|
Lähettäjä: vanamo
Päivämäärä: 22.4.08 19:30:24
Kiitos! Tässä teille taas jatkoa :)
--
Minä en oikeastaan tiennyt, mitä minun ja Tuomaksen välillä oikeastaan oli. Kun pääsin kotiin sunnuntai iltapäivänä, soitin ensimmäiseksi Nellille. En tiennyt mitä odotin, myötätuntoa? Selitystä omalle käytökselleni?
- Tuomaksen kanssa? Nelli sai sanottua, kun päätin puhetulvani. - Miksi?
- Just sitä mä ajattelin kysyä sulta, mutisin. Nelli naurahti hämmentyneenä.
- Mistä mä tietäisin?
- En mä tiedä, sanoin. - Mä toivoin, että sä tietäisit.
Nelli oli hetken hiljaa.
- Voi tietty olla, hän sanoi sitten hitaasti. - Että Tuomas on sulle jonkinlainen… lohdutus.
- Joo, se kävi munkin mielessä.
En tiennyt miksi olin ajatellut sitä. Luultavasti siksi, että Sami ei ollut tullut mieleeni kertaakaan treffien aikana. Tunsin siitä suorastaan huonoa omaatuntoa.
Vaikka minulle olisikin riittänyt yhdet treffit, Tuomakselle se ei riittänyt. Minun piti käyttää kaikki voimani pojan välttelemiseen, mutta se kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi.
- Meillähän oli kivaa, poika sanoi jälleen yhden torjumiskerran jälkeen. Minä en voinut kieltää, etteikö minusta olisi ollut mukavaa ajatella välillä jotakin muuta kuin omia murheitani.
- Voitaisi nyt tehdä jotain muuta, Tuomas sanoi. - Mennä jonnekin missä voitaisiin olla ihan kahdestaan.
- Just.
- No just just. Tutustuttaisiin toisiimme paremmin.
- Mun ei tarvitse tutustua suhun paremmin tietääkseni, että sä oot kusípää.
- Ei sitten, Tuomas sanoi kepeästi. - Mut jos mä olen kusípää, sä olet nirso. Se myyjä oli oikeassa.
- Mikä mussa on nirsoa?
- Poikamaku, Tuomas sanoi vino hymy huulillaan. - Kenelle vaan täysjärkiselle kelpaisi tällanen jätkä.
Pyöräytin silmiäni.
- Joo, niin kauan kuin ne luulee tollasen jätkän olevan sisältä samaa kuin ulkoa.
- Sä sitten jaksat. Mikset sä voi myöntää, että sä viihdyit mun seurassa?
- Liian vaikeeta, sanoin. Nappasin laukkuni lattialta ja lähdin kohti englannin luokkaa. Mielessäni pyöri Tuomaksen kanssa vietetty hetki. Kyllä minä olin viihtynyt. En ehkä erinomaisesti, mutta hyvin kuitenkin. Kaipasin kuitenkin liikaa Samia. Enkä minä halunnut pilata kaikkia suhteitani siksi, etten ollut päässyt yli edellisestä.
Tuomaksesta oli tosiaankin vaikea päästä eroon. Hän ei tuntunut välittävän suuristakaan loukkauksista. Aloin miettimään, miksi poika oikeastaan niin kipeästi kaipasi seuraani. Tuomas ei ikinä yrittäisi liian kauaa saada jotakin tyttöä kiinnostumaan. Ellei hän sitten ollut niitä elokuvien ääliöitä, jotka yrittivät vain enemmän mitä kovemmin tyttö yritti torjua. Sain osakseni Nellin myötätunnon, mutta Tiia yritti jopa tyrkyttää minua Tuomakselle.
- Mä voisin siten tutustua Janiin! hän yritti. Tuhahdin.
- Ei musta siinä ole apua.
- Tietenkin on!
- Niin että mun pitäisi suostua suhteeseen, joka ei tee mua onnelliseksi, että sä saisit onnen?
- Joo, Tiia sanoi välittömästi. - Eihän sun tattis olla Tuomaksen kanssa kuin siihen asti, että mä saan Janin.
- Mitä jos sä et saa Jania sittenkään?
Tiia näytti loukkaantuneelta.
- Etkö sä usko että mä saan sen?
- Uskon uskon, huokaisin.
Nelli näytti huvittuneelta.
- Te puhutte jätkistä niin kuin ne olisi eläimiä, hän sanoi hymyillen leveästi.
- No niinhän ne onkin, sanoin hyväntuulisesti. - Ne on sikoja.
- Sä olit kuulemma Tuomaksen kanssa treffeillä?
Mistä Sami senkin oli saanut tietää? Potkaisin kiven tien syrjään. Sami seisoi vieressäni bussipysäkillä hämmentyneenä.
