Lähettäjä: spots 
Päivämäärä:   26.2.25 00:20:03

Itkettää enkä saa henkeä kun edes visualisoin päässäni ne viimeiset hetken eläinlääkärissä. Eikä koirani ole vielä edes kuollut! Aikaa vaan ei enää ole kummoisesti jäljellä, nivelrikkoinen 12v iso koira alkanut viikonloppuna nuolemaan rikkokohtaa jalassa. En kestä. En selviä.

Lähettäjä: zäkä 
Päivämäärä:   26.2.25 00:23:14

Suru haalenee kyllä, ja joskus se on kauniita ja hauskoja muistoja ja haikeutta. Kauanhan siinä menee.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   26.2.25 03:10:46

Voi. Aika auttaa.

Lähettäjä: :( 
Päivämäärä:   26.2.25 03:27:04

Ajan kanssa. Alkuun suru tuntuu musertavalta ja kestää aikansa ennen kuin suru laantuu. Pikku hiljaa, päivä kerrallaan. Jossain vaiheessa tosiaan suru muuttaa muotoaan, kauniiksi muistoiksi ja haikeudeksi, ikäväksi. Mutta siihen saattaa mennä pitkäkin aika. Itse surin elämäni kissaa todella pitkään. Surun lisäksi tunsin mieletöntä syyllisyyttä, vaikka tiesin sisimmässäni että päätös lopetuksesta oli oikea. Kissalla petti munuaiset ja se meni lopulta huonoon kuntoon tosi nopeasti. Viimeisenä yönä valvoin kissan vieressä ja itkin. Tuntui kuin sydän olisi murtunut miljooniksi palasiksi enkä uskonut että koskaan pääsisin siitä surusta yli. Tavallaan en päässytkään, suren kissaa yhä näin vuosien jälkeen, mutta suru muutti muotoaan ja jäi vain ihanat muistot ja kaipaus. Opin elämään surun kanssa. Sinäkin opit <3

Lähettäjä: k 
Päivämäärä:   26.2.25 05:23:28

Sama kokemus kuin ylempänä klo 3:27 kirjoittaneella. <3

Itse menetin kissani 2 viikkoa sitten. Itkin alkuun todella paljon: kotona, töissä, kaupassa, joka paikassa. Silmät oli niin kipeet ja iho oli hellänä silmien ympäriltä jatkuvasta niistämisestä.

Ihan kauheaa. Nyt tuntuu oudolta sanoa, mutta pahin suru hellitti jo. Tuli kai kyynelten mukana pois, kun vain hyväksyi koko tapahtuman.

Tsemppiä aloittaja. <3

Onko sillä koiralla jotain nivelvalmisteita käytössä?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.2.25 05:47:42

Sen verran monta lemmikkiä on tullut päästettyä lepoon että monta kertaa olisi kuollut jos ei selviäisi. Kaikista on selvinnyt. Myös niiden The Eläinten pois laitosta.

Lähettäjä: Merepik 
Päivämäärä:   26.2.25 06:34:38

Helpommin pääsee yli kun ei tarvitse katua, että piti kipeää kaveria liian kauan tuskissaan.

Lähettäjä: Hh 
Päivämäärä:   26.2.25 06:50:27

"Helpommin pääsee yli kun ei tarvitse katua, että piti kipeää kaveria liian kauan tuskissaan."

Tämä. Ja myös ajatus, että nyt on kivut pois ja lemmikillä hyvä olla.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   26.2.25 08:07:17

Voi toki. Siinähän ei ole mitään yllättävää, että lemmikki elää vähemmän aikaa kuin ihminen. Enemmän mua huolestuttaisi esimerkiksi oma tai puolison vakava sairastuminen, tai vaikka että miten oman vanhemman kuolemasta pääsee yli, vaikka ihan luonnollistahan sekin on.

Lähettäjä: Pipsa 
Päivämäärä:   26.2.25 08:16:25

Elän just nyt hirveetä viikkoa.

