Lähettäjä: Yksinäinen 
Päivämäärä:   14.3.25 08:22:38

Lapsuuden ja nuoruuden koulukaverit hävinneet elämästä, joten nyt kolmekymppisenä olen aika yksinäinen. Yritän parhaani löytää uusia ystäviä, mutta päädyn aina jäämään yksin ja ulkopuoliseksi.

Talleilla olen kysellyt seuraa maastoon, ehdottanut tekemistä talliporukalla ja mennyt mukaan mahdollisiin tarjottuihin talkoisiin missä tutustuisin porukkaan. Silti huomaan, että muut viettävät aikaa keskenään ja itse jään ulkopuoliseksi.

Töissä on työkaverit, mutta enimmäkseen teen töitä yksin, joten mitään lähempiä tuttavuuksia ei ole syntynyt.

Kaverisovellusten kautta viestittelyseuraa on kyllä löytynyt, mutta kenenkään kanssa emme ole nähneet livenä.

En tiedä mikä minussa tai käytöksessäni on pielessä, kun en vaan löydä mitään tuttavuuksia syvempää ystävyyttä kenenkään kanssa.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   14.3.25 08:29:27

Näit topiceja tuntuu olevan vähän väliä.

Mitä sinä odotat ystävyydeltä? Mitä sinulla on annettavana?

Jotenkin tuntuu, että usein nämä ystäviä kaipaavat haluavat sellaista sinkkuelämää-kaltaista symbioosia. Pitää soitella, nähdä ja tehdä jatkuvasti, tuoda sitä sisältöä toiselle. En toki tarkoita, että sinä tekisit niin, mutta tällaisiin olen törmännyt ja pitänyt heitä todella kuormittavina ja raskaina. On iso taakka toiselle olla se ainoa sosiaalinen kontakti.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   14.3.25 08:32:50

"Jotenkin tuntuu, että usein nämä ystäviä kaipaavat haluavat sellaista sinkkuelämää-kaltaista symbioosia. Pitää soitella, nähdä ja tehdä jatkuvasti, tuoda sitä sisältöä toiselle. En toki tarkoita, että sinä tekisit niin, mutta tällaisiin olen törmännyt ja pitänyt heitä todella kuormittavina ja raskaina. On iso taakka toiselle olla se ainoa sosiaalinen kontakti. "

Samaan törmännyt. Ja nämä menemiset ja tulemiset pitää sen toisen järjestää. Yksinäisyyttä valitellut ei laita tikkua ristiin. Kitisee vain, kun sieltä kaverilta ei enää tule viestiä tai kutsua mihinkään.

Lähettäjä: Yksinäinen 
Päivämäärä:   14.3.25 08:36:47

Hmm.. hyviä ajatuksia. Kiitos teille. Voihan se olla, että odotan jotain tuollaista. Iskee ehkä pieni kateus, kun huomaan, vaikka talliporukassa, että muut tekevät myös tallin ulkopuolella asioita keskenään ja sopivat yhteisiä ratsastuksia. Samoin töissä monella on ne hyvät ystävät, joita nähdään myös töiden ulkopuolella.

Lähettäjä: nomadi 
Päivämäärä:   14.3.25 08:37:02

Tuossa vaiheessa moni hankkii kumppanin ja keskittyy siihen symbioosiin.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   14.3.25 08:45:48

... , tämä tuntuu toistuvan. Halutaan paljon, ei anneta mitään, pitää tulla valmiina. Etenkään aikuisella ihmisellä ei töiden, lasten, parisuhteen ja harrastusten vuoksi ole välttämättä aikaa loputtomiin kaikkeen. Minä näen mielestäni ystäviäni usein, (yleensä porukassa, yksittäin ei pysty jatkuvasti), pelaan parin kanssa sanapeliä, voi mennä vuosikin, ettei tavata (osa asuu kaukana). Ystävyyden merkki on se, että jatketaan siitä, mihin jäätiin. Mihinkään päivittäiseen tai viikoittaiseen tapailuun en kykene, muuten pitäisi joka päivälle sopia useammat tapaamiset.

Lähettäjä: G 
Päivämäärä:   14.3.25 08:52:28

Jotkut vaan ovat sellaisia. Itse olen myös huomannut tuon, että tallikaverit ja työkaverit jotenkin ystävystyvät keskenään syvemmin ja viettävät muutenkin aikaa yhdessä. Itse näen heitä siinä ympäristössä, jutellaan mukavia ja tullaan hyvin toimeen, mutta ei se siitä kummemmaksi tule, toiset on keskenään läheisempiä ja jään kuitenkin vähän ulkopuoliseksi. Minulla on kyllä muutama lapsuuden ystävä jäljellä, heitä tapaan kerran pari vuodessa. Nämäkin tapaamiset lähtee aina minun aloitteesta, varmaan hiipuisi nekin ystävyyssuhteet jos en itse olisi aloitteellinen.

Jostain nettipalstoilta tms hankitut "ystävyydet" eivät oikein toimineet, tuntuu teennäiseltä oikein tutustumalla tutustua, ja usein se toinen tyyppi oli kuitenkin aika erilainen. Toiseksi, varmaan erikseen ystäviä hakemaan päätyvät ihmiset ovat kaikki vähän sosiaalisesti rajoittuneita, niin eihän niiden kesken ainakaan mitään suhteita synny.

Onneksi olen aina viihtynyt hyvin myös yksin, joten tilanne ei suuremmin häiritse. Nyt vanhempana olen löytänyt jopa yksin matkustamisen ihanuuden :)

Lähettäjä: tätyli 
Päivämäärä:   14.3.25 08:57:40

Piti ihan pysähtyä miettimään omaa tilannetta. Ikää on 45 vuotta. Tällä hetkellä elämässä on 1 kaveri, jonka kanssa viestitellään melkein joka päivä yhteisen harrastuksen merkeissä mutta ei olla livenä tavattu kahteen vuoteen. Toisen kaverin kanssa ollaan yhteyksissä viestillä tai soitolla ehkä kerran viikkoon tai kerran kahteen viikkoon. Naapurin kanssa tulee juteltua ehkä kerran viikossa jotain. Muuten ihmiskontakteja somessa, äiti viestittelee pari kertaa viikossa. Miesystävän kanssa päivittäinen viestittely mutta tavataan tyypillisesti kerran viikossa.

Tuntuu että mihinkään tämän monimutkaisempaan ei olisi edes aikaa! Asun yksin, hoidan talon ja eläimet yksin, teen työt etänä. En keksi mihin väliin tässä edes ehtisi mahduttamaan lisää ihmisiä. Vuorokaudessa kuitenkin 24h joten... Kuinka paljon aikuisilla ihmisillä ylipäätään on ystäviä ja kuinka paljon heidän kanssaan vietetään aikaa per viikko?

Lähettäjä: OK 
Päivämäärä:   14.3.25 09:18:35

Tuttu tunne. Tulen mielestäni ihan hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta silti esimerkiksi koulusta valmistumisen jälkeen huomaan somesta, miten toiset jatkavat yhteydenpitoa ja illanviettoja, kun minua ei niihin edes kutsuta. Eli ne kaverisuhteen jatkuvat tasan sen aikaa, kun on jokin muu tekijä (esim. koulu) joka pitää huolta siitä, että säännöllisesti nähdään.

Vuosien saatossa näin on käynyt lähes joka kerta. Olen nyt 36-vuotias ja minulla on vain yksi ystävä. Kavereita on jopa huikeat kolme, mutta he ovat juuri sellaisia, että jos se yhdessä pitävä liima (tässä kohtaa sama harrastus) loppuisi, luultavasti loppuisi kaveruuskin.

Itse taas kaipaisin niitä ystäviä, jotka olisivat mukana koko elämän. Ei heidänkään kanssa tarvitse symbioosissa elää, nykyisen ystävän kanssakin kiireet vievät välillä niin paljon aikaa, että nähdään ehkä muutaman kerran vuodessa ja viestitellään keskimäärin viikottain. Joskus taisi mennä kolme vuotta kun ei ehditty nähdä kun asuttiin eri puolilla Suomea.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   14.3.25 09:26:45

Kai se jää kiinni siitä, että alkaako tuttavuus syvenemään ja muuttumaan henkilökohtaiseksi vai ei. Se vaatii sopivaa vastaanottavaisuutta ja avautumista molemmilta osapuolilta.

