|
Lähettäjä: väsy
Päivämäärä: 26.12.24 16:29:29
Pakko se on myöntää. Sanon kuitenkin heti puolustuksekseni, ettei katkeruuteni ilmene niin, että yrittäisin tehdä muiden elämästä vaikeaa. En ole ilkeä räyhääjä.
Minulla on elämässä kaksi isoa tavoitetta, joiden molempien eteen olen tehnyt töitä nuoruudesta lähtien. Kumpikaan ei ole toteutunut. Nyt alkaa olla pakko myöntää, että todennäköisesti ne eivät tule toteutumaan. Mahdotonta se ei ole vieläkään, mutta se vaatisi valtavia ponnistuksia, joihin minulla ei enää oikein ole voimia. Tuntuu siltä, että olen jo antanut kaikkeni, eikä se ole riittänyt.
Parisuhde on ollut iso pettymys. Olen ollut mieheni kanssa 8 vuotta. Hän on monella tavalla hyvä mies, mutta tiettyjen asioiden suhteen olen joutunut käymään valtavan taistelun. Vaikka minusta tuntuu, että näiden osalta on vihdoin tapahtunut edistystä, huomaan jo katkeroituneeni. Olen itse tehnyt kaikkeni suhteen eteen enkä olisi voinut kuvitellakaan käyttäytyväni niin, että olisin jatkuvasti loukannut miestäni tietyissä tilanteissa huonolla käytöksellä. Se, että mies on voinut toimia näin lähes kymmenen vuotta ja että asian muuttaminen on vaatinut hirveää taistelua, on laskenut silmissäni miehen ja suhteen arvoa.
Lisäksi mies on monin tavoin tehnyt elämäni vaikeammaksi. Esimerkiksi rahatilanteemme on lievästi sanottuna tiukka miehen tekemien huonojen valintojen vuoksi. Minua katkeroittaa tieto siitä, että jos mies ei olisi toiminut niin typerästi, oma elämäni olisi paljon helpompaa ja olisin voinut käyttää rahaa esim. mainittujen unelmieni tavoitteluun. Tällä hetkellä tilanne on se, että jos teen ylitöitä, niin kuin teen aika paljon, joudun aina tekemään sen tilanteemme helpottamiseksi, enkä tavallaan voi käyttää rahoja itseeni. Tosi motivoivaa. :(
Vaikka en tosiaan ole mikään kiusaaja enkä räyhääjä, enemmänkin monissa tilanteissa syrjäänvetäytyvä, huomaan myös, että olen kaikkea muuta kuin pidetty. Töissä olen joutunut sellaiseen rooliin, että kun pitää tehdä ikäviä päätöksiä ja ilmoittaa niistä muille työntekijöille ja asiakkaille, minä teen sen. Se tarkoittaa sitä, että minua pidetään kylmänä, ikävänä ihmisenä ja seuraani kartetaan tai jopa pelätään. Tämä tuntuu pahalta, kun en ole mitenkään nauttinut roolistani vaan ikävien päätösten tekeminen on päinvastoin ollut todella stressaavaa.
Ehkä olenkin jossain määrin kamala ihminen, koska rehellisesti sanottuna en ole koskaan ole ollut kovin pidetty. Minusta on koko elämäni ajan tuntunut siltä, että aina, kun olisin tarvinnut muilta ihmisiltä jotain, se on jäänyt saamatta. Tämä liittyy myös mainitsemiini tavoitteisiin. Se, etten ole saavuttanut tavoitteita, on monta kertaa kaatunut juuri siihen, että seuraava askel tai onnistuminen olisi edellyttänyt jonkinlaisen tunnustuksen saamista muilta ihmisiltä. Aina se on jäänyt saamatta. On tuntunut todella pahalta, etten ole muka koskaan ollut sen arvoinen, vaikka olen tehnyt kaikkeni. Ajatuksissani olen vuoroin miettinyt, olenko oikeasti vain niin huono, vuoroin syyttänyt muita siitä, että he haluavat estää minua koskaan saavuttamasta mitään.
Todellakin, olen katkeroitunut. En vain tiedä, miten tätä elämää pitäisi elää katkerana? Voisin luopua tavoitteistani, kun ne eivät kuitenkaan näytä toteutuvan, mutta mitä minä sitten tekisin? Uusia tavoitteita on vaikea asettaa, kun voimat ovat loppu eikä mikään kiinnosta. Muiden ihmisten puoleen ei tee mieli kääntyä, koska minusta ei kuitenkaan pidetä enkä kuitenkaan saa heiltä koskaan sitä, mitä haluan tai tarvitsen. Lisäksi näin katkera ihminen ei oikeasti ole hyvää seuraa. Minua ei kiinnosta juuri mikään eikä minulla ole keskusteluun mitään annettavaa. Voin koettaa jutella ns. mukavia, mutten pysty antamaan itsestäni kauheasti mitään, koska vellon sellaisessa mudassa, ettei ketään varmasti kiinnosta kuulla siitä.
Olen loputtoman surullinen ja pettynyt ja haluaisin vain käpertyä sänkyyn ja olla koskaan enää tekemättä mitään kenenkään kanssa. :(
|