|
Lähettäjä: *
Päivämäärä: 15.12.24 21:36:57
Päiväkotilapsi jätti Hanna- Leena Ylisen kasvot niin pahaan kuntoon, että häntä hävetti kulkea puolisonsa kanssa
– Varhaiskasvatuksessa on voimakas vaikenemisen kulttuuri. Halusin murtaa sitä, toteaa Hanna-Leena Ylinen uudesta kirjastaan. HANNA-LEENA YLINEN
”Jatkuvasti sai olla varuillaan”, sanoo Ylinen, joka työskenteli erityisavustajana seitsemässä helsinkiläispäiväkodissa.
Sanna Jompero-Lahokoski
11.12.2024 18:03
Näin toteaa helsinkiläinen Hanna-Leena Ylinen, 62, vastailmestyneessä kirjassaan Hornankattila, tapauskertomuksia päiväkotiväkivallasta (Kulttuurivihkot 2024). Se kertoo helsinkiläisissä päiväkodeissa pätkätyöskentelevästä Annasta sekä arkielämässä vaietusta aiheesta.
Kirjassa on kohtauksia lasten toisiinsa, mutta myös aikuisiin, kohdistamasta väkivallasta.
Ylinen työskenteli erityisavustajana seitsemässä helsinkiläispäiväkodissa vuosina 2012–2023. Kirja on fiktiivinen, mutta siinä kuvatut väkivaltakohtaukset ja niiden laatu sekä määrä ovat todellisia.
Päiväkodit sijaitsivat yhtä lukuun ottamatta Itä-Helsingissä. Tuo yksi poikkeus oli kantakaupungissa.
Ylisen avustamat lapset olivat 3–5-vuotiaita erityislapsia. Erityisesti yhdessä ryhmistä oli monta väkivaltaista lasta.
– Jatkuvasti sai olla varuillaan. Paitsi jos tietyt lapset olivat sairaina ja poissa. Silloin oli rauhallisempaa, Ylinen muistelee.
Kirjassa lasten sekä aikuisten nimet ja päiväkotien tapahtumat on muutettu niin, ettei niitä pysty tunnistamaan. Kirjan väkivaltakohtaukset kertovat siitä, minkälaista väkivaltaa päiväkodeissa voi olla.
Jääkokkareen heittäminen oli Ylisen mukaan vahinko.
Välikohtaus oli kuitenkin niin traumaattinen, että hän mietti muutaman sairauslomapäivän aikana, voiko enää palata päiväkotiin. Ylinen tajusi, että olisi voinut vammautua pysyvästi. Pahinta olivat henkiset traumat, mutta myös kasvot, joiden mustelmat vaihtoivat väriä punaisen ja sinisen välillä vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen.
– Kasvoni olivat todella rajun näköiset. Helpointa oli silloin kun olin töissä, sillä siellä kaikki tiesivät, mitä minulle oli tapahtunut. Vaikeinta oli kun liikuin puolisoni kanssa, koska ihmiset katsoivat häntä pahasti.
Ylistä on työpaikallaan päiväkodissa myös lyöty, purtu ja revitty hiuksista.
– Naamaani on heitetty hiekkaa. Tämä tapahtui päiväkodin pihalla. Hiekkaa oli suu täynnä. Kun lähdin kotiin, huomasin, että korvanikin oli sitä täynnä.
Hurjimmat jutut eivät edes päädy uutisiin, sillä työntekijät keskustelevat niistä keskenään.
Hornankattila ilmestyi marraskuussa. HANNA-LEENA YLINEN
Lasten päiväkodissa toisiinsa kohdistama väkivalta voi Ylisen mukaan olla tönimistä, puremista, potkimista, kuristamista, selkään hyppäämistä. Melkein mitä tahansa.
Osa ihmisistä voi ajatella, että lapset ovat lapsia, jotka vasta harjoittelevat vuorovaikutustaitoja muiden lasten ja aikuisten kanssa, mutta päiväkodissa työskentelevälle tilanteet voivat jo yllättävyydessään olla traumaattisia.
– Ajattelen, että väkivaltaan puuttuminen olisi erittäin tärkeää. Se muuttuu tavalliseksi, jos siihen ei kiinnitetä huomiota. Kun on lukenut nuorten tai koululaisten tekemistä vakavista väkivaltatapauksista, kehitys näkyy usein jo päiväkodissa. Jotenkin pitäisi löytää keinot puuttua siihen varhaisessa vaiheessa.
Ylinen korostaa, että myös aivan pienten lasten tekemisiin tulee puuttua.
