Lähettäjä: Miksi 
Päivämäärä:   8.12.24 17:40:37

Miksi mulla ottaa niin kovasti tunteisiin epäonnistumiset?
Siis ei tarvitse olla kuin "pilalle" mennyt ruoka, leivonnainen tai vaikkapa tallireissu jossa oman huolimattomuuden takia käynyt jotain (hevonen karannut tmv..).
Sitten masentaa ja kiukuttaa kun "mikään ei ikinä onnistu"

Jään myös aina murehtimaan näitä epäonnistumisia yön pikkutunneille asti.
Toki elämä aika hektistä ja väsyttävää pienten lasten äitinä. Paljon yöheräilyjä sun muita ja sitten kun pääsee vaikkapa tallille ilman lapsia niin joutuukin taistelemaan hevosenkin kanssa joka käyttäytyy samanlailla kuin uhmaikäinen lapsi. Tuntuu myös etten osaa kasvattaa lapsiani enkä edes eläimiä niin että ne kunnioittaisivat minua.

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   8.12.24 17:43:32

Kuulostaa vain väsymyksen oireilta

Lähettäjä: Tina 
Päivämäärä:   8.12.24 17:54:09

Sinun pitäisi jotenkin opetella lempeämpi suhtautuminen epäonnistumisiin, "sowhat". Tietysti joskus pelkkä väsyminen ja stressi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen. Epäonnistuminen on täysin normaalia, hyväkin asia koska nehän ovat tilanteita mistä voi oppia uutta. Eli epäonnistut, toteat että epäonnistuit, mitä voit siitä oppia ja jatkat eteenpäin. Opettele tietoisesti jättämään nämä asiat unholaan kun olet ne hetken mielessäsi käsitellyt.

Tallireissulla siis hevonen karkaa. Saat hevosen kiinni ja kaikki on hyvin. Mieti asiaa hetki mielessäsi ja sovi ettet mieti sitä enää vaan jatkat eteenpäin. Eli uudestaan eteenpäin avoimin mielin.

Jos tarvitset apua lasten kasvatukseen niin ei ole mikään häpeä hakea apua ammattilaiselta. Minulla ei ole omia lapsia, vaikka kokemusta lasten parista työskentelystä. Miksi minun pitäisi tietää hienoja kikkoja lasten kasvattamisesta jos minulla ei ole aikaisempaa kokemusta? Ei tarvitsekaan. Tulevien lasten kohdalla tulen varmasti lainaamaan kirjastosta pari oppikirjaa sekä mahdollisuuksien mukaan käyväni muutaman kerran jonkin ammattikasvattajan puheilla oppimassa hyviä toimintatapoja.

Lähettäjä: Tina 
Päivämäärä:   8.12.24 17:57:04

En tiedä olisiko sinulla myös jotain vertailukohtaa noihin sinun epäonnistumisiin? Eli ihan kärjistettynä esimerkkinä että esimerkiksi joku läheinen sairastuu vakavasti. Siinä kohtaa nuo sinun epäonnistumisesta ja virheesi on pikkuasioita. Toinen henkilö jossain kuolemansairaana olisi ikionnellinen jos ylipäätään pääsisi tallille ja hevonenkin vahingossa karkaisi. Se on elämää.

Lähettäjä: hmm 
Päivämäärä:   8.12.24 18:44:20

Onko sinulla aina ollut tämä piirre vai onko se nostanut päätään vasta viime aikoina? Jos ei ole ollut aina, niin voisiko tosiaan olla väsymyksen tai stressin oire?

Itse en ole yleensä mikään "supervatvoja", että jäisin jotain pientä epäonnistumista harmittelemaan pitkään, mutta väsyneenä huomaan tekeväni niin. Jos on esim. erityisen rankka viikko takana, huomaan että perjantai-iltana mulla saattaa pyöriä mielessä joku työpäivän moka/yksityiskohta, joka harmittaa kohtuuttomasti (tyyliin "voi ei, miten minä nyt niin sanoin!"). Tiedostan silloin itsekin, että virkeämpänä en takertuisi niin pieneen asiaan, mutta väsyneenä asiat mielessä paisuu isommiksi.

Lähettäjä: sowhat 
Päivämäärä:   8.12.24 19:23:01

Mulla osittain sisäsyntyistä ja osittain opittua. Kumpuaa varmaan jostain hyväksynnän tarpeesta jossa se mitä ja miten teen on ollut suoraa yhteydessä arvooni. Eli huonosti suoriutumalla olen automaattisesti huono ja arvoton muutenkin. Vaatii aika paljon työtä ja itsetutkiskelua että pääsee tavasta eroon. Lisäksi muiden ns muiden antama hyväksyntä olan kohautuksella huonon suoristumisen jälkeen. Nykyään pystyn jo ajattelemaan olevani hyvä ihminen vaikka tekisinkin vahingossa monta asiaa persiilleen.

Lähettäjä: Miksi 
Päivämäärä:   8.12.24 19:55:51

Kyllä olen aina harmitellut epäonnistumisia pitkään mutta ehkä viime vuosina enemmän ja pienemmistä asioista myös.
Taustalla on myös isoja suruja ja menetyksiä eli todellakin ärsyttää mennä niin pois tolaltaan tollaisista pienistä jutuista kun isommastakin on selvitty.. Eihän näissä ole järkeäkään kun miettii miten hyvin asiat tällä hetkellä oikeasti on.