Koirani sairastui vakavasti viime viikonloppuna, ELL totesi hengenvaarallisen sairauden. Nyt eletään tämä viikko varpaillaan: onko koira vielä aamulla hengissä? Uudet Verikokeet ovat perjantaina, jolloin saadaan tuomio.

Ja tämä koira on se mun elämäni koira.

Lähettäjä: suru 
Päivämäärä:   26.2.25 08:35:25

Pakko. Pitäisi pystyä järkeilemään jo kun ottaa, että pitää myös osata päästää irti kun sen aika on. Helpommin sanottu kuin tehty, sekin.

Kyllä niistä kaikista on selvinnyt mutta onhan se ihan musertavaa. Kamalinta on tehdä se päätös, soittaa aika.

Täällä sama edessä, sairaus joka etenee pikku hiljaa ja nuori koira. Ja tuo on ihan perheenjäsenen arvossa, fiilikset on nyt aika samat kuin sinulla aloittaja. Että ei näihin edes totu, taitaa mennä pahemmaksi vaan.

Kyllä sä selviät. Ja päästä uusi koira sydämeesi mahdollisimman pian. Ei vanhaa tietenkään korvaamaan, vaan kanssasi jatkamaan. Tsemppiä ❤️

Lähettäjä: Niin 
Päivämäärä:   26.2.25 08:37:28

Mikä ihmisiä vaivaa? Eläimet kuolee.

Lähettäjä: Melitta 
Päivämäärä:   26.2.25 08:38:13

No aika moni on selvinnyt.

Minusta se etukäteen sureminen on pahinta, kun miettii, että tämä on viimeinen joulu, viimeinen metsäkävely tai viimeinen kesä. Tai miettii mielessään luopumistilannetta. Ja vielä pahempaa on miettiä, milloin siitä pikkuhiljaa sairaammaksi muuttuvasta eläimestä on oikea aika luopua. Eläimen kohdalla pahinta on se, että ihminen on yleensä se, jonka täytyy tehdä päätös, milloin lemmikin elämä loppuu. Siinä mielessä mulla on ollut eläinten kanssa melkeinpä pahempi luopuminen kuin ihmisistä.

Mutta eläinten kohdalla lopetuksen jälkeen onkin tullut suuri helpotus, että nyt se on ohi, eikä tarvitse enää miettiä, tarkkailla ja pelätä. Pahin suru helpottaakin yllättävän nopeasti. Toisin kuin ihmisen menetyksen jälkeen. Ihmisten kohdalla tuntuu, että menetystä ei ensin tajua täysin ja siinä suru hiipii vasta ajan kanssa tajuntaan.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   26.2.25 08:40:49

Kyllä selviää ja elämä jatkuu.
Ajan kanssa muistot muuttuvat iloisempaan suuntaan, eli painopiste muisteluissa on niissä hyvissä ja onnellisissa hetkissä, mitä sai lemmikkinsä kanssa elää.
Me kaikki kuollaan joskus.

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   26.2.25 08:41:33

Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana. Moni joutuu menettämään oman lapsensa, eikä mikään tässä maailmassa ole sitä hirveämpää. Siitäkin selviää, koska on pakko. Lemmikki, oli sitten kuinka rakas, ei ole mitään lapsen menettämisen tuskaan verrattuna. Tietysti lemmikkiä saa surra, mutta suru pitää osata laittaa perspektiiviin eikä esimerkiksti työpaikalla yksinkertaisesti voi romahdella ja kuormittaa työyhteisöä. Aikuisen ihmisen täytyy tähän pystyä.

Lähettäjä: Ebba 
Päivämäärä:   26.2.25 08:42:16

Kyllä siitä pääsee yli, mutta ei se ole varmaan kenellekään helppoa. Ensimmäinen koirani jouduttiin lopettamaan yhdeksänvuotiaana parin päivän varoitusajalla ja vaikka olin tiennyt, että siitä tulee ihan kauheaa, en olisi mitenkään voinut kuvitella, että se on NIIN kauheaa. Tuntui, että en pysty hengittämään. Kävin useita kertoja lenkillä joka päivä ja kuljin samoja polkuja kuin koiran kanssa. Ekoja kertoja lähtiessäni en voinut lähteä tyhjin käsin, vaan orin koiran hihnan mukaan. Itkin niin paljon, että aluspaitanikin oli melkein napaan asti märkä takin alla. Koin, että minun oli vaan mentävä päin sitä menetystä ja käsiteltävä se kulkemalla ne samat polut.

