|
Lähettäjä: :::
Päivämäärä: 11.1.25 15:27:28
Olen 47-vuotias, naimisissa, kaksi teini-ikään päässyttä lasta. Kaikki elämän virstanpylväät saavutettu: on ihanien lasten lisäksi kelpo puoliso, hyvä ammatti ja työ, kivoja harrastuksia ja paljon ystäviä.
Päivä päivältä kuitenkin yhä enemmän tuntuu, että haluan elää yksin. Siis en yksin ilman lapsia ja ystäviä, mutta ilman parisuhdetta. Mua ahdistaa olla näin keskiluokkainen ja ennalta-arvattava. Puolison kanssa on kaikki ihan hyvin ja hän on hieno ihminen, mutta en haluaisi enää olla parisuhteessa kenenkään kanssa. Haaveilen eläväni yksin. Omassa kodissani.
Tein tänään pitkän lenkin koirien kanssa, ja mietin, että kun pääsen kotiin, lämmitän saunan. Mutta ai jestas mun tunnelma laski, kun tajusin puolison tietysti haluavan mukaan. Meillä on ihan kivaa yhdessä, siitä ei ole kyse. En vaan enää jaksa sellaista seuraa, jota puolison kanssa luonnollisesti on. Olisin vaan ennemmin yksin ja tekisin mitä haluan, milloin haluan. Lasten ehdoilla haluan elää, mutten enää halua puolisoa. Niin yksinkertaista se on.
En halua terapiaan tms. Mua ahdistaa ajatus, että minun pitäisi terapioida itseni pysymään tässä. Tai että terapiassa ”oivaltaisin”, ettei kannata erota. En kuvittele, että elämä yksin olisi parempaa tai hienompaa tai muuta. En haikaile muuta kumppania. Koen, että olen täyttänyt velvollisuudet, joita minulta odotettiin (vaikkei kukaan ole koskaan painostanut minua valintoihini), ja nyt kun olen tehnyt sen, mitä yhteiskunta suurinpiirtein toivoo, haluan elää vain itselleni. Ja lapsilleni ja koirilleni :) Huomaan kadehtivani yksin eläviä naisia.
Ei tarvitse sanoa, että sen kun lähdet, tiedän kyllä, että saan sen tehdä jos haluan. Mutta olisi kiva kuulla, jos joku on elänyt saman vaiheen läpi.
|