|
Lähettäjä: --
Päivämäärä: 16.12.24 19:30:28
Hirveästi kuulee vain kaikenlaista pelottelua siitä, että sossutädit ovat pahoja lapsivarkaita, joilla vain kiiluu rahat silmissä. Minulla aivan päinvastainen kokemus, näin entisenä "lasulapsena".
Itse olin siis teininä lastensuojelun piirissä, koska aloin oireilla vanhempien jatkuvan riitelyn takia psyykkisesti, enkä enää oikein jaksanut käydä koulussa. Avun hakemisesta on aina perheessäni puhuttu kielteiseen sävyyn, ja psykologilla ja terapeuteilla on pikemminkin peloteltu kuin rohkaistu hakemaan heiltä apua. En olisi siis luultavasti koskaan hakenut ammattiapua psyykkisiin oireisiini ilman lastensuojelun asiaan puuttumista. Lastensuojelun kautta pääsin nuorten psyk.polille, jota kautta sain sitten apua ahdistukseeni. Opin myös tärkeitä vuorovaikutustaitoja, joihin en oikein kotoa ollut saanut mallia, koska vanhempien keskinäinen vuorovaikutus oli enimmäkseen riitelyä.
Vanhemmat sisarukset (jotka minun lasuni aikaan olivat jo aikuisia) ovat hieman kuittailleet minulle lastensuojelun asiakkuudesta vielä aikuistuttuanikin. En jaksa ottaa nokkiini, vaan pikemminkin säälittää. He ovat käyneet samat traumat läpi kuin minäkin, sillä erotuksella, että pääsin jo varhain tuen ja avun piiriin. Heillä on huomattavasti enemmän vaikeuksia esim. ihmissuhteissa kun itselläni, ovat siis asian myöntäneet. Ja kyllä uskallan väittää, että se lastensuojelun ja polin kautta saamani keskusteluavun määrä ja laatu on varmasti ollut tässä aika keskeinen asia.
Haaveilen myös itse äitiydestä, ja siihen olisi aika ikävä lähteä hoitamattoman mielen kanssa, ja siirtää sitten ne omat käsittelemättömät traumat eteenpäin. Ja jos äitiys laukaiseekin jonkun uuden kriisin, niin ainakin tiedän, että apua on saatavilla ja sitä ei ole häpeä pyytää.
Olisi kiva kuulla, onko muilla yhtä positiivisia kokemuksia lastensuojelusta?
|