut ja valtava harmaa T-paita olivat toimivat lähinnä vastakohtana hänen siistien vaaleiden farkkujensa ja vaalean T-paitansa ja sen päällä avonaisena olevaan harmaaseen huppariin. Vaaleat hiukset olivat pörrössä ja korostivat hänen sinisiä silmiään.
”Kasper”, poika totesi ja ojensi kättään.
”Alissa”, vastasin tarttuen ruskettuneeseen käteen. Minua nauratti: vaalea ihoni näytti tavallistakin vaaleammalta verrattuna pojan ihoon. Kaverini olivat aina nauraneet että muistutin Lumikkia, kun hiukseni olivat vastakohtana niin tummat ja pitkät. Sitä en muistanut, minkä väriset silmät Lumikilla olivat, mutta omani olivat vihreät, oikeastaan ainoa perintöni isältäni.
Seisoessani siinä hieman hämilläni isäni käveli myös aidalle.
”Heräsit vihdoin”, hän kiusasi virnistäen. ”Tulisit muuten sinäkin auttamaan, tuolla on vielä laatikoita kannettavana.”
”Jaa.. Ehkä mä tulen, mut käyn ensin pukemassa päälleni. Suvi tulee muuten meille käymää jossain vaiheessa”, totesin ja käännyin ympäri harppoen takaisin sisälle odottamatta sen kummempaa vastausta. Aukaistessani terassin oven ruskea karvapallo luikahti oven välistä pihalle. Se oli Venla, yksi kolmesta kissastamme. Oikeastaan kaikki kolme olivat minun kissojani, mutta tavallisesti nimitimme niitä yhteisiksi. Riku nukkui aina huoneeni nurkassa olevassa korissa, Julia useimmin pöytäni alla ja Venla sänkyni jalkopäässä. Riku oli niistä ainoa poika, ja harmaa leikattu kolli oli liian macho nukkuakseen sängylläni. Julia taas oli liian pelokas siihen, oranssi kissa oli kai joskus jätetty heitteille ja minultakin oli mennyt pieni ikuisuus voittaa sen luottamus. Vieläkin minä ja isäni olivat ainoita joiden sylissä se suostui olemaan. Venla oli taas sosiaalinen tapaus ja pikkusisareni pitivät siitä kai eniten, se kun oli ainoa joka viitsi olla niiden retuutettavana. Kaikki niistä kulkivat vapaasti ulkona ja oli valitettavasti leikattu äitini ehdottomasta vaatimuksesta: meidän taloon ei tullut enää yhtäkään elukkaa.
Venlan pysähtyessä hetkeksi kyykistyin ja rapsutin sitä hetken, kunnes se huomasi etäämmällä jonkun hyönteisen, jonka perään se sitten lähti. Oven viereen oli myös tullut Julia, jonka nappasin syliini. Se ei rimpuillut vastaan ja vaikutti tyytyväiseltä. Kehräävän en ollut sen kunnolla kuullut kuin kahdesti niiden kolmen vuoden aikana mitä se oli meillä ollut, ja nyt korvani saattoi erottaa hyvin hiljaisen hyrinän ja se nosti suupieleni pieneen hymyyn.
”Rikurikurikuuu”, huhuilin kävellessäni ovesta sisään ja keittiöön. Laskin kissan maahan ja kaivoin kaapista niille ruokakuppiin täytettä. Kohta harmaa kissa tuli huoneeseen venytellen takajalkojaan ja matkaten suoraan kupille. Katsoin hetken kahta kissaa, mutta lähdin kuitenkin nousemaan kapeahkoja rappusia yläkertaan. Talomme oli kolmikerroksinen, ja minä olin saanut ainoan makuuhuoneen ylimmästä kerroksesta. Ylhäällä ei oikeastaan ollut minun huoneeni lisäksi kuin pieni työhuone, pienenpieni vessa ja aulantapainen rappusen kohdalla. Keskimmäinen kerros oli isompi kuin yläkerta ja siellä oli keittiö, olohuone, hieman isompi kylpyhuone ja vanhempieni makuuhuone. Lisäksi talon sisäänkäynti oli keskimmäiseen kerrokseen ja alin kerros oli suuremmilta osin maan alla. Siellä olikin Leevin ja Iinan huoneet sekä sauna. Oli siellä myös takkahuoneen tapainen tila, minne kukin oli levittäytynyt omien harrastustensa kanssa. Sulkeuduttuani huoneeseeni vaihdoin päälleni valkoiset caprit ja pitkähihaisen, tummanlilan paidan. Vessasta olin erittäin tyytyväinen saadessani vallata sen oikeastaan kokonaan yksin. Kaivoin hyllyltä hiusharjan ja harjasin harakanpesää muistuttavat hiukseni suoraksi ja meikkasin kevyesti. Matkalla naapuriin lähetin Suville viestin, jossa pyysin häntä soittamaan kun hän pääsisi meille asti.
--
Siinä, jatkoa? :)
|