Lähettäjä: Miranda 
Päivämäärä:   29.1.25 17:19:58

Jos elätte parisuhteessa, jossa elätte eri osoitteissa, niin haluaisin kuulla kuinka paljon tai kuinka pitkään jaksaisitte kumppanin työstressistä johtuvaa negatiivista vaikutusta esim tapaamistiheyteen?

Taustaksi omaa tilannetta: olen seurustellut toisella paikkakunnalla olevan miehen kanssa 2v. Nähdään viikonloppuisin, yhteenmuutto ajankohtaista vasta joskus 2v päästä. Eka vuosi nähtiin paria poikkeusta lukuunottamatta joka viikonloppu (molemmat olemme teinien yksinhuoltajia). Itselläni on toimistotyöaika, työasiat jäävät työhuoneeseen kun oven suljen. Miehellä on periaatteessa myös toimistotyöaika, mutta päivät helposti venyvät kun tuloksellisuus painaa niskassa. Palkkakin on toki kaksinkertainen omaani verrattuna. Viimeisen vuoden aikana on ollut jatkuvasti kipeänä tai vain niin väsynyt, että viikonloppuja on jäänyt tosi paljon väliin. Pisin aika on ollut toki vain 4vk erillään ja yhteydenpito puhelimitse on runsasta päivittäin. Mutta on tässä vähän käynyt mielessä, että meneekö työ ja sen suorittaminen vähän yli? Itse manaa aina siihen kuluvaa aikaa ja valittaa väsymystään, joka viikko lupailee itselleen ja minulle, että nyt alkaa pitää tiukemmin kiinni työajoista ja lähtee ulkoilemaan jne, mutta ei siinä montaa päivää mene kun istuu taas 10-12h/vrk koneella. Kaikki liikunta on jäänyt, syö huonosti ja paljon sokeria/hiilareita, ylipainoa ei ole vielä. Harmittelee kun ei nähdä ja pelkää että saan tarpeekseni, yrittää sitten tavatessa kaikin keinoin hyvittää mutta viikonloppuinakin pitää nukkua kahdetkin päikkärit että jaksaa edes jotain. Harmittaa, koska suhde on muuten hyvä ja mies tosi sopiva minulle ja minä hänelle.

Lähettäjä: Rypsi 
Päivämäärä:   29.1.25 20:56:08

Hieman samojen asioiden äärellä itsekin.
Mietityttää, tuleeko toisen väsymys ikinä väistymään? Entä, jos suhteemme etenee ja haluamme saada yhdessä lapsia? Tuleeko työaika silloin muuttumaan, jos ei muutu nyt suhteen alkuvaiheessa?

Tai jo sitä ennen, jos laitetaan elämät yhteen, niin mä kyllä haluaisin asettua tänne mun paikkakunnalle, missä mulla ne muut jutut jo on. Mitä me tehtäisiin hänen paikkakunnallaan, kun ei hän tee mitään paitsi on etätöissä/kotona. En ole myöskään varma, jaksanko kattella sellasta sitten pidemmän päälle kotona, että toinen on vaan joko etätyöpisteellä tai sohvalla. Olisinko sit ite vapautuneesti kotonani työpäivän jälkeen, kun toinen vielä jatkaa?

Itsellä myös hermo kiristyy, kun toinen ottaa usein esille väsymyksen/ehtimisen/elintavat. Hittoako mä sille voin! Olen joko kannustanut menemään ajoissa nukkumaan, syömään hyvin, liikkumaan, ulkoilemaan tai sitten olen vaan voivotellut mukana tai ollut hiljaa. Itseäni jännittää, koska tulee tiuskastua vastaan...

Lähettäjä: Miranda 
Päivämäärä:   29.1.25 21:27:26

Siis niin toi viimeinen kappaleesi! Meillä on sinänsä hyvä tilanne, että molemmat tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa, lapset on tehty ja hänellä viimeinen lentää pesästä jo vuoden päästä, omani joskus 3v päästä vasta. Mutta meinaa mennä vähän hermo jatkuvaan valitukseen kun ei sitten kuitenkaan tee asioille mitään.

Lähettäjä: Rypsi 
Päivämäärä:   29.1.25 21:37:55

Tiedätkö, voinko minä jotenkin saada selville, mikä kaikki voi kuulua hänen työterveyssopimukseen? Jos menee tohon tiuskaisuun asti, ni sit pitäisi kyllä itsellä olla jotain kättäpidempää annettavana =uusia ehdotuksia, miten saada apua.
Jos vaikka menisi juttelemaan työterveyteen ravintoterapeutille tai vaikka verikokeilla katottaisiin, onko kaikki ok, ettei taustalla ole mitään perussairautta.