Lapsuuden ystävyyssuhteet on usein aika pinnallisia, ollaan samalla luokalla ja asutaan lähekkäin niin leikitään yhdessä. Aikuisena se on vähän hankalampaa.

Lähettäjä: Yksinäinen 
Päivämäärä:   14.3.25 10:24:53

Miten minä tästä tuttavuus asteesta lähden syventämään suhdetta? Ehdotan tai kutsun johonkin aktiiviteettiin? Avaudun jostain henkilökohtaisesta? En osaa :D

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   14.3.25 10:27:53

No kavereiden kanssa yleensä tehdään jotain ja jutellaan jostakin, siitä se lähtee :D Ja aikuisena todella monen ihmisen kanssa ei vaan natsaa, on eri elämäntilanteet, kiinnostuksenkohteet ja persoonallisuudet.

Lähettäjä: Hohhoijaa 
Päivämäärä:   14.3.25 10:51:17

Tiedän niin tuon ongelman.. Oikeastaan mulla ei oo enää sitä yhtäkään ystävää. Kun hän sai kolme lasta, niin aika ei riitä enää siihen että näkisimme. Nyt vuosia mennyt niin monta ettei ole enää mitään puhuttavaa tai muisteltavia asioita, kun emme ole tehneet mitään noin 11 vuoteen. Surullista. On työkavereita, joiden kanssa nähdään, mutta kun työpaikka vaihtuu niin siihen se loppuu se kaveruus. Harrastuksissa juu, mut nekin on sidottuina siihen harrastukseen. Kun se loppuu niin ei nähdä enää jne

Lähettäjä: Jopo 
Päivämäärä:   14.3.25 11:05:15

Minä en oikein jaksa enää ystäviä. Olen aina ollut kova tekemään ja yrittämään elämässäni. Koen että ystävyyssuhteet ottavat energiaa tosi paljon, koska kovin usein sillä mitä minulla on, aiheuttaa voimakasta kateutta. Toinen seikka on se että kaadetaan kaikenlaisia ongelmia ja jos ei niitä aina ymmärrä "oikein" haastetaan riitaa. Olen kovin väsynyt ystävyyksiin. Olen tosi empaattinen ihminen ja se on kuluttavaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.3.25 12:29:01

"Kai se jää kiinni siitä, että alkaako tuttavuus syvenemään ja muuttumaan henkilökohtaiseksi vai ei. Se vaatii sopivaa vastaanottavaisuutta ja avautumista molemmilta osapuolilta."

Tämä ja lisäksi aikaa, ei voi olettaa että tapahtuu kuukaudessa tai kahdessa vaan ennemminkin hitaasti vaatien vuoden tai kaksi. Jos alussa vaatii liikaa (jatkuvaa yhteydenpitoa tavalla tai toisella) niin muuttuu äkkiä rasitteeksi.

Lähettäjä: Täti 
Päivämäärä:   14.3.25 15:41:33

Minulle riittäisi kahvittelu, lenkkeily ym. silloin tällöin mutta ei tunnu ketään kiinnostavan.
En jaksaisikaan mitään kylki kyljessä kaveruutta koska minulle tulee välillä yksinkertaisesti sellainen olo etten jaksa ihmisiä ja aivot sammuu mutta se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi olla välillä ihmisten kanssa tekemisissä.

Lähettäjä: *Remontti Riku * 
Päivämäärä:   14.3.25 15:45:35

Minulla on kaksi ystävää.
Loput ovat kavereita.

Lähettäjä: miuccis 
Päivämäärä:   14.3.25 22:49:41

Aloin oikein miettimään mistä kaikki ystäväni ovat mukaan tarttuneet.

Lapsuudesta ja kouluajoilta. Yhä 3-4 kertaa vuodessa nähdään tyyppien kanssa joihin tutustuin about 10-vuotiaana.

Tallilta nuorena 2 tyyppiä joita tapaan silloin tällöin yhä.

Opiskeluajoilta 2-5 tyyppiä, vähän riippaa miten ystävyyden määrittelee. Parin kanssa nähdään joka kk, muidenkin kanssa säännöllisesti mutta harvemmin.

Työpaikasta. Ekasta duunista jäi pari vaikka lähdin firmasta 10 vuotta sitten, tokasta duunista yksi.

Duunin kautta (asiakas tms) pari, jotenkin vaan natsas, vaikkei enää ole duunisuhdetta.

Lasten päiväkodista/koulusta, muutama äiti/isä jäänyt vaikka lapset ovayt aikuisia

Nykyiseltä tallilta muutama, typ meidän lapset käyneet samoissa kisoissa tms.

Nämä kaikki on ystäviä jollain tasolla, sitten on paljon tuttavia tietty. Joitain näkee ainakin joka kk, toisia harvemmin, mutta ystävyys on kyllä säilynyt.

Lähettäjä: Hip 
Päivämäärä:   15.3.25 00:41:55

Itse olen huomannut että tykkään puhua liikaa itsestäni ja omista asioistani ja olen liian vähän kiinnostunut toisen asioista, siksi luulen ettei minulla oikein ole ystäviä. Lisäksi on ADHD ja Asperger piirteitä.

Lähettäjä: Mies 
Päivämäärä:   15.3.25 04:06:26

Aloitttajalla on kaikki hyvin jos ei muita murheita ole. Ystäviä saa olemalla ystävä.

Lähettäjä: Välissä 
Päivämäärä:   15.3.25 07:25:44

Jotenkin tuntuu, että usein nämä ystäviä kaipaavat haluavat sellaista sinkkuelämää-kaltaista symbioosia. Pitää soitella, nähdä ja tehdä jatkuvasti, tuoda sitä sisältöä toiselle. En toki tarkoita, että sinä tekisit niin, mutta tällaisiin olen törmännyt ja pitänyt heitä todella kuormittavina ja raskaina. On iso taakka toiselle olla se ainoa sosiaalinen kontakti. "

Itse olen taas huomannut päinvastoin. Koska en jaksa elää symbioosissa, jatkuvasti viestitellä, seurata facebookkia, instaa yms. Niin olen jäänyt ulkopuolelle eli pitäisi nimenomaan jatkuvasti soitella, kysellä kuulumisia, tavata siellä ja täällä.

Sitä taas nämä jotka ei jatkuvasti juokse jossain ovat taas sellaisia että aina pitäisi mennä heidän luokseen kahville eikä koskaa voi nähdä missään muualla vaikka syömisen merkeissä vaan aina pitäisi mennä saman kaavan mukaan.

Itse kaipaisin nimenomaan sitä että välillä voisi yhdessä käydä syömässä, kahvilla tai vaikka keilaamassa yms. Pientä yhteistä tekemistä. En jaksa jatkuvasti juosta jossain, mutta en pidä siitäkään, että aina pitää toisen luo mennä eikä koskaan jousteta.

Lähettäjä: Nora 
Päivämäärä:   15.3.25 07:42:44

Ap ymmärrän täysin. Suomalaiset eivät ole sosiaalisia. He eivät kaipaa ihmisiä ja heihin tutustuminen on vaikeaa. Ei siis johdu sinusta vaan niistä oudoista. Ehkä ystävystyisit vanhempien ihmisten kanssa? Jotkat arvostavat ystävyyttä enemmän kuin nuo kiireiset ja perheelliset?

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   15.3.25 07:53:43

Sinulta puuttuu elämän sisältöä ja karismaa, joka tekisi sinusta mielenkiintoisen tuttavuuden. Laumaeläimet luonnostaan haluaa miellyttää menestyväksi tulkitsemiaan yksilöitä. Yksinäisyyttää sohvan pohjalla ruikuttava ei sellaista vaikutelmaa anna ja sieltä on kauhean vaikea nousta, koska elämän sisältöä on hyvin vaikea ihan yksin taikoa mistään, varsinkaan jos mikään ei oikein kiinnosta yksinäisyydestään masentuneena.

Yksinäisiä tuntuu olevan kahtaa sorttia:

-Niitä, jotka odottaa toisen hoitavan ihan kaiken suhteen ylläpitämisen ja keksivän heille elämän sisällön

-Niitä, jotka kaipaa symbioottista intensiivistä yhteyttä ja pommittaa aivan ylimitoitetusti yhteydenotoillaan.

