Lähettäjä: Aina ulkopuolinen 
Päivämäärä:   20.2.25 22:08:18

Ulkopuolisuuden tunne on vaivannut minua lapsesta asti.. ystäviä ei oikein ole ja se on ollut minulle suuri suru. En tiedä mitä teen väärin? Minulle on sanottu, että olen kiltti, avulias, lämminhenkinen ja empaattinen. Olen kiinnostunut muista ja otan muut huomioon. Silti jään aina ulkopuolelle. Toki isossa ryhmässä olen hiljaisempi, kahdenkeskiset keskustelut luonnistuu. Töissä pärjään hyvin, mutta sieltäkään ei oikein ketään ystäväksi asti saa.
Mikä jossain ihmisissä on sellaista, että he jäävät ulkopuolisiksi?

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   20.2.25 22:11:13

Niin minäkin

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   20.2.25 22:16:34

Jos tänne voisi tehdä kyselyn, huomaisit että tosi monet ovat aikuisena kaverittomina. Kaverisuhteet luodaan usein lapsena ja teininä, omakin ainoa ystäväni on yläasteajalta.

Ei siinä oikein muuta syytä ole kuin että meidän yhteiskunta on tällainen. Perheelliset käkkivät keskenään kotonaan. Ei ole sellaista samanlaista kuin vaikka espanjassa jossa kaikki hengaavat yhdessä iästä ja perhemuodosta riippumatta

Lähettäjä: Ennea 
Päivämäärä:   20.2.25 22:21:16

Yksi sana, harrastukset! Minulla on laaja kaveripiiri, suurin osa on tullut elämään harrastusten kautta, aikuisenakin. Muutma lapsuuden ystävä mutta eniten olen tekemisissä harrastuksista jääneiden kanssa.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   20.2.25 22:21:53

Mulla ollut sama fiilis nyt vasta vanhemmalla iällä se ei tunnu enää siltä. Ei hätää se on ihan normaali tunne. Keskity siihen että päästät oman persoonasi ulos etkä vetäydy kuoreesi, tulet huomaamaan miten ihmiset rakastuvat sinuun.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   20.2.25 22:22:53

Nepsyjuttuja jos tuntuu että aina on vähän ulkopuolinen olo kaikkialla?

Lähettäjä: jaa 
Päivämäärä:   21.2.25 12:04:21

Sama tunne täällä :(

Silloin harvoin kun onnistun edes jotenkin tutustumaan johonkuhun, että pidetään edes jotenkin yhteyttä ja nähdään, vaikkei edes olla sydänystäviä, niin sitten kun se yhteinen juttu, kuten harrastus tai työ päättyy, niin yhteydenpitokin katkeaa, aina valitettavasti sen toisen osapuolen toimesta.

Muutama vuosi sitten tunsin ekaa kertaa, että oikeasti kuuluin porukkaan, kun vuokrasin yhtä hevosta tallilla, jossa oli ihana porukka. Sitten jouduin työttömäksi ja oli pakko lopettaa vuokraaminen. Koitin kysellä välillä, saanko tulla tallille moikkaamaan jne, mutta kukaan ei vastaillut. Harmitti ihan super paljon, koska olin ajattelut, että kerran elämässä olin löytänyt tästä porukasta ainakin pari sellaista ihmistä, joiden kanssa uskoin yhteydenpidon edes jollain tavalla jatkuvan, vaikka ei enää säännöllisesti tallilla nähtäisi. Mutta ei...

Lähettäjä: oiva 
Päivämäärä:   21.2.25 12:22:33

Sama tunne on vaivannut koko aikuiselämän ja olen miettinyt, mikä mussa on niin vikana. Nyt tässä parin vuoden aikana tutkaillut enemmänkin itsenäni ja totesin, että jonkin verran autistisia piirteitä mulla on. Tuntuu kuin muilla olisi tietyt käyttäytymismallit ja käsikirjoitukset, joita ei mulle koskaan jaettu, en pääse normaaliin keskusteluun kunnolla mukaan varsinkaan porukassa. Mutta näillä mennään ja kärsitään vähän joka paikassa ulkopuolisuuden tunteen kanssa.

Lähettäjä: ei nyt omalla 
Päivämäärä:   21.2.25 12:35:22

Voi, kun omalta näppikseltä tämä kirjoitukset.

