|
Lähettäjä: Verkoton
Päivämäärä: 18.3.25 18:13:22
Otsikossahan se kysymys jo onkin. Miten erota, kun ei ole yhtään mitään tukiverkkoa?
Olen naimisissa ja asun yhdessä lukioaikaisen poikaystäväni (nykyään tietysti siis aviomies) kanssa. Olimme kumpikin toistemme ensimmäiset kaikin tavoin. Ikää on kummallakin jo neljäkymmentä+ ja parisuhdetta on takana jo yli 25 vuotta.
Välitän miehestä edelleen aivan hirveästi. Olen häneen erittäin kiintynyt ja kunnioitan häntä. Olemme käyneet yhdessä läpi isoja elämänmullistuksia ja mies on ollut tukenani ja turvanani elämäni rankimpina aikoina (vanhempieni tapaturmainen kuolema, parhaan ystäväni itsemurha, lapsettomuusdiagnoosi jne.). Arkielämämme sujuu ja yhteiselo on vaivatonta, mutta olemme täysin kämppiksiä. Mies on käynyt vieraissa jo useamman vuoden (tästä ei ole keskusteltu suoraan mutta olen tavallaan epäsuorasti antanut luvan tähän) eikä se tunnu minusta yhtään miltään, en välitä, ei kiinnosta.
Meillä ei ole ollut seksiä varmaan viiteen vuoteen eikä läheisyyttäkään joitakin halauksia ja olalle kosketuksia lukuun ottamatta. Joskus korona-aikaan vielä yritettiin (molemmat) sitä seksiäkin, mutta ei saatu kipinää syttymään vaikka asiasta keskusteltiin ja kokeiltiinkin vähän kaikenlaista uutta. Pakko sanoa, että seksielämä ei koskaan suhteemme aikana ole muutenkaan ollut mitään ilotulitusta vaan enemmänkin sellaista lempeää läheisyyttä, mikä fiilis sitten katosi lapsettomuushoitojen aikana eikä sitä enää ole tavoitettu kumpikaan. Nykyään tuntuu jo vähän ällöttävältäkin koko ajatus seksistä mieheni kanssa - hän tuntuu liikaa veljeltä kuin aviomieheltä.
Haluaisin erota ja kokeilla mitä miesrintamalla voisi vielä olla tarjota. Mutta nyt tulee se MUTTA: minulla ei ole yhtään mitään tukiverkkoja - ei sosiaalisia eikä taloudellisia. Vanhempani ovat kuolleet ja etäinen ja minua selvästi nuorempi pikkusiskoni seikkailee jossain päin maailmaa enkä edes tiedä hänen tämän hetkistä olinpaikkaansa. Edellisen kerran ollaan vaihdettu viestejä joulunaikaan. Muuta sukua minulla ei ole. Lapsuudesta aina kolmekymppiseksi minulla oli paras ystäväni (joka oli samalla ainoa ystäväni), joka sitten teki itsemurhan erinäisistä syistä. Hänen jälkeensä en ole onnistunut luomaan aitoja ystävyyssuhteita. On minulla siis kavereita, sellaisia joiden kanssa voi käydä vaikka katsomassa jonkun elokuvan tai lähteä seuraksi jonnekin, mutta ei ketään sellaista, jota kehtaisin esimerkiksi pyytää muuttoavuksi. Ei ketään sellaista joka kiinnostuisi vaikkapa katoamisestani niin paljon, että tulisi asunnolle etsimään. Jos eroaisin miehestä, voisin hyvin vaikka heittää henkeni yksin asunnossani eikä kukaan kyselisi perään ennen kuin velkojia alkaisi kiinnostaa maksamattomat laskut. Tai ehkä ne töissä jossain vaiheessa huomaisi, että minä puutun.
Minulla ei ole enää euroakaan säästöjä. Aikoinaan käytin omaa rahaani merkittävästi lapsettomuushoitoihin - minä sitä lasta halusin enemmän ja tuohon aikaan mieheni maksoi isomman osan asumiskuluja sekä talon remonttia, joten loppujen lopuksi olemme varmaan aika sujut sen suhteen. Talolainaa on omasta osuudestani vielä jäljellä ja hyvillä markkinoilla saisin myyntihinnasta säästöönkin, mutta nyt jos talo myytäisiin, oma osuuteni myyntihinnasta kattaisi todennäköisesti vain juuri jäljellä olevan lainan. Tulen nyt varsin hyvin toimeen palkkatuloillani mutta en tienaa niin hyvin että voisin jatkuvasti ostopalveluina hankkia vaikkapa muuttoapua tai renkaiden vaihtoa tai kaikkea sitä muuta, missä mieheni minua tällä hetkellä auttaa.
Ja sitten minua tietenkin pelottaa aivan kauheasti! Olen muuttanut mieheni kanssa yhteen suoraan vanhempieni talosta enkä ole koskaan asunut yksin. Minun ei ole koskaan tarvinnut pärjätä arjessa yksin. En tiedä esimerkiksi talokaupoista tai asuntolainanhankinnasta yhtään mitään, vaikka menossa on jo kolmas oma koti ja asuntolaina - mieheni on ne pääasiassa hoitanut ja minä olen vain laittanut nimeä alle (ja hyviä päätöksiä mieheni on tehnytkin, ei siinä). Voisin kirjoittaa romaanin asioista, joista olen mielelläni antanut muiden huolehtia ja joista en tiedä pätkääkään, vaikka yli nelikymppinen olenkin. Muutos ihan rehellisesti sanottuna pelottaa eikä ihan vähääkään.
Olen keskustellut miehen kanssa erosta ja aika avoimesti kerroin huolianikin sen suhteen. Mies on todennut olevansa tyytyväinen nykytilaan - häntä ei haittaa elää kämppiksinä eikä kuulemma "aktiivisesti" ole kiinnostunut uudesta parisuhteestakaan (toisin sanottuna, jos joku reipas daami tulee vastaan niin eiköhän mies lähde pienellä suostuttelulla). Mies myös hieman suutahti sekä siitä että kysyin mitäs jos kokeilen onneani parisuhdemarkkinoilla sekä eroaikeistani ja ilmoitti, ettei hän sitten exäänsä ilmaiseksi auttele. Voi olla, että eron hyväksyttyään saattaisi vaikka auttaakin mutta sen varaan en tietenkään voi laskea vaan itsekseen se olisi jotenkin pärjättävä.
Mutta miten? Ja kannattaako edes? Yksinäisyyskin pelottaa. En ole koskaan ollut oikeasti yksin ja ainoan läheisen ihmissuhteen menetys pelottaa ja paljon pelottaakin. Tavallaan nykytilannekin on ihan ok enkä voi sanoa olevani onneton, mutta mietityttäähän se, että voisiko jossain olla vielä jotain koettavaa. Enkä enää voi luottaa mieheeni 100%:sti, joten voisi olla parempi lähteä ennen kuin kuvioissa on vaikkapa se uusi nainen.
|