On erittäin ymmärrettävää harmistua siitä, että tuttavat on keskenään parempia kavereita ja koet jääväsi ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan ole vääryys sinua kohtaan, jos kaksi ihmistä haluaa nähdä toisiaan.

Ainoa mitä asialle voit tehdä, on keskittyä siihen mitä voisit konkreettisesti tehdä itse omalle elämällesi tässä ja nyt ollaksesi tyytyväisempi. Keskity muihin asioihin, jos yhden tarpeen täyttäminen on toistaiseksi pois mahdollisuuksiesi ulottuvilta.

Lähettäjä: G 
Päivämäärä:   15.3.25 07:58:38

"Itse olen huomannut että tykkään puhua liikaa itsestäni ja omista asioistani ja olen liian vähän kiinnostunut toisen asioista, siksi luulen ettei minulla oikein ole ystäviä."

Tämän olen muuten myös huomannut. Ei niin ettei minua toisten asiat kiinnostaisi, mutta en aina muista niistä erikseen kysellä. Kiinnitin huomiota että yksikin tyyppi, jota yleisesti pidetään mukavana (ja samaa mieltä sinänsä olen itsekin) kyselee keskustelussa koko ajan toiselta eikä kerro omista asioistaan juuri mitään. Tämä annettiin jossain artikkelissa ihan vinkkinäkin sosiaaliseen kanssakäymiseen, että kysele toiselta niin sinusta pidetään, koska kaikki rakastavat kertoa omista asioistaan. Itselle sellainen "haastattelu" ei ole kovin luontaista :D

Symbioosista: "Itse olen taas huomannut päinvastoin. Koska en jaksa elää symbioosissa, jatkuvasti viestitellä, seurata facebookkia, instaa yms. Niin olen jäänyt ulkopuolelle eli pitäisi nimenomaan jatkuvasti soitella, kysellä kuulumisia, tavata siellä ja täällä."

Minä myös kallistun tälle kannalle. Yksi lapsuudenystäväni on tällainen, hänellä on nykyään paremmat / läheisemmät ystävät joiden kanssa viettää aikaa jokseenkin joka viikonloppu, usein jää yöksikin koska asuvat toisella paikkakunnalla. Itse en sellaista jaksa enkä ehdi, tarvitsen myös omaa aikaa ja haluan tehdä omia juttujani vapaa-ajalla. Max kerran kuukaudessa olisi sopiva näkemisen tahti, muutama viesti siinä välissä.

Ehkä nämä ovat osatekijöitä siihen mitä ensin sanoin, eli jotkut vaan ovat sellaisia.

Lähettäjä: Amigo 
Päivämäärä:   15.3.25 08:00:22

Tämä on kyllä jännä ilmiö. Mä olen muutaman kerran vähän hyvää hyvyyttäni (tarkoitan tällä että huolimatta siitä ettei ehkä ole itselläni aikaa/kovin suurta intressiä) koittanut olla kaverina ihmiselle, joka on kertonut olevansa yksinäinen ja kaipaavansa seuraa. Olen ihan sosiaalinen tyyppi itse, ja tulen hyvin erilaisten tyyppien kanssa toimeen ja juttuun, ja ajattelen ettei ole kiva jättää ketään yksin jos toinen suoraan sanoo että kaipaa ihmisseuraa. Joku siinä vaan ei silti ole toiminut.

Muutama opiskelukaveri aikanaan pyöri siinä porukassa jossa itsekin pyörin, mutta heille oli selvästi ongelma olla osa isoa porukkaa, olisi pitänyt olla kahden tai kolmen hengen porukalla. Mulla oli niin vilkas sosiaalinen elämä silloin, että ei ollut juurikaan aikaa kun parhaiden kavereiden kanssa olla kaksin tai kolmestaan, ja sitäkin harvoin. Ne tyypit putosi matkasta heti kun opinnot muuttuivat enemmän sellaisiksi, että tehtiin itsenäisesti kotona eikä nähty enää koululla, ja jos halusi nähdä kavereita, piti sopia lounastreffit/illanvietto/you name it. Nämä jotka jivät kelkasta, olivat aina tosi ehdottomia omien aikataulujensa kanssa, eivätkä esim. halunneet muuttaa suunnitelmaa siitä koska nähdään yliopiston ruokalassa, jos muu porukka halusikin mennä eri aikaan. Tuli aina vastaus tyyliin "olen siihen aikaan hiihtämässä". Ok, mene vaan, mutta jos ei hiihtoa voi siirtää toiseen kellonaikaan jotta voisi nähdä kavereita silloin kun suurimmalle osalle sopii, niin se tarkoittaa ehkä sitten sitä että joutuu syömään yksin ja kun tämä tarpeeksi toistuu, tippuu pois porukasta.

Yksi tapaus on sellainen, että ollaan oltu samassa työssä ja hän on ihan mukava, mutta ei ehkä sellainen jonka kanssa viettäisin vapaa-aikaa. Koska hän pyytää, niin olen kuitenkin mennyt just kahville, lenkille ja kirpparille hänen kanssaan. Hän kaipasi selvästi enemmän, kutsui kotiinsa ja telttailemaan jne, mutta ei mulla ole aikaa kun on omakotitalo, mies, hevoset ja omat ystävät. Ja sitten kävi ilmi että hän on puhunut minusta selän takana töissä. Siihen loppui vähäkin intressi ystävyyteen, kaveruuteen tai edes saliseuraksi. Jos olisimme olleet ystääviä (niin kuin hän selvästi halusi), olisi hän tullut puhumaan suoraan minulle eikä valittanut selän takana). Se olisi jopa saattanut olla hetki joka olisi lähentänyt meitä, mutta ei.

Mä itse tarvitsen ystävyyteen pari asiaa: Sen, että on hauskaa yhdessä ja sen, että voin luottaa toiseen. Jos toinen ei kerro ikinä mitään itsestään pintajuttusia enempää, niin tulee sellainen olo että en voi luottaa häneen koska hän ei selvästi luota minuun. Mulla on liuta ystäviä joille kertoa surut ja murheet, joten ne jotka eivät puhu mistään oikeista asioista koskaan, eivät mahdu mun arkeen kun satunaisesti. En jaksa innostua kaveruudesta jossa puhutaan vain asioista jotka voin lukea myös instasta.

Olisiko sulla aloittaja mahdollista etsiä vaikka paikallista lenkkiseuraa tms jos et halua heti syvempää tutustumista? Tai osallistua kirjakerhoon/ompeluseuraan tms.?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 08:49:14

"Tämä annettiin jossain artikkelissa ihan vinkkinäkin sosiaaliseen kanssakäymiseen, että kysele toiselta niin sinusta pidetään, koska kaikki rakastavat kertoa omista asioistaan. Itselle sellainen "haastattelu" ei ole kovin luontaista :D"

Tämä on minullekin hankalaa. En jotenkin rohkene "udella" ja jos henkilö on sellainen, ettei hän erikseen kysymättä kertoile omista asioistaan keskustelun lomassa, niin keskustelu on helposti vain yksipuolisesti minun asioitani koskeva.

Lisäksi tuo Amigon mainitsema "Olen siihen aikaan hiihtämässä". Kun ei ole juuri vapaata aikaa, kun omakotitalo, mies, hevoset ja harrastukset vievät jo kaiken työn ulkopuolisen ajan. Se, että ehtisi elää tällaisessa ystävä-symbioosissa mitä moni tuntuu odottavan ystävyyden edellytykseksi vaatisi paljon ylimääräistä aikaa, mitä ei ole.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 08:56:58

Tämä on minullekin hankalaa. En jotenkin rohkene "udella" ja jos henkilö on sellainen, ettei hän erikseen kysymättä kertoile omista asioistaan keskustelun lomassa, niin keskustelu on helposti vain yksipuolisesti minun asioitani koskeva.

