Lähettäjä: Aidan 
Päivämäärä:   27.12.24 15:35:41

Onko muita, jotka eivät ikävöi ihmisiä? En edes vanhempiani saati seurustelukumppaniani. Toki joskus käy mielessä, että no nyt vois seuraa olla, mut noin niinku yleensä. Matkoilla ei ole koti-ikävä ollut koskaan, eikä tarvi kysellä miten menee missäkin. +jokapäiväinen kuulumislätinä vain verottaa voimavaroja.

Lähettäjä: Aidan 
Päivämäärä:   27.12.24 15:43:23

Niin, ei varmaan ole ollutkaan kellään mua ikävä. Siitäkö se johtuu?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 15:44:40

Onko sinulla ADHD?

Lähettäjä: Hmmm..... 
Päivämäärä:   27.12.24 15:45:31

Varmaankin. Ehkä et ole saanut sellaista rakkautta, että osaisit tuntea sellaista rakkautta.

Lähettäjä: Aidan 
Päivämäärä:   27.12.24 16:12:59

Tuskin on ADHD tai oon oppinu hyvin selviytymään. Ehkä erityisherkkä ennemminkin.

Lähettäjä: R 
Päivämäärä:   27.12.24 16:17:33

Erityisherkkänä kyllä tuntisit ikävää ja kaipuuta, joten tuskin siitä on kyse.

''Ehkä et ole saanut sellaista rakkautta, että osaisit tuntea sellaista rakkautta.''

Veikkaan enemmänkin tätä.

Lähettäjä: Choco 
Päivämäärä:   27.12.24 16:20:58

Ei mullakaan ole koskaan ikävä ketään. Ei mulla ole elämässä ketään ketä ikävöisin. Porukat ja sisko on, mutta ei mulla ikävä heitä ole. Siellä ne elelee omaa elämäänsä ja mä täällä. Porukoita näen pari kertaa vuodessa. Siskoa perheineen ehkä vähän useammin ja siskon kanssa viestitellään silloin tällöin.

En tiedä ketä mulla pitäisi olla ikävä.

Lähettäjä: Hilli 
Päivämäärä:   27.12.24 16:25:46

En ole koskaan, edes lapsena ikävöinyt ketään. Silloin kun sitten nään jonkun itselleni tärkeän, huomaan kaivanneeni kovasti. Kun joku kuolee, kaipaan pitkään ja ns harmittaa ettei enää voi jakaa asioita yhdessä. En osaa selittää paremmin. Välitän kyllä läheisistäni syvästi.

Ja kyllä, minulla on add ja mahdollisesti autismin piirteitä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   27.12.24 16:25:59

Vähän sama juttu, tosin omalla kohdalla ei ainakaan ole kyse siitä, etteikö muut ikävöisi minua. Mutta kyllä mä sellaisia ihmisiä ikävöin, jotka on oikeasti "saavuttamattomissa" (esim. kuolleet).
Jos ei olisi puhelimia/nettiä, niin varmaan ikävöisin enemmän. Mulle kuitenkin riittää aika pitkälle yhteydenpidoksi vaikka pelkkä viestittely.

Lähettäjä: Hopsu 
Päivämäärä:   27.12.24 16:32:52

Minäkään en koskaan ikävöinyt ketään, ennen kuin tapasin miehen, johon ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastuin. Siihen saakka luulin olevani jotenkin viallinen.

Minusta on ihan normaalia, ettei aikuinen ihminen enää ikävöi vanhempiaan, joilla on kaikki hyvin, asuvat kuitenkin samassa maassa ja ovat aina puhelinsoiton päässä, jos tulee tarve tavoittaa. Tiedän kyllä ikävöiväni heitä sitten, kun heistä aika jättää. Jos minulle joku aikuinen selittäisi ikävöivänsä terveitä vanhempiaan, joiden luo voi kuitenkin mennä vierailulle suht helposti halutessaan, niin ihmettelisin kyllä, onko itsenäistyminen jäänyt puolitiehen. Sisaruksia minulla ei ole, mutta ymmärrän, että tiiviissä sisarussuhteessa kasvaneet voivat ikävöidä toisiaan, jos aikuisiällä on ajauduttu asumaan eri paikkakunnille eikä ole mahdollista nähdä viikoittain.

Lähettäjä: Oili 
Päivämäärä:   27.12.24 16:37:19

Vähän sama vika. Eläimiä kaipaan ja ihmiset on kyllä mielessä, mutta ei varsinaista ikävää. Voin olla hyvin itsekseni.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 17:38:04

Onpa hieno piirre. Oikeasti. Elämä on helpompaa kun ei ole herkkä. Itsellä on aina ikävä niitä läheisiä jotka ovat toisaalla. Rankinta on kuolleet rakkaat, ikävä on jokapäiväinen ja kestää vuosikymmenestä toiseen aktiivisena.

Viihdyn kyllä hyvin yksinkin enkä kaipaa seuraa, silti ikävoin läheisiä ja on ollut vaikea ymmärtää että muut ei koe samoin. Esim. kun olin lapsi, ikävöin hirveästi poismuuttaneita vanhempia sisaruksia ja ymmärsin kyllä että he ei ikävöi minua, muistan että se kummastutti. Ymmärsin että he on erilaisia.

