|
Lähettäjä: cendrill0n
Päivämäärä: 30.12.08 22:15:08
Pihla
Mä istuin koko leffan ajan kuin tulisilla hiilillä. Lucas oli istunut kahvilassa Iinan kanssa, mitäköhän se oikein ajoi takaa? Yritti saada mut mustasukkaiseksi tai jotain? Iina vaikutti innostuneelta puhuessaan, Lucas vaan pitkästyneeltä. Vai oliko Iina kenties houkutellut sen luokseen?
“No mitäs mieltä olit leffasta?” Terhi kysyi kun me käveltiin pois salista.
“Olihan se ihan hyvä..”
“Sä et edes seurannut sitä”, Terhi nauroi. Sen nauru kuulosti hyvältä, pitkästä aikaa se näytti itsessään positiivisia tunteita.
“Mä näin Lucaksen tuolla aulan kahvilassa”, mä selitin ja Terhi katsoi mua kuin seinähullua.
“Etkö sä pysty ajattelemaan mitään muuta hetkeäkään?” Terhi kysyi ja mä punastuin.
“Pystyn”, mä sanoin ja virnistin punaisena. Kun mä käveltiin sen saman kahvilan ohi, Lucas ei istunut siellä enää. Mä pelkäsin, että se oli lähtenyt Iinan kanssa jonnekin, Lucakselle? Mustasukkaisuus riivasi mua niin älyttömästi että mun oli vaikea kävellä Terhin tahdissa, verkkaisesti. Terhin kävelytyyli oli hidas, päiväkävely-tyylistä tallustelua. Se ärsytti varsinkin silloin kun oli kiire, mutta Terhille siitä oli turha huomauttaa.
“Junalla vai bussilla?” Terhi kysyi yhtäkkiä kun me ei keksitty mitään puhuttavaa.
“Ihan sama, juna vaikka. Menee nopeemmin”, mä vastasin ja Terhi nyökkäsi.
Me oltiin lähdössä Terhin kanssa eri suuntiin. Se kuitenkin muistutti mua tulevista bänditreeneistä.
“Ne on tärkeimmät harkat ikinä!” Terhi vouhotti ja mä nyökkäsin ymmärtäväisesti. Onneksi se ei jatkanut aiheesta, vaan heilautti kättään ja lausui heipan.
“Moikka!” mä vastasin ja lähdin suorinta tietä kotiin. Hetken mä kävelin kuin joku pikakävelijä konsanaan,. Mutta sitten hidastin tahtiani: mihin mulla oli muka kiire? Ei yhtään mihinkään. Kotona ei odottanut mitään. En ylipäätään odottanut miltään mitään, mä olin kokonaan tunnoton. Mua myös ärsytti, että niinkin “vähäpätöinen” juttu kuin Lucas saattoi vaikuttaa mun elämään sillä tavoin. Olihan mulla ollut elämää ennen sitäkin. Silloin elämä oli täysinäisempää kuin nyt. Mä aloin myös mietiskellä muita juttuja, kuten Englantia. Pitäisikö lähteä takaisin? Suomi oli mulle vain ankea maa, jossa oli ilkeitä ihmisiä (tietenkin kaikkia kavereita lukuun ottamatta) ja huonot säät. Mutta kyllä Briteissäkin satoi. Ja siellä oli vähemmän kavereita.
Huomaamattani mä olin jo kävellyt ovelle ja avannut sen. Äiti seisoi heti vastassa tuima ilme kasvoillaan, mutta se suli heti pois kun mä tulin sisään.
“Tuolla on joku poika yläkerrassa..”, äiti sanoi ja mä nyökkäsin kylmänviileästi, vaikka sydän jätti pari lyöntiä väliin. Mä yritin kävellä portaat ylös coolisti ja hiljaa, mutta tuloksena oli painavaa töminää. Se kuulosti melkoisen innokkaalta, ihan kuin lapsikatras olisi menossa tapaamaan isäänsä joka oli tullut pitkältä työmatkalta. Hei hei, viileys, tervetuloa Pihla.
“Moi”, Lucas sanoi matalalla äänellään. Vitsit se kuulosti ihanalta, mä en ollut kuullut sen ääntä kunnolla pitkään aikaan.
“Oliko sulla asiaakin?” mä kysyin viileästi. Mä onnistuin huijaamaan Lucasta näennäisellä kylmyydelläni, koska se raapi niskaansa ja vältti mun silmiin katsomista. Mä suljin oven ettei äiti kuulisi yhtään mitään. Se oli onnellisen tietämätön kaikesta mitä mä tein silloin kun sen silmä vältti. Onneksi.
“Oli mulla jotain..” Lucas sanoi. Se istui mun sängyllä nilkat ristittyinä, katse yksivärisessä päiväpeitteessä.
“Kato muhun edes”, mä kivahdin ja se iski heti silmänsä muhun. Vihdoin mulla oli valta, Lucas oli mun hyppysissäni.
“Eiks meidän pitäis sopia? Mites ois sun mielestä?” Lucas kysyi ja sai ihan selvästi itsevarmuutta.
“Sä saat pyytää anteeksi!” mä sanoin ja istahdin epämukavalle tuolille Lucasta vastapäätä. Me mulkattiin toisiamme hetken. Munkin ilkeä ilme suli sitten pois, enhän mä sellaista kulissia pystynyt pitkään pitämään.
“Kumpikin pyytää”, Lucas ehdotti, ja mä nyökkäsin kulmat kurtussa.
“Anteeksi, että mä haukuin sua ja niin..” Lucas aloitti eikä taaskaan katsonut mua silmiin.
“Anteeksi että mä petin sun ‘luottamuksen‘”, mä sanoin vähän nokkavasti.
“Miten niin ‘luottamuksen’?” Lucas kysyi.
“Me ei oltu yhdessä silloin, eikä olla nytkään.”
“Auts.”
“Mitä?” mä kysyin. Lucas oli hetken hiljaa ja tuijotti mua niin läpitunkevasti että hengitys melkein salpaantui.
“Eikö susta olisikin kivaa että me oltaisiin yhdessä? Vai mitä luulet?” Lucas kysyi ja seuraili mun ilmettä.
“Mut sähän sanoit silloin ettet tykkää sitoutua mihinkään”, mä takeltelin ja kuulostin pikkutytöltä.
“No kyllä mä nyt sen oon valmis uhraamaan sun vuoksi. Tai ei siinä kyllä mitään uhraamista ole. Kuule”, Lucas sanoi ja otti mun kädestä kiinni ja veti mut viereensä siihen sängylle, “kun mä silloin sanoin sulle pahasti, olo oli aika páska mutta mä yritin pitää ylpeyttäni yllä jonkun aikaa. Mutta mä en pysty pysymään erossa susta, miksiköhän? Varmaan siksi koska sä olet jotenkin erilainen”, Lucas kertoi ja hengähti pitkään pitkän puheenvuoronsa jälkeen.
“Säkin olet musta erilainen. Hyvällä tavalla”, mä kuiskasin. En tiedä miksi mä puhuin niin hiljaa, mutta äidin hääräily alhaalla häiritsi.
“Ollaanko me nyt siis pari?” Lucas kysyi ja tutki mun kättä.
“Ollaan”, mä sanoin ja halasin sitä. Mä en koskaan enää halunnut riidellä sen kanssa, ikinä. Lucas halasi mua myös. Sen halaus oli lämmin ja ihana ja söpö ja mä rakastin sitä vaikka mä en halunnut sanoa sitä ääneen. Se olisi varmasti säikyttänyt Lucaksen kauas pois.
-
Sovinto \o/
|