Juuri tämä! Minulle on lapsena opetettu että on epäkohteliasta udella ja kysellä ihmisten asioita.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   15.3.25 09:04:44

On iso ero siinä, estääkö aikataulun joustamisen lastenhoidolliset velvollisuudet tai kesken oleva remontti kotona, vai ehdottomuus sen suhteen, että en voi tulla kun katson siihen aikaan salkkareita tai lakkaan kynsiäni, joten teidän muiden pitää jättää työvuorot ja taloyhtiön kokoukset väliin, että voi tavata salkkareitten ja kynsien lakkauksen välissä. Aikuiset ihmiset yleensä ymmärtää miten vähän vapaata aikaa muilla aikuisilla ihmisillä on. Silloin on ihan luontevaa, että yhteisen ajan löytyminen voi venyä välillä pitkälle tulevaisuuteen. Jos tapaamisen estää kovin tyhjänpäiväiset ajanvietteet, niin kyllähän siitä sitten päätellään miten alhaalla prioriteettilistalla itse on ja puntaroidaan sen mukaan minkä verran itse kiinnostaa investoida sille suhteelle aikaansa.

Lähettäjä: G 
Päivämäärä:   15.3.25 10:42:46

"Nämä jotka jivät kelkasta, olivat aina tosi ehdottomia omien aikataulujensa kanssa, eivätkä esim. halunneet muuttaa suunnitelmaa siitä koska nähdään yliopiston ruokalassa, jos muu porukka halusikin mennä eri aikaan."

Tämän minäkin tunnistan itsessäni. Silloin ennen kun töitä tehtiin enemmän toimistolla, harmitti kun olisi pitänyt mennä isolla porukalla lounaalle, ja sitä varten joutui keskeyttämään omat työt ihan väärään aikaan. Tai sitten itsellä jo hirveä nälkä, on sovittu että mennään syömään tiettyyn aikaan ja kokoonnutaan alaovelle, mutta sitten odotellaan Pirkkoa jolla kokous venyy. Sitten kun Pirkko vihdoin saapuu, tulee Merville puhelu, ja taas odotellaan. Näitä säätöjä en aina jaksanut joten kävin usein myös yksin syömässä.

Toisaalta en kyllä omien, vapaasti ajoitettavien menojen vuoksi ole tapaamisista kieltäytynyt. Yksi lapsuudenkaveri on tällainen, esimerkiksi hän siivoaa aina tiettynä päivänä eikä siihen päivään mahdu mitään muuta.

Mutta tosiaan itse olen hyväksynyt sen etten ole mikään joka porukkaan helposti uiva sosiaalinen perhonen, vaan viihdyn hyvin myös yksin. Toki jos ne muutamat lapsuuden ystävätkin häipyy kokonaan, voi olla toinen juttu.

Lähettäjä: G 
Päivämäärä:   15.3.25 11:08:56

Sorry huono kielikuva, perhoset eivät ui.
Tai oikeastaan kuvaakin omaa tilannettani tosi hyvin, olen kuin perhonen joka yrittää uida porukkaan :D

Lähettäjä: Jana 
Päivämäärä:   15.3.25 11:17:24

”Tämä on minullekin hankalaa. En jotenkin rohkene "udella" ja jos henkilö on sellainen, ettei hän erikseen kysymättä kertoile omista asioistaan keskustelun lomassa, niin keskustelu on helposti vain yksipuolisesti minun asioitani koskeva. ”

Tässä voi muuten olla yksi iso syy, miksi ystävyyksiä ei muodostu. Jos joku henkilö kertoo vain omista asioistaan osoittamatta kiinnostusta toisen asioihin eli kyselemällä niistä, niin harva jaksaa sellaista. Ystävyyteen kuuluu molemminpuolisuus.

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   15.3.25 13:08:46

Ihmisenä jolla on paljon ystäviä ja kavereita, ja jota pidetään mukavana ihmisenä, antaisin neuvoksi todellakin: kysele ihmisiltä heidän elämästään! Perheestään, kodistaan, työstään, harrastuksistaan jne jne. Kaikki tykkäävät kertoa, jos kyselijä vaikuttaa ystävälliseltä ja vilpittömästi kiinnostuneelta. Ei tarvis alkaa jenkiksi joka heti esittäydyttyään kysyy "how much do you make?" mutta muista asioista, pl politiikka ja uskonto. Niistä ei kannata puhua jos ei tunne toista hyvin.

Ja ystävällinen kommentti silloin tällöin heitettynä tekee susta pidetyn ja kiinnostavankin. Itse olen ottanut linjaksi, että jos pienikin aihe, kehun ja sanon sen ääneen. Aina.
Kiva mekko, ihanat hiukset, teitpä hyvin tän duunin, onpa sulla hyvä kunto, ootpa taitava siinä tai tässä, sitten lapset ja eläimet, niitä ei voi kehua liikaa.jne.

Ylipäätään täytyy itse olla kiinnostunut ihmisistä ja heidän elämästään. Jos ei ole, niin turha olettaa että ihmiset kiinnostuis susta.

Lähettäjä: Fuzzy 
Päivämäärä:   15.3.25 13:18:21

Komppaan täysin nimimerkkiä ella yllä! Noudatan itse myös tuota kehumisperiaatetta, että pyrin sanomaan ne kohteelle ääneen enkä vain ajattelemaan mielessäni. Eikä siis mitään keinotekoista, vaan sanon mitä ajattelen (ja siis itse ainakin useinmiten ajattelen toisista ihmisistä hyvää ja iloitsen toisten onnistumisista, joten se on minulle helppoa).
Sen lisäksi että kerrot omista asioistasi on tärkeää ystävyyssuhteesta olla kiinnostunut ja välittää myös toisesta.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   15.3.25 14:17:01

Aikuisena on vaikeaa saada ystäviä. Harvalla on aikaa ja mielenkiintoa. Osa nk.yksinäisistä on niitä, jotka aina vain odottavat yhteydenottoa, eivätkä toimi vastavuoroisesti. Sitten on iso osa perheellisiä, joille on vain oma perhe tärkein, kunnes tulee ero tms kriisi. Sitten nk.ikisinkut minuutin tarkoin, joustamattomin aikatauluin (syön päivllisen 18.15, menen viemään roskat klo 18.30 ja saunaan klo 19.10, voin puhua puhelimessa klo 19.35-19.40)

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   15.3.25 14:22:20

Sitten ei myöskään kannata tehdä sitä, että kun on vähän alkanut ystävystyä jonkun kanssa, niin oikein jatkaa oman yhainäisyytensä alleviivaamista ja heittelee kommentteja tyyliin "voi kun minulla ei ole ketään jonka kanssa jutella" ja voi kun minulla ei ole ketään kenen kanssa mennä tuonne".

Siinä uusi tuttavuus sitten toteaa, että minua ei sitten varmaan lasketa.

Tähän jos liittää sen, ettei koskaan kysy toiselta mitään eikä osoita kiinnostusta hänen asioihinsa, niin äkkiä se uusi kaveri toteaa, että näköjään tämä ihminen ei halua olla minun kaverini.

Lähettäjä: Välissä 
Päivämäärä:   15.3.25 14:41:34

Ei se vika välttämättä ole siinäkään ettei kysele toisen kuulumisia ja puhuu vaan itsestään. Kaikkiin työpaikkoihin, opiskelupiireihin yms. Joihin olen mennyt niin olen aina sulautunut joukkoon. Minulle ihmiset avautuvat vaikeistakin asioista, mutta myös on huumoria eli ei aina jauheta vain ikävistä yms. Asioista. Keskustelut ovat siis molemmin puolisia. Vieraat ihmiset uskaltavat myös minua lähestyä ja olen yleensä se jolta ihmiset kysyvät apua esim. Paikan löytämisen suhteen kun ovat hukassa eli ei johdu naamastakaan tai ylimielisennäköisestä ilmeestä.

Tästä kaikesta huolimatta täysin aitojen ystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa. Mutta kuten yllä jo totesin niin olen tullut siihen tulokseen että johtuu ihan siitä etten jatkuvasti ns. Tyrkytä itseäni ja omaa seuraa. En vaan ole sellainen, mutta tämän päivän ystävyyssuhteet instoineen ja facebookkeineen tuntuvat vaativan sitä.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   15.3.25 14:43:19

Täällä sama. Olen 35-vuotias ja ainoa ystäväni on mieheni. Käymme tottakai miehen ystävien kanssa vaikka ja missä ja välillä meille tulee miehen kavereita puolisoineen. Silti koen, että tulen vain kylkiäisenä mieheni mukana, enkä ole oikeasti kenenkään ystävä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 15:07:50

Välissä

Kuulostaa tosi tutulta ja tuntui monta vuotta kurjalta. Yksi iso syy siihen että ns. etsin itselleni miehen ja perustin perheen oli kaverin/ystävien puute. En kauheasti kaivannut lapsia tai perhettä, mutta se vaikutti ainoalta tavalta saada kavereita = seuraa. Tämä on nyt toiminut ja lapsetkin yläasteella.

