Lähettäjä: Sara 
Päivämäärä:   7.2.25 12:05:13

En tiedä olenko ainoa josta tuntuu, että etenkin viimeisen vuoden aikana kaverit ovat hiipuneet jonnekin. Ymmärrettävästi sosiaalinen elämä ei ole samanlaista enää, kuin parikymppisenä opiskelijana, mutta 30 v. täytettyäni meno on muuttunut entistä yksinäisemmäksi.

Kuluvana talvena olen saanut kutsun vain pari kertaa jonnekin illanviettoon, kun vielä vuosi sitten niitä tuli vähintään kerran kuussa. Sellaisetkin ystävät, ketä näin lyhyellä varoitusajalla ja pienellä kynnyksellä, ovat lakanneet pitämästä yhteyttä tai kysymästä enää minnekään. Ilmiö koskee niin kahden kesken näkemiäni kavereita kuin muutamien kaverien porukoitakin. Ainoat, joita edelleen näen, ovat harrastuskaverit, yksi lukiokaveri ja yksi kaveripariskunta, joka välillä järjestää jotain.

En voi tietysti olla syyttämättä itseänikin asiasta, kun aiemmin ei ole itse tarvinnut olla se niin aktiivisesti tapaamisia järjestävä tyyppi. Mutta entistä vaikeammalta tuntuu nyt aloittaa, kun kaikki vaikuttavat jo valmiiksi liuenneen jonnekin. Pelottaa, että jään yksin kotiin puolison ja koiran kanssa, vaikka ystävät ovat aina olleet merkityksellisiä itselleni. En koe, että kenenkään kanssa olisi tapahtunut mitään ihmeellistä, mikä selittäisi välien viilenemisen. Itselläni on ollut rankat pari vuotta, mutta en ole niillä asioilla mitenkään erityisesti kuormittanut ketään, pikemminkin pitänyt liikaa kaiken omana tietonani. Tällaisessa elämäntilanteessa kuitenkin erityisesti tarvitsisi ystäviä.

Lähinnä olen ihmeissäni ja olisi kiva kuulla, ovatko muut havainneet samanlaista tänä vuonna tai ylipäätään tässä iässä? Onko siihen vain totuttava, että yksin on asiat tehtävä ja ketään keneen tukeutua ei enää aikuisena puolison ja äidin lisäksi ole?

Lähettäjä: Hmm 
Päivämäärä:   7.2.25 12:07:43

No kysyt itse teille kylään? Ihmisillä on niin paljon nykyään säätöä elämässä eli ei vaan jaksa kysellä kaikkien perään

Lähettäjä: Nee 
Päivämäärä:   7.2.25 12:09:41

"Kuluvana talvena olen saanut kutsun vain pari kertaa jonnekin illanviettoon, kun vielä vuosi sitten niitä tuli vähintään kerran kuussa. Sellaisetkin ystävät, ketä näin lyhyellä varoitusajalla ja pienellä kynnyksellä, ovat lakanneet pitämästä yhteyttä tai kysymästä enää minnekään. Ilmiö koskee niin kahden kesken näkemiäni kavereita kuin muutamien kaverien porukoitakin. Ainoat, joita edelleen näen, ovat harrastuskaverit, yksi lukiokaveri ja yksi kaveripariskunta, joka välillä järjestää jotain.

En voi tietysti olla syyttämättä itseänikin asiasta, kun aiemmin ei ole itse tarvinnut olla se niin aktiivisesti tapaamisia järjestävä tyyppi. Mutta entistä vaikeammalta tuntuu nyt aloittaa, kun kaikki vaikuttavat jo valmiiksi liuenneen jonnekin"

Entä monestiko itse olet kutsunut niitä illanviettoon? Niinpä. Ei voisi selvempi tapaus olla.

No, ehkä opit että et voi vaan odotella kutsuja, vaan ihan normaali asia ystävyyssuhteissa on jatkuva vastavuoroisuus. Ei ketään kiinosta olla aina se "raskaan työn raataja" eli kutsujaosapuoli.

Yksin jää, jos aina on pelkkä kutsuttava osapuoli.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   7.2.25 12:11:38

Pyydä itse ihmisiä kylään/kahvilaan/lenkille tms. Ei vaadi suurta järjestelyä. Tai kysy voitko itse mennä kylään, esim. lapsiperheelliselle se voi olla helpompikin ratkaisu.

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   7.2.25 12:13:06

Nuorempana, varsinkin kun ollaan koululaisia/opiskelijoita, on ihmisillä enemmän aikaa. Sitten kun tulee työt, lapset, kenties omat vanhemmat/isovanhemmat vanhenee ja tarvitsee apua, lemmikeitä, eli sitä ns. omaa elämää, ei vaan jaksa enää jatkuvasti olla järjestämässä jotain.