– Pitäisi ymmärtää, että väkivalta on väkivaltaa, vaikka tekijä on pieni, joka ei pysty vahingoittamaan paljon.
Henkinen väkivalta on oma lukunsa.
– Esimerkiksi tytöillä on paljon henkistä väkivaltaa ja ulossulkemista, Ylinen sanoo.
Kirja kertoo erityisesti yhden päiväkotiryhmän, kuvitteellisen Piilopirtin, toiminnasta. Varhaiskasvatuksen opettaja ei hallitse tehtäviään, aikuisilla on runsaasti poissaoloja, työyhteisö on riitaisa, sijaisia on hankala saada. Yksi lapsista on poikkeuksellisen ja toinen jonkin verran väkivaltainen. Ryhmässä on useita lapsia, joilla ei ole diagnoosia tai tukitoimia, mutta jotka ovat jopa haastavampia kuin osa erityislapsiksi tunnistetuista lapsista.
Ohita mainos
MAINOS - SISÄLTÖ JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY
Joissakin päiväkodeissa tilanne on Ylisen mukaan tällainen oikeasti.
– Haluan, että ihmiset tunnistavat sen, että päiväkodissa ei ole aina turvallista, jos huono onni käy. Tällaisiakin ryhmiä on.
Pääosa päiväkodeista on turvallisia, Ylinen sanoo.
Aikuisten kannalta kirja kuvaa sitä, miten kuormittavia työpaikan ihmissuhteet voivat olla. Samat aikuiset ovat yhdessä päivästä toiseen.
– Yksi haaste, joka kirjassakin käy ilmi, on aikuisten vaihtuvuus. Ihmiset saattavat olla paljon sairauslomilla, ja lapset eivät välttämättä saa pysyviä aikuiskontakteja. Se on aika tavallista päiväkodissa, että työntekijät sairastavat paljon.
– Koen, että minulla oli enemmän varaa menettää maineeni, kun kirjoitan tällaisista aiheista, toteaa Ylinen, joka ei koskaan enää usko työskentelevänsä päiväkodissa. HANNA-LEENA YLINEN
Ylinen kertoo päätyneensä kirjoittamaan aiheesta, koska katsoi päiväkotimaailmaa ulkopuolisen silmin ja näki epäkohtia. Aihe on Ylisen mukaan vaiettu – tai ainakaan siitä ei puhuta julkisesti.
– Hurjimmat jutut eivät edes päädy uutisiin, sillä työntekijät keskustelevat niistä keskenään.
Vaikka kirjassa kuvataan väkivaltaa yksittäisessä päiväkotiryhmässä, Ylinen sanoo nähneensä ja kokeneensa pahoinpitelyitä jokaisen työrupeamansa aikana.
Ylinen on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Aikaisemmin hän on työskennellyt IT-alalla ja vakuutusyhtiössä. Hornankattila on Ylisen neljäs kirja. Se on jatkoa edelliselle kirjalle Tarha, paljastuskertomus varhaiskasvatuksesta (Kulttuurivihkot 2023).
Päiväkotien arki on Ylisen mielestä muuttunut vuosi vuodelta hurjemmaksi siitä, kun hän vuonna 2012 aloitti.
– Moni lapsi saa pelata pelejä, joissa on väkivaltaa ja tappamista. Sellainen käytös alkaa tuntua normaalilta ehkä jo ihan tosielämässäkin. On aika tavallista, että lapset pelaavat pelejä, joihin heidän ikänsä ei riitä.
Ylinen kuvailee Hornankattilaa rankaksi kirjaksi, mutta siinä on toiveikas loppu.
Kirjan lopussa Anna vaihtaa vielä kerran päiväkotiryhmää ja päätyy kantakaupunkiin, missä arki on huomattavasti rauhallisempaa. Tämä perustuu Ylisen omaan kokemukseen. Päiväkodissa fyysistä väkivaltaa ei juurikaan ole, henkilökuntaa on riittävästi ja se on koulutettua.
Ylinen ei usko enää koskaan työskentelevänsä päiväkodissa.
– Minun osaltani tämä on nyt nähty. Etsin töitä toiselta alalta ja haen apurahoja kirjoittamiseen.
Tekstin siteeraukset ovat suoria lainauksia Hanna-Leena Ylisen kirjasta Hornankattila, tapauskertomuksia päiväkotiväkivallasta (Kulttuurivihkot 2024). Tämä juttu on julkaistu aiemmin Helsingin Uutisissa.
|