Lähettäjä: viikuna 
Päivämäärä:   15.3.25 15:26:40

”Mutta kuten yllä jo totesin niin olen tullut siihen tulokseen että johtuu ihan siitä etten jatkuvasti ns. Tyrkytä itseäni ja omaa seuraa. En vaan ole sellainen, mutta tämän päivän ystävyyssuhteet instoineen ja facebookkeineen tuntuvat vaativan sitä.”

Itse olen tästä eri mieltä. Esim minä en ole lainkaan instassa, facebookissa, snäpissä tms sosiaalisissa medioissa tai tyrkytä itseäni. Mutta jostain syystä minulla on silti useita kavereita sekä pari erittäin läheistä ystävää, joista toinen on ns paras ystävä (jollaista en uskonut enää lapsuuden jälkeen löytäväni, mutta toisin kävi). Eri ikäisiä aikuisia ihmisiä. Heihin kaikkiin olen tutustunut vasta aikuisiällä (olen siis nyt 32v), lähinnä hevosten kautta. Olen tosi usein ihmetellyt miten olen näin onnekas, että olen noihin kaikkiin ihaniin ihmisiin törmännyt, koska periaatteessa minun kai pitäisi olla aika yksinäinen. Enhän käy edes vapaa-ajalla sosiaalisissa tapahtumissa, viihteellä, käytä alkoholia tms, olen se ”tylsä tyyppi” joka käy tallilla, salilla tai juoksemassa, ruokakaupassa ja tekee kotona käsitöitä :D Enkä ole mikään super sosiaalinen ja hieman enemmän jopa ujo introvertti, mutta jostain syystä kai ns helposti lähestyttävä.

Lähettäjä: Islanti 
Päivämäärä:   15.3.25 16:01:06

Aikuisiällä ystävyyden ylläpitäminen on erilaista kun lapsena. Se vaatii joskus omalta mukavuusalueelta poistumista. Itse esim. käyn UMK:ssa vaikka ei kiinnosta yhtään, mutta se on se reissu jonka mun ruuhkavuosiystävät heittää joka vuosi, niin sinne mennään koska ne ihmiset on tärkeitä mulle. Jos en menisi, missasin yhden kuulumiskierroksen ja olisin seuraavassa tapaamisessa osittain pihalla muiden jutuista.

Meidän iso kaveriporukka sisältää pienemmän ydinjengin joka näkee aina sen vaivan että on mukana. Silloinkin kun on vauva/kiire/pimeää/rahat vähissä. Aivan takuulla ne jotka ovat mukana porukassa vain silloin kun se heille sopii, tuntevat olonsa ulkopuoliseksi ajan myötä. Se johtuu siitä, että he ovat. Piiriin pääsee kyllä takaisin kun tulee paikalle ja kertoo kuulumisiaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 16:16:10

Tämä on aika vaikea tilanne. Ystävyys syntyy aika hitaasti. Itse olen saanut harrastusten kautta kavereita, yhden ystävänkin. Olen käynyt harrastuksessa noin 5 vuotta ja siellä nähnyt samoja naamoja ja vasta nyt oikeastaan sanoisin että sieltä olen saanut ystävän. Siinä ajassa olen kahvitellut lukuisten harrastuskavereiden kanssa, käynyt tapahtumissa, jutellut yms ja näistä kaikista on syntynyt vain yksi ystävyyssuhde. Tähän on sisältynyt myös torjuntoja (joku ei ehdi/halua kanssani kahville pyydettyäni) Tosin en harrastusta siinä mielessä aloittanutkaan että sieltä tulisi saada kavereita (olen siitä onnekas että minulla on ystäviä joiden kanssa olen läheinen vaikkemme usein näekään). Mutta se on ehdottomasti mahdollista jos on avoin, jaksaa käydä ja panostaa noihin tapaamisiin ja liittyä porukoihin. Mutta aikaa se vie ja kuten Islanti sanoo, välillä jopa sellaisen tekemistä josta ei oikein välitä että olisi porukassa mukana.

En itse tietoisesti jättäisi porukkaan haluavaa ulkopuolelle tai kutsumatta ellei hänestä saa jotain ns. red flag kuvaa. Esimerkiksi hän haukkuu muita harrastajia, juoruaa tai vaikuttaa siltä että hänellä on fiksaatio johonkin ihmiseen, valittaa omista huonoista kokemuksistaan jatkuvasti tai besserwisseröi ylettömästi, mutta nämä tapaukset ovat aika harvinaisia. Jos olet ihan kiva tavallinen tyyppi joka osallistuu keskusteluun (et dominoi keskustelua omilla traumoillasi heti alkuun) ja lähtee mukaan niin ajattelisin että porukoihin pääsee kyllä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 16:22:40

Ja siitä vielä, että tuttavissani on pari henkilöä jotka tosi harmillisesti kokevat yksinäisyyttä ja puhuvat siitä aika paljon. Mielestäni näitä henkilöitä yhdistää se, että he löytävät muista ihmisistä vikaa ja odottavat todella paljoa ystävyyssuhteiltaan. Kannattaa kyllä pohtia omaa suhtautumista toisiin ihmisiin, oletko pitkäpinnainen ja hyväksytkö muut ihmiset, millaisista piirteistä et pidä jne. Ja sitten että mitä odotat ystävyyssuhteilta. Sitten näitä reflektoida.

Lähettäjä: Ämmä 
Päivämäärä:   15.3.25 16:36:31

Sama täällä. Kuulun tähän porukkaan että en halua järjestää häitä koska minulla ei ole yhtään ystävää joita kutsua. Ei ketään kaasoksi, morsiusneidoksi tai polttareihin. Sama kuten niin monella, kun esim. työpaikka tai harrastus vaihtuu, katoavat kaikki tuttavat ympäriltä. En myöskään jaksa arjessa yhtään yhteydenpitoa koska työ, perhe ja harrastukset vie kaikki voimat ja taidan olla introvertti vaikka hyvin sosiaalinen olenkin. Siksi kaikki ihmissuhteet jäävät pintapuolisiksi. Olisi silti kiva kun olisi joku jolle kertoa asioita, käydä syömässä tai vaikka kävelyllä, mutta ei ole ketään. Välillä kauhistuttaa että ero veisi minulta ainoan ystävän jonka kanssa jutella (eli mieheni). Puolisolla taas on hirveästi ystäviä (usein roikun sitten mukana) vaikkei edes kovin sosiaalinen tai "hei mitä sulle kuuluu"-tyyppi olekaan. Välillä olen salaa kateellinen kun toinen ei oikein tee mitään ihmissuhteiden eteen mutta ystäviä ja kavereita riittää, ja itse yrittää juurikin kysellä toisten asioista ja ehdottaa välillä vaikka leffaa, ja silti jää ihan yksin. Ehkä en vaan osaa olla oikeanlainen ja yritän liikaa tai liian vähän.

Lähettäjä: Hp 
Päivämäärä:   15.3.25 17:50:33

Hyviä pointteja tosi monella!

Mun mielestä on hyvä, että aloittajalla on sosiaalisia porukoita, esim. tallilla. Et siis nyhjää yksin kotona, vasn ihmistenilmoilla. Kavereita ja syvempiä ystäviä saa olemalla hauskaa seuraa (kukaan ei jaksa ilotonta pessimistiä), kyselemällä toisten kuulumisia ja jonkin aikaa tummettuanne kertomalla jotain henkilökohtaista. Esim. bokseja siivotessani itsehoitotallilla tuli juteltua henkilökohtaisiakin juttuja ja ystävystyttyä, kun molemmin puolisesti kerrottiin elämästämme. Vastavuoroisuus on tärkeää.

Aikapulaan mulla on yksi vastaus. Jos et ehdi tavata, kun sulla on perhe ja hevoset ja työ ym, kutsu kavereita kotiin vaikka haravointitalkoosiin ja saunomaan. Samalla kertaa voi tavata kaveria ja olla perheen kanssa.

Aloittajalle vielä, kaikista porukoista ei löydy syvemp javetisuhteita, mutta jostain toisesta löytyy.

