|
Lähettäjä: Fg
Päivämäärä: 21.11.24 13:02:10
Pidempi seurustelusuhde takana ja olemme molemmat noin kolmekymppisiä ja lapsettomia. Lapsia kuitenkin olisi haaveissa.
Miehellä on ollut alusta asti huono itsetunto. Kokee olevansa aina huonompi kuin muut, ei ansaitse omasta mielestään mitään, epäonnistumiset romuttaa mielen useaksi päiväksi. Esimerkiksi jos harrastuksessa tulee epäonnistuminen tai töissä joku antaa palautetta, saattaa olla monta päivää mieli maassa ja mykkäkoulua, joka vaikuttaa jo parisuhteeseen.
Olen itse yrittänyt tsempata ja kehua paljon ja varsinkin onnistumisista ja hyvistä hetkistä, mutta siitä ei ole juurikaan ollut pidemmän päälle apua kuin hetkeksi. Mieheni on kuitenkin todellisuudessa fiksu, rehti ja hyvä tyyppi mistä saakin paljon kehuja esim. kavereiltani, vanhemmiltani, harrastuksissa yms. Ei kuitenkaan itse näe tätä ollenkaan, vaan pitää itseään tyhmänä pikkupoikana, joka ei osaa mitään.
Tämä on alkanut vaikuttamaan suhteeseen isosti ja mies luottaa minuun, että en häntä pettäisi, mutta omien sanojensa mukaan ”ei luota muihin miehiin.” Eli jos joku mies katsoo minua ”sillä tavalla”, pahoittaa mielensä ja kerran entinen työkaveri oli laittanut treffipyynnön Instagramissa mihin vastasin ”ei kiitos” ja tämä treffipyyntö sai miehen täysin tolaltaan. Vetäytyy ja mököttää ja kunnes pumppaan hänestä ulos, että mikä vaivaa ja saa kakistettua, että hän on niin ruma pikkupoika mitä kukaan ei halua ja nyt varmasti vaihdan hänet parempaan ja kaikki ihmiset käyttävät häntä hyväksi ja ponnahduslautana parempaan.
Alan olla loppu tähän jatkuvaan mielialojen pompotteluun ja miehen tsemppaamiseen. Ymmärtää itse nämä asiat, mutta ei ole osannut niitä korjata, joten hakeutui terapiaan. On aikoinaan koulukiusattu, minkä sanoo vaikuttavan. On myös hyvin uhriutuvaa tyyppiä. Ei osaa itse sanottaa tunteitaan eikä kommunikoida, vaan mököttää kunnes minä avaan keskustelun.
Välttelen kaikkia tilanteita tietoisesti missä mies voisi ns. epäonnistua, kuten uusien urheilulajien kokeilua tai melkeimpä jo koirienkin kanssa lenkkeilyä. Meillä kaksi koiraa, joista toinen rauhallinen löntystelijä ja toinen todella räväkkä ja vietikäs. Mies tuppaa suuttumaan aina lenkillä, kun tämä toinen koira ”ei tottele” ja välillä riuhtonut koiraa hihnasta, mihin olen joutunut puuttua. En enää kestä sitä mökötystä ja kiukuttelua, vaikka se ei suoranaisesti minusta johdu tai liity minuun. Sitten alan liian helposti aina tsemppaamaan miestä ja kehumaan, että vaikka et saanutkaan maalia sählyssä ja joku muu sai, niin se ei tee sinusta huonoa ihmistä. Sitten alkaa itkemään ja joudun lohduttamaan. Sama kaava toistuu viikottain.
On myös helposti kateellinen ja kateellinen esimerkiksi minulle siitä, koska olen matkustellut ja kun hän taas ei ole käynyt ikinä ulkomailla. En enää viitsi kertoa ulkomaanmatkoista mitään tai siellä olleista tapahtumista, koska tämäkin päättyy mököttämiseen tai vähintään toteaa, että hän ei ole ikinä kokenut mitään tuollaista. Ei voi siis ikinä sanoa, että ”kuulostaapa kivalta.”
Alan olla loppu tähän jatkuvaan negatiiviseen ilmapiiriin. Miten tämmöiseen tilanteeseen voisi edes koskaan lapsia hankkia?
|