|
Lähettäjä: vanamo
Päivämäärä: 3.3.08 18:05:10
Kiitos! Tässä jatkoa :)
--
- Älä viitsi, Sami sanoi vuorostaan. - Mä? Ja mikähän mussa on niin erityistä?
- Sä huomasit mut sillon kun kukaan muu ei huomannut, sanoin hiljaa. Yritin tavoittaa Samin katseen, mutta poika käänsi päänsä pois. Olin hetken hiljaa ja toivoin, toivoin koko sydämestäni että Sami sanoisi jotakin. Taivaalta alkoi tihkuttaa jäisiä pisaroita ja minua alkoi paleltaa. Välillämme leijui painostava hiljaisuus ja kumpikin selvästi odotti, että toinen sanoisi jotakin. Minä en enää kestänyt hiljaisuutta.
- Nyt mä oon kertonut sulle kaiken, sanoin särkyneellä äänellä. - Kaikki on nyt susta kiinni.
- Mikä kaikki? Sami kysyi, mutta en vastannut. Tiesin, että poika tiesi mitä tarkoitin. Pudistin vain päätäni.
- Pallo on nyt su hallussasi, sanoi ja hymyilin vienosti. - Sä saat päättää annatko sä sen mulle vai rikotko sä sen.
Lähdin astelemaan hiljalleen poispäin ja enemmänkin vaistosin kuin tiesin, että Sami katsoi perääni.
En oikeastaan ymmärrä, miten pystyin olemaan rauhallisesti kotona. Makasin selälläni sängyllä ja tuijotin katossa olevaa maalihalkeamaa. Minä olin nyt tehnyt kaiken, mitä saatoin tehdä. Ja toivoin hirveän paljon, että se riittäisi. Taivaalta alkoi sataa räntää ja ikkunalasi alkoi valua vettä. Minä odotin että puhelin soisi, vaikka tiesin, ettei se soisi vielä, ettei se soisi välttämättä enää koskaan. Olin jo nukahtamassa, kun puhelimeni pirahti soimaan. Loikkasin ylös ja vastasin hätäisesti.
- Elina Katainen täällä, mä olen Samin äiti, onko Sami siellä?
Rypistin kulmiani.
- Ei ole, kuinka niin?
- Mietin vain, kun hän ei ole ilmaantunut kotiin… Etkö sä siis tiedä, missä Sami on?
- En, sanoin hieman kummissani. - Onko jotain tapahtunut?
- Ei, ei oikeastaan. Mietin vain, että kun ei poikaa kuulu kotiin ja te kuitenkin seurustelette, niin voisit tietää missä hän on.
- Ei me enää seurustella, korjasin onnettomana.
- Niinkö? Elina sanoi hieman hätääntyneenä. - Voi ei.
- Mitä?
Kuului raskas huokaus.
- Sami on ollut hieman masentunut viime aikoina. Kesällä pahin aika näytti menneen ohi ja syksyllä hän oli jo suorastaan iloinen, ilmeisesti sun takiasi. Hän puhui susta lakkaamatta. Jos te ette enää seurustele, niin pelkään pahoin että masennus on saattanut taas iskeä.
Minua kylmäsi.
- Kuinka… kuinka paha masennus Samilla oli?
- Melko paha… Sain itse selville sen vasta viime hetkillä, vakavimmassa vaiheessa, mutta-.
En jäänyt kuuntelemaan naisen lausetta loppuun. Minun oli vaikea hengittää. Miksi, miksi Sami ei ollut ikinä kertonut minulle?