Sama tunne vaivannut ihan lapsesta saakka. Minulla ei ole sisaruksia ja elin maalla hyvin suojattua lapsuutta sekä nuoruutta. En saanut koulun jälkeen tai viikonloppuisin juurikaan käydä missään. Tuntuu, että jäin jo tuolloin vähän ulkopuoliseksi. Oli minulla pari ystävää, joiden kanssa olen toki edelleenkin tekemisissä, mutta emme me enää ole sitä vähää läheisiä kun nuorempana.

Opiskeluajoilta, työelämästä ja harrastuksista en ole saanut ystäviä, ainoastaan hyvän päivän tuttuja. Usein mietin, mikä minussa on vikana, kun muut löytävät näistä kavereita, joiden kanssa viettävät aikaa vapaa-ajallakin. Olen hyvässä työpaikassa ja minulla on parisuhde sekä tapaan toki ihmisiä lähes päivittäin myös harrastuksissa. Silti minulla ei mieheni ja äitini lisäksi ole ketään, kenelle soittaa, jos on joku mieltä painava asia. Äitini on jo vanha, olen miettinyt, että kun häntä ei enää ole ja jos vaikka mieheni kanssa eroisin, minulla ei olisi yhtään ketään kenen kanssa puhua tai viettää aikaa.

Lähettäjä: : 
Päivämäärä:   21.2.25 12:37:42

Täällä myös yksi aina ulkopuolelle jäävä. Edes harrastuksista en löydä kavereita. Olen kokeillut vaikka minkälaista harrastusta ja aina jään sielläkin ulkopuolelle. Vaikka yritän tutustua ihmisiin, niin ei. Muut tutustuvat huoletta, hengaavat ja syventävät kaveruutta. Minua kohdellaan kuin ilmaa. Jos yritän päästä juttuun mukaan, minua ei joko noteerata tai sitten kaikki hiljenee ja lähtee pois. Olen tullut siihen tulokseen että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa. Olen opetellut pärjäämään yksinolon kanssa. Joskus tuntuu surulliselta kun ei ole oikein ketään kenen kanssa jutella, eikä lähteä mihinkään. Mutta näillä mennään.

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   21.2.25 12:38:14

Sama täällä. 3 kouluaikaista kaveria ja 3 harrastusten kautta hankittua on joihin olen silloin tällöin yhteydessä ja nähdään ehkä max kerran vuodessa. Yhtä heistä näen hieman useammin. Wapissa kuitenkin pidetään yhteyttä ryhmän kautta. Minut näistä muutamasta ystävästäni erotti 10 vuotta sitten se että aloitin täysipäivä työt. Se uuvutti ja vasta viime vuosina saanut elämästä jotenkin kiinni sen uupumuksen jälkeen. Kaverit kuitenkin ymmärtäneet sen jälkeen kun itse aloittivat täyspäivätyöt. Mistään työstä ei ole yhtäkään kaveria tullut. Tuossa työssä joka vei mehut ei sinänsä ollut niin yksinäistä tunnetta kuin joissain aiemmissa muttei kenenkään kohdalla tullut tunnetta että kukaan olisi työtä enempää kiinnostunut. Opiskelen korkeakoulussa suurimmaksi osaksi etänä sosahdistuksen takia. Huomasin jo alussa että en pysy muiden biletys tahdissa ja vaikea päästä porukoihin jos ei yömyöhään rieku muiden kanssa. Pakolliset ryhmätehtävät on raskaimpia mutta olen kuitenkin selviytynyt.
Minun sosiaalinen elämäni koostuu enimmäksen parisuhteesta ja meidän molempien perheistä (molemmilla vanhempien lisäksi monta sisarusta) sekä joistain naapureista joihin ollut jo velvollisuuskin tutustua muutettuani miehen seudulle. Hevosen kautta tullut joitain hyvän päivän tuttuja mutta kohta ei enään niinkään sosiaalista elämää kun saa hevosen kotiin.
Minulle ei ole edes selvää että ketä sitä edes pyytäisi kummiksi mahdolliselle lapselle kun ei enää niin syviä kaveruuksia ole kenenkään kanssa.

Lähettäjä: ei nyt omalla 
Päivämäärä:   21.2.25 12:41:44

"Minulle ei ole edes selvää että ketä sitä edes pyytäisi kummiksi mahdolliselle lapselle kun ei enää niin syviä kaveruuksia ole kenenkään kanssa."

Mä en halua lapsia mm. sen takia, että mulla ei ole ketään (paitsi mies), kenen kanssa jakaa sitä elämänvaihetta. Ei edes sisaruksia, ketä pyytää kummiksi (miehelläkään). En halua joutua selittämään lapselle, miksi meillä ei koskaan käy ketään tai miksemme koskaan mene mihinkään.