Ärsyttää olla tällainen. Ihankuin joku pikkulapsi itsekin..

Lähettäjä: bv 
Päivämäärä:   8.12.24 20:04:52

Väsymystä vaan...

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   9.12.24 00:18:27

Ymmärrän ja samaistun. Opettelemalla siitä voi päästä tai ainakin lieventää reaktiota.
Tosin en tiedä menikö oma väsymys yli ja "ei kiinnosta" enää. Mutta siis oma vinkki on noissa hetkissä katsoa tilannetta ulkoapäin ja sanoa itselle samoin, kun sanoisin ystävälle vastaavassa tilanteessa.

Lähettäjä: = 
Päivämäärä:   9.12.24 09:10:28

Olet curling-kasvatuksen tulos, eli vanhempasi ovat varjelleet sinua vastoinkäymisiltä. Siksi nyt aikuisena pienetkin epäonnistumiset tuntuu tosi isoilta :(

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   9.12.24 09:34:52

Ylirasitukselta tuo tilanteesi minustakin kuulostaa. Jos mennään pitkään jaksamisen äärirajoilla niin jousto loppuu vastoinkäymisiä kohtaan. Vieteri ikäänkuin katkeaa.

Tuo ulkoapäin katsominen ja itselle puhuminen niinkuin hyvälle ystävälle on todella hyvä neuvo. Me olemme yleensä itsellemme paljon ankarampia kuin muille. Ystäväsi saattaisi sanoa, että mahtavaa kun sinulla on tuo hevosharrastus. Tietenkin ne hevoset temppuilee välillä, mutta sinä pärjäät silti niiden kanssa. Ja wau, sinullako on lapsia. Ei muuten ole sekään itsestäänselvyys. Ruoka menee pilalle välillä parhaimmillakin kokeilla, so what.

Joskus kannattaa muistella aikaisempia onnistumisia. Isoja ja pienijä juttuja, joista voit olla iloinen. Ne ovat sinulla ikäänkuin tienattuja meriittejä, jotka ovat pysyvästi tililläsi vaikka nyt uuvuttaisi.

Lähettäjä: reppu 
Päivämäärä:   9.12.24 10:07:46

Mä samaistun fiilikseesi. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen en ole oikein hallinnut tunteitani epäonnistumisiin liittyen, aika pienikin ”virhe” tuntuu pahalta. Kaikenlaiset konfliktitkin tosi vaikeita, esim vuokrahevosen omistaja kun luuli, että olisin ajanut hevosen karvoja/harjaa (hevonen oli hinkannut itseään), sai minut aivan tolaltani, vaikka ei siis ollut edes minun tekemisiäni ja ihan mukavasti hän enemmänkin mainitsi, että älä pliis enää tee tuollaista, eikä ollut mitenkään suuttunut.

Olen siitä onnekkaassa tilanteessa, ettei minun ole vielä lapsen syntymän jälkeen tarvinnut palata työelämään, joten pystyn minimoimaan stressin elämässäni. Työelämässä tämä herkkyys saisi minut kyllä palamaan loppuun todella nopeasti. Olen aina ollut huono vastaanottamaan kritiikkiä (onneksi sentään tiedostan tämän), mutta nyt jos joku epäreilu pomo tai kollega kritisoisi, niin en kyllä tiedä, miten sen osaisin ottaa vastaan, en voi kuvitella, että erityisen hyvin…

Vähitellen yritän palata täältä kuplastani oikeaan maailmaan, mutta nautin kyllä kiireettömästä elämästä jokaisen sekunnin, mitä sitä vielä kestää. Täytyy sitten vähitellen siedättää itseäni, jotta kykenen taas hallitsemaan tunteeni. Minulla kyse ei ainakaan ole siitä, ettei elämässä olisi ollut vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia, tod näk enemmänkin siitä, että kapasiteetti on käytetty loppuun ja pää vaatii nyt tälläistä rauhallisempaa elämää..

Lähettäjä: ** 
Päivämäärä:   9.12.24 10:45:41

“ Olet curling-kasvatuksen tulos, eli vanhempasi ovat varjelleet sinua vastoinkäymisiltä. Siksi nyt aikuisena pienetkin epäonnistumiset tuntuu tosi isoilta :(”

No ei ole välttis noin! Mä oon kokenut vastoinkäymisiä lapsena (koulukiusaaminen isoimpana) ja silti mulle epäonnistumiset on pahoja. Uskon sen johtuvan siitä, että äiti takertui niihin. Ei tarkoittanut pahaa, vaan yritti painottaa etten esim. uudelleen unohda koulukirjoja.

Ikävä kyllä opin siitä sen, että syyttelen itseäni pitkään, etten vain ens kerralla unohda asiaa ja jään asioihin kiinni.

Lähettäjä: Miksi 
Päivämäärä:   9.12.24 12:57:40

Kiitos kommenteista ja vertaistuesta.
En todellakaan ole selvinnyt lapsuutta ilman vastoinkäymisiä saati traumoja. Ehkä jopa sieltä nämä "käytösongelmat" kumpuavatkin.