Tässä vaiheessa tärkeää olisi, että kaikki osapuolet olisi aktiivisia järjestämään. Jos kaverisuhde on sen varassa, että toinen kutsuu ja järjestää, se äkkiä hiipuu, jos toinen ei enää sitten jaksakaan.

Osa myös tympääntyy siihen, että on aina itse se, joka järkkää ja kyselee perään.

Lähettäjä: Sara 
Päivämäärä:   7.2.25 12:17:39

Olen yrittänytkin olla aktiivisempi nyt kun kavereista ei ole kuulunut. En tykkää kotiin niinkään kutsua vieraita, mutta ehdotan kyllä tekemistä ja tapaamisia yhteisen tekemisen merkeissä. Juuri eilen viimeksi yritin, mutta vastaukseksi sain vain epämääräistä "katsotaan, jos jaksan silloin"-tyylistä viestiä.

Vaikuttaa vaan ettei minun kutsuillani ole painoarvoa tai niiden vuoksi ei jakseta nähdä yhtään vaivaa, edes sen verran että kotoa jaksaisi lähteä. Sen vuoksi minkään isomman illanvietonkaan järjestäminen tuntuu musertavalta, kun epäilen suurimman osan vaan jättävän tulematta.

Lähettäjä: Delia 
Päivämäärä:   7.2.25 12:19:36

Minulla on käynyt päinvastoin, vasta tässä 30v rajapyykin jälkeen olen saanut elämääni ne kaikista parhaat ja aidoimmat ystävyyssuhteet. Noin samassa ikävaiheessa ja elämäntilanteessa olevia ihania ihmisiä, joiden kanssa ns kemiat kohtaa jostain vain ilmestyi elämääni ja heistä on tullut äärettömän rakkaita.
Toki myös esim ne vanhat ystävät, jotka ovat hankkineet lapsia tms ovat etääntyneet (luonnollisesti heillä on elämässä erilaiset asiat tärkeämpiä nyt, ymmärrän sen täysin!).

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   7.2.25 12:20:13

Eri elämänvaiheet vie eri tavalla aikaa.

Meillä oli pahin pikkulapsipiikki siinä 28-34 vuotiaina. Nyt 37 vuoden iässä yritetään taas enemmän ehtii näkemään. Edelleen arkena aikaa vie ne lapsien harrastukset ja kuskaamiset, mutta viikonloppuina helpompi ottaa silloin tällöin irtiotto.

Perhe-elämä nyt vaan ottaa osansa.

Lähettäjä: Nee 
Päivämäärä:   7.2.25 12:21:05

"Olen yrittänytkin olla aktiivisempi nyt kun kavereista ei ole kuulunut."

Nyt kun kavereista ei ole kuulunut, (koska aiemmin olit aina se kutsuttava osapuoli, et koskaan koolleKUTSUJA) niin sinä yrität nyt herätä aktiivisuuteen kun ei olekaan kivaa yksin. Etkö vieläkään tajunnut, että sun olisi aikuisten tapaan kuulunut alunalkaen olla yhtä aktiivinen osapuoli?

Se juna tais nyt jo mennä, kuten näet.

Lähettäjä: Keidas 
Päivämäärä:   7.2.25 12:21:17

Vie juottolaan etteivät kuivu.

Lähettäjä: nips 
Päivämäärä:   7.2.25 12:50:42

Mun mielestä tuo on melko yleistä siinä vaiheessa kun jengi alkaa perustamaan perheitä. Omalta osaltani kävi niin, että paljon ystäviä ja kavereita, oli milloin mitäkin kekkeriä ja illanistujaista ja siinä kolmenkympin huudeilla porukka alkoi ensin pariutumaan ja sitten alkoi tulla niitä tenavia. Noh, se n. 30-40v meni itselläkin uraa luodessa, kavereita näki joskus ja jouluna, osa hävisi kartalta, osan kanssa oltiin tekemissä. Sitten siinä neljän kympin jälkeen alkoi viriämään taas, suurimmalla osalla lapset jo sen ikäisiä, että pärjää ilman valvontaa, taloudellinen tilanne hyvä, että saa seuraa vähän kalliimpiinkin harrastuksiin, kuten teatteriin ja ulos syömään.

Nyt kohta 50v niin kavereiden lapset muuttaneet omilleen mutta ei vielä niitä lapsenlapsia, uusi aika kaiken maailman kinkereissä. Nyt kevättalveen tulossa useat 50v juhlat, lukioaikaisen kaveriporukan kanssa viritelty yhteyttä niin, että ollaan käyty kerta kuussa joko illallisessa tai sunnuntaibrunssilla, on käyty teatterissa ja avannossa, joogattu ja tehty vähän kaikkea.

Omiin 50v juhliin on tulossa vajaa 50 henkeä ja niistä yli puolet kavereita ja ystäviä (ja loput heidän puolisoitaan). Ei yhtään sukulaista, sukulaiset kahvitellaan ja nämä bileet on parhaat bileet kavereille -ajatuksella.

