|
Lähettäjä: a
Päivämäärä: 12.3.25 12:17:42
Ikää on 35 vuotta. Mitä seuraan sivusta ikäisteni ja jopa paljon nuorempien ihmisten elämää, tunnen itseni täysin jälkeenjääneeksi. Parikymppiset ihmiset ovat paljon aikuisempia, fiksumpia ja kantavat isompia vastuita kuin minä.
Mulla ei ole mitään diagnoosia, koska olen aina nipinnapin kyennyt esim. työelämään, niin julkisella ei tutkita sen enempää, kuin että esim. ADHD-testeistä olen saanut korkeat pisteet, mutta eihän se vielä ole tae mistään. Yksityiselle ei ole varaa mennä.
Olen rämpinyt aikanaan jotenkuten läpi korkeakoulututkinnon. Siinä missä entiset opiskelutoverit ovat vaativissa asiantuntijatehtävissä, itse olen joutunut ottamaan vastaan jonkun alhaisista alhaisimman assarin tai sihteerin paikan, mihin nyt on satuttu minut kelpuuttamaan. Väleissä on aina työttömyysjaksoja. Joka kerta uudessa työssä olen ajatellut, että ehkä tämä on nyt se homma, jonka otan haltuun ja jossa pääsen rakentamaan omaa osaamista ja saamaan itseluottamusta. Mutta ei. En vaan osaa soveltaa, muistaa, kommunikoida tai mitään muutakaan. Kesäharkkarit ja muut uudet työntekijät ottavat hommat haltuun hetkessä ja osaavat sen jälkeen paremmin kuin minä.
Seuraan sivusta, kuin muut ostavat, rakentavat ja remontoivat taloja, perustavat perheitä, toimivat vaativissa ammateissa. En edes sano, että haluaisin juuri noita asioita, mutta itse en esimerkiksi ole edes löytänyt parisuhdettatai ystäviä, koska saan aina jotenkin oudon leiman. Yrittänyt olen kovasti, ja yritän edelleen, mutta aina jään yksin tai ulkopuoliseksi. En meinaa saada vastuuta kannettua edes koirastani. Siis tottakai saan huolehdittua sen perustarpeista, mutta jos pohdin, onko koira sairas vai ei, niin joudun soittamaan äidilleni ja pyytämään häntä arvioimaan, pitäisikö olla yhteydessä eläinlääkäriin vai ei. Koska saatan olla huomaamatta jotain oiretta, tai toisaalta kuvitella, että koira on sairas, koska se yhtenä päivänä nukkuu paljon.
Nykyiseen vuokra-asuntoon muuttaessani sovimme vuokranantajan kanssa, että saan maalata seinät. No, katsoin paljon videoita, luin vinkkejä aiheesta ja yritin mukamas keskittyä. Ja lopputulos... Mokasin ja maalia oli ties vaikka missä ja seinässä sen sijaan hyvin epätasaisesti. En käsitä, miten toiset kykenevät remppaamaan omatoimisesti tai ylipäätään hoitamaan vaikkapa talokaupat. Itselläni menee viikko siihen, että yritän perehtyä edes siihen, millaisen uuden tv:n ostan ja siltikään en ymmärrä kaikkia ominaisuuksia, osaa asentaa sitä tms.
Olo on sellainen, kuin olisin joku pikkulapsi, jonka pitää yrittää selvitä aikuisten maailmassa. Itkettää jo etukäteen, miten selviän jos ja kun vanhempani kuolevat. Yritän ja olen yrittänyt aina ihan oikeasti parhaani, mutta olen vain jollain tapaa TYHMÄ ja kömpelö jne. ja joudun aina lopulta nöyrtymään aj pyytämään heiltä apua. Ja ei auta, vaikka kirjoittaisin esim. ohjeet jostain asiasta, mikä minulle kerran neuvotaan, olen silti pulassa seuraavalla kerralla. Olen myös kokoajan todella kuormittunut ihan tavallisesta arjesta, mikä ei ainakaan varsinaisesti kiihdytä aivotoimintaa tai paranna keskittymiskykyä, ymmärrystä tms.
Ja siis ihan ylipäätään olen jotenkin HÄMMENTYNYT siitä, että miten toiset voivat vaikka valmistua lääkäreiksi, ohjata lentokonetta tms vaativaa. Ja että miten toisten ikäisteni tai nuorempien elämä voi olla lapsiperhearkea, kyläilyä toisten perheiden luona, avioliittoa jne. Minun elämäni on yrityksiä keksiä harrastuksia joista nauttisin ja joissa pärjäisin, jos kyse on jostain ohjatusta (en edes tiedä monestako harrastuksesta olen sekä aikuisena että lapsena saanut lähtöpassit, koska olen niin tohelo), arkiaskareista selviytymistä, koiran kanssa olemista, satunnaisesti jotain kivaa tekemistä serkkuni tai vanhempieni kanssa. Osaan arvostaa elämän pieniä asioita, kuten hyvää ruokaa, ihanaa elokuvaa tai kirjaa, koiraani jne. Mutta muuten on vaan niin hemmetin vaikeaa. Minulta puuttuu ihan hirveästi sellaista ymmärrystä, kokemusta ja osaamista, mikä muille tuntuu elämän varrella, aikuistuessa kasvavan.
|