|
Lähettäjä: Duunitori
Päivämäärä: 12.2.25 16:24:06
Vertaistuen tarpeessa kirjoitan tänne. Ahdistaa ja hävettää niin paljon omat virheet ja jatkuva mogailu, etten ole saanut kerrottua kellekään läheiselle tai kaverille.
Miten te muut saatte tän jatkuvat mogailun katkaistua? Pidemmällä tähtäimellä ja ihan arjessa, ettei unohdu avaimet, ehditte kaiken pakollisen arjen tohinan ei käy vahinkoja kiireessä yms.
Epäonnistun jatkuvasti ihmissuhteissa. Ihastumiset menee harakoille, palaute yleensä on, että olen kiva friidu, mutten sopiva tms. Joo, vaikeaa on varmaan muillakin nykyajan parinhaussa, mutta kyllä se tuntuu nyt ikävältä, että kymmenen vuoden sisään nää 5 yritystä saada pysyvä parisuhde, kestoltaan muutamasta kuukudesta yli vuoteen, on kaikki menneet pieleen. Tietty olen itse ehtinyt ihastua/kiintyä ja joka kerta tullut jätetyksi. Miehet ovat olleet jokseenkin toisistaan erilaisia, ei mitään jännämiehiä, vaan ihan aikuisia kivoja tyyppejä, joiden kanssa olisin halunnut jatkaa.
Epäonnistumisia on myös ystävyyssuhteissa, ja nykyään olenkin aika arka päästämään ketään lähelleni. Muutama hyväkin ystävyys on laimennut, harmittaa, ja on ikävä heitä. Olen kysynyt molemmilta, että mikä juttu, ja palaute on ollut toiselta "ei ole mtn selitystä tälle" ja toiselta hänen oman elämän tilanteen muuttuminen, vaihtui työ, lapset kasvoi yms. Eivät kommentoineet minua mitenkään ja ollaan sillai väleissä, että samoissa tapahtumissa välillä nähdään ja ollaan ihan luontevasti yhdessä. Mitä lie sitten ovat jättäneet sanomatta.
Mitään omaa perhettä ei ole. Vanhempien ja sisarusten kanssa ei olla läheisiä. Varmaan jotenkin tunneköyhät lähtökohdat on mulla, mutta olen aina tullut esim. opiskeluissa toimeen muiden kanssa, työpaikoilla ei ole ihmissuhdedraamaa ja harrastuksissa ja muissa tapahtumissa, vaikka jos käyn jonkun tutun kanssa keikoilla, leffoissa tms niin ihan sujuvasti menee ja jää itselle hyvä mieli näistä. Yleensä itse kutsun kavereita näkemään/tekemään jtn, en lokkeile, olen tarjonnut apua ja aimmissa läheisiisä ystävyysssuhteissa olen auttanut paljonkin ja mua on autettu.
Olen aika varma, että nämä yksityiselämän vaikeudet on ja jotenkin nyt kasautuneet viimeisimmän tapailusuhteen loputtua. Kokoajan mogaan jotain, rikon lasin, kaadan kahvit lattialle, unohdan maksaa laskun, just ja just rahat riitti viime kuussa, töissä tein virheen, mitä en edes tiennyt, että voin tehdä. Tuntuu, että ainoa, jolle olen tärkeä, on lemmikki, ja eihän se voi seuraansa valita. Hevosten kanssa aina on synkannut, tykkään kaikista hevosista, ei mulla ole inhokkeja, niinkuin vissiin monilla harrastajilla on, vaikkei hevonen olisi tehnyt virhettä (tippumistilanne tai luimistelija hoidettaessa) Onkohan tämäkin sitä tunteettomuutta jotenkin?
Tuntuu, että kaikki mihin kosken, hajoaa. Rikoin tossa joku aika sitten koriste-esineen kotona, joka on vuosia paikallaan ollut, ihan tippui kädestäni lattialle, kun siivosin. Töissä tietokone jumittui, en saanut ite toimimaan vaan IT-tuki vasta sai, puhelimesta hajosi näyttö työvuoron aikana vaikka samaas taskussa oli, kuin aiemminkin. Kävi isompikin virhe - siitä ei luojan kiitos ollut seurauksia, mutta olisi voinut olla ja pahoja. Tää katkasi kamelin kaulan ja sen jälkeen oon ollut niin epävarma, että pelottaa edes tehdä mitään!
Jos osallistun johonkin, niin se tapahtuma ei ole suosittu (tyyliin keikalla vaan vähän katsojia) tai esim. se jumppa, mistä tykkäsin syyskaudella ei jatkunut vuodenvaihteen jälkeen. Sitten taas, kun oon nettiä selaillut kaikkia mind-sitä ja tee-elämästäsi-toivotunlaista niin sanotaan, että mene ja tee, no niin olen mielestäni toiminut elämässä eikä näköjään mitään ole jäänyt jäljelle. Hajoaa, loppuu, jään yksin.
Ymmärrän, että hyvät elintavat ja tsemppaaminen auttaisi siihen, että jaksaisi taas huomiseen. Aiemmin oon jaksanut. Nyt jopa mietin, että onkohan mulla itsetuhoisia ajatuksia.
Ulospäin en usko, että tätä minut tietävät huomaa pl. virheet. Mietin, miten saisin nyt jtn apua. Työterveys on kunnallisella, ja meillä on niin minimimiehitys töissä, etten kyllä halua jättää menemättä töihin. Pelkään, että jos menisin vaikka sairaanhoitajalle juttelemaan, niin tää vyyhti aukeaisi, ja joutuisin sairaslomalle. En näe, miten se tekisi musta "yhteiskuntakelpoisemman" tai parantaisi tsemppihenkeä.
Oikeesti, jos mua ei olisi, niin maailma ei vissiin muuttuisi mitenkään. Mut tietävät toteisivat varmaan, että harmi, oli huoleton tyyppi ja jatkaisivat eteenpäin. En ole kenellekään vaivaksi, paitsi kun teen virheen ja se vaikeuttaa muita (ei mtn merkittävää, olen itse sotkuni siivonnut), mutta kyllä töissä on niitä, jotka saa samat hommat hoitumaan ilman yllätyksiä.
Onpa huono fiilis. Saa kertoa, jos on muilla samanlaista ja mikä auttaa.
|