Lähettäjä: Oppia pois? 
Päivämäärä:   15.1.25 15:58:00

Ikää on reilusti päälle 40 ja minua vaivaa enemmän ja enemmän se, että en oikein uskalla puhua esim kyläillessä tutuille jos äitini on paikalla. Muuten osaan keskustella järkevästi nöiden samojen sukulaisten ja tuttujen kanssa, mutta jos äitini on paikalla mietin jatkuvasti mitä äitini minusta ajattelee ja jäädyn täysin. Sitten hävettää jälkikäteen vielä enemmän kun olen ollut kylässä tuppisuuna ja varmaan antanut itsestäni tästä syystä töykeän kuvan. En edes osaa kuvailla miten äitini tuijottaa minua kun puhun, mutta se tuijotus saa minut tuntemaan itseni todella tyhmäksi ja, että äitini arvostelee ja ruotii jokaisen lauseeni tarkasti itsekseen ja myöhemmin muille. En kai ikinä ole osannut olla äitini seurassa oma itseni vaan minulla on suojakuori päällä ja varon jatkuvasti paljastavani mitä oikeasti ajattelen, olen tehnyt, mistä tykkään tai ylipäätään itsestäni mitään. Enkä edes tiedä mistä tämä johtuu, ehkä vain siitä kun äitini hämmästelee niin suurieleisesti jos saa tietää minun tehneet jotain esim käsitöitä, käyneen uimassa tai katsomassa jonkun elokuvan. Ihan normaaleita asioita mutta äitini mielestä esim nuo edellämainitut asiat eivät kuulu sellaisiin joita tykkään tehdä joten niitä ihmetellään myöhemmin muillekin kamalan hämmästyneeseen ja vähän pilkalliseen sävyyn. Haaveenani oli peruskoulusta asti, etttä haluan hoitajaksi, mutta en voinut hakea kouluun koska ”mitä äitini ja sisarukseni asiasta ajattelevat”. Opiskelin ensin ihan muun ammmatin jossa en viihtynyt ja jossain sisunpuuskassa hain sairaanhoitaja kouluun, pääsin opiskelemaan ja koen olevani unelma ammatissani. Mutta työstänikään en voi puhua mitään äitini kuullen koska hänen mielestään on niin hassua ja outoa kun minä olen sellaisessa ammatissa. Enkä myöskään voi oikeasti tietää mitään alasta jolla työskentelen vaikka todellisuudessa se kiinostaa niin paljon, että luen jatkuvasti lisää vapaa-ajallanikin ja perehdyn uusiin asioihin tai tuttuihin asioihin syvällisemmin.

Minusta on jo ainakin 10 vuotta tuntunut, että haluaisin opetella puhumaan ja olemaan oma itseni äitini ollessa paikalla, mutta en vain osaa. Jännitän ja jäädyn äitini seurassa täysin vaikka päättäisin mitä etukäteen. Sisarustenikin seurassa vähän arastelen, mutta en näin pahasti. Kenenkään muun seurassa ei siis käy näin vaan osaan keskustella luontevasti ja olla oma itseni ilman jännittämistä.

Onko joku päässyt tällaisesta eroon? Ja millä konsteilla?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.1.25 16:08:10

Joudut käsittelemään lapsuustraumasi, eli syyt tuolle käytökselle. Mistä se syntyi, miten se kehittyi, mikä äitisi käytös ajoi siihen. Sen jälkeen voit alkaa opetella uutta käytöstä, jos haluat, mutta se on haastavaa tuon tiedon kanssakin ja ilman sitä oikeasti lähes mahdotonta.

Kun sinulla on tarpeeksi pohjatietoa, ymmärrät itseäsi ja tiedät mistä ongelma johtuu ja tiedät myös mitä olisit tarvinnut silloin lapsena että et olisi päässyt tuohon pisteeseen. Sitten voit tarjota sitä jotain itsellesi, tai kokeilla puhua asiasta äitisi kanssa niin että ehkä hän voisi tarjota sitä, ja voit hiljalleen kouluttaa itsellesi uuden toimintamallin äidin seurassa puhumiseen.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   15.1.25 16:15:47

Minulla tähän johti se kun kommentoitiin puhetapaa kuten älä vikise,älä inise tai keskeytettiin puhe. Tosin nyt olen oppinut puhumaan, ei välitä jos joku katsoo tai kommentoi. Kannattaa kiinnittää huomiota keskeytetäänkö sinut vaikka jos puhut muille ja miksi. Yliajetaanko vaikka näkemyksesi. Jos vain tuijotetaan, annat tuijottaa. Mutta jos joku kävelee yli kun olet aloittanut keskustelun, siihen voi sanoa vaikka anteeksi odotatko vuoroasi.