Lähettäjä: kajo 
Päivämäärä:   18.3.25 18:54:15

Minun äidillä on ollut taito olla puheissaan loukkaava sekä vaativa. Minusta on tullut herkkä suorittaja ja olin pitkään äärimmäinen muiden miellyttäjä. Minun on vaikea tunnistaa vieläkin, mitä asioita haluan oikeasti, ja mitä luulen haluavani vain siksi, koska ne on jonkun muun mielestä arvostettavia asioita.

Äitini mielestä olen hankala ihminen, joka näkee viat aina muissa. En tiedä olenko, ehkä olenkin? Olen yrittänyt reflektoida, että onko vika minussa? En minä tule kaikkien kanssa juttuun enää, ja mulla on nykyään aika huono toleranssi epäoikeudenmukaisuudelle ympäristössäni.

Hän ei aina vähättele tai loukkaa välttämättä suoraan tai tarkoituksella, mutta jotenkin sanavalinnat on vähätteleviä jne. Kaikenlaisia nyansseja, joskus selvää vähättelyä ja joskus vähän vain lievää rivien välistä kokemukseni mitätöintiä. Minun on vaikea sivuuttaa näitä - oli jo lapsena, mutta nyt myös aikuisena.

Edelleen jostain sisältäni minussa kumpuaa jatkuvaa huonommuuden tunnetta ja riittämättömyyttä, sekä syyllisyyden tunnetta aivan kaikesta. Olen melko vaativa itselleni, ja harmillisesti olen havainnut itsessäni samaa vaativuutta muita kohtaan. Toki lapsuudessani on ollut paljon hyvää, mutta nyt olen havahtunut siihen, että kumpuaako oma vaativuuteni vanhempieni vaativuudesta?

Lähettäjä: Sipuli 
Päivämäärä:   18.3.25 20:36:10

Oma vaativuutesi voi olla opittua ja ylisukupolvista.
Se voi olla myös perimässä. On olemassa esim. ihan vaativa persoonallisuushäiriö.

Omasta kokemuksesta tiedän, että se millainen vanhempi on, vaikuttaa paljon lapseen. Olen itsekin joutunut taistelemaan asenteiden ja arvojen kanssa jotka äitini on minuun kasvattanut. Hahmotan etteivät ne ole omia arvoja. Samalla myös jollain lailla ymmärrän että osa on varmaan geneettistä.

Äitini esimerkiksi on aina ollut luonnostaan arka ja varovainen, itsekin olen arka ja varovainen enkä usko ollenkaan opiskeltuani persoonan kehitystä ja syntyä että se olisi kaikki vain opittua.

Jos mietitään vaikka koiria; siellä kun on arkuutta, tiedetään että se voi pentuihin periytyä. Tähän voidaan sitten kasvatuksessa vaikuttaa jossain määrin että saadaanko koirasta yhteiskuntakelpoinen yksilö vai ei.

Se että äitini ei ole omaa käytöstään tiedostanut vaan on oikein antanut peloilleen ja arkuudelleen periksi, on vaikuttanut siihen miten hän on lapsensa kasvattanut. Ei kannustaen vaan pelotellen ja uhkaillen mikä on pahentanut meidän lasten ehkä luontaista varovaisuutta, heikkoa itsetuntoa ja pelkäämistä. Hän olisi äitinä voinut toimia toisinkin.

Oma äitisi on saattanut saada lyttäystä omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan ja nämä omiltaan joka on luonut arvottomuuden tunnetta. Muista pahan puhuminen ja muiden arvostelu taas on vallankäyttöä ja oman arvon parantamista toisen arvon kustannuksella. Sillä taas paikataan omaa sisäistä tyhjyyttä ja huonommuuden tunnetta.

Joku sitten on fiksu jossain kohtaa ja katkaisee tämän ylisukupolvisen ketjun ja koettaa parantua sekä olla viemättä uusia sukupolvia samaan jamaan.