Lähettäjä: Yksinäinen 
Päivämäärä:   15.3.25 18:24:40

Minä en vaan ole omasta mielestäni hirveän hauska ja rempseä persoona. En vain ole sellainen luonteeltaan. Haluaisin kyllä muuttaa tätä itsessäni, mutta en tiedä miten? En tietenkään ole täysin iloton ihminen, mutta en mikään vitsin kertoja myöskään. Ehkä olen liian vakava ystävystyäkseni kenenkään kanssa :(

Lähettäjä: q 
Päivämäärä:   15.3.25 18:56:28

Kuulostaa niin tutulta varsinkin aloittajan kertomat!

Jos joskus olenkin onnistunut edes jollain tapaa kaverustumaan jonkun kanssa koulussa, tallilla, töissä tms, niin sitten kun se yhteinen juttu loppuu, huomaan aina olevani se, joka odottaa ja ehdottaa edes jonkinlaista yhteydenpitoa ja laittaa viestiä jatkossakin, kunnes luovutan, kun toisella ei ole enää intressiä. Varmaan monelle käy joskus noin, mutta siis miten voi olla, että minulle ei jää ikinä yhtään kaveria mistään? Taas kävi niin, että kollegan kanssa tuntui jopa synkkaavan ja ajattelin oikeasti, että pidettäisiin edes satunnaisesti yhteyttä jonkinmoisina tuttavina jatkossakin, vaikkei enää niin tiiviisti. No, kerran nähtiin ja kovin hän hehkutti, että joojoo nähdään uudestaan pian, mutta nyt vastailee lyhytsanaisesti viesteihini, eikä edes yritä ylläpitää keskustelua.

Mulle on myös mysteeri, miten sekä noin kymmenen vuoden takaisen talliporukkani että muutaman vuoden takaisen työporukkani kaikki muut jäsenet pitävä edelleen yhteyttä ja näkevät porukoissa (tiedän tämän somesta), mutta minuun ei kukaan ole pitänyt yrityksistäni huolimatta yhteyttä? Esimerkiksi työporukassa olivat sanotaan vaikka Maija, Raija ja Mikko (muutaman muun lisäksi). Mikko puhui aina Maijasta pahaa selän takana ja Maija ja Raija eivät olleet juuri vapaa-ajalla tekemisssä keskenään, toisin kuin itse olin molempien kanssa paljonkin tekemisissä. Nyt he sitten ovat kuulemma läheisimpiä ystäviä ikinä?

Tälläkin hetkellä olo on niin yksinäinen, että itkettää. Viihdyn tosi hyvin yksinkin ja teen yksin asioita, mutta olisi se ihanaa, että olisi välillä myös joku jonka kanssa luoda yhteisiä muistoja ja jakaa asioita.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 19:00:29

” Kuulun tähän porukkaan että en halua järjestää häitä koska minulla ei ole yhtään ystävää joita kutsua. Ei ketään kaasoksi, morsiusneidoksi tai polttareihin.”

Tämän tajuaminen oikeasti käy kipeää. Sellaisia tuttavia kyllä löytyy, useimmiten siis miehen kavereita tai heidän kumppaneitaan, jotka häihin kutsuttaisiin juurikin miehen kavereina. Mutta morsiusneitoja en heistä keksisi tai kukaan heistä tuskin edes alkaisi minulle polttareita järjestämään.

Vuosien varrella vain ystävät ovat yksitellen putoilleet pois. Teininä kavereita ja ystäviä vielä oli, mutta siitä on tultu kauas. Nytkin vasta koiraharrastuksen kautta tutustuin uuteen ihmiseen, jonka kanssa kertaalleen käytiin yhteislenkillä. Nyt mietin, että kehtaanko taaas olla se aloitteen tekevä osapuoli vai kokeeko minut tungettelevana.. Suurin osa kaverisuhteista on siis kuihtunut kasaan juurikin siksi, että minä yritän ja yritän laittaa viestiä ja sopia tapaamista, mutta toisella osapuolella on aina jotain muuta tai joutuu perumaan. Eikä se toinen osapuoli koskaan edes yritä ehdottaa jotain toista hetkeä. Ja sitten kun väsyn yrittämiseen, niin eipä siitä toisesta ihmisestä kuulu mitään. Ei enää koskaan. Tällä hetkellä mulla on elämässä mieheni lisäksi tasan tarkkaan yksi ihminen, joka laittaa viestiä ja ehdottaa tapaamisia vastavuoroisesti. Toki yksi on enemmän kuin nolla..

Opiskeluaikoina tuntui olevan seuraa opiskelijarientoihin, mutta eipä heistä kukaan jäänyt myös opiskelujen loputtua kaveriksi. Työkaverit on poikkeuksetta olleet vanhempia ja hyvin erilaisessa elämäntilanteessa. Vaikka itsekään en enää mikään baarikärpänen ole, mutta se on pikkusen hankala lapsettomana 25-vuotiaana kaveerata vähintään 10 vuotta vanhempien kanssa, joiden lapset on jo koulussa. Yhteisiä asioita sinänsä on aika vähän.

Lähettäjä: Amigo 
Päivämäärä:   15.3.25 19:24:58

Mä olen varmaan just se lyhytsanaisesti vastaileva joka ei koskaan ehdota mitään. Mulla ei ole just sulle aikaa eikä niin iso intressiä sopia treffejä sun kanssa, että olisit mielessäni kun mietin kaveriseuraa. Sanon varmasti että oli kiva nähdä ja nähdään uudestaan enkä valehtele, mutta se vaatii kyllä sen että mulla on joutoaikaa tai satut samalle suunnalle samaan aikaan. Tämä pätee erityisesti jos et ole hevosihminen jonka kanssa voisi tehdä hevospuuhaa. Sussa ei ole mitään vikaa, mulla vaan on mun paras ystävä jonka seurassa vietän sen ajan jonka kaverille voin antaa, ja isompi kaveriporukka jonka kanssa reissaan ja juhlin. Ja kun en ole heidän tai mieheni kanssa, haluan olla yksin koska nautin omasta seurastani.

Ja kyllä mullakin on kavereita joiden kanssa on käynyt niin ettei kaveruus ole enää tällä iällä kolmikymppisenä ajankohtaista. Ystäviä joiden kanssa vannottiin että ollaan yhdessä aina, mutta sitten vaan kävi niin että minusta tuli se joka aina ehdottaa tapaamista, tai kun tavataan niin huomaan etten osaa enää puhua tälle ihmiselle. Ja kun lakkaan ehdottamasta, heistä ei enää kuulu. Näin on käynyt monta kertaa ja kyllähän se surettaa. Mutta toisaalta ymmärrän sen kyllä.

Aloittaja, oletko koittanut ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin kouluajoilta? Mä olen saanut muutaman takaisin kun olen vaan reteästi 15 vuoden tauon jälkeen laittanut viestin, että mitä kuuluu.

Lähettäjä: q 
Päivämäärä:   15.3.25 19:30:46

Tuo on ihan ymmärrettävää, että jos aikaa ja/tai voimia on rajallisesti, tottakai valitsee sen mielekkäimmän seuran. Mutta jos ikinä ei ole elämänsä aikana kellekkään se tärkein tai edes yksi tärkeimmistä, niin tuntuu surulliselta. Kuulostaa nyt tosi ilkeiältä sanoa näin, mutta ihan oikeasti paljon kettumaisemman oloisilla, vaikeammilla ja sosiaalisesti lahjattomammillakin ihmisillä on ystäviä, mutta minulla ei.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 19:32:51

Ymmärrän kyllä amigon pointin, mutta tämä: ” Mulla ei ole just sulle aikaa eikä niin iso intressiä sopia treffejä sun kanssa, että olisit mielessäni kun mietin kaveriseuraa. Sanon varmasti että oli kiva nähdä ja nähdään uudestaan enkä valehtele, mutta se vaatii kyllä sen että mulla on joutoaikaa tai satut samalle suunnalle samaan aikaan.” Ei tunnu erityisen hyvältä näin ketjussa, jossa toiset kertovat yksinäisyydestään. Miksi minä en ole kenellekään niin hyvä ystävä, että olisin edes jonkinlainen intressi sopia tapaaminen? Miksi minä olen (aina) viimeinen vaihtoehto kaikille?