Mutta. Kolme päivää kesti pahinta vaihetta, sitten se aika yllättäen ja onneksi alkoi helpottaa ja aivan valtava kiitollisuus ja rakkaus hyökyi ylitse. Kyllä sekin itketti, en sitä sano, mutta onneksi se kaikista raskain, tukeuduttava suru hellitti. Ja minut yllätti se kiitollisuuden tunteen voima. Että sain elää yhdeksän ja puoli vuotta niin ihanan koiran kanssa ja saada ja antaa rakkautta.

Sitten menikin alle kaksi viikkoa ja meille tuli uusi pentu, ja taas sai käsitellä surua ja lievää syyllisyydentunnetta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.2.25 08:43:28

"Mutta eläinten kohdalla lopetuksen jälkeen onkin tullut suuri helpotus, että nyt se on ohi, eikä tarvitse enää miettiä, tarkkailla ja pelätä. Pahin suru helpottaakin yllättävän nopeasti. Toisin kuin ihmisen menetyksen jälkeen. Ihmisten kohdalla tuntuu, että menetystä ei ensin tajua täysin ja siinä suru hiipii vasta ajan kanssa tajuntaan. "

Tämä. Jokaisen lemmikin lopetuksen jälkeen on tullut valtava helpotuksen tunne. Ikävä toki on ollut, mutta olo on ollut huojentunut kun se kaikki sairastelu ja siihen liittyvä on ohi. Läheisen ihmisen menetys on ollut isompi prosessi, vaikka menehtyisikin hiljalleen sairauteen. Saati että läheinen kuolee yllättäen, se on haastava suru ja menetys käsitellä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   26.2.25 08:46:02

"Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana."
Aikamoinen asenne sinulla. Se koira voi monelle olla ihan yhtä rakas kuin lapsi, kaikki kun ei niitä lapsia edes saa. Ymmärrän että oman lapsen menettäminen on hirvittävää, mutta ei pitäisi silti väheksyä toisen suurta surua, jollainen lemmikin menetyksestä seuraa.

Lähettäjä: Toinen äiti 
Päivämäärä:   26.2.25 08:52:07

Menkää lastenosastolle, eläintä ja omaa lasta ei voi kukaan ihminen verrata.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.2.25 08:53:18

"Aikamoinen asenne sinulla. Se koira voi monelle olla ihan yhtä rakas kuin lapsi, kaikki kun ei niitä lapsia edes saa."

Aikamoinen asenne sinullakin.
Lemmikit elävät (pääsääntöisesti) lyhyemmän elämän kuin ihmiset joten niiden kuolemia tulee lemmikinomistaja kokemaan elämänsä aikana useita. Jokainen sen tietää lemmikin ottaessaan, tämä kuolee ennen minua ja sen tosiasian kanssa on sitten elettävä. Lasten kanssa on vähän toisin ja siitäkin ihmiset selviävät.

Lähettäjä: Ajatus 
Päivämäärä:   26.2.25 08:57:14

Kauheaa se on mutta kyllä siitä selviää. Itku tulee aluksi monta kertaa päivässä ja missä sattuu.. Mulla meni niin ehkä 2-3viikkoa.

Jossain vaiheessa vähän helpottaa ja suru muuttaa muotoaan.

Se ihana runo missä sanotaan jotenkin että "koirasi ei ole kuollut, se vain nukkuu sydämessäsi ja joka kerta kun se heiluttaa häntää se koskee sydäntä ja siksi tulee itku" lohdutti mua..

Lähettäjä: k 
Päivämäärä:   26.2.25 08:57:29

"'mutta suru pitää osata laittaa perspektiiviin eikä esimerkiksti työpaikalla yksinkertaisesti voi romahdella ja kuormittaa työyhteisöä. Aikuisen ihmisen täytyy tähän pystyä."

