Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   16.3.25 14:19:52

Työskentelen lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Vielä muutama vuosi sitten työ tuntui mielekkäältä, pystyin auttamaan monia perheitä ja näin jatkuvasti onnistumisia työssäni. Nyt ajat ovat erilaiset. Hyvinvointialueisiin siirtyminen on tuonut jatkuvasti muuttuvia epämääräisiä huonoja käytänteitä työhön. Byrokratia on lisääntynyt valtavasti. Yhteistyötahot ovat vaikeammin saavutettavissa kuin ennen, vaikka yhteistyön piti hyvinvointialueen sisällä olla sujuvampaa.

Kukkaron nyörit ovat tiukalla, perheille ei saa myöntää tukea enää niin vapaasti kuin ennen ja vaikutusmahdollisuudet siihen minkälaista tukea perheelle voi antaa ja miten paljon ovat muuttuneet hyvin paljon pienemmiksi. Aiemmin vaikkapa ostopalveluna kun myönsi tehostettua perhetyötä tai tukihenkilötoimintaa, niin sossuna sai aika vapaasti miettiä tuntemistaan firmoista kuka työntekijä voisi sopia perheeseen ja käyttää tätä, kunhan firma oli puitesopimuksessa. Nyt täytyy aina aloittaa halvimmasta, vaikka usein halvimpien firmojen palvelut ovat huonolaatuisia eivätkä toteudu sovitulla tavalla, monesti ei myöskään yhtään tiedä minkälainen tyyppi sieltä tulee eikä kemiat välttämättä kohtaa perheen kanssa yhtään. Perheiden luottamus lastensuojelun toimivuuteen murenee, kun myönnetty tuki on huonoa.

Tämän lisäksi tietysti asiakkaat ovat turhautuneita. Aiemmin sain työssäni paljon kiitosta asiakkailta. Ehkä nyt sitten on osunut vaan pari vaikeampaa tapausta kohdalle, mutta olen niin kyllästynyt siihen törkeään käytökseen jota saan osakseni joiltakin hankalilta vanhemmilta. Vähättelyä, uhkailua, jatkuvaa valittamista. Toki, ehkä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kun lastensuojelussa ollaan. Silti se kuormittaa.

Tämän lisäksi nykyhallitus puuhastelee lastensuojelun asiakasmitoituksen poistamiseksi. Tällä hetkellä meillä ei saa olla yli 30 asiakasta, mikä sekin on todella paljon, kun miettii että jokaisen lapsen ympärillä on aikuisten verkosto jonka kanssa sosiaalityöntekijän tulee tehdä yhteistyötä. Tuo 30 lasta voi tarkoittaa 150-300 eri kontaktia, joiden kanssa joutuu koko ajan asioimaan.

Aloitin psykoterapiaopinnot jokin aika sitten ja sain työnantajani kautta mahdollisuuden ottaa koulutusterapia-asiakkaita. Koulutus maksaa aika paljon eikä minulla olisi varaa vaihtaa huonompipalkkaiseen työhön. En ole myöskään juurikaan viihtynyt muilla sosiaalityön sektoreilla tämänkään vertaa ja samanlaisia säästöpaineita niissäkin on. Tällä hetkellä toive siitä että jonain päivänä pääsen pois tältä alalta kun jaksan vaan sinnitellä nyt hetken on suurin syy miksi jotenkuten jaksan vielä mennä töihin.

Psykoterapeutin tutkinto on ollut pitkäaikainen haaveeni jo teini-iästä asti. Nyt huomaan että tämä ihmisväsymys sosiaalityöstä on vähän siirtynyt näihinkin opintoihin ja tunnen välillä ilottomuutta kun mietin, jatkuuko työskentelyni hankalien ihmisten kanssa sitten psykoterapeuttina. Toki, terapiaan ei tulla jos ei itse haluta.

Koulutus kestää vielä monta vuotta. Tunnen olevani jotenkin loukussa. Mistä löytäisin jaksamista kestää tätä nykyistä työtäni tuohon asti?