Mutta siis hieni piirre tuo ikävöimättömyys. Sillä säästyy paljolta tuskalta

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 17:43:26

Meitä aloittajan kaltaisia on yllättävän paljon, mutta hyvinhän se ympäristö järkevälle ihmiselle opettaa toimimaan sellaisella tavalla, että kuulut porukkaan.
Nykyään vaan rationaalisuus ei trendaa. Mutta hyvin menee, kun sanot kiltisti, että on ikävä ja mussutimussuti..

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 17:44:00

Ikävöin välillä vanhempia ja puolisoa, sekä jo edesmenneitä ihmisiä. Mutta pidän asian omana tietonani. Ehkä joskus vielä soitan ikävän hetkellä, kun se vielä on mahdollista.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   27.12.24 17:47:43

En minäkään ikävöi. Kyllä ihmiset siellä ovat vaikkei juuri silloin olisi yhdessä. Eri asia tosiaan jos joku on kuollut.

Lähettäjä: Niin.. 
Päivämäärä:   27.12.24 18:03:42

Itse en nuorempana ollut ikävöivää tyyppiä. Ja kyllä kasvatus/lapsuus ovat vaikuttaneet tähän. Mutta sitten kohtasin miehen, josta tuli puolisoni. Ja saimme lapsia. He ovatkin ainoita joita todella saatan ikävöidä, lapset ja mies. Aikuiset sisareni ja vanhempani jne. Olemme hyvissä väleissä, mutten heitä ikävöi. Enkä ketään ystävääkään, vaikka viihdyn heidän kanssaan.
Jotenkin koen että mies ainoa ihminen elämässäni, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ja juu, meillä on 20v suhdetta takana..

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 21:08:43

En ikävöi. Eikä kukaan ikövöi minua. On silti paljon sukua ja ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä, mutta en kellekään ole se number one. Läheisimmillä ihmisillä on minua läheisempiä perhe- ym suhteita, lapsella seurustelukumppani, kaverit ym. Yksinäiset ystävänikään eivät ole sellaisia, joita kaipaisin. Eli pidän yhteyttä ihmisten kanssa, mutta viihdyn todella hyvin myös itsekseni minulle tärkeiden asioiden parissa. Haluasin, että minullakin olisi se joku erityinen, mutta kun kukaan ei kelpaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   27.12.24 21:12:05

"mutta viihdyn todella hyvin myös itsekseni minulle tärkeiden asioiden parissa." - usein oikein ajattelen, että toivottavasti kukaan ei nyt häiritse, en halua alkaa puhua pitkiä puheluja.

Lähettäjä: U 
Päivämäärä:   27.12.24 21:52:04

Vain lapsiani ikävöin reissussa, muita en vaikka rakkaita ovatkin.

Lähettäjä: Tk 
Päivämäärä:   28.12.24 00:14:16

Täällä sama, aika varma ADHD, olen sosiaalinen ja viihdyn pienessä ystäväpiirissä. Mutta heräsin yksi päivä ajattelemaan juuri sitä että en koskaan ole kaivannut/ikävöinyt ketään. Jos saan joskus olla yksin että puoliso on reissussa on se todellista laatuaikaa. Toki ajattelen ystäviäni ja on ihanaa nähdä kun nähdään.
Edesmenneitä eläimiä kyllä ikävöin..?
On ollut hyvä lapsuus ynnä muuta eli siitä tämä ei omalta osalta johdu.. onko vaan joku ADHD juttu?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.12.24 18:10:09

En minäkään ikävöi. Epäsosiaalisena ääri-introverttinä mukavistakin ihmisistä eroon pääseminen on aina helpotus.

Lähettäjä: Melissa 
Päivämäärä:   28.12.24 18:21:04

No nyt kun tämä otettiinpuheeksi,niin en minäkään oikeastaan ikävöi ihmisiä. Aina työpaikkaa vaihtaessa tai opiskelujen loputtua olen vaan jättänyt sen elämänvaiheen taakse eikä ole tullut pidettyä yhteyttä entisiin työkavereihin tai opiskelukavereihin. Läksiäiset ovat aina kiusallisia, mutta kuten joku tuolla sanoikin, niin oppiihan sitä kuitenkin sanomaan ja käyttäytymään yleisesti hyväksytyllä tavalla. Kuuluu sanoa että voi kun tulee ikävä ja pidetään nyt sitten yhteyttä.

Lähettäjä: Aidan 
Päivämäärä:   28.12.24 18:22:11

Mietin edelleen, vaikka seurustelen, että miksi ihmiset on yhdessä? Miksi sitten nautitaan omasta ajasta, kun vois vaan olla yksin? Miksi minä jaksan tuota toista vai jaksanko? Ei ole ikävä ja koen helpotusta, kun saan olla rauhassa. Edesmennyttä koiraa on ikävä joskus.

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   28.12.24 20:47:38

En myös ikävöi ketään. ADHD löytyy. Olen ihan eristäytynyt kaikesta kun ihmisseura ei kiinnostaa eikä tule pidettyä kehenkään yhteyttä. En ole lisääntynyt kun olen ajatellut etten varmaan edes kiintyisi omiin lapsiin.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   28.12.24 21:28:10

En ikävöi ihmisiä juuri koskaan, mutta eläimiäni ikävöin jo työpäivän aikana.