|
Lähettäjä: vanamo
Päivämäärä: 1.3.08 13:01:10
Kiitos taas kaikille! Tässä teille jatkoa :)
--
Harhailin parisenkymmentä minuuttia pakkasessa ennen kuin löysin takaisin koululle. Kiipesin portaat ylös kaapilleni vain huomatakseni, että joku valopää oli mennyt varastamaan laukkuni. Nappasin kiroillen takkini avoimesta kaapista, jonka lukossa ei tietenkään ollut enää avaimia. Kävelin vielä toiveikkaana löytötavaraosastolle, mutta mitään omaisuuttani ei ollut siellä. Huokaisin, pyyhkäisin ärtymyksestä ja väsymyksestä ja osittain myös pohjattomasta surusta poskelleni tipahtaneen kyyneleen syrjään ja lähdin bussipysäkille.
Kiitin onneani, että olin tunkenut kännykkäni farkkujen taskuun. Äiti olisi varmasti murhannut minut, jos olisin menettänyt toisen kännykän puolen vuoden sisällä. Kaivoin kännykän esiin ja mietin, minkälaisen viestin voisin lähettää Samille. Aloitin useaan kertaan, mutta lopulta luovutin. Yritin ajatella, että Sami tarvitsi vain miettimisaikaa, ja minun piti antaa sitä hänelle. Muutaman päivän kuluttua poika jo tulisi luokseni ja olisi valmis yrittämään uudestaan. Astelin edestakaisin huoneessani ja yritin saada itseni rauhoittumaan. Tunsin oloni äärimmäisen pahaksi ja minun teki mieli vain lysähtää lattialle ja itkeä koko loppuelämäni. Mutta kyyneleitä ei enää tullut, ne tuntuivat kuivuneen kokonaan. Saadakseni muuta ajateltavaa valitsin Nellin numeron.
- Moi, Nelli vastasi. - Mulla on sitten sun laukkusi ja avaimesi. Kaapin mä jätin auki siltä varalta että sä palaisit takaisin hakemaan takkia.
- Ai, mumisin haluttomasti. - Kiitti. Mä hain takin.
- Hyvä, Nelli sanoi. Minua ärsytti hänen tekopirteytensä.
- Siitä vaan, sähähdin vaisusti. - Sano se.
- Mikä?
- Mitä mä sanoin, kuitenkin haluat.
Nelli oli hetken hiljaa.
- En mä sano sitä, hän sanoi lopulta. - Mä tiedän että sä et kaipaa sitä nyt.
Hymähdin.
- Oikeessa oot. Sä olit koko ajan oikeessa. Mä jäin nyt yksin koko loppuelämäkseni.
Nelli naurahti vaisusti.
- Höpöhöpö, hän sanoi. - Jos Sami välittää susta puoletkaan niin paljon kuin mä luulen, niin se antaa sulle anteeksi.
Minua alkoi väkisinkin hymyilyttää.
- Kiitti, huokaisin. - Mä en ymmärrä miten sä voit olla noin ihana.
Nelli nauroi.
- Hei koita pärjätä, hän sanoi. - Mun on nyt pakko mennä. Moikka.
Mutisin hyvästit ja katkaisin puhelun. Olikohan Nelli oikeassa? Voisiko Sami todella antaa minulle anteeksi? Ajatus ahdisti minua. Täytyisikö Samin antaa minulle anteeksi?
Seuraavana päivänä kouluun lähtö tuntui ylivoimaisen vaikealta. Ennen kuin astuin ovesta sisään vedin syvään henkeä. Tiesin, että tähän mennessä luultavasti koko koulu tietäisi tapahtuneesta. Ne, jotka eivät olleet nähneet minun purkautuvat Tuomakselle, olivat luultavasti kuulleet tapahtumasta joltakulta, joka oli nähnyt tapauksen. kuljin kuin unessa käytävien läpi ja minusta tuntui, että joka ainoa silmäpari kääntyi katsomaan perääni. Tiesin, että se oli liioittelua, mutten voinut sille mitään. Olin tyytyväinen, että Nelli istui jo sohvilla. Hän ojensi minulle laukkuni ja avaimeni.
- Kiitti, sanoin ja tavoittelin hymyä. Vein takkini kaappiin ja huomasin samalla Samin, joka istui pää painuksissa penkillä. Epäröin, halusin mennä istumaan pojan viereen ja kuitenkin halusin juosta kovaa vauhtia poispäin. Seistessäni kaappini edessä kahden vaiheilla Sami kohotti katseensa, huomasi minut ja katsoi kiireesti poispäin.
- Älä, sanat purkautuivat huuliltani ennen kuin ehdin estää niitä. - Älä tee tätä mulle.
Sami kääntyi taas katsomaan minua. Tein päätöksen nopeasti ja astelin pojan luokse.
- Sulle? poika kysyin myrkyllisesti. - Mitä mä oon sulle tekemässä?
Purin huultani, etten alkaisi taas itkeä.