Sitäkin mietin, että sen ikäisin (kolkyt kolkuttelee), ettei se enää pelasta jos on aiemmin ollut urheilullinen, kun ei tällä hetkellä ylläpidä kuntoaan oikeastaan mitenkään. Jos tilanne jatkuu sanotaanko joitakin vuosia, niin kuinka paljon kohoaa riskit jonkun perussairauksien puhkeamiselle? Mä haluan lapsilleni terveen isän, henkisesti ja fyysisesti ja itselleni kumppanin, joka auttaa mua jaksamaan. Jaksan nyt hyvin, mutta mites sitten pikkulasten kanssa?

Lähettäjä: Miranda 
Päivämäärä:   30.1.25 07:26:58

Et taida saada tuollaista selville, jollei mies kerro tai ota itse selvää asiasta.

"Mä haluan lapsilleni terveen isän, henkisesti ja fyysisesti ja itselleni kumppanin, joka auttaa mua jaksamaan. Jaksan nyt hyvin, mutta mites sitten pikkulasten kanssa?"

Tuon ottaisin puheeksi, kertoisin haaveilevani perheessä ja olevani huolissani noista asioista ja ylipäätään miehestä ja jäsen terveydestään.

Ja noista perussairauksista; ylipaino ja stressi on toki huono yhdistelmä. Oma mies koki jo yhden burnoutin ennen tapaamistamme ja tuolloin alkoi liikkumaan ja pudotti reilusti painoa. Ikää meillä alkaa olla kohta 50v, eikä perussairauksia kummallakaan toistaiseksi. Itsellä ylipainoa on ja vuoden alusta aloin syömään terveellisemmin ja liikkumaan yhden nettivalmennuksen avulla. Harmittaa, kun toinen ei tee mitään,, mutta yritän antaa aikaa tehdä ihan omat päätöksensä, en jaksaisi alkaa nalkuttajaksinäin tuoreessa suhteessa. Mutta puhua tuosta pitää jossain kohtaa vakavammin.

Lähettäjä: Nasu 
Päivämäärä:   30.1.25 07:44:24

Tosi ikävä tilanne... Oman kokemuksen (sekä työssä sosiaalialalla hankitun) perusteella ajattelen, että jotkin syyt taustalla aiheuttavat tuon ylisuorittamisen työssä ja oman hyvinvoinnin laiminlyöminen. En nyt ala niitä mahdollisia syitä analysoimaan, jokaisen tarina ja tilanne on kuitenkin yksilöllinen.

Valitettavasti tärkein asia minkä olen oppinut, on se, että jokaisella on oma aikataulunsa omaan tilanteeseen heräämiselle ja avun hakemiselle/vastaanottamiselle. Valitettavasti siksi, että se on läheiselle äärimmäisen kuormittavaa ja raskasta seurata vierestä kun rakas ihminen kaltoinkohtelee itseään. Ja kyllä, olen sitä mieltä, että tähän ei todellakaan tarvitse liittyä päihteet, vaan ihminen kyllä ennenpitkää sairastuu vakavasti henkisesti ja fyysisesti laiminlyömällä perustarpeitaan kuten lepoa, unta, sosiaalisia suhteita, liikuntaa, terveellistä ravintoa ym.

Toivottavasti miehesi kohtaa oman "breaking pointinsa" mahdollisimman pian, tunnistaa tilanteensa ja hankkii apua (terapia), jotta todellinen toipuminen voi käynnistyä. Sinulle voimia ja rohkeutta ottaa oma huolesi puheeksi syyllistämättä.

Lähettäjä: Miranda 
Päivämäärä:   30.1.25 17:07:25

Omalla kumppanillani on taustalla varsin traumaattisia elämänvaiheita lapsuudesta parisuhteisiin saakka. Hänen mielestään on käsitellyt asiat kun kävi pari kertaa psykologilla ja alkoi käydä lenkillä. On ylikiltti ja miellyttämisenhaluinen ihan kaikkia ihmisiä kohtaan. Olen vetänyt omia johtopäätöksiäni kyllä syy-seuraussuhteista, mutta parisuhteessa ei voi toista mihinkään pakottaa, eikä terapeuttinakaan toimia.

Lähettäjä: Pää räjähtää 
Päivämäärä:   31.1.25 05:58:45

Miranda, kuulostaa mun mieheltä. Toisin hänellä alkanut 40-v. terveys mennä ja kiloja kertyy. Meillä on pienet lapset. Olen alkanut miettiä avioeroa, koska miehelle työ on aina tärkein. Ei myöskään ymmärrä, että jos ei muuta mitään, meidän lapsilla ei ole isää enää kun menevät yläasteelle. On kyllä lasten kanssa ja tekee kotitöitä, osallistuu perhe-elämään, mutta aina mielessä on työ. Ei harrasta mitään, ei näe kavereitaan enää ja suurin syy on työ ja siitä aiheutunut väsymys. Vaikka väittää, että lapset vie aikaa. Työ sitä aikaa vie ja se ettei sitten jaksa muuta kuin tuijottaa televisiota.

