|
Lähettäjä: Skrrt
Päivämäärä: 28.12.24 21:11:22
Pelkääminen ja ahdistus ovat lopulta ihan yhtä normaaleja tunteita kuin vaikka ilo ja rohkeuskin. Meidän elimistömme on alunperin kehittynyt selviämään luonnossa, ja siellä pelko ja ahdistus ovat aivan yhtä tarpeellisia tunteita kuin muutkin. Ne pitävät meidät hengissä ja valppaina. Usein pelkäämme pelon ja ahdistuksen tunnetta, koska ovathan ne epämiellyttäviä, mutta ainakin itseäni tämä ajattelu auttaa: "Liskoaivoni" eivät tiedä, että ihmisjoukon edessä esiintyminen ei ole kuolemaksi, mutta lähettävät silti elimistölleni samaa pelkosignaalia kuin jos olisin nenäkkäin karhun kanssa. Siksi pelko tuntuu joskus aivan suhteettoman suurelta. Aika maallikkomaisesti selitetty, mutta ehkä ideasta saa kiinni!
Itse tykkään pohtia ja käännellä oikein perinjuurin, että mistä jokin vaivaava tunne johtuu. Olen huomannut, että lapsuudessa istutettu epäonnistumisen pelko on oikeastaan vahvempi kuin pelko joitain asioita kohtaan. Pelkään epäonnistumista, koska pelkään sitä, että muut ihmiset suuttuvat tai kääntävät minulle selkänsä. No, jos menen pitämään vaikka esitelmää aiheesta x ja jokin fakta on väärin, niin huutaako joku minulle? Ei. Poistuvatko ihmiset salista? Eivät. Joku voi osoittaa virhettäni, mutta oppimisen kannalta se on lopulta hyvä. Kun kykenen hyväksymään virheeni muiden edessä ja kenties pohtimaan mikä meni vikaan (vaikka vain itsenäisesti, ellei keskustelua synny), olen selvinnyt tilanteesta kypsästi ja hienosti. Eli kannattaa rakentaa itselleen sellaisia "miten voin parantaa tilannetta jos tämä ja tämä menee pieleen" -skenaarioita. Aivot haluavat, että niillä on pakotie paniikista. :)
|