- Mä haluan vaan sanoa sulle, että mä oon pahoillani. Mä haluan, että sä kuuntelisit sen verran. Sun ei tartte sen jälkeen enää ikinä nähdä mua tai katsoa muhun tai puhua mun kanssa. Sä voit sen jälkeen unohtaa mut ja löytää jonkun sun arvoisesi tytön elämääsi. Mut anna mä kerron sulle ensin, kuinka pahoillani mä oon.
Sami katsoi minua hetken.
- Okei, tänään koulun jälkeen. Nähdään aulassa ja mennään sitten jonnekin, missä voidaan puhua rauhassa.
Minun teki mieli kiljua riemusta, mutta tyydyin hymyilemään, kiittämään ja nyökkäämään. Kävelin sohvalle Nellin, Annan ja Tiian luo.
- No? kaikki kysyivät yhteen ääneen.
Odotin malttamattomana koulun loppumista. Viisarit tuntuivat matelevan vielä tavallistakin hitaammin, muta lopulta kello näytti kolmea. Ponkaisin ylöstuoliltani, ruttasin kirjat laukkuuni ja ryntäsin hakemaan laukkuani. Olin aulassa paljon ennen kuin Sami ilmestyi sinne. Poika ei mitä ilmeisemmin ollut pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli melkein viimeinen, joka saapui aulaan.
- Kiitti vielä kun annat mulle mahdollisuuden, sanoin ja hymyilin. Sami katsoi minua silmät mustina.
- Kuka sanoi että mä annan sulle mahdollisuuden? hän kysyin ääni niin täynnä halveksuntaa, että minun teki mieli jättää asia lopullisesti siihen paikkaan.
- Ei sitte, sanoin. - Mihin me siis mennään?
Lähdimme kävelemään, minä hieman Samin jäljessä. Tuijotin mykkänä pojan selkää ja yritin keksiä, mitä voisin sanoa.
Sami istutti minut samalle penkille, jolla olimme aikaisemmin syksyllä katsoneet auringon laskua ja jolloin sami oli nimennyt tähden minun mukaani. Sydäntäni kivisti. En voinut ymmärtää, miksi Sami oli valinnut juuri tämän paikan.
- Istu, sanoin vaisusti, mutta Sami pudisti päätään. Minäkin nousin seisomaan.
- Kuuntelethan sitten keskeyttämässä? varmistin. - Et lähde pois etkä mitään? Mä haluan kertoa sulle ihan kaiken. Mä tiedän, ettet sä halua kuulla, enkä mäkään halua kertoa, mutta vain näin me saadaan molemmat parempi olo, okei?
Sami nyökkäsi. Vedin syvään henkeä ja aloitin. Kerroin, kuinka olin ollut ensimmäisestä lukiovuodesta asti ihastunut Tuomakseen. Kerroin, kuinka olin keksinyt mukamas niin täydellisen ja vedenpitävän suunnitelman. Kerroin, kuinka olinkin sitten huomannut ihastuneeni myös Samiin ja kerroin, kuinka olin yrittänyt keksiä, mitä voisin tehdä. Sami katsoi päättäväisesti toiseen suuntaan koko kertomukseni ajan, kunnes pääsin siihen kohtaan, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut.
- Tuomas oli alkanut kysellä mun tunteista, sanoin turtuneena. - Enkä mä tiennyt yhtään mitä voisin vastata. Sitten se tuli, eilen koulun jälkeen, mun kaapille ja suuteli mua. Mä olin odottanut… että jotain tapahtuisi. Että maailma kääntyisi ylösalaisin tai jotain, mutta niin ei käynyt. Mä huomasin jopa omaksi yllätyksekseni, että mä en tuntenut oikeastaan mitään Tuomasta kohtaan. Ja nyt kun mä oon miettinyt sitä, niin mä ihmettelen, miksi mä en oo hoksannut sitä aikaisemmin.
Sami katsoi minuun.
- No mikset sä oo hoksannut sitä aikaisemmin? hän kysyi.
- Mä oon ollut niin pakkomielteinen sen suhteen. - Mä oon olettanut jotenkin, että se olisi täydellinen mies mulle. ja mä oon koko ajan ollut väärässä.
- Just.
- Ei kun oikeesti! huudahdin ja tartuin Samin käsiin. ne olivat lämpimät kylmästä ilmasta huolimatta. - Tuomas on ollut koko ajan ihan täysi paskíainen! Se ei oo ollut mulle missään vaiheessa se oikea. Mun ois pitänyt huomata sen jo viime vuonna.
- Aha, Sami sanoi ja veti kätensä käsistäni. - Kuka sitten on sulle se oikea? Prinssi Harry?
- älä viisti! äyskäisin. - Sä tietenkin!
Sami oli hetken täysin hiljaa. Yhden lyhyen hetken, jonka aikana katseemme kohtasivat. Katsoin Samia tämän sinisiin silmiin, joista heijastui yhä edelleen pettymystä, mutta kovaan kuoreen oli tullut pieni särö. Pienenpieni pisara sitä tunnetta, joka niissä oli vellonut kun olimme viimeksi olleet tällä paikalla.
|