|
Lähettäjä: salainen
Päivämäärä: 13.1.25 10:39:08
Otsikko on vähän dramaattinen, mutta näin vuosien jälkeen muisteleminen aiheuttaa samanlaisia tunteita, kuin jos muistelisin kuollutta. Ainoa ero siinä on se, että vanhan sukulaisen kuolemasta puuttuu samanlainen epäreiluuden ja ehkä syyllisyydenkin tunne, jonka pistoksen koen muistaessani entistä liittoani.
Nämä tunteet alkoivat vasta pari vuotta eron jälkeen ja nyt yli kymmenen vuotta tapahtuneesta, en ehkä ajattele kovin usein asiaa mutta kun se tulee mieleen, saatan tirauttaa jonkin kyyneleenkin. Aikoinaan ajattelin että se menisi ohi, mutta toisaalta ne vuodet elämästäni olivat unelmien toteuttamisen aikaa, rakentamisen aikaa, yhdessä ja erilleen kasvamista ja toisaalta sen jälkeen oman identiteetin etsimistä ja vahva kuvitelma "ei tunnu missään" -mentaliteetista. Siinä tapahtui niin paljon, että eihän sitä voi kokonaan unohtaa.
Toisaalta täytyykö tälläisistä edes päästää irti? Asia ei vaivaa normaalissa arjessa, ei märehditytä, enkä missään nimessä kaipaa exää takaisin, enkä viimeisiä vuosia hänen kanssaan. Epäreiluuden tunnekin tulee siitä, että kovasta yrittämisestä huolimatta emme saaneet hommaa toimimaan, pelkkä rakkaus ei riitä, varsinkaan kun sitä ei osaa osoittaa toiselle. Kyllä mun sydämessäni on silti hänelle varattu tietynlainen paikka, kuten muillekin jotka ovat olleet joskus elämässäni tärkeitä.
|