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   21.2.25 13:04:16

Hei - eikö teistä joku voisi perustaa vaikka faceen jonkun ryhmän samassa jamassa oleville ihmisille? Luulisi sitä kautta ja yhteisen kokemuksen kautta löytyvän sellaisia ihmisiä joiden kanssa tutustuisi? Vai pitäisköhän mun ryhtyä eläkepäivillä tällaiseen vapaaehtoishommaan...? Saisitte yksinäiset kavereita ja sosiaalisia kontakteja?

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   21.2.25 14:44:09

Facessa taitaa olla useampi ryhmä yksinäisille jo, ja ainakin paikallisessa puskaradiossa on parikin ihmistä etsinyt kavereita yksinäisyyttä paikkaamaa

Lähettäjä: Dövp 
Päivämäärä:   21.2.25 14:51:12

Olen miettinyt ihan samaa.

Tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen, minua on helppo lähestyä, samalla talk sujuu kuten syvempikin keskustelu, mutta silti en ystävysty ja jään ulkopuoliseksi.

Seurani kelpaa vain kun minusta halutaan hyötyä jotenkin (raha, aika, taidot), mutta muuten olemassaoloni unohtuu. Olen yksinäinen ja jään ihmisten keskellä yksin. Jotenkin en sovi porukkaan ja vaikka alussa olisinkin osa porukkaa, niin minut pudotetaan nopeasti pois tai suljetaan ulkopuolelle. Se on todella tympeää :(

Lähettäjä: Dövp 
Päivämäärä:   21.2.25 14:53:07

Minulla oli tämä ongelma jo lapsena, eli ei ole kyseessä pelkästään se, että en onnistu aikuisena ystävystymään tai sovi porukkaan. Tätä oli jo lapsena. En kuitenkaan tietääkseni ole nepsy tai mitenkään "kummallinen", joka selittäisi ulkopuolelle jäämisen.

Lähettäjä: : 
Päivämäärä:   21.2.25 14:59:13

Olen kokeillut näitä ystävänhakuryhmiä facessa, mutta enpä ole niistäkään ystäviä saanut. Joku saattaa muutaman viestin verran jutella kanssani ja sitten vain katoaa, vaikka itse olisin kuinka aktiivinen yhteydenpidossa.

Tällä hetkellä olen pitkälti luovuttanut ja sulkenut itseni muun maailman ulkopuolelle, tyytynyt kohtalooni olla yksin.

Lähettäjä: hörinä 
Päivämäärä:   21.2.25 16:44:44

harrastukset ovat yksi sellainen mistä löytää kivoja ihmisiä muttei välttämättä ystäviä. itse olen aktiivinen yhdessä harrastusporukassa, mutta yhteydenpitoa ei ole tämän toiminnan ulkopuolella(kuin harrastukseen liittyviä), harrastaessa kyllä puhutaan paljonkin yksityisasioista yms, mutta siihen se sitten jää.

itse löysin kivan kaveriporukan(konsolipeli) josta olen saanut nyt yhden tosi ystävän. välimatkaa tosin on satoja kilometrejä, joten viestitellään ja pelataan lähes päivittäin (saatamme istua vain juttelemassa "lobbyssä"). kerran olemme tavanneet ja keväällä seuraava tapaaminen toisen yhteisen "harrastuksen" valossa <3

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   21.2.25 20:01:18

Aivan sama itselläni. Olen jo liki 50-v ja tämä sama ulkopuolisuuden tunne ollut liki aina. Ainoastaan lukio-iässä oli kavereita ja ryyppäsimme kaiket viikonloput, mutta selvin päin en kuulu mihinkään porukkaan. Olen adhd, vasta aikuisena diagnosoitu, en tiedä vaikuttaako se asiaan.

Lähettäjä: ??) 
Päivämäärä:   21.2.25 20:12:58

Olen opetellut tykkäämään yksin olemisesta ja yksin tekemisestä, matkustelusta jne. Nykyään on mukavaa yksinkin.

Lähettäjä: T 
Päivämäärä:   21.2.25 23:39:01

Täällä kanssa yksi joka ei sovi mihinkään. Sillon kysellään ja ollaan yhteyksissä jos minusta voisi hyötyä jotenkin. Tuntuu kyllä tosi kurjalta, tosin olen tavallaan hyväksynyt että näillä mennään.