Lähettäjä: Orvokki 
Päivämäärä:   7.2.25 13:03:47

Lähettäjä: Delia
Päivämäärä: 7.2.25 12:19:36

Minulla on käynyt päinvastoin, vasta tässä 30v rajapyykin jälkeen olen saanut elämääni ne kaikista parhaat ja aidoimmat ystävyyssuhteet. Noin samassa ikävaiheessa ja elämäntilanteessa olevia ihania ihmisiä, joiden kanssa ns kemiat kohtaa jostain vain ilmestyi elämääni ja heistä on tullut äärettömän rakkaita.
Toki myös esim ne vanhat ystävät, jotka ovat hankkineet lapsia tms ovat etääntyneet (luonnollisesti heillä on elämässä erilaiset asiat tärkeämpiä nyt, ymmärrän sen täysin!)

Täällä itse asiassa sama kokemus! Kaverit vähän vaihtui elämäntilanteiden muututtua joidenkin aiempien ystävien kanssa niin kovin erilaisiksi. Mutta niiden uusien tuttavuuksien kanssa mitä elämääni on tullut (lähinnä tallilla tutustuttu) olen sitten senkin edestä luonut sellaisia mahtavia ystävyyksiä, millaisista olen nuorempana voinut vain haaveilla.
Eli peli ei ole ns menetetty, vaikka ihmiset elämässä voi tässä iässä vähän vaihtua!

Lähettäjä: Sara 
Päivämäärä:   7.2.25 13:17:01

Kuulostaapa nuo muutaman kommentit kaverisuhteiden myöhemmistä uudelleen heräämisistä ja uusista ystävistä kolmenkympin jälkeen ihanilta, kiitos! Toivottavasti itsekin kokisin jotain tuollaista. Antaa todella toivoa ja uskoa tulevaan, ettei kaikki ehkä ole vielä tässä, vaikka välillä siltä tuntuu :)

Omassa kaveripiirissä lapsiakaan ei oikeastaan ole kuin ihan parilla, mutta kaikki vaikuttavat vaan ihan toivottoman väsyneiltä :( Onko sitten työelämä niin kuluttavaa vai muuten huolia, mutta kovin yksinäiseltä tuntuu tällainen elämäntapa.

Nee:lle nyt vielä rautalangasta. En toki ole koko aiempaa elämääni odotellut vain, että joku laittaa viestiä. Useimmiten vain on käynyt niin, että kun olen ehdottanut jotain, on toisilla ollut jo sille päivälle sovittuna jotain tai muuten vain kiireistä, jolloin tasapaino on luontaisesti kääntynyt niin, että ne luontaisesti tosi aktiiviset sosiaaliset tyypit ovat olleet aloitteellisia. Nähdessämme toki ehdotan itsekin seuraavaa näkemistä ja pidän huolen siitä, että toinen tietää minun arvostavan hänen aktiivisuuttaan ja että haluan nähdä häntä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   7.2.25 13:40:57

Olen itse reilu 30v paahtamassa yliopistolla tutkintoa loppuun. Aikaa ei kauheasti ole mihinkään ylimääräiseen ja tämä sama koskee muita opiskelijoita, jotka haluavat tutkinnon kesään mennessä kasaan.

Osa kavereista on samassa tilanteessa ja osa taas on ollut työelämässä 20v asti ja keskittyy nyt siihen perhe/parisuhde elämään ja ilmoittelevat itsestään joskus ja jouluna jotain.

Sanoisin, että 30v on monesti sellainen rajapyykki että elämät monesti muuttuu johonkin suuntaan ja hyvät ystävät pysyy ja loput sitten jatkaa matkaa omiin juttuihinsa. Itse olen muuttanut monia kertoja, joten ystävyys suhteet, jotka eivät ole selvinneet "etäsuhteesta" ovat karsiutuneet pois.

Samoin on käynyt niin, että kun itse olen puurtanut tutkintoa kasaan ja halunnut paremman uran ja tutkinnon, niin jotkut kaverit eivät ole tätä päätöstä hyväksyneet vaan olleet tosi negatiivisia kun itse elävät kodin sisällä jotain pikkulapsi arkea, josta on myös tullut koko elämän tarkoitus. Tälläisten ihmisten kanssa ystävyys ei kestä, koska minun elämä on tällä hetkellä keskittynyt uraan, enkä jaksa kuunnella "miten et ymmärrä elämästä mitään kun sinulla ei ole lapsia!". Joo se on ihan kiva, että se perhe elämä on sinun elämän tarkoitus, mutta se ei ole sitä minulle, enkä jaksa kuunnella loputtomasti pelkkiä vauva tarinoita kun mun kiinnostuksen kohteet on muualla.