Lähettäjä: Hmm 
Päivämäärä:   15.3.25 19:32:56

Minulla on mies, ja 3 hyvää ystävää. Näen ystäviäni aika harvoin, ehkä 1-2x kuukaudessa, mutta silloin vietetään aikaa kunnolla esim. vietetään kokonainen päivä tai ilta yhdessä. Viestitellään joitain asioita silloin tällöin, mutta ei joka päivä.

Kannattaa miettiä mistä juttelee kaverien kanssa. Itse en tulisi toimeen jonkun kanssa jonka perusjutut ovat tasoa ''kävin eilen ravintolassa'' tai ''ompa kiva sää''. Keskustele oikeasti syvällisiä ja henkilökohtaisia asioita, kysele henkilökohtaisia asioita. Ethän sinä OIKEASTI tunne ketään jos et edes tiedä heistä mitään muuta kuin pinnallisia asioita.

Mistä yleensä juttelet?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 19:36:20

Minä en ainakaan halua kertoa henkilökohtaisia asioitani jollekin puolitutulle ja sitten ne asiat kuitenkin leviävät eteenpäin tai niitä käytetään minua vastaan.

Lähettäjä: ei miellytä? 
Päivämäärä:   15.3.25 19:50:30

''Minä en ainakaan halua kertoa henkilökohtaisia asioitani jollekin puolitutulle ja sitten ne asiat kuitenkin leviävät eteenpäin tai niitä käytetään minua vastaan.''

Sitten sinulla on kyllä vähän hämäriä henkilökohtaisia asioita :D

Ainakin itse voin ihan hyvin kertoa terveydestä, huonosta vaiheesta elämässäni, noloista tilanteista, raha-asioista, rakkauselämästäni, muiden ihmisten typeryydestä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 19:53:44

Sitten sinulla on kyllä vähän hämäriä henkilökohtaisia asioita :D

Ei ole mutta syömishäiriöstä, etäisestä äitisuhteesta tai työuupumuksesta kerron vain miehelleni tai terapeutille.

Lähettäjä: ei miellytä? 
Päivämäärä:   15.3.25 19:58:31

Kyllä itse ainakin olen kertonut muille syömishäiriöstäni ja autismista, samoin työuupumuksesta on hyvä puhua sillä vertaistuki auttaa eikä ole yksinäinen olo.

Kuullostaa siltä että sinulla ei ole todella läheistä ystävää?

Lähettäjä: ei miellytä? 
Päivämäärä:   15.3.25 20:05:20

Pakko lisätä vielä että syömishäiriöstä (bulimiasta) puhuminen ystävälleni paljasti että hänelläkin on bulimia. Vertaistuen myötä molempien tilanne on parantunut, ja käymme myös salilla välillä yhdessä!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 20:07:51

Kuullostaa siltä että sinulla ei ole todella läheistä ystävää?

Ei olekaan eikä koskaan ole ollutkaan.
Kiitos mm. koulukiusaamisen.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 20:11:07

Syömishäiriön vertaistukea kun ei tahdo löytyä keski-ikäiselle vaan Sylin tapaamisissa oli vain pääasiassa nuoria opiskelijoita.

Lähettäjä: ei miellytä? 
Päivämäärä:   15.3.25 20:13:17

He yrittivät pilata elämääsi koulussa, älä anna niitten pilata elämääsi myös koulun jälkeen. Vertaistuen ja samojen kokemuksien myötä yleensä löytää hyviä ystäviä.

Lähettäjä: Amigo 
Päivämäärä:   15.3.25 20:19:50

Valitettavasti en osaa sanoa, miksi joku meistä jää aina lopulta ilman sitä kaveria. Kuten sanoin, ei niissä tyypeissä joiden kohdalla näin käy ole mielestäni mitään vikaa. Kunhan avasin omaa puoltani, kun tunnistin itseni. Eikä varmasti tunnu kivalta, totuutta ei ole aina kiva kuulla eikä kertoa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.3.25 21:48:16

En usko että vakavuus aiheuttaisi sen ettei ystäviä saa, jos nyt ei ihan ankeuttaja ole. Itsekään en ole biletyyppi tai muutenkaan äänessä, vaan oikeastaan aika tylsä tyyppi jolla on aika vakavat kiinnostuksen kohteet, mutta osaan silti kertoa hauskoja juttuja, kysellä kuulumisia ja nauraa itselleni. Sellainen balanssi varmaan auttaa, että osaa kertoa ja kuunnella sopivasti ja pystyy olemaan hyvällä tuulella yleisesti.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   15.3.25 22:48:44

Tässä on paljon taustalla myös tuuria. Ihmisiä on tällä pallolla järjetön määrä ja on pitkälti myös hyvää tuuria, jos törmää oikeisiin ihmisiin oikeaan aikaan. Suuri osa ihmisistä joutuu tyytymään jonkun verran ihmissuhteissaan.

Mullakin on ihan hyviä kavereita opiskeluajoilta, mutta aika pieneksi piiri on muuttunut opintojen jälkeen monien muutettua muualle. Olin tosi sosiaalinen, mutta en koskaan löytänyt ihan omanlaista seuraa. Sattumalta tapasin töissä yhden ihmisen, jonka kanssa jaetaan samanlaista maailmankuvaa ja hän on mulle todella suuri voimavara. Saan helposti kavereita, mutta en mitään sydänystäviä ja sellaiset "omanlaaiset" ihmiset on tosi harvassa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   16.3.25 10:39:46

Ihmiset on rasittavia eikä niitä tahdo jaksaa ja jauhavat aina vaan niitä samoja juttuja.
Joskus käynyt mielessä kylään mennessä että laitan mankalta soimaan ne yhdet ja samat asioiden jauhamiset....

Lähettäjä: Iskr 
Päivämäärä:   16.3.25 11:57:16

Mä olen saanut aikuisena kavereita seuratoiminnan kautta. Aluksi ajattelin että menen kerran kisoihin vapaaehtoiseksi, mutta siellä olikin niin mukavan sosiaalista ja samanhenkistä porukkaa, että nyt olen ollut kisatoimikunnassa vuosia. Kaikki seurat ei ole yhtä kivoja, että voi olla että kannattaa kokeilla useampaa jos vastassa onkin hapanta ja sisäänpäinkääntynyttä porukkaa. Sama ongelma on vähän talleissa. Osassa porukkaan mahtuu aina mukaan ja joissain ei haluta esim. uutta maastoseuraa koska se oma porukka koetaan hyväksi ja turvalliseksi. Mä olen tällaisessa tilanteessa vaan jatkanut elämääni, ja joskus ajan myötä tilannekomiikka muuttua kun porukka vaihtuu.

Allekirjoitan sen, että aikuisena ystävystyminen vaatii eri tavalla vaivaa ja on vaikeaa. Pitää käydä tuuri, että kaksi ihmistä sattuu samaan aikaan sellaiseen tilanteeseen jossa ystävyyden synty on mahdollista. Kavereiden saanti on helpompaa, siihen riittää esim. yhteinen harrastus.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   16.3.25 12:15:11

Itse en pidä aikuisena ystävystymistä sen vaikeampana kuin lapsenakaan, mutta tietysti kriteerit ovat toki erilaiset. Lapsena riitti kaveruuteen se, että molemmat keräili tarroja tai kävi ratsastamassa. Aikuisena sitä kaipaa ihmissuhteita, joissa voi olla oma itsensä, jutella arjesta ja maailman menosta, on jokin yhteinen tekijä ja jollain tasolla yhteiset arvot, jotka lapsena vasta hakivat paikkaansa, kun lapsena riitti, että "meillä on samanlaiset pyyhekumit, ollaan kavereita".

