|
Lähettäjä: Ponnukakku
Päivämäärä: 14.1.08 17:43:00
Mun "kotiaresti" piti. Mä en uhallanikaan astunut huoneestani ulos. Mutsi kiikutti mulle ruokaa ja mä kävin vain yläkerran veskissä ja suihkussa. Ja kaiken lisäksi mä lopetin uimisen.
-Teea! Puhelimeen, mutsi huusi alhaalta ja mä kuulin sen äänessä toivonkipinän.
Se haluaisi mut alas ja takaisin elämään, mutta koska se itse oli sysännyt mut tähän helvettiin - mä siis pysyisin siinä.
Mä huokaisin ja tartuin viimeisimpään lehteen, mikä mun huoneesta löytyi; mä olin lukenut kaikki lehdet kannesta kanteen, mitä huoneessani vain oli.
-Tule nyt! Äiti huusi ja sen ääni oli lempeän houkutteleva.
Mulle ei soittaisi kukaan muu kotipuhelimeen, kuin ehkä mummi ja se vain jäkättäisi mulle seksin vaaroista sun muista, sillä äitini tuntien koko meidän suku oli jo tietoinen mun hyppelyistä. Alas mä en siis menisi. Mä kaivoin kännykän taskustani ja katsoin pettyneenä näyttöä. Dan ei ollut soittanut. Ei edes Inka. Oliko kaikki unohtaneet mut nyt jo? Mä käännyin kyljelleni ja tuijotin seinää mitään näkemättä. Dan oli ollut suloinen lähetellessään mulle lohduttavia viestejä ja soitellessaan kauniita puheluita. Mutta nyt nekin oli loppuneet. Mä olin ollut jo kolme päivää yksin.
Mun silmiini kihosivat kyyneleet ja mä puristin lehteä rintaani vasten. Mulla oli niin ikävä Dania! Radiosta kuului joku vanha rakkausbiisi ja mun olkapäät alkoivat vavahdella. Mä vihasin elämää.
Muutaman tunnin kuluttua mä heräsin puhelimeni tärinään. Mä katsoin sekavin ajatuksin näyttöä ja mun sydän hyppäsi kurkkuun.
-Dan, mä huikkasin puhelimeen.
-Heippa mörkö, Dan nauroi ja mä kuvittelin, että poika olisi mun edessäni.
Mä näin, miten sen tummat silmät siristyivät ja suu hymyillessään paljasti valkoiset ja tasaiset hampaat.
-Miten menee? Danin ääni vakavoitui ja mun piti puristaa tyynyä, jotta en olisi huutanut suoraa huutoa, miten mulla meni.
-No miten voi mennä, jos punkkaa vain päivin öin, mä mutisin ja Danilta pääsi hiljainen naurahdus.
-Sun pitäisi tulla ulos, Dan mumisi.
-Siellä on kaunis ilma.
Mä nousin sängyltä ja avasin verhot - Dan puhui totta. Aurinko antoi illan viimeisiä säteitään, jotka siivilöityivät puiden oksien läpi nurmikkoon.
-Pitäisikö mun? Mä mietin.
-Tottakai, Dan naurahti.
-Mulla on sua ikävä.
Mä hengitin rauhallisesti sisään ja ulos.
Sano Dan! Sano, että sä rakastat mua. Ole niin kiltti.
-Mulla on myös sua ihan tuskaisen ikävä, mä sanoin käheästi.
-No niin. Mitä me siis odotellaan. Mä olen parin minsan päästä siellä, Dan sanoi kiusoittelevasti ja sulki puhelimen.
Mä katsoin ihmeissäni kännyä ja sitten mulla tuli kiire. Onneksi mä olin juuri sinä aamuna käynyt suihkussa, joten mulla ei mennyt kauaa, kun mä olin jo valmiina odottamassa Dania ikkunan ääressä.
Kohta sen auto kaarsi meidän kujan eteen ja mä juoksin ulos huoneestani.
-Teea! Äiti huudahti ja katsoi ihmeissään mun menoani.
-Moi ja hei, mä virnistin ja juoksin ulos jättäen hölmistyneen äitini katsomaan suu auki perääni.
Mä juoksin Danin autolle ja avasin ajajan oven. Dan hymyili iloisesti, eikä kerennyt noustakaan, kun mä jo rysähdin sen kaulaan ja rutistin sitä henkeni kaupalla. Dan hieroi nenäänsä mun olkaa vasten ja nauroi.
-Tule autoon, se sanoi ja otti mua ranteesta kiinni.
-Tästä sun ylikö? Mä virnistin.
-Vaikka, Dan sanoi iloisesti ja otti mua vyötäröltä kiinni.
Mä nauroin ja hetken me istuttiin tiiviisti sylikkäin. Mä nostin katseeni Danin kasvoihin ja sen silmät katselivat mun huuliani. Mä hengitin kiivaammin ja laskin etusormeni pojan huulille.
-Mun oli sua niin ikävä, mä kuiskasin.
Dan siirsi mut hellästi viereensä ja mä kurotuin siitä antamaan paljoapuhuvan suudelman sen huulille.
-Mennään rannalle, Dan mumisi ja me jätettiin mun vankilan pölyt jälkeemme.
-Mennään, mä sanoin lujasti ja puristin Danin lämmintä kättä.
|