Hetkeen en voinut tehdä mitään. Yritin vain epätoivoisesti vakuuttaa itselleni, että kaikki oli hyvin. Yritin soittaa Samille, mutta poika ei vastannut. Ulkona satoi kaatamalla räntää melkein vaakasuoraan. Missä Sami saattoi olla? Mihin hän voisi mennä ollessaan allapäin, katkera, vihainen ja epävarma? Mihin minä menisin, jos haluaisin olla yksin? Mietin ja vastaus tuli aivan äkkiä ja oli niin selvä, etten ymmärtänyt miksen ollut keksinyt sitä heti. Rannalle! Ryntäsin eteiseen, vedin takin niskaan ja kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Tuuli melkein paiskasi minut kumoon. Kesti vain pari sekuntia ja olin läpimärkä. Kengät litisivät vettä ja räntää valui niskaa pitkin selkään. Minua palelsi, mutta hoipuin silti tuulen halki bussipysäkille. Jouduin odottamaan kaksikymmentä minuuttia purevassa tuulessa ilman minkäänlaista suojaa ennen kuin bussi tuli. Yritin kahdesti soittaa Samille, mutta tämä ei vastannut. Pureskelin huultani ja tuijotin ikkunasta ulos, kun räntää satoi ja satoi eikä loppua näkynyt. Viimeinkin bussi pysähtyi rannan kohdalle ja loikkasin ulos. Olin ollut täällä viimeksi Samin kanssa ja rankkasade oli yllättänyt meidät. Minua alkoi itkettää kun ajattelin sitä aikaa. Silloin en ollut vielä tajunnut, miten tärkeä Sami oli minulle. Lähdin juoksemaan kohti hietikkoa ja odotin jo näkeväni Samin siellä seisomassa, kasvot merelle päin. Hiekka oli upottavaa ja loskaista, vähäiset puut heiluivat ja meri aaltoili. Etsin Samia katseellani, mutta ranta näytti autiolta.
Astelin rantaviivaa eteenpäin katse suunnattuna kallioille, jotka häämöttivät harmaan sateen keskeltä. Jos Sami oli täällä, hän saattaisi hakea suojaa kallioiden luota. Minä en ollut ikinä ollut niin märkä ja kurja kuin nyt olin, joten minäkin kaipasi kallioiden suomaa tuulensuojaa. Ja kaipasin Samia, kaipasin niin kovasti että sattui. Yritin vielä kerran soittaa pojalle, mutta puhelin tuuttasi edelleenkin tyhjää. Työnsin kostuneen puhelimen takaisin märkiin taskuihin ja toivoin etäisesti, ettei s menisi pilalle. Kalliot olivat yhä lähempänä, sydämeni hakkasi kiivaammin.
- Sami! huusin, mutta tuuli vei ääneni mennessään. Pyristelin eteenpäin, pelkäsin ja toivoin ja odotin, että Sami olisi siellä. Puhahdin kallioiden raosta pieneen onkaloon, joka soi tuulensuojan, mutta edelleenkin satoi. Ja lisäksi minun teki mieli itkeä. Onkalo oli tyhjä.
Istuin märälle hiekalle ja pyyhin hiuksia kasvoiltani. Sydämeni tuntui äkkiä kadonneen kokonaan. Annoin kyynelteni tulla, ja niitä valui ja valui, vaikka luulin, ettei niitä olisi enää lainaan jäljellä. Kohotin kasvoni taivasta kohti.
- Sami, missä sä olet, kuiskasin ja annoin rännän pyyhkiä kyyneleet kasvoiltani.
Lopulta lähdin kotiin. Punanenäisenä, itkettynenä ja masentuneena vaelsin takaisin bussipysäkille. Kävellessäni rantaviivaa pitkin etsin tahtomattani katseellani Samia aalloista. Seurasin omia jalanjälkiäni ja sain ajatuksen. Jos Sami oli ollut tällä rannalla, hänen jalanjälkensä näkyisivät hiekassa pieninä lammikoina, kuten minunkin. Poikkesin rantaviivalta ja aloin turhaan etsiä jalanjälkiä. Kun sain kolmannen vilunväristyksen päätin luovuttaa. Ranta oli liian laaja. Huokaisin syvään ja kiedoin litimärkää takkia paremmin ympärilleni. Ja juuri sillä hetkellä näin tumman hahmon kävelevän räntäsateessa minua kohti. Räpyttelin vettä silmistäni kun Sami ilmestyi eteeni.
- Mitä sä täällä teet? hän kysyi osittain töykeästi, osittain äärettömän lämpimästi. Huuleni värisivät.
- Mä olin susta huolissani, kuiskasin. Sami kohotti kulmiaan ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta minä en jäänyt odottamaan oliko se jotakin ivallista, ilkeää vai ihanaa. Heittäydyin Sami kaulaan ja painoin huuleni hänen huulilleen.
|