Suhteita myös syvennetään eri tavoin - osa ihmissuhteista jää pakostikin pintapuolisiksi, vaikka voidaan jutella isommistakin asioista. Myös omat ympäristöt ja piirit vaikuttaa tosi paljon. Minä olen saanut valtavasti kavereita ja jopa ystäviä ihan töiden kautta - asiakkaista, työkavereista... Osa taas on mukavia tyyppejä työkavereina, muttei ole tarvetta tutustua sen syvemmin. Tällaisissa tilanteissa on toki surullista, jos toinen osapuoli on tulkinnut toisin ja ajatellut, että oltaisiin parempiakin ystäviä, vaikka itse haluat pitää vähän pinnallisempaa yhteyttä. Joillekin se, että juttelet työkaverille iloisesti päivän kuulumiset ja työasiat voi tarkoittaa hyvinkin eri asiaa. Koen olevani eläkkeelle jääneen työkaverini kanssa hyvissä väleissä, mutta meillä yhteistä on ollut lähinnä työ ja pari harrastusta - emme varmasti koskaan tule käymään vaikkapa kahvilla yhdessä, vaikka pidin häntä rakkaimpana työkaverinani siellä. Satunnaisia viestejä toki tulemme vaihtamaan jatkossakin.

Sitten taas on ystävyyksiä, jotka voivat olla erikoisiakin - yksi asiakkaani on minua liki 25 v vanhempi mies ja käymme usein yhdessä jossakin ja meillä on aina juteltavaa ja viihdymme yhdessä. Jotenkin vaan asiat klikkaa hänen kanssaan, vaikka päälle päin tuskin kukaan kuvittelisi, että olemme ystäviä, moni ehkä luulee isäksi ja tyttäreksi.

Joillakin ihmisillä on ehkä heikommin hahmotettavissa pienet nyanssit muiden käytöksessä ja siitä syystä kaverisuhteiden syntyminen voi olla vaikeampaa. Toinen voi kokea asiat hyvinkin eri tavoin kuin itse kokee.

Lähettäjä: noh 
Päivämäärä:   16.3.25 17:27:58

onpa kyllä surullista taas huomata, etten vain onnistu missään porukassakaan luomaan edes jonkinmoisia kaverisuhteita. en siis edes osaa enää haaveilla mistään sydänystävästä, mutta olisi ihana löytää vaikka joku jonka kanssa käydä välillä yhdessä lenkillä ja/tai joku jonka kanssa käydä vaikka välillä jossain tapahtumissa tai kahvilla.

oon kirjoittanut näistä varmaan ennenkin täällä, mutta esim. olin viime keväänä juoksukoulussa. osa porukasta tunsi toisensa joten kuten, mutta suurin osa oli paikalla yksin. meitä oli noin kymmenkunta. yritin vähän jutustella useimpien kanssa, ilman mitään paineita, mutta sellaista yleistä treeneihin liittyen ym. vikalla kerralla kyselin, olisko kellään kiinnostusta käydä vaikka edes silloin tällöin yhdessä lenkillä. kukaan ei ilmoittautunut, kaikki olivat joko hiljaa, tai joku mutisi jotain välttelevää. noh, treenin lopuksi kuulin, että yksi osallistuja sitten kokosikin muutaman muun kanssa yhteystietoja sopiakseen yhteisiä treenejä ja kyselipä vielä ympäriltä muiltakin. mutta eipä minulta.

viime kesänä olin sitten ratsastuskurssilla. en mennyt sinne tietenkään ensijaisesti kavereita etsimään, mutta silti tuntui pahalta, kun kuulin kurssin vikana päivänä, että muut sopivat keskenään issikkavaelluksen varaamisesta syksylle, vaikka olivat siis ennen kurssin alkua ihan vieraita toisilleen. olin mielestäni jutellut kivasti vähän kaikille ja ollut "mukana porukassa", mutta ei minua sitten jostain syystä haluttu kysyä mukaan. koitin vähän kysellä, että ai olette menossa tuollaiselle vai, kuulostaapa kivalta, mutta ei minua selvästi haluttu mukaan porukkaan. suoraan en kehdannut yrittää tuppautua.

minulla on myös eräs yksin tehtävä harrastus, johon liittyen minulla on instagram-tili. enimmäkseen pidän sitä omaksi ilokseni, mutta toki on mukavaa jos saa seuraajia ja tykkäyksiä. pyrin myös tykkäilemään ja kommentoimaan kivasti muiden juttuja. en ole silti voinut olla kiinnittämättä huomiota, miten moni kertoo saaneensa harrastukseen liittyvän instan kautta lukuisia uusia ystäviä. ja ihmettelen taas, että siis miten?! ja miksen minä onnistu.

kaikkien kanssa ei tarvitse leikkiä aikuisena, ja on ihan ymmärrettävää, ettei aina synkkaa. mutta hitto vieköön kaikenoloisilla ihmisillä tuntuu olevan kavereita, miksei sitten minulla?

huomaan myös, että yksin oleminen aiheuttaa sellaisen voisiko sanoa alavireisen tunnelman. siis en tarkoita ainoastaan mielialaa, vaan vaikka tekisin mieleisiä asioita yksin ja olisin aktiivinen, niin silti olo on koko ajan jotenkin väsynyt ja no, tehoton, versus jos saan olla sosiaalinen.

Lähettäjä: mmmm 
Päivämäärä:   16.3.25 23:37:40

Kun näitä lukee niin osa yksin olijoista on jotenkin epäluuloisia ja lähes ihmisvihamielisiä. Silloin en ihmettele että kavereita ei todellakaan löydy.
Vilpitön kiinnostus ihmisiin, sopiva määrä uteliaisuutta, positiivinen mieli ja kannustavuus muita kohtaan auttaa jo pitkälle.
Ei toki kaikissa tilanteissa.

Lähettäjä: huh 
Päivämäärä:   16.3.25 23:47:31

Lähettäjä: .
Päivämäärä: 15.3.25 19:36:20

Minä en ainakaan halua kertoa henkilökohtaisia asioitani jollekin puolitutulle ja sitten ne asiat kuitenkin leviävät eteenpäin tai niitä käytetään minua vastaan.

Vou… onpa todella surullista, että sinulla on tuollainen negatiivinen oletus lähtökohtaisesti muista ihmisistä. Taatusti vaikeuttaa ystävystymistä, jos näkee muut lähtökohtaisesti pahoina ihmisinä.

Lähettäjä: Ö 
Päivämäärä:   17.3.25 05:49:22

Olet Jumalan valittu, sellainen on aina yksin. Kato Youtube the chosen ones.

Lähettäjä: dansku 
Päivämäärä:   17.3.25 06:03:55

Lähettäjä: mmmm
Päivämäärä: 16.3.25 23:37:40

Kun näitä lukee niin osa yksin olijoista on jotenkin epäluuloisia ja lähes ihmisvihamielisiä. Silloin en ihmettele että kavereita ei todellakaan löydy.

Samaa mietin

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   17.3.25 06:09:36

"Lähettäjä: mmmm
Päivämäärä: 16.3.25 23:37:40

Kun näitä lukee niin osa yksin olijoista on jotenkin epäluuloisia ja lähes ihmisvihamielisiä. Silloin en ihmettele että kavereita ei todellakaan löydy.

Samaa mietin"

Ja osa tuntuu odottavan heti jotain välitöntä symbioosia, jatkuvaa yhteydenpitoa, tapailua yms. Eli kerralla pitäisi saada heti kaikki, mitä on jääty vaille. Minua ahdistaa tällaiset tyypit erityisesti...

Lähettäjä: Plol 
Päivämäärä:   17.3.25 09:04:35

Minulla selkeästi ongelma on se, että en halua häiritä muita. Jos joku leikkipuistotuttu vaikuttaa hiljaiselta, annan hänelle tilaa, enkä mene kyselemään onko jokin huonosti- mitäpä se minulle kuuluu.

Ainoat oikeat ystävyydet minulla on lapsena ja teininä luotuja.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   17.3.25 13:51:59

Jos jo lähtökohtaisesti ajattelee että mitäs tuon asiat mulle kuuluu, niin on varmasti vaikeaa ystävystyä tai edes tutustua. Entäpä jos ensi kerralla kysyt, että saako liittyä seuraan vai haluatko omaa rauhaa kun vaikutat vähän hiljaiselta? Aina voi myös kysyä että onko kaikki ok ja sanoa, että kuuntelet mielelläsi jos on jotain mielen päällä. Tai vaikka sanoa, että saanko liittyä seuraan, mulla on ollut rankka viikko ja kaipaisin vähän juttukaveria. Ei sen tarvitse olla niin tottakaan, ja silloin toinen voi vastata että haluaa olla rauhassa, jos haluaa. Mutta toisaalta se toinen voi olla tosi iloinen siitä että joku kysyy ja huomaa, tai että jollain muullakin on paska päivä.