Lähettäjä: sj
Päivämäärä: 1.1.25 07:15:14
Melkein kuin omalta näppikseltä tuo aloitus, ja suklaansyöntikehotukset todella irvokkaita kommentteja. Kertovat kirjoittajastaan ja kirjoittajan kokemusmaailmasta.
Iloa en itse jaksa oikein enää toivoakaan, vaikka kyllä sitä ihan pienenpieninä annoksina välillä onneksi tulee. Jaksamista saan ulkona liikkumisesta ja luonnosta. Siitä en tingi, vaikka kaikesta muusta omasta ja itselle tärkeästä olen joutunut tinkimään. Lähden päivittäin ulos kävelemään ja seuraan luonnon tapahtumia. Ei siinä ehdi palautua, mutta saa hetkeksi hengähdystauon. Omaa aikaa ei ole, eikä sitä nyt ole lähitulevaisuudessa näköpiirissäkään.
Minulla olisi muutama läheinen ystävä, joiden kanssa periaatteessa voisi jutellakin, mutta ei ole oikein voimia siihen. On hankalaa soitella, kun puheluidenkin pitää olla itsestä riippumattomista syistä aikataulutettuja, eivätkä aikataulut aina käy yksiin. Viestittelyt ovat vähentyneet, ystävät eivät enää usein kysele kuulumisia eikä minulla itsellä riitä energiaa ottaa yhteyttä kuin hyvin harvakseltaan. Vielä harvemmin pystyn lähtemään ystäviä tapaamaan. Silloinkin aika menee liiaksi murehtimiseen ja sen miettimiseen, että pitäisi olla jossain muualla, siellä missä minua tarvitaan.
Tilanne on minulle vielä uusi, enkä ole oikein vielä osannut järjestää elämääni sen mukaan. Tiedän, että itsestä pitää tai pitäisi pitää paremmin huolta, koska vaarana on, että kun yksi sairastuu, läheinenkin sairastuu. Olen jo sairastunut: ahdistukseen, lamaannukseen ja toivottomuuteen. Voimia tämä tuntuu vaativan enemmän kuin niitä on.
Luonto, siinä minun ainoa henkireikäni. Sitä voi varauksetta suositella kaikille vaikeassa tilanteessa oleville. Lähde ulos, luontoon, metsään, rannoille kävelemään. Ota päivittäin oma aikasi ja mene ulos. Kuuntele, katsele ja haistele, halaa puita. Seuraa kevään tuloa.
Paska juttu, aina ei vain voi käydä hyvin. Joka sen on kokenut, sen tietää.
|