Lähettäjä: suffeli 
Päivämäärä:   28.1.25 21:44:06

Erityisesti isän kuolema pelottaa. Hän jäi juuri kauan odotetulle eläkkeelle, ja ollaan todella läheisiä. Yhdestä sydäninfarktista on selvinnyt, ja siitä mulle jäänyt hirvittävä menetyksen pelko, vaikka aikaa kulunut jo lähemmäs 20v. Oikeastaan joka päivä pelkään hänen menettämistään, vaikka hyvin meillä voi olla vielä jopa 20 yhteistä vuotta (isä nyt 64v).

Tuntuu vaan ihan kamalalta, että jossain vaiheessa se päivä tulee väistämättä eteen. Tiedostan kuitenkin, ettei kannattaisi kokoajan pelätä. Isä vaan on mun elämän tärkein henkilö.

Miten muut handlaatte vanhempienne vanhenemisen ja päivien vähenemisen?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   28.1.25 21:44:34

Onko rokotettu?

Lähettäjä: pp 
Päivämäärä:   28.1.25 21:47:42

Millaisilla elintavoille nelikymppinen sai sydärin? Kysyn ihan asiallisesti, on tosi nuori sydäriin. Perinnöllinen sydänvika vai ne elintavat?

Lähettäjä: suffeli 
Päivämäärä:   28.1.25 21:50:50

pp: Ihan perus terveellisillä elämäntavoilla, ollut urheilullinen jne., mutta sukurasite tosi vahva.

Lähettäjä: Ennea 
Päivämäärä:   28.1.25 22:07:46

Kolmen vuoden sisään lähti molemmat, isä suoraan kaivurin puikoista 2 kk hautaan, ei ehditty hoitaa joka paikkaan levinnyttä syöpää. Äiti pisti vuoden syöpää vastaan. Isä 60 äiti pari vuotta vanhempi kuollessaan. Henkiin jäätiin vaikka hävittettävänä firma ja helvetisti tavaraa.

Elä suotta murehdi asioita joille et voi mitään. Isäsi voi kuolla huomenna tai olla kantamassa sinua viimeiselle reissulle. Keskitä voimasi tähän päivään ja kuten sanoin, toisen ihmisen kuolemasta selviää kyllä hengissä, omasta ei.

Lähettäjä: Peppi 
Päivämäärä:   28.1.25 22:09:42

Kannattaa lopettaa se pelkääminen. Ihan yhtä hyvin se voit olla sinä, joka ekana kuitenkin lähtee. Kannattaa työstää tuota pelkoa ihan ajatuksen kanssa. Ja tarttua näihin hetkiin mitä on. Tulevaa ei voi hallita, joten sitä ei kannata liiaksi miettiä etukäteen. Murehtiminen vie ilon näistä juuri olemassa olevista asioista. Ja minullakin vanhemmat jo 8 kymppisiä. Joten lähtöhän voi tulla milloin vain. Myös minulle 5 kymppiselle.

Lähettäjä: _ 
Päivämäärä:   28.1.25 22:11:57

Koeta tehdä jotain niille asioille, joihin voit vaikuttaa (kerro/näytä isällesi kuinka paljon arvostat häntä), ja koeta hyväksyä ne asiat, joihin et voi vaikuttaa (jokainen kuolee ajallaan).

Lähettäjä: rastas 
Päivämäärä:   28.1.25 22:13:39

"Isä 60 äiti pari vuotta vanhempi kuollessaan."

Surullista ja hiljaiseksivetävää, että menetit omat vanhempasi noin kovin nuorina. Eivät edes eläkkeelle kerinneet. Varhain muutonkin päättyi elon aika.

Elämä on lainassa meillä kaikilla, aloittajalle eritoten tiedoksi. Et sinä omaakaan lähtöpäivääsi tiedä, seKIN voi olla jo huomenna ja isäsi 25 v päästä.

Kenellekään meistä ei huomispäivää ole luvattu.

Lähettäjä: Kaikella on aikans 
Päivämäärä:   28.1.25 22:14:43

Itse olen 63 vuotta ja hyvässä työkunnossa.
Ei kuolemaa kannata pelätä ei omaa eikä läheisten.
Kaikille meille tulee sydäntä särkeviä menetyksiä, mutta se kuuluu elämään ja siitä jatketaan eteenpäin.
Itselläni molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja myös pari siskoa vähän päälle 50 vuotiaina kuolivat sairauksiin.
Tsemppiä aloittajalle ja turhaan pelkäät mitään !

Lähettäjä: tyyne 
Päivämäärä:   28.1.25 22:14:55

Samat sanat kuin Peppi. Mun vanhemmat täyttää tänä vuonna molemmat 84.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.1.25 22:18:22

Itse menetin isäni yllättäen. Hän oli 9 kk aiemmin jäänyt eläkkeelle ja sitten yhtäkkiä hän vaan kuoli. Noin vain. Perusterve ihminen. Äsken oli täällä hyvissä voimin ja sitten ei ollutkaan. Sen ymmärtäminen alussa oli vaikeaa.

Jäi itseäni harmittamaan kun hän eli liian "sitten kun olen eläkkeellä" - elämää. Lykkäsi kaikki reissut ja muut eläkkeelle. Ja sitten loppui näin lyhyeen. Ja ehti olla melkein 20 vuotta yksin, kunnes juuri eläkkeelle päästyään oli tavannut naisystävän jonka kanssa viihtyi ja kävivät tansseissa.

Älkää eläkö sitten kun elämää. Eläkää nyt. Äitini menetystä joskus mietin liikaa, ehkä tuosta tuli semmonen kuoleman pelko hetkeksi. Mutta toisaalta, ei kaikkeen voi varautua ja tuo suorilta jaloilta lähteminen on lähtijälle parempi. On joutunut työstämään ajatuksia, että kuka tahansa voi milloin tahansa vaan kuolla. Eikä sitä aina voi estää. Ennen kuolemaa pitää vain muistaa elää.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.1.25 23:10:44

Ole kiitollinen, että sulla on noin hyvä isä.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   29.1.25 00:45:25

Toi teksti ois voinu tulla mun näppikseltä. En ole tähän ikään mennessä joutunut luopumaan yhdestäkään läheisestä ihmisestä, mutta siinä vaiheessa kun isä pari vuotta sitten sairastui syöpään, iski tajuntaan että se hetki voi olla milloin vain. Viime aikoina asia on palannut tasaisin väliajoin mieleen, vaikka olen yrittänyt olla miettimättä liikoja. Isä onneksi parani ja nyt vaan toivon että se vihulainen ei uusiudu koskaan. Äitini on ihan yhtä tärkeä.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   29.1.25 05:07:07

Tavallaan voin samaistua aloittajan ajatuksiin. Vaikka olen menettänyt jo molemaat vanhempani jäin henkiin ja selvisin.

Isäni menetin jo teininä. Äidin kuolemaa pelkäsin paljon. Hän sairasteli paljon ja viimeisinä vuosina tahti vain kiihtyi.

Viimeinen hetki kun koitti olin hyvin surullinen, siltikin helpottunut että hän pääsi pois. Toivoi jo itsekkin kun väsyi sairastamiseen.

Lähettäjä: Hoo 
Päivämäärä:   29.1.25 05:31:18

Itse pelkään enemmän sitä, että vanhempani sairastuvat esim. muistisairauteen eivätkä saa apua.

Lähettäjä: N 
Päivämäärä:   29.1.25 05:40:09

Semmoista se elämä on. Isä kuoli muutama vuosi sitten ja äitin kuntokin melko huono välillä, kotihoito käy. Eipä sille mitään voi.

Lähettäjä: Kolmas täti 
Päivämäärä:   29.1.25 08:04:52

Kuten edellä jo todettiin, ennakkoon ei kannata surra. Elätte yhteisiä hetkiä niin pitkään kuin niitä on. Sama tietysti kaikkien läheisten kanssa.

Olemme puolisoni kanssa menettäneet parissa vuodessa 3/4 omista vanhemmistamme. Puolisoni vanhemmista toinen menehtyi eilen. Jäljellä on enää minun äitini, joka ainakin tällä hetkellä on hyvävointinen ja pärjää arjessaan.

Kaikkia menetyksiä on edeltänyt pitkä sairastaminen, joten siinä kohtaa loppu on, jos näin saa sanoa, enemmänkin helpotus. Oma isäni saattohoidettiin viime kesänä. Sen prosessin myötä suhtautumiseni kuolemaan luonnollistui ainakin toistaiseksi.

Suru tulee ja menee, mutta siitä pääsee yli.