Lähettäjä: nope 
Päivämäärä:   31.1.25 08:20:35

Kuulostaa ihan mun mieheltä, mutta ollaan tosin jo vanha aviopari ja lapset kohta lähdössä opintoihin pois kotoa. Yhdessä ollaan oltu yli 20 vuotta ja koko tuon ajan mies on tehnyt ihan hirveästi töitä ja työ on mennyt kaiken edelle. Minä olen hoitanut lapset ja kodin ja oman urani siinä ohessa, mutta en lähimainkaan sillä intensiteetillä kuin mieheni, koska olen halunnut olla läsnä lapsille. Mies on ollut hyvä isä siinä määrin kuin on ehtinyt eli lähinnä joskus viikonloppuisin ja lomilla, mutta arkisin lapset eivät ole juuri häntä nähneet. Mies ei juo eikä polta ja on sellainen rehellinen ja luotettava peruskallio, käy juoksemassa aamuviideltä ja sitten tekee iltaan asti töitä. Ilman urheilua ja huonoilla elintavoilla ei varmaan tuolla työtahdilla olisi hengissäkään.

Tätä se on aina ollut, parisuhde on pysynyt hengissä kun otettu silloin tällöin viikonloppuja kahdestaan, käyty lomilla jne ja koitettu arjessa huomioida toinen toista. Toisaalta on sanottava, että taloudellisia huolia ei ole ollut ja elämä on ollut helppoa. Perheessä hevosia ja lapset voineet harrastaa mitä ovat halunneet. Mies on suuren yrityksen cfo ja noihin hommiin ei pääse ja niissä pysy, jos tekee 8-16 työaikaa. Ehkä eläkkeellä sitten on enemmän aikaa yhdessä, nyt on tyytyminen tähän.

Se mikä minua ehkä surettaa on se, että minulla on lapsiin lämmin ja läheinen suhde, isällään suhde on jäänyt vähän etäisemmäksi. Mies ei ehdi tätäkään ehkä niin huomaamaan...?

Lähettäjä: L 
Päivämäärä:   31.1.25 08:34:18

Älä tyydy työnarkomaaniin. Voit saada henkisesti ja fyysisesti läsnäolevan puolison, kun nyt lähdet.

Miten teillä on teini-iläisiä lapsia, jos olette alle 30? Mies ehtinyt opiskella hyväpalkkaisen ammatinkin siinä sivussa.

Lähettäjä: Hmmm..... 
Päivämäärä:   31.1.25 08:37:29

"Ehkä eläkkeellä sitten on enemmän aikaa yhdessä, nyt on tyytyminen tähän.

Se mikä minua ehkä surettaa on se, että minulla on lapsiin lämmin ja läheinen suhde, isällään suhde on jäänyt vähän etäisemmäksi"

Kannattaa kuitenkin varmistaa se oma taloudellinen pärjääminen siellä eläkeiässä, nämä sankarit kun tuppaavat hakemaan ihan uuden vaimon kun lapset on saatettu maailmalle ja nähdään mikä kotona odottaa.. vaikka siinä odottajassa ei olisi mitään vikaa niin se sama draivi mikä ajaa tekemään uraa, vaatii usein myös arkeen niitä virikkeitä ja sehän korostuu keski-iän kriisissä tai vaikka siellä ehtoopuolella elämää jos tahti alkaa muuten hidastua. Tai herranen aika ne työt lopettaa.

Ja lasten kanssahan käy just noin, voit ohjailla auttamaan edes rahalla ja toivoa, että aikaa on sitten kun tulee lapsenlapsia.. Tosin osan näistä ne lapsenlapset taas karkoittaa, koska silloinhan ollaan vanhoja kun sellaisia ilmestyy.

Lähettäjä: nope 
Päivämäärä:   31.1.25 08:55:40

"Kannattaa kuitenkin varmistaa se oma taloudellinen pärjääminen siellä eläkeiässä"

No olen siis kyllä ihan hyväpalkkaisessa työssä itsekin. Olin kotona, kun lapset oli pieniä, mutta työelämässä olen muutoin ollut. Ja onhan tuota omaisuuttakin kertynyt, eikä meillä ole avioehtoa. Että ei tässä hätää ole.

Lähettäjä: Miranda 
Päivämäärä:   31.1.25 10:04:12

L: jos minulle osoitit kysymyksesi, niin sekoitit varmaan minut ja Rypsin. Meillä on miehen kanssa ikää lähemmäs 50v.

Lähettäjä: Sohvapöytä 
Päivämäärä:   31.1.25 10:58:52

Mä olen ollut etäsuhteessa mieheni kanssa 20 vuotta ja hyvin menee. Mies tekee hemmetisti töitä etänä kotona ja mä menen sinne tai olen menemättä. En mä halua tai näe tarpeelliseksi muuttaa häntä. Päivittäin ollaan yhteyksissä jollain lailla, ei soitella.

Mä olen miettinyt, että rakastan häntä sellaisena kuin hän on eikä niin, että koska rakastan häntä, niin hänen pitäisi jotenkin muuttua.