|
Lähettäjä: -
Päivämäärä: 24.12.24 23:07:05
Kokemuksia siitä, että kun ihminen vammautuu, muut katoavat ympäriltä. Minulla on aina ollut kamala vammautumisen kammo. Jo lapsena katsoin vammautuneita kauhulla. Ehkä suurin pelkoni on se, että heräisin sairaalasta ja olisin halvaantunut. En osaa kuvitella mitään pahempaa.
Sukulaiseni on vammautunut, ja jännitin aivan hirveästi hänen kohtaamistaan. Teki ihan oikeasti mieli perua vierailu ihan siksi, että minua pelotti ihan kamalasti nähdä hänet erilaisessa tilanteessa kuin aiemmin. Onneksi kaikki sujui ihan hyvin, mutta pelko on todellinen, enkä yhtään ihmettele, jos muillakin on samanlaista kammoa vammautuneita kohtaan. On todella kauhistuttavaa, kun jokin niin etäiseltä tuntunut on yhtäkkiä niin lähellä. Silloin konkretisoituu se, ettei ikinä voi tietää. Eikä se ainakaan auta kammoa. En osannut ikimaailmassa kuvitella esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, että sukulainen olisi tuossa tilanteessa kuin hän nyt on. Se tuntui niiden muiden ongelmilta enkä ikinä osannut ajatella, että se voisi koskettaa meidän sukuamme. Kammostani kertoo jotain myös se, että ihmettelen suuresti, kun esimerkiksi onnettomuudessa vammautuneet ovat aina kamalan kiitollisia ollessaan elossa. Minä varmaan itkisin itseni kuiviin, jos jäisin eloon sellaiseen tilaan, muiden avun varaan. Joten tämä on usein syy miksi ihmiset katoavat. Hyvin harva haluaa tehdä niin, mutta joitain saattaa pelottaa niin, että haluavat välimatkaa asiaan, ettei sitä tarvitsisi käsitellä.
|