|
Lähettäjä: Minä vaan
Päivämäärä: 11.11.24 15:48:12
Suhde isään oli erikoinen.
Lapsuudessa koin isän turvallisena, parhaana isänä. Hän kyllä välitti ja auttoi monissa asioissa, oli läsnä. Meillä oli todella ihana perhe joka mökkeili ja viihtyi yhdessä mm. luonnossa marjastaen ja kalastaen.
Isä ja äiti olivat läheisiä, ei ollut mitään riitaa heidän välillään eikä isäkään voinut muuta koskaan sanoa.
Kaikki vaan muuttui kun isä löysi äitiä huomattavasti nuoremman naisen, rakastui päätäpahkaa ja eli salasuhteessa pitkään ennen kuin lopulta paljasti asian.
Perheemme särkyi, isä muutti uuden naisensa luo ja perusti uuden perheen. Uusi nainen oli mustasukkainen ja omistava.
Vanha perhe ei ollut enää kiinnostava tai uusissa kuvioissa meille edellisen liiton lapsille ei löytynyt tilaa.
Yritin pitää yhteyksiä isään mutta ei siitä tullut mitään kun ei hän tuntunut tykkäävän soittelusta, lopetti puhelut lyhyeen joten yhteydenpito hiipui olemattomiin.
Edelleen joskus soiteltiin, muutaman kerran vuodessa jos sopiva hetki tuli.
Meni vuosikymmeniä että taas tavattiin, siinä vaiheessa isä oli jo eronnut uudesta puolisosta ja asui omillaan. Itse olin jo keski-ikäinen ja isä sairasteleva vanhus.
Niin paljon vuosia meni hukkaan, niin paljon turhaa surua mutta en tiedä mitä olisin itse voinut tehdä toisin.
Nyt isä on päässyt lepoon. Minulle ikävä jäi pysyväksi ja mielen taka-alalle se ettei mihinkään voi luottaa, elämä voi vetäistä maton alta koska vain. Ihmiset ovat heikkoja, olosuhteet muuttuvia, minkään katoavan varaan ei voi perustaa mitään.
Onneni on usko Jumalaan, tiedän etten jää kokonaan yksin elämässäni enkä aivan turvattomaksi missään vaiheessa. On ainakin joku joka jää jäljelle, niin uskon.
Tuskin olisin näin vahva ihminen ilman uskoontuloa.
Ajattelen että täällä ollaan vain matkalla, kompastuksia ja myrskyjä on matkan varrella mutta määränpää on tärkein ja siellä näen taas kaikki rakkaat eikä kukaan vie heitä enää pois. :)
|