- No, hyvä että sä pääsit äkkiä yli.
Kohotin katseeni poikaan. Hän katseli olkani yli poissaolevan näköisena, vieno hymynhäive huulillaan.
- Ei se sitä, sanoin nopeasti. - En mä olisi halunnut.
Sami kohautti olkiaan. Hän ei vieläkään katsonut minua silmiin.
- Ei sun tartte mulle mitään selittää, hän sanoi hiljaa. - Mähän se jätin sut.
- Silti, sanoin. - Mä en olis halunnut.
- Ei silloin yleensä suostuta, Sami sanoi. Minun teki mieli potkaista häntä ja lujaa. Yritin tavoittaa pojan katseen, mutta hän vältteli sitä visusti.
- En mä olisikaan suostunut, huokaisin lopulta. - Mut kai sä tiedät Tuomaksen.
- Se Tuomas, jonka mä tunsin, ei kerjännyt tyttöjä treffeille, Sami sanoi aika viileästi. Luuliko hän minun valehtelevan?
- Sitten mä en tiedä, puuskahdin. - Koska mä olen kieltäytynyt kutsusta satoja kertoja.
Sami kohautti jälleen olkiaan.
- Ei se mulle kuulu, hän sanoi. - Kyllä sä saat sen kanssa seurustella, jos sä haluat. Sä saat mun suostumuksen.
Katsoin poikaa yllättyneenä. Eikö hän ollut edes pikkuisen kateellinen? Hän ei edes näyttänyt siltä. Katseli vain olkani yli tyhjyyteen ja näytti unelmoivalta. Haaveili varmaan Millan perään.
- Kiitos, sanoin kylmäkiskoisesti. - Ehkä mä vaoin sitten lähteäkin, kun se seuraavan kerran pyytää.
Sen sanottuani jätin Samin paikoilleen omaan tyhjyyteensä. Bussi saapui pian, ja tungeksin viimeiseen penkkiin ja käännyin ikkunaan päin. Sami ei kuitenkaan tullut viereeni istumaan.
Tiesin, että suostuin väärin perustein ja ainoastaan halusta kostaa Samin välinpitämättömyys, mutta en voinut sille mitään. Jostain syystä minusta tuntui, että yritin nyt saada Samin takaisin Tuomaksen avulla. Tunsin itseni inhottavaksi nartuksi, joka pelaa poikien kustannuksella. Työnsin ajatuksen pois mielestäni. Yritin keksiä, minne voisin raahata Tuomaksen. Jonnekin, missä törmäisimme vahingossatahallaan Samiin. Minulla ei kuitenkaan ollut pienintäkään tietoa, missä Sami viettäisi lauantai-iltansa. Niinpä minun piti antautua Tuomaksen armoille ja antaa tämän viedä minut elokuviin ja sen jälkeen syömään.
Tuomas käyttäytyi kuin herrasmies. minä aloin miettimään, josko hän olisi vaihtunut vuoden vaihteessa kokonaan toiseksi ihmiseksi. Hänessä ei näyttänyt olevan jälkeäkään siitä idiootista, joka oli suudellut minua pakkassäällä. saatikka siitä, joka oli kiinnostunut minusta samalla hetkellä, kun minä olin oppinut pitämään Samista.
- Nyt mä maksan, hän vaati ja kaivoi lompakkonsa esiin. En viitsinyt väittää vastaan. Mitä aidoimmilta treffit vaikuttaisivat, sen varmemmin Sami kuulisi niistä.
- Ja nämä, Tuomas sanoi. - Oli sitten ihan kunnon treffit.
- Ja ne eroaa viimekertaisista…? kysyin väsyneenä.
- …siinä, että mä aion suudella sua illan päätteeksi.
Hätkähdin. Olin kokonaan unohtanut suudelmat. Kiroilin hiljaa mielessäni. Minä en hyötyisi suudelmista mitään. Varsinkaan, jos Sami ei ollut lähellä. Tunsin narttuuspistoksen ja yritin peittää sen hymyllä.
- Vai niin, sanoi ja yritin kuulostaa ilkikuriselta. Epäonnistuin surkeasti, mutta Tuomas ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan. Hän ainoastaan nyökkäsi, siirtyi viereeni kahdenistuttavalle penkille ja tarttui käsiini.
- Mä aion antaa sulle sun elämäsi parhaan suudelman.
- Niinkö?
- Pisimmän ja kiihkeimmän ja ikimuistoisimman.
Hymähdin ja tunsin punastuvani. Mitä minun pitäisi tehdä? En halunnut kieltäytyä, mutta en halunnut suostuakaan. Halusin vain nopeasti pois ja juosta kovaa vauhtia takaisin Samin luo. Ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa loppuun Tuomas sanoi:
- Ja mä aion antaa sen nyt.
|