Voi vi.ttu. Kerrotko kuule MITEN saat kyyneleesi hillittyä, jos ne vain tulevat???!!! Mua ei oo ikinä hävettänyt itkeä töissä, kaupassa tai vaikka koulussa. Päin vastoin, silloin yleensä muut osaavat tukea ainakin naisvaltaisissa paikoissa.

Onneksi tuo tyyppi ei ole työkaverini. @!#$ että tollasiakin ihmisiä on olemassa. Ihan oikeesti. Maailma tarvii hiukan enemmän empatiakykyä ja sitä ei tosiaankaan kaikille ole jaettu.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.2.25 08:57:29

”Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana. Moni joutuu menettämään oman lapsensa, eikä mikään tässä maailmassa ole sitä hirveämpää. Siitäkin selviää, koska on pakko. Lemmikki, oli sitten kuinka rakas, ei ole mitään lapsen menettämisen tuskaan verrattuna. Tietysti lemmikkiä saa surra, mutta suru pitää osata laittaa perspektiiviin eikä esimerkiksti työpaikalla yksinkertaisesti voi romahdella ja kuormittaa työyhteisöä. Aikuisen ihmisen täytyy tähän pystyä.”

Kannattaa huomata, että sinä (ja vain sinä) olet tässä se, joka on verrannut lemmikin ja lapsen menettämistä toisiinsa. Kukaan muu ei sitä ole tehnyt. Surujen arvottamisessa ei ole mitään mieltä, kun ihmisiä on erilaisia erilaisista taustoista eikä toisen tunteiden arvosteleminen ole asiallista. Sinulla tai kenelläkään muullakaan ei ole oikeutta sanella mitä jonkun pitäisi tai ei pitäisi tuntea.

Lähettäjä: Ajatus 
Päivämäärä:   26.2.25 09:00:13

Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.

Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. "Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä."

Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.

Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.

Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta."

Tässä tuo ajatelma..

Lähettäjä: Jerry 
Päivämäärä:   26.2.25 09:00:31

Minäkään en ymmärrä tätä aikuisten ihmisten ulvomista ja sairaslomailua lemmikin lopettamisen takia. Ihan oikeasti. Joo, olen minäkin niitä surrut ja itkenyt mutta rajansa kaikilla ja jotain suhteellisuden tajua nyt tähän hommaan. Ihan älytöntö ettei muka pysty olemaan ja elämään normaalisti.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   26.2.25 09:01:38

Jerry: sinä suret ja itket, toiset ulvovat? Kyllä minäkin olisin saikulla, jos olisit työkaverini...

Lähettäjä: Melitta 
Päivämäärä:   26.2.25 09:05:50

"Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana"

Ooh, miten erityinen oletkaan kun olet äiti. Sepä on harvinaista ja ihmeellistä. Kukaan muu tuskin tähän kirjoittavista voi olla

Kaikesta sitä voidaankin loukkaantua. Jos jollekin voi tapahtua jotain kamalampaa, niin sinä et saa surra vähäpätöisempää surua. Koita silti opettaa lapsillesi vähän enemmän empatiaa muita kohtaan. Monilla nuorilla aikuisilla lemmikki on se ensimmäinen elävä olento, jonka kuolema pitää käsitellä. Se on voinut olla aikuistumisessa tuki ja turva. Mutta eihän sitä tietysti saa surra, koska onhan joku saman ikäinenkin voinut jo lapsena menettää vanhempansa.

Lähettäjä: Ebba 
Päivämäärä:   26.2.25 09:11:32

Läheiseni on kokenut molemmat, sekä lapsen kuoleman että lemmikin menettämisen. Ihan aidosti suri molempia eikä kokenut tarvetta arvottaa toista toisen yli. Tietenkin sen kaikki tietää, että koira elää ihmiseen verrattuna vain vähän aikaa, ja vaikka siihen varautuu, voi surun voima silti yllättää. Onneksi ihmisen mieli on sopeutuva ja myös siitä lapsen menetyksestä voi ja saa selvitä.

Lähettäjä: BF 
Päivämäärä:   26.2.25 09:14:16

”Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana. Moni joutuu menettämään oman lapsensa, eikä mikään tässä maailmassa ole sitä hirveämpää. Siitäkin selviää, koska on pakko. Lemmikki, oli sitten kuinka rakas, ei ole mitään lapsen menettämisen tuskaan verrattuna. Tietysti lemmikkiä saa surra, mutta suru pitää osata laittaa perspektiiviin eikä esimerkiksti työpaikalla yksinkertaisesti voi romahdella ja kuormittaa työyhteisöä. Aikuisen ihmisen täytyy tähän pystyä.”

Kannattaa huomata, että sinä (ja vain sinä) olet tässä se, joka on verrannut lemmikin ja lapsen menettämistä toisiinsa. Kukaan muu ei sitä ole tehnyt. Surujen arvottamisessa ei ole mitään mieltä, kun ihmisiä on erilaisia erilaisista taustoista eikä toisen tunteiden arvosteleminen ole asiallista. Sinulla tai kenelläkään muullakaan ei ole oikeutta sanella mitä jonkun pitäisi tai ei pitäisi tuntea.

Tämä.

En vertaisi lasta ja koiraa, mutta parasta ystävää ja koiraa kyllä. Koira on monelle se joka on "aina" vieressä ja läsnä. Silloinkin kun kaikki muut perseilee, koira pysyy. Se on monelle se ainoa syy nousta uuteen päivään kun kaikki muu on sitä vastaan.

Suru on kaikilla omanlaisensa eikä ketään ole siinä asemassa että voi sitä arvostella, oli sitten menettänyt mitä tahansa. Vahvuutta surun kohtaamiseen ja sen kanssa kulkemiseen pitäisi silti jokaiselta löytyä. Ja löytyykin kun vaan antaa tunteiden tulla ja mennä, ymmärtää hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa.

Ps. Jotenkin hämmästyn aina siitä, miten epäempaattisia ihmisiä täällä hevospalstallakin on.

Lähettäjä: k 
Päivämäärä:   26.2.25 09:14:23

"LähettäjäJerry

Päivämäärä26.2.25 09:00:31

Minäkään en ymmärrä tätä aikuisten ihmisten ulvomista ja sairaslomailua lemmikin lopettamisen takia. Ihan oikeasti. Joo, olen minäkin niitä surrut ja itkenyt mutta rajansa kaikilla ja jotain suhteellisuden tajua nyt tähän hommaan. Ihan älytöntö ettei muka pysty olemaan ja elämään normaalisti."

- juuri tuo mitä joku sanoi, sinä itket, mutta muut ulvovat? Tuo tekstisi kertoo kaiken sinusta. Hyi hemmetti. Koittakaa nyt ymmärtää että ihmisiä on erilaisia.

SE, MITÄ SINÄ KESTÄT HYVIN, JOKU TOINEN EI KESTÄ ja that's it!! Miten tämä on oikeasti niin vaikea ymmärtää joidenkin? Juuri tuollaisten Jerryjen ja "äitien" takia maailma on tällainen kuin on.

Lähettäjä: Heh 
Päivämäärä:   26.2.25 09:17:39

Tästäkin ketjusta huomaa kuinka vieraantuneita olemme luonnosta ja kuolemasta. Jokainen kuolee joskus ja koiran elämä ei ole lähellekään yhtä pitkä kuin ihmisen. Totta kai se tuottaa surua kun oma rakas koira kuolee mutta elämä jatkuu. Kuukausi sitten laitoin oman elämäni koiran pois, lopetustilanteessa itkin mutta hyvin vähän sen jälkeen. Minulla on hyvä olla kun tiedän ettei koirallani ole enää kipuja. Ensi viikolla tuleekin jo uusi pentu kotiin:)

Lähettäjä: ii 
Päivämäärä:   26.2.25 09:29:55

Jouduin luopumaan lauman vanhimmasta pari viikkoa sitten. Tyhjältä tuntuu, kun laumasta on yksi poissa ja rinnassa tuntuu rutistava haikeus. Silti sanon, että pahempaa oli kuitenkin se kalvava huoli ja pohtiminen, onko koiralla kipuja ja kuinka paljon. Samoin aika varsinaisen päätöksen tekemisestä itse toimenpiteeseen on joka kerta se kaikista raskain, kun hiekka valuu tiimalasissa ja mitään ei voi.

Jokainen eläin jättää pysyvän jäljen sydämeen ja vie palan mennessään, ja niin sen kuuluukin olla. Se suuri suru joka luopumisesta tulee, on hinta yhteisistä vuosista. Minäkin olen kuitenkin sen verran vanha dinosaurus, että en ymmärrä että sen takia ollaan esim. töistä pois. Toki tilannetta vaikeuttaa, jos lisäksi taustalla on esim mt-ongelmia, sairastelua, yksinäisyyttä jne - silloin lemmikin kuolema voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Silti on usein parempi jatkaa arjen rutiineja.

Lähettäjä: Elsa 
Päivämäärä:   26.2.25 09:55:58

Kyllä voi. Mulla on ollut rakkaita eläimiä lapsesta asti ja samalla tietysti olen myös joutunut kokemaan luopumisen tuskan jo aika nuorena. Osa luopumisista on ollut kauheita, osa helpompia, mutta kaikista on selvinnyt.
Aika auttaa, vaikka onkin kulunut lause.

Olen menettänyt myös läheisiä ihmisiä yllättävillä tavoilla, ja ainakin omalla kohdalla se suru menee jotenkin syvemmälle, tiedostamattomalle tasolle ja siitä selviäminen on kestänyt pidempään. En tiedä johtuuko siitä, että eläimen kohdalla tiedän jo heti sitä hankkiessa että se tulee kuolemaan ennen minua, joten ehkä alitajuisesti pidän pienen varauksen siinä kuinka paljon päästän itseni kiintymään niihin.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   26.2.25 10:02:38

"

Lähettäjä: ' 
Päivämäärä:   26.2.25 10:08:11

Lähettäjä: Melitta
Päivämäärä: 26.2.25 09:05:50

"Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana"

Ooh, miten erityinen oletkaan kun olet äiti. Sepä on harvinaista ja ihmeellistä. Kukaan muu tuskin tähän kirjoittavista voi olla

Kaikesta sitä voidaankin loukkaantua. Jos jollekin voi tapahtua jotain kamalampaa, niin sinä et saa surra vähäpätöisempää surua. Koita silti opettaa lapsillesi vähän enemmän empatiaa muita kohtaan. Monilla nuorilla aikuisilla lemmikki on se ensimmäinen elävä olento, jonka kuolema pitää käsitellä. Se on voinut olla aikuistumisessa tuki ja turva. Mutta eihän sitä tietysti saa surra, koska onhan joku saman ikäinenkin voinut jo lapsena menettää vanhempansa.

Nimenomaan! Näin äitinä tämä ihminen asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja sanelee, kuinka paljon tai vähän saa surra.

t. äiti myös jolle oma lapsi on se tärkein asia maailmassa ja lemmikinomistaja joka vieläkin itkee päivittäin 4kk sitten syöpään menehtynyttä koiraansa

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   26.2.25 10:10:55

"ainakin omalla kohdalla se suru menee jotenkin syvemmälle, tiedostamattomalle tasolle ja siitä selviäminen on kestänyt pidempään."

Jos nyt tosiaan vertaa ihmisen ja eläimen kuolemaa, niin minusta tuntuu, että läheisen ihmisen kuollessa mieli jotenkin suojaa niin, että sitä ei täysin pysty heti ymmärtämään. Alku menee shokissa ja sumussa. Sitten vähitellen sitä alkaa käsitellä.

Eläimen kanssa surutyötä tulee tehtyä usein ennakkoon, kun ihminen useimmiten joutuu päättämään eläimen viimeisen elinpäivän. Ja muutenkin huomaan jo oman kolmevuotiaan koiran kohdalla miettiväni, kuinka kamalaa siitä on sitten joskus luopua. Kun sen tietää, että on oletettavissa koiran kuolevan ennen minua, niin siihen suhtautuu eri tavalla. Ja kun se kuolema ei sitten ole yleensä niin suuri yllätys ja shokki, niin koko suru lävähtää päin näköä koko voimalla ilman shokin tarjoamaa lievitystä. Mutta toisaalta kun sitä on jo ennakkoon käsitellyt, niin se menee myös nopeammin ohi. Ja eläimen kohdalla ei ole ollut oletuksenakaan, että se eläisi kanssani koko minun elämäni, niin siinäkään mielessä ei tule montaa vuotta mietittyä, että voi kun se rakas lemmikki voisi tämänkin hetken kokea kanssani

Lähettäjä: minuntapani 
Päivämäärä:   26.2.25 10:12:31

Heh, millätavoin vieraantuneita kuolemasta ja luonnosta? Koska mietitään miten selvitä surusta?

Meillä on ollut koiria ja hevosia aina täällä luonnonkeskellä, niin kauan kun minäkin olen ollut ja olen ja jo aika vanha ;) Yhtä pitkän ajan niistä on joutunut luopumaan kun se aika on ja joka kerta mietin miten pystyn ja pärjään. Tottakai pärjään ja pystyn mutta silti se on joka kerralla yhtä iso, maailmanlopun tunne joka on kuitenkin pakko käydä läpi ja mennä eteenpäin. Ymmärrän hyvin ja varsinkin heitä jotka ovat ekaa kertaa asian edesssä, ja silti väitän että oon aika sinut luonnon ja kuoleman kanssa.

Ps. Oon vähän kade teille jotka onnistutte ajoittamaan vanhan koiranne lopetuksen ja uuden pennun tulon noin lähekkäin. Pentu on paras lohduttaja.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   26.2.25 10:28:09

Voi selvitä, vaikka siltä ei juuri nyt tunnukaan. Itse asiassa oman kokemukseni mukaan se aika viimeisen eläinlääkärireissun varaamisen ja itse kuoleman välillä on jopa kaikkein pahin. Kun se on tehty ja olet päässyt kotiin, niin ainakin jollain tavalla helpottaa, koska sitten se on ohi ja voi keskittyä rauhassa suremaan pelkäämättä tulevaa. Ei se raastava kipu ikuisesti jatku, vaikka tietysti nyt kun olet pahimman keskellä, niin tuntuu mahdottomalta että se voisi koskaan helpottaa.

Lähettäjä: koira 
Päivämäärä:   26.2.25 10:31:56

2,5 vuotta viimeisestä lopetuksesta ja vieläkin en ole kunnolla päässyt yli, enkä varmaan pääsekään. Nykyään mietin niitä hetkiä jo vähemmän, mutta kuitenkin joka päivä. Koira oli 14v, sairas ja mahdollisin kauan lääkkeiden avuilla, mutta sitten oli pakko luopua.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   26.2.25 10:47:08

"Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana. Moni joutuu menettämään oman lapsensa, eikä mikään tässä maailmassa ole sitä hirveämpää"

Loukkaannu ihan rauhassa minun puolesta. Sinä kun et voi päättää kuka kokee minkäkin asian millä tavalla. Aivan hyvin monille ihmisille lemmikki vastaa lasta, samoin kun maailmassa on lukematon määrä vanhempia jotka eivät välitä paskan vertaa omasta lapsestaan tai jopa hyväksikäyttävät, pahoinpitelevät ja tappavat lapsiaan.

Lähettäjä: …. 
Päivämäärä:   26.2.25 10:58:13

En tiedä ketään joka ei olisi selvinnyt lemmikin kuolemasta ja niitä lemmikkejä on ollut melkein jokaisella. Eli kyllä siitä selviää, aika auttaa.
Lapsen kuolemasta ei välttämättä selviä ja se on raskas taakka koko loppu elämän.

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   26.2.25 11:00:51

"Näin äitinä näen tämän ketjun vähän loukkaavana."

Näin lapsettomana minusta on vähän loukkaavaa, että sen lisäksi, ettei minulle ole suotu äitiyttä, niin myös minun kokemiani tunteita vähätellään