|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 5.1.25 12:59:51
Kyllä se vaan on niin että restriktiivisestä syömishäiriöstä parantuessa pitää luopua liikunnasta ja "terveellisestä syömisestä", vaikka kaima muuta sanoisi. Tuo on vähän kuin sanoisi alkoholistille että kyllä saunakalja on vielä ihan ok, silti voit parantua. Ja lasi viiniä ruoan kanssa on ihan ok juttu. Joo, ihan totta, mutta kun aivot käyttää alkoholia (tai liikuntaa ja laihduttamista jne) tunteiden pakenemiseen epäterveellisellä tavalla, pitää olla nollatoleranssi jonkin aikaa edes. Parantumisprosessin edetessä voi sitten selvitellä mikä sopii itselle. Enkä tietenkään tarkoita että parantuessa pitää syödä kaksin käsin epäterveellisiä asioita ja kauppaankaan ei saa kävellä, vaan että ei mennä mihinkään lenkille tai joogaan (joogasin parhaimmillani 4h päivässä syömishäiriöisenä) eikä jätetä pullaa tai perunaa syömättä ja korvata niitä hedelmällä tai salaatilla.
Olen parantanut itseni, en uskaltanut hakea apua. Oikeastaan kehoni pakotti minut parantumaan, olin niin syvällä anoreksiassani että keho vaan pisti hommalle stopin ja pakotti ahmimaan tauotta kunnes paino normalisoitui. Se oli... yksi elämäni haasteellisimpia asioita, ja olen ollut vakavien väkivaltarikosten uhrina joten ehkä se kertoo jotain. Olen pahoillani että se on sinulla edessä.
MUTTA. Se on ollut täysin, täysin sen arvoista. Ei se ollut mikään suora parantuminen heti kun paino normalisoitui, tietenkään, vaan yritin epätoivoisena bulimiakäyttäytymistä ja ortoreksiaa, MUTTA. Kun pahin fyysinen parantuminen oli ohi, ja psyykkinen parantuminen lähti käyntiin (koska mitä muutakaan siinä voi enää tehdä kun ei voi laihduttaakaan kun keho pistää vastaan, oli pakko vaan yrittää saada siitä joku hyvä irti), olo helpotti huomattavasti. Elämään mahtui muutakin kuin ruoan ja kalorien ja laihtumisen ja kehon mittojen ajattelua. Muutama relapsi siinä on tullut kun on ollut psyykkisesti rankkaa, mutta ne on kestäneet maksimissaan kuukauden ja sitten olen saanut itseni taas ruotuun. Vuosiin niitä ei ole ollut enää ollenkaan, eikä syömishäiriöajatuksiakaan. Toki olen hyväksynyt sen etten voi enää koskaan rajoittaa ruokavaliotani ellei lääkäri niin käske, enkä voi harrastaa mitään oikeasti tavoitteellista liikuntaa, mutta kaikilla meillä on rajoitteemme.
Jos sillä on väliä niin painoni normalisoitui ihan normaalipainoon, mutta parantumisprosessin aikana se kävi korkealla ja olo oli äärimmäisen pinkeä. Tuskallinen ja epämukava. Se on normaalia, ja se menee ohi! Kunhan vaan jatkaa niin se menee ohi. Iso osa siitä on valtavaa nestekertymää ja vaikka rasva aluksi tulee juurikin vatsaan, se tasoittuu. Yritä uskoa minua.
Anteeksi, en tiedä miten hyvin voin auttaa sinua, aloittaja, ja tiedän että sanomiseni kuulostaa varmaan todella kauheilta. Mutta se on oikeasti sen arvoista, en ole hetkeäkään katunut parantumista kun sen sain tehtyä, ja suren sitä versiota minusta joka näännytti itseään. Raukka ;_;
|