|
Lähettäjä: vanamo
Päivämäärä: 9.5.08 12:39:30
Tässä siis viimeinen pätkä rakkaat lukijat!
--
Kun seisoin siinä ja katsoin suutelevaa paria, sisälläni kuohahti jotakin. Mutta se ei ollut vihaa, pettymystä eikä edes surua. Se oli helpotusta. Minut valtasi niin ihana helpotuksen tunne, että suorastaan hämmästyin. Kaikki huoleni tuntuivat katoavan kertaheitolla. Leijuin niin ihanassa tunteessa, että tuskin edes huomasin, kun Tuomas äkkäsi minut ja asteli muutamalla ripeällä harppauksella eteeni.
- Anu, hän sanoi kiusaantuneena. - Eihän meidän pitänyt syödä tänään yhdessä?
Pudistin päätäni.
- Ei pitänyt.
Tuomas vilkaisi vaivaantuneena Lilliä.
- Toi ei ollut sitä mitä sä luulet.
Hymyilin.
- Kyllä se oli. Eikä se haittaa.
Tuomas ei näyttänyt hetkeen ymmärtävän sanojani lainkaan.
- Ei… haittaa?
- Ei haittaa, toistin. - Itse asiassa mun mielestä on suorastaan hyvä, että näin kävi.
Tuomas ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän.
- Kuule, sanoin ystävällisesti. - Me ei kumpikaan yritetty tosissamme tässä suhteessa. On vaan parempi, että me erotaan. Meidän molempien kannalta parempi.
- Haluatko sä erota?
Naurahdin kevyesti.
- Haluan. Vielä vuosi sitten mä luulin, että meistä voisi tulla jotakin. Nyt mä tiedän, että me ei kuuluta yhteen.
Tuomas näytti pohtivan, mitä sanoisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän huokaisi.
- Sä taidat olla oikeassa, taas kerran. Kavereita?
Hymyilin.
- Enpä usko että se onnistuu. Me yritettiin sitä jo kerran. Parempi vaan, että unohdat mut kokonaan. Mä nimittäin ainakin aion unohtaa sut.
Viimeisen kerran ikinä käänsin Tuomakselle selkäni ja kävelin ryhdikkäänä pois. Minulla oli kevyt olo. Ihmeellisen kevyt.
Minusta oli upeaa olla taas sinkku. Niin upeaa, että suorastaan ihmettelin, miksi kukaan edes halusi seurustella. Siitä seurasi vain sotkuja ja sydänsuruja. Oli siinä paljon hyvääkin, mutten jaksanut miettiä niitä onnellisia aikoja, kun minulla oli niin hyvä olla. Minusta oli mahtavaa mennä kavereiden kanssa keskustaan bongailemaan söpöjä poikia huvin vuoksi. Minun ei tarvinnut enää miettiä omia tunteitani, vaan elää vain niitä aurinkoisia päiviä, jotka siivittivät oloani alkavaan kesälomaan.
Kaksi päivää ennen loman alkua minä törmäsin Samiin koulun pihalla. Tai pikemminkin Sami juoksi perääni.
- Sulta tippui lompakko, hän sanoi ja ojensi kukkaroni.
- Ai, kiitti, sanoin. Vilkaisin Samia. Poika seisoi edessäni vaivaantuneena ja hiljaisena.
- Kuulin, että te erositte Tuomaksen kanssa.
- Nytkö sä vasta siitä kuulit?
Sami virnisti.
- Kuulin mä siitä jo aikaisemmin. Mut nyt vasta pääsin puhumaan.
Odotin, että Sami jatkaisi.
- Niin… no, mä oon pahoillani, että sen suhde loppui.
Kohotin kulmiani.
- Oletko?
Sami huokaisi.
- En, mut samapa tuo.
Hymyilin.
- No, mua ei haittaa yhtään että se loppui, tokaisin.
- Oletko sä jo päässyt sen yli? Sami kysyi.
- Musta tuntuu, ettei se mennyt missään vaiheessa siihen pisteeseen saakka. Se ei ollut kunnon suhde.
Olimme hiljaa.
- Mulla on ollut ikävä meidän juttutuokioita, sanoin lopulta. Sami hymyili ja nyökkäsi.
- Niin mullakin.
- Kavereita?
- Kavereita.
Kun olin päässyt taas puheväleihin Samin kanssa, koko maailma tuntui muuttuvan paremmaksi paikaksi. Mikään ei voinut pilata iloani. Edes se, että todistuksessani oli matikan kohdelle kutonen, ei voinut kolhia onneani eikä pyyhkiä hymyä pois kasvoiltani. Tiia sen sijaan ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä. Minun apuani ei ollut edistänyt Tiian ja Janin suhdetta ja tyttö oli apein mielin valmistautunut uuteen sinkkukesään.
- Älä välitä, sanoin. - Ollaan sinkkuja yhdessä.
- No mut nyt ei ole enää Annaa eikä Nelliä.
- Kuka niistä välittää? Anna viettäkööt aikaansa Jyväskylässä ja Nelli murehtikoot suhdesotkuja. Sinkkuna on ihan hyvä olla.
- Eikä ole.
- On on. Ei se seurusteleminen niin ihmeellistä ole.
Tiia riiputti päätään.
- Mä haluaisin vaan jonkun jota halata ja pussata.
- Ostetaan sulle iso nallekarhu.
Tiia tönäisi minua, mutta hänen huulilleen oli noussut hymynpoikanen.
Niin alkoi kesäloma. Vielä vuosi sitten olin aloittanut kesän masentuneena sinkkuudestani, mutta nyt minua ei harmittanut pätkääkään, etten saanut viettää kesälomaa poikaystävän kanssa. Nyt hengitin itsenäisyyden tuulia syvään ja nauttien ja tein parhaani piristääkseni Tiiaa. Vaikka tyttö ei sitä mielellään tehnyt, sain kuin sainkin hänet unohtamaan Janin edes hetkeksi ja kääntämään katseensa rannalla toisiin poikiin. Hänen katseensa pyyhki kuitenkin huomattavan usein jälleen kerran lentistä pelaaviin poikiin. Jani pelasi samalla puolella kuin Tuomas. Ruskeahiuksinen, jokaisen tytön päiväunien kohde, iski pallon suuressa kaaressa verkon toiselle puolelle ja ansaitsi jälleen yhden pisteen. Hän näytti unohtaneen minut kokonaan. Hymyilin itsekseni ja käännyin selälleni. Siitä hetkestä, kun olin viimeksi katsellut Tuomaksen peliä haave sydämessäni, tuntui